keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Riemukas loppiainen Las Vegasissa

Täällä oli loppiainen vasta maanantaina 7. päivä, mikä johtui kolumbialaisesta tavasta siirtää lomapäiviä: jos pyhäpäivä osuu viikonlopulle tai keskelle viikkoa, se siirretään maanantaiksi. Ei siis ole ihmekään, että vuoden 2019 kahdeksastatoista pyhäpäivästä peräti kahdeksaa juhlitaan maanantaina. Kolumbiassa on muuten pyhäpäiviä neljänneksi eniten maailmassa Kamputsean (huikeat 28 kappaletta), Sri Lankan (25) ja Intian (21) jälkeen.

Pitkä viikonloppu olisi tarjonnut hyvän mahdollisuuden pieneen matkaan, ja suunnittelimmekin ukkelin kanssa auton vuokrausta. Onneksi emme kuitenkaan toteuttaneet suunnitelmaa, sillä selkäni kipeytyi lauantaina salilla todella pahasti. Koko alaselkäni oli niin kipeä, että ainostaan seisominen ja käveleminen oli suhteellisen kivutonta (paitsi että maanantaina kävelykin oli jo suhteellisen kivuliasta). Kaikkein kamalimmat tuskat tuotti eteenpäin kumartuminen, jota en voinut tehdä ollenkaan. Jos piti nostaa jostain lattialta ylös, piti tehdä ensin suunnitelma, miten laskeutuisin maahan, jotta pääsisisin sieltä vielä ylöskin.

Eilen iltapäivällä ukkeli kyllästyi ja sanoi, että nyt lähdetään lääkäriin. Minä en lähde selkäkivun takia lääkäriin, ennen kuin viimeisessä hädässä (joka ei ollut ilmeisesti vielä tullut), koska lääkärit eivät kumminkaan pysty tekemään selkäkivuille mitään. Päätin kuitenkin ukkelin mieliksi suostua, mutta googletin netistä sellaisen sairaalaan, jolla oli myös hyvät englanninkieliset sivut ja joka tuntui olevan muutenkin ulkomaalaismyönteinen. Pärjäisin toki espanjallakin, mutta terveysasioissa olisi kiva pelata varman päälle ja tulla ymmärretyksi sataprosenttisesti, puolin ja toisin. Niinpä sitten lähdimme klinikalle, jonka nimi oli Las Vegas.

Medellínin Las Vegas. Onko täällä niitä peliautomaatteja?
 
No kuinkas sitten kävikään? Kukaan ei osannut tietenkään sanaakaan englantia! En tiedä, johtuiko se pyhäpäivästä, kun suurin osa lääkäreistä oli ehkä lomalla, mutta espanja oli Las Vegasin ainoa kieli. Pärjäsin espanjalla kuitenkin ihan hyvin, vaikka jokin asia saattoi toki mennä ohi, mutta asiat tulivat pääpiirteissään selviksi. Mietin vain niitä ulkomaalaisia, jotka eivät puhu espanjaa, että heille Las Vegas ei ole ehkä ihan paras mahdollinen paikka.

En ole koskaan nähnyt niin unkeellista sairaalaa kuin tämä oli. En tiedä, ovatko kaikki kolumbialaiset sairaalat samanlaisia, vai oliko tämä jotenkin poikkeus (ja sairaanahan kaikki ylimääräinen säätäminen on erityisen mukavaa). Ensinnäkin sairaalaan ei käveltykään noin vain, sillä ovet olivat visusti lukossa. Oven vieressä oli vartijan tiski, ja vartijan piti tulla avaamaan ovi, jotta pääsi edes odotustilaan. Sitä ennen piti kuitenkin ottaa ulkoa vuoronumero, jolla pääsi jonottamaan vastaanottoluukulle. Siinäkin oli pieni selvitteleminen, että mikä vuoronumero meidän piti ottaa, kunnes selvisi, että maksaisimme lääkärikäynnin itse. Oikea lappu tuli siis painamalla nappulaa, jossa luki 'particular'. Odotustilan istuimet oli upottavia nahkatuoleja, jotka ovat pahimpia mahdollisia istuimia selkävaivaiselle. Onneksi yksi vähän kovempi tuoli vapautui pian, ja pääsin töröttämään sen reunalle. Kun vuoroni tuli, tiskillä piti täyttää henkilötietolappu ja maksaa ennakkomaksu (eräänlainen pantti), josta sitten poislähtiessä vähennettäisiin todellinen sairaalamaksu, jos se olisi pienempi kuin ennakkomaksu. Ennakkomaksu oli niin suuri (800 000 pesoa eli noin 220 euroa), että minun piti kysyä kahteen kertaan, että anteeksi kuinka paljon.

Sairaalasta poislähtiessä piti ensin mitätöidä ennakkomaksu ja sen jälkeen maksaa todellinen loppusumma. Sitten tiskiltä sai tositteeksi lapun siitä, että maksu oli suoritettu ja että kaikki oli ok. Ulospääsy lukitun oven takaa oli yhtä vaikeaa kuin sisääntulokin, mutta vartija tuli avaamaan oven koputtamalla. Tiskiltä saatu tositelappu annettiin vartijalle, ja vihdoinkin olimme vapaudessa. Apteekki ja kahvila ovat sivurakennuksessa, ja niihin pääsee sentään kulkemaan vapaasti.  

Kun minulta oli otettu saavuttuani verenpaineet ja syke jonkinlaisen sairaanhoitajan huoneessa, sain ranteeseeni huvipuistorannekkeen, ja toinen sairaanhoitaja lähti viemään meitä läpi sokkeloisen sairaalaan ylempiin kerroksiin jonkinlaiseen päivähuoneeseen.

Sitä ollaan näköjään Premium-asiakkaita.

Huonekin oli ovessa olevan lapun mukaan Premium-huone, eikä huoneessa ollutkaan muuta valittamista kuin se, että tuolit olivat taas liian pehmeitä ja upottavia. 😆 Onneksi kovempikin tuoli löytyi.




Tuo käsilaukku on yhden naisen, joka oli aluksi miehensä kanssa meidän kanssa samassa huoneessa. Mieheltä oli ilmeisesti murtunut varvas, tai niin he ainakin epäilivät.

Sitten odottelimmekin lääkäriä, joka tuli ihan kohtuullisessa ajassa. Lääkäri diagnosoi vaivani määrittelemättömäksi alaselkäkivuksi, joka johtui todennäköisimmin jonkinlaisesta lihasjumista. Jotain tuollaista olin itsekin ajatellut, jo ihan faktojen perusteella. Minulla on ollut tapana venytellä tai joogata ainakin kahdesti viikossa, mutta Kolumbiaan tuloni jälkeen en ollut venytellyt kuin yhden ainoan kerran! En ymmärrä, miten olen voinut olla niin saamaton. Kaiken lisäksi liikuntani on ollut varsin yksipuolista - kävelyä ja salitreeniä - kun en ole päässyt uimaan enkä pyöräilemään. Jotkut pystyvät harrastamaan yksipuolistakin liikuntaa ilman mitään ongelmia, mutta minulla on sellainen kroppa, että liian yksipuolinen liikunta näkyy heti jonkinlaisina vaivoina, tavallisimmin polvessa. Tässä tapauksessa syynä oli kuitenkin ilmeisesti kehonhuollon täydellinen puuttuminen.

Hoitona lääkäri päätti antaa kolme pussillista eri kipu- ja tulehduslääkkeitä suonensisäisesti.


Yksi lääkkeistä oli tramadoli, joten olisi luullut kivun helpottavan. Niin se hieman helpottikin, ja tuntui ihmeelliseltä, kun pystyin taas liikkumaan hieman paremmin. (Kauan ei tuota iloa tosin riittänyt, sillä selkä oli aamulla nukkumisen jälkeen taas varsin ärtynyt.)

Vietimme sairaalassa kolme tuntia, ja lysti kustansi lopulta 223 532 pesoa eli noin 62 euroa, joka oli minusta aika paljon. Vaikka onhan tuo tietysti paljon vähemmän kuin se 800 000 pesoa! Sain kahta lajia lääkettä, jotka kävimme hakemassa sairaalan apteekista.

Apteekki on tuolla kulmassa. Etualalla on kahvila ja sen vieressä leipomo-konditoria, koska pitäähän nyt sairaalassakin konditoria olla.
Tässä on arkisin varmaan jonkinlainen kantiini.
Nyt pitäisi taas palata normaalielämään jollakin tavalla, vaikka tietysti pelottaa, että mitä jos tämä ei menekään ohi. Ukkeli lähtee ensi viikolla kai pariksi viikoksi Boliviaan, ja tuntuisi vähän karulta jäädä selkävaivaisena yksin Kolumbiaan. Mutta eiköhän tämäkin mene ohi, kun kaikki muukin on mennyt. Aloitan nyt ensin varovaisella venyttelyllä, jotta pääsisin pahimman ohi, ja mietin sitten, että mitä sen jälkeen. Myös lämpö tuntuu tekevän hyvää, ja suihkuttelinkin aamulla selkää kuumalla vedellä pitkän tovin.

Kävin tänään myös apteekissa kyselemässä, olisiko heillä jonkinlaista lämpövoidetta, mutta siellä oli vain tavallista kipuvoidetta. Ehkä olisi pitänyt käydä luontaistuotekaupassa tai sen semmoisessa. Ostin kuitenkin apteekin voidetta, tai tarkemmin sanottuna sprayta, kun myyjä väitti kivenkovaan, että se oli auttanut hänelläkin.


Kotona rupesin katsomaan, että tämähän on jotain kannabis-spraytä. Saisikohan Suomessa edes myydä tällaista?

Torstaina pääsemme näkemään uuden asuntomme, ja minua vähän jännittää. Jos menemmekin ojasta sinne kuuluisaan allikkoon? Olemme asuneet - tai siis tulemme asumaan - nämä kaksi kuukautta tässä ensimmäisessä asunnossa, mutta tilan ja uima-altaan kaipuu ajoivat muualle. Etsimme toista asuntoa pitkään, ja päädyimme sitten vihdoin pitkän soutamisen ja huopaamisen jälkeen tuohon, johon muutamme kuun vaihteessa. Omistaja asuu Amerikassa, ja hän tulee esittelemään asuntoa meille silloin torstaina. Olen varautunut pahimpaan, sillä asunto näytti kuvissa varsin pelkistetyltä, eikä lainkaan niin kotoisalta kuin tämä asunto. Ukkeli kuitenkin keksi, että ostetaan jokin värikäs matto ja värikkäitä tyynyjä, niin eiköhän paikka ala tuntua kodilta.

Täällä oli jokin ihmeellinen parin viikon mittainen aurinkoinen ja kuuma ajanjakso, joka kuitenkin päättyi sunnuntai-iltana kovaan sateeseen ja ukkoseen. Sadetta oli kyllä kaivattukin, sillä metsäpaloja on ollut viime aikoina tosi runsaasti.

Kuvasin sunnuntai-iltana ukkosta ja satuin saamaan kameralle melkein yhtäaikaisen salaman välähdyksen ja ukkosen jyrähdyksen. Kamera tärähti aika tavalla, kun kuvaaja säikähti niin pahasti. 😀



Tajusin muuten, että olen ollut tänään Kolumbiassa tasan kuukauden. Aika on kulunut kyllä todella nopeasti!







Heipat taas!

Tsemppiä Teuvo Hakkaraiselle! 👍😇

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Kaikki hyvin, äiti!

Medellínissä on niin paljon nähtävää ja koettavaa, että täällä ei ihan heti pitkästy - ellei sitten jostain syystä halua pitkästyä. Olen nyt aivan hurahtanut Medellínin opastettuihin kävelykierroksiin, vaikka olenkin periaatteessa sellainen ihminen, joka tykkää seikkailla omaehtoisesti ja kulkea omien toiveiden ja aikataulujen mukaan. Joskus on kuitenkin kiva saada paikallista näkökulmaa asioihin ja oppia tuntemaan paikkoja hieman syvemmin kuin itse asioista lukemalla on mahdollista.

Meinasin nivoa tässä postauksessa yhteen kaksi hienoa kävelykierrosta, Medellínin kaupunkikierroksen ja graffitikierroksen Comuna 13 -kaupunginosassa, joka oli aiemmin Medellínin vaarallisin paikka. Tiedän jo nyt, että postauksesta tulee pitkä ja että minun kannattaisi jakaa asia kahteen eri postaukseen. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että kierrokset liittyvät niin läheisesti yhteen ja että ne kertovat Medellínin historiasta ja nykypäivästä samantyylisiä asioita, joten laitan kierrokset kaiken uhallakin samaan postaukseen. 


Tämä kuva on ensimmäiseltä kävelykierrokseltani vajaan kolmen viikon takaa (minä olen kuvan oikeassa laidassa). Kierros oli noin neljän tunnin mittainen kaupunkikierros, jonka aikana kiersimme keskustan tärkeimpiä nähtävyyksiä ja kuulimme samalla kaupungin historiasta ja nykyisyydestä. Uskallan laittaa ryhmäkuvan tähän siksi, että sama kuva oli Real City Toursin Facebook-sivuillakin.

Kuvan keskellä oleva värikäs nainen myi paikallisia kookosmakeisia (cocadas), ja paikallisten herkkujen maistelu olikin minulle mieluisin osa retkeä.


Cocada: hyvää ja makeaa!
Toinen cocada-kauppias.



Tästä saa kuulemma parhaita empanadoja (täytettyjä piirakoita).
Tämä puolestaan on oppaan mukaan paras buñuelo- ja churro-paikka.
Buñuelot ovat uppopaistettuja juusto-taikinpalloja. Ei osunut oikein minun makuhermooni.

Täytetty churro sen sijaan osui!
Oli vähän hassua kierrellä opastetulla kierroksella osin samoissa paikoissa, joissa olin käynyt jo yksinäni, mutta sainpahan kierroksen aikana lisää tietoa jo tutuistakin paikoista. Opas varoitteli Plaza Boteron lähellä sijaitsevasta Pradon alueesta, että sitä kannattaisi kuulemma vältellä, koska siellä on kodittomien suojamajoja, ja alueella saattaisi nähdä huumepiikityksiä ja kaikkea muutakin. Olin juuri edellisenä päivänä kävellyt vahingossa Pradon läpi, kun olin ollut tulossa vihannes- ja hedelmätorilta, enkä ollut tiennyt vältellä Pradoa. Olin vain ihmetellyt, että mikähän paikka se tämäkin on, kun ihmisiä makaili puistossa ja teillä pitkin ja poikin. Prado ei ollut tuntunut mitenkään erityisen uhkaavalta, mutta siellä ei tehnyt myöskään mieli kaivaa kameraa tai kännykkää esille. Pradossa tuli vain sellainen olo, että "mahdollisimman äkkiä täältä pois".

Kaupunkikierros oli alkanut Medellínin vanhalta entisöidyltä rautatieasemalta, joka oli varsin viehättävä paikka. Rautatie edisti 1900-luvun puolivälissä Medellínin teollisuuden kehittymistä, kun tekstiilejä ja kahvia pystyttiin kuljettamaan raiteita pitkin eteenpäin. 1900-luvun puolivälin jälkeen, kun tieyhteydet alkoivat parantua, rautateiden käyttö väheni, eikä Kolumbiassa ole enää nykyään junaliikennettä joitakin turistijunia lukuun ottamatta. Vanha veturi on kuitenkin vielä asemalla muistuttamassa menneistä ajoista.



Valojen aukio eli Plaza Cisneros oli joskus yksi Medellínin pahamaineisimmista paikoista, jossa viihtyivät lähinnä kodittomat ja huumeiden käyttäjät. Myös Pablo Escobarin huumekartellin päämaja oli aikoinaan aukion vieressä.

2000-luvun alussa alue koki kuitenkin täyden muutoksen, kun aukiolle pystytettiin 300 valopylvästä. Valojen ajateltiin tuovan kirjaimellisesti valoa kaupungin pimeään menneisyyteen. Aukion laidalle rakennettiin EPM-kirjasto, ja kirjastojen rakentaminen on muutenkin ollut yksi tapa, jolla kaupunkia on viety eteenpäin ja jolla Medellín on pyrkinyt eroon synkästä menneisyydestään. Medellínissä on monta ilmeisesti aika hyvää julkista kirjastoa, ja tuskin maltan odottaa, että pääsen tutkimaan niitä! Tuossa EPM-kirjastossa olen jo käynytkin, ja tämä kuva Valojen aukiosta onkin omilta retkiltäni (otettu EPM-kirjaston kattoterassilta).




Joku kysyi Valojen aukiolla oppaalta, olisiko aukiolle turvallista tulla illalla, kun pimeällähän valot pääsisivät luonnollisesti parhaiten oikeuksiinsa. Opas vastasi, että keskustassa voi liikkua kahdeksaan asti, mutta sen jälkeen ei enää kannata. Kukaan ei nimittäin asu keskustassa, ja kun kaupat sulkevat ovensa, kaupunki tyhjenee, ja kaduille jäävät vain kodittomat ja huumeiden käyttäjät.

Kaupunkierros on lopuillaan.








Käymäni kaupunkikierros oli virallisesti ilmainen, mutta maksun sai halutessaan jättää palautelomakkeen sisään piilotettuna tippinä oppaalle. Maksuksi suositeltiin 20000 - 35000 pesoa per henkilö (noin 5.5 - 9.6 euroa).

Perjantaina oli sitten aika lähteä Comuna 13:n graffitikierrokselle, josta olin haaveillut jo pitkään. Halusin nähdä graffitit, joista alue on tunnettu, mutta paikan maine hieman arvelutti, sillä Comuna 13 on Medellínin huonomaineisin alue. Ajattelin, että olisi ehkä parempi käydä siellä ryhmässä kuin yksin, ainakin näin ensimmäisellä kerralla. Voisin sitten käydä alueella myöhemmin yksinänikin, jos alue tuntuisi kiinnostavalta ja jos toteaisin paikan ilmapiirin kierroksen aikana tarpeeksi miellyttäväksi.

Tässä on oppaan ottama ryhmäkuva kierrokselta. Ihmisiä ei oikein erota kuvasta, mutta sille on syynsä. (Minä olen kuitenkin kuvassa takana keskellä.) Opas kysyi nimittäin meiltä, mitä mieltä vanhempamme ja ystävämme olivat olleet, kun olimme kertoneet lähtevämme Kolumbiaan. Kolumbian maine maailmalla taitaa olla kaikkien paikallisten tiedossa, sillä myös aiemman kierroksen opas oli kysynyt samaa. Kumpikin opas korostikin sitä, että me turistit olimme hyvä esimerkki siitä, että Kolumbia oli mennyt eteenpäin, koska me olimme valinneet tulla Kolumbiaan. Olimme tavallaan uuden ajan lähettiläitä, jotka viestittävät muille, että Kolumbia on päässyt eroon mustasta menneisyydestään. Kuvan tarkoitus on siis lähettää myös viesti kotiin: Mom, I'm fine!

Tämän kierroksen oppaat tunnistaa sinisestä paidasta ja sinisestä sateenvarjosta. (Meidän ryhmämme oppaallamme ei tosin ollut sinistä paitaa.)
Ihailen sitä intoa, jolla paikalliset haluavat edistää Medellínin matkailua ja järjestää näitä (ilmais)kierroksia, ja ylpeyttä, jota ihmiset tuntevat omasta kotiseudustaan. Tämän Comuna 13 -kierroksen oppaat asuvat itse kaikki Comuna 13:n alueella, ja ainakin meidän oppaan koko perhekin asui - ja asuu edelleen - samalla alueella.

Medellín on jaettu kuuteentoista alueeseen, comunaan, ja Comuna 13:lla on erityisen paha kaiku, sillä Comuna 13 oli aiemmin huume- ja asekaupan keskus ja äärimmäisen vaarallinen paikka. Comuna 13:n historia muodostui sellaiseksi kuin se muodostui lähinnä sen sijainnin takia. Alueen vierestä kulkee nimittäin valtatie, joka pitkin pääsee Kolumbian rannikon satamiin ja sitä kautta Yhdysvaltoihin asti. Comuna 13 sijaitsee siis huume- ja asekaupan kannalta logistisesti erittäin hyvällä paikalla. Sen lisäksi Comuna 13 on levittäytynyt kukkuloille, joten alueelle oli varsinkin aiemmin vaikea päästä, ja toisaalta kukkuloiden havaintopaikoilta oli myös helppo havaita kaikki alueelle pyrkivät.

 
Jotta Comuna 13:n nykytilanteen voisi ymmärtää, on pakko ensin hieman valottaa alueen historiaa. Alueen rauha on horjunut monesta eri syystä. Pablo Escobar rupesi aikoinaan värväämään alueen nuorisoa huumebisneksiinsä, ja nuorukaiset tarttuivat mahdollisuuteen innokkaasti, koska tarjolla oli helppoa rahaa. Comunan väki on ollut aina varsin köyhää, ja huumeet tarjosivat oikeastaan ainoan mahdollisuuden parantaa sosiaalista asemaa. 1900-luvun loppuvuosina väkivallan määrä lisääntyi räjähdysmäisesti huumekaupan ja eri rikollisryhmien välisten konfliktien takia.


Oppaamme kertoi, että Comuna 13 oli joskus niin vaarallinen paikka, että edes poliisi ei uskaltanut tulla sinne. Ruumiita näki lähes päivittäin, ja ruumiit saattoivat lojua kaduilla monta päivää, kunnes ne alkoivat haista niin pahalle, että niille oli pakko tehdä jotain. 

Yksi synkimmistä Comuna 13:n ajanjaksoista koettiin vuonna 2002, kun Kolumbian armeija, poliisi ja puolisotilaalliset joukot päättivät kitkeä sissijärjestöt (kuten FARCin ja ELNin) alueelta Operaatio Orionin avulla lopullisesti. Lukuisia ihmisiä loukkaantui, katosi ja kuoli - niin sissejä, sotilaita, poliiseja kuin siviilejäkin.

Pysäyttävin näky Comuna 13:n rinteillä oli tämä kasvillisuudesta paljas rinne.


Kyseinen hiekkarinne näyttää varsin viattomalta, mutta se on kaikkea muuta. Rinne on nimeltään La Escombrera; jätevuori ja joukkohauta, jonne on haudattu jätteiden sekaan arvioiden mukaan satoja ruumiita. Oppaamme kertoi, että kyseessä saattaa olla maailman suurin urbaani joukkohauta, ja monen Comuna 13:sta kadonneen viimeinen olinpaikka löytyy todennäköisesti juuri tuosta rinteestä.  Ruumiita on yritetty kaivaa ylös moneen otteeseen, mutta niitä on ilmeisen vaikea löytää kaikkien jätteiden seasta. 

Sissijärjestöt saatiin kitkettyä Operaatio Orionin avulla alueelta lähes täysin, ja Comuna 13 on pessyt synkän menneisyyden jälkeen kasvonsa - tai ainakin osan niistä. Levottomuuksia eri jengien välillä on edelleen, ja murhiakin alueella tapahtuu, tarkemmin sanottun 37 kappaletta vuoden 2018 ensimmäisen kuuden kuukauden aikana. Comuna 13 ei ole kuitenkaan enää Medellínin vaarallisin alue, vaan Comuna 10 (Medellínin keskustassa sijaitseva La Candelarian alue) on saanut tämän kyseenalaisen kunnian.


Comuna 13 on nykyään varsin suosittu turistikohde, ja sinne tehdään päivittäin runsaasti erilaisia opastettuja retkiä. Jos ei tietäisi Comuna 13:n menneisyydestä, sitä ei pystyisi mitenkään ulkoapäin arvaamaan. Katujen varsilla myydään hedelmiä ja vihanneksia, papat istuvat tienvarsikuppiloissa katselemassa ohikulkijoita, vihreät metron liityntäbussit liikennöivät kukkulan alempiin osiin, ja ihmiset elävät ihan samanlaista arkea kuin missä tahansa muualla maailmassa.











Yksi Comuna 13:n suurimmista ongelmista oli aiemmin eristyneisyys, sillä kadut ovat kapeita, jyrkkiä ja mutkikkaisia, eikä kukkulan laelle pääse autolla. Ihmiset joutuivat kiipeämään vielä työpäivän päätteeksi 28 kerrosta vastaavan matkan ylös kotiinsa kukkulalle, ja jokainen voi kuvitella, miltä tuommoinen kapuaminen mahtoi raskaan päivän päätteeksi tuntua. Kaupunki ratkaisi ongelman sillä tavalla, että se päätti rakentaa köysiratoja ylös kukkuloille, niin Comuna 13:een kuin muihin kaupunginosiinkin.

Eikä siinä vielä kaikki: Comuna 13:een rakennettiin myös 384 metriä pitkät, kuusiosaiset ja oranssikattoiset liukuportaat, jotka vievät ihmiset kukkulan laelle nykyään yhdessä hujauksessa. Jos siis luulit, että liukuportaita voi käyttää vain ostoskeskuksissa ja sen semmoisissa, niin olit väärässä: kyllä ne sopivat Kolumbian kukkuloillekin. 😀







Comuna 13:n ilmapiiriä leimaa nykyään yritteliäisyys, yhteisöllisyys, optimismi ja eläväisyys. Ihmiset ovat ylpeitä asuinalueestaan, ja liukuportaat ovat yksi tärkeä ylpeydenaihe. Eikä ole ihmekään, sillä kyllä näitä kannattaa tulla katsomaan kauempaakin!

Comuna 13 on kuuluisa myös graffiteistaan, jotka symboloivat värikkyydessään ja aiheissaan toiveikkuutta, vaikka ne kertovatkin samalla myös menneestä. Chota on tunnetuin Comuna 13:n katutaiteilijoista, joten oli enemmän kuin sopivaa, että tutustuimme ensimmäiseksi yhteen hänen monista teoksistaan.

Kasvojen vasen puoli kertoo menneestä; oikea tulevasta.

Yksi Chotan graffiteista ja huikea oppaamme.



Oppaanamme ollut nuorukainen vei meidät myös isovanhempiensa talolle, jossa saimme tutustua Lorenzo-papukaijaan (joka inhoaa turisteja) sekä nauttia isoäidin tekemää mangojäätelöä.

Isovanhempien koti.
Lorenzo sai churron yhdeltä kierrokselta osallistuneelta naiselta.


Miten pirussa tämä pitäisi syödä?!

Tässä sitä odotellaan jäätelöä isoäidin terassilla.


Jäätelö - tai tarkemmin sanottuna mehujää - oli hieman hämmentävä kokemus, sillä se maistui enemmänkin suolaiselta ja kirpeältä kuin makealta. Mango oli kuitenkin ihan oikeaa hedelmää eikä mitään makujäljitelmää, joten kokemus oli siinä suhteessa varsin miellyttävä.

Saimme myös nautti kierroksella upeasta breakdance-esityksestä. Breakdance kuvastaa hyvin asumista Comuna 13:n kaltaisessa paikassa, jossa elämä on melkoista tasapainottelua, sillä myös breakdance vaatii melkoista tasapainokykyä. Paikallisten nuorten esitys oli hienoa katseltavaa, ja laitan siitä pienen videon, sillä valokuvat eivät tee oikeutta nuorukaisten taidoille.



Comuna 13 -kierros oli äärimmäisen hieno kokemus, ja nyt voin sanoa, että kyllä Comuna 13:een uskaltaa mennä päiväsaikaan yksinkin. Alue tuntui varsin turvalliselta paikalta, ja ihmiset olivat oikein ystävällisiä.


Maalaa elämäsi väreillä. Voiko parempaa ohjetta ollakaan?
 
Jos joku sattuu joskus eksymään Medellíniin, niin voin suositella kumpaakin kävelyretkeä täydestä sydämestäni:
Real City Tours - Free Walking Tour
Graffiti Free Zippy Walking Tour Comuna 13

Oletko sinä käynyt joskus jollakin opastetulla kävelyretkellä? Kiinnostaisiko sellainen, vai tykkäätkö kierrellä mieluummin yksiksesi?