Näin valehtelen somessa

Blogeissa on kiertänyt jo pitkään "Näin valehtelen somessa" -haaste, ja päätin minäkin kantaa korteni kekoon ja kirjoittaa, kuinka hyvin väittämät pitävät omalla kohdallani paikkansa. 

Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olevan some-ystävällistä ja kaunista kuvattavaa. 

Pelottava ajatus! Olisi hirveää, jos some ohjaisi elämää tällä tavalla. Minulle oma kiinnostukseni ja oma viihtyminen ovat kaikkein tärkeimpiä, ja menenkin vain sellaisiin paikkoihin, joihin todella haluan mennä. Jos niistä saa kivoja kuvia, niin hyvä niin. Aina ei tosin huvita kuvata, ja usein käy niinkin, että kuvat unohtuvat koneelle.

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia. 

En harrasta sisustamista, enkä ole kiinnostunut kotoilusta yleensäkään. Minun kiinnostuksen kohteeni taitavat olla enimmäkseen kodin ulkopuolella. Esteettisyys ei ole minulle muutenkaan tärkeää, vaan pääasia on, että hommat toimivat. Minusta olisi hassua hankkia jotakin sellaista, jonka ainoa funktio on näyttää kauniilta. Vaikka olenkin joskus huokaillut, että meillä saisi olla nätimpää ja sisustetumpaa, niin loppujen lopuksi on aivan sama, miltä meillä näyttää, kun en kuitenkaan osaisi arvostaa täydellisen kaunista kotia.

Kattauspuoleen on vaikea sanoa mitään, sillä en ota kotona mitään ateriakuvia. Jos ottaisinkin, niin tuskin viitsisin hirveästi panostaa kattaukseen, ainakaan pelkkää kuvaa varten. Joskus ravintolassa saatan ruoka-annosta kuvatessani siirtää jotakin kippoa sivuun tai asetella kuvattavaa kohdetta parempaan valoon, mutta yritän selvitä ravintolassa kuvaamisesta mahdollisimman pikaisesti, koska se tuntuu vähän nololta.

En ota itsestäni kovinkaan paljon kuvia, ja ottamani kuvat liittyvät useimmiten johonkin tilanteeseen. Päälläni on siis sitä, mitä kulloinkin sattuu olemaan.

Kamerani oli huollossa yli neljä viikkoa, mutta sain sen vihdoin toissapäivänä takaisin. Kyllä olin onnellinen!

En ota itsestäni kuvia enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

Olen julkaissut blogissa muistaakseni yhden kuvan, jossa minulla ei ole meikkiä. En siis tosiaankaan ota mielelläni itsestäni meikitöntä kuvaa. Vaikka meikkaan yleensä todella kevyesti, koen meikin olevan niin osa minua, etten osaisi olla ilman sitä. Minulla on varsin kompleksinen suhde ulkonäkööni, ja ilman meikkiä tunnen itseni entistäkin rumemmaksi.

Minulta kesti tosi pitkään tajuta, mikä Instagram story edes on, enkä ole koskaan tehnyt itse semmoista. Tuskin tulen tekemäänkään.

Teen ja kerron blogissa asioista, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Minulla ei ole mitään brändiä, mutta toki kirjoitan niistä asioista, jotka itseäni kiinnostavat. Koska minua kiinnostavat varsin monenlaiset asiat, blogipostauksetkin liikkuvat laidasta laitaan.

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalta.

En yleensä käsittele kuviani muuten kuin lisäämällä joskus valoa tai rajaamalla kuvaa uudelleen. Minua ärsyttää somessa muutenkin se, että kuvauskohde pitäisi saada näyttämään erilaiselta kuin miltä se todellisuudessa näyttää esimerkiksi erilaisten suodattimien avulla. Miksi kaikkea pitää nykyisin kaunistella? Miksi mikään ei kelpaa sellaisenaan?

Kaikkein kauheinta minusta olisi käsitellä omia kuviani, koska tietäisin itse kumminkin todellisuuden. Miksi yrittäisin näyttää somessa erilaiselta kuin oikeassa elämässä? Tätä yhtälöä en ihmisten somekäyttäytymisessä ymmärrä.

Silottelen elämääni somessa

En ole nykyään kovinkaan valikoiva sen suhteen, mitä blogiini kirjoitan, ja koen rehellisyyden ja avoimuuden paljon palkitsevammaksi kuin asioiden kaunistelun. En saisi mitään iloa siitä, jos silottelisin elämääni ja yrittäisin saada sen näyttämään täydelliseltä. Ennemminkin ahdistuisin siitä, jos pitäisi yrittää pitää yllä jonkinlaisia kulisseja. Olen aitouden ystävä lähes fanaattisuuteen asti, enkä voi sietää minkäänlaista teeskentelyä tai esittämistä.

Ymmärrän toki senkin, että monet haluavat pitää bloginsa ns. hyvän mielen blogina, mutta minä en jaksa kovin kauan sellaisia blogeja lukea. En vain koe saavani ainaisesta ihanuudesta ja suloisuudesta mitään, sillä todellinen elämä kaikkine väreineen on minusta paljon kiinnostavampaa.

Kadun joitakin blogiyhteistöitäni

En ole tehnyt yhtäkään blogiyhteistyötä, mikä on ollut ihan tietoinen valinta. Minulle on tullut joitakin yhteistyötarjouksia, mutta en ole tarttunut yhteenkään, koska kokisin yhteistyön rajoittavan vapauttani kirjoittaa ja olla rehellinen. Pelkäisin, että yhteistyö velvoittaisi minua kirjoittamaan jotakin jonkun toisen mieliksi, ja jo pelkkä ajatuskin ahdistaa. En sano, etten voisi koskaan tehdä blogiyhteistyötä, mutta tällä hetkellä on hyvin vaikea keksiä, millaiseen blogiyhteistyöhön voisin lähteä mukaan. Toki voisin ottaa vastaan esimerkiksi ilmaisia lentolippuja ja hotelliöitä, mutta vain sillä ehdolla, ettei minun tarvitsisi kirjoittaa niistä mitään. 😀

Bloggaajien elämä on glamouria

Joidenkin bloggaajien elämä voi ollakin, ainakin ulkomailla. Suomessa puitteet taitavat olla kuitenkin sen verran vaatimattomat, ettei voi ehkä puhua ihan glamourista. Voin tietysti olla väärässäkin.

Ajattelen hetket Instagram-kuvina

En todellakaan. En ajattele elämää kuvina vaan sanoina.

Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja sekä googlaan nimeni tasaisin väliajoin

Mikä on Jodel? Vieläkö keskustelupalstoja on olemassa? En ole koskaan googlannut nimeäni.

Bloggaajista puhuminen ja juorujen keksiminen netissä on ihan sallittua, koska itsehän ovat vapaaehtoisesti esillä

En oikein ymmärrä, millä lailla esillä oleminen oikeuttaisi ketään huonoon käytökseen. Ilmeisesti väitteessä ajatellaan niin, että kun on esillä, pitää olla valmis vastaanottamaan kuraakin. Asiallinen kritiikki ja eriävät mielipiteet ovat (ainakin minun mielestäni) aina tervetulleita, mutta pahan puhuminen, toisten lyttääminen ja panettelu ovat vain osoitus oman mielen pienuudesta. Jos omassa elämässä ei ole kaikki hyvin, kannattaisi keskittyä oman elämänsä kohentamiseen eikä kohdistaa turhautumistaan muihin.

Bloggaaminen on helppoa kuin heinänteko ja lisäksi bloggaajat saavat hirveät määrät tavaraa (ellei rahaakin) tästä turhakkeesta

Joka väittää bloggaamisen olevan helppoa, ei ole itse koskaan blogannut säännöllisesti. Olen itse pelkkä harrastelija, mutta väsyn joskus bloggaamiseen ihan totaalisesti. Syy löytyy kyllä ihan peiliin katsomalla, sillä kuka käskee minua kirjoittamaan niin pitkiä postauksia tai ottamaan satamäärin valokuvia. Kunnioitan ja ihailen työkseen bloggaavia, sillä itselleni tulisi ensimmäiseksi pula ideoista, jos pitäisi kirjoittaa lähes joka päivä. Puhumattakaan kaikesta muusta työstä, joka ammattibloggaamiseen liittyy.

En ole saanut blogiini yhtäkään tavaraa, enkä osaa kuvitella, mitä edes haluaisin. No vaatteita voisin ottaa, mutta sillä ehdolla, että saisin itse valita vaatteet ja että minun ei tarvitsisi kirjoittaa kyseisestä firmasta mitään. 😀

Bloggaaja keksii otsikon hakusanat mielessään

Juu ei.

Onko sinulla jokin Instasta omaksuttu ulkonäköjuttu, esimerkiksi Insta-kulmakarvat?

Tämä oli niin hullu kysymys, etten ymmärtänyt edes koko kysymystä. Kulmakarvat on, mutta omat.

Yhteenvetona voisi kai sanoa, että olen erittäin epämuodikas, aikaani seuraamaton ja tylsä bloggaaja. Ja sehän sopii minulle oikein hyvin, sillä juuri sellainen haluan ollakin!

Mukavaa viikonloppua kaikille! Toivottavasti en suututtanut ketään. 💛

Nyt mua vierähän linnasta linnaan

Hämeenlinna on kuulunut niihin paikkoihin, joissa olen jo monen vuoden ajan halunnut käydä. Kiinnostukseni kaupunkia kohtaan tosin väheni huomattavasti sen jälkeen, kun ykköskohteeni vankilamuseo suljettiin jokunen vuosi sitten. Luulin, että museo oli suljettu lopullisesti, mutta kun rupesimme suunnittelemaan ystäväni ja kummipoikani kanssa pientä retkeä Hämeenlinnaan, huomasin sattumalta, että vankilamuseo oli taas avoinna yleisölle. Voi tätä onnen päivää!

Vankilan portti.

 

Nyt museona toimiva Hämeenlinnan lääninvankila rakennettiin vuonna 1871. Se oli Suomen ensimmäinen sellivankila, jossa vangit asuivat pienissä selleissä. Vangit olivat aiemmin asuneet yhteishuoneissa, mutta kun käsitys vankilan tehtävästä 1800-luvulla muuttui, myös huoneiden kokoa pienennettiin. Vankiloista tuli nimittäin tuolloin paikkoja, joissa vanki saattoi rangaistuksen kärsimisen ohella tulla jälleen yhteiskuntakelpoiseksi, "parantua". Vankien saattaminen yhteiskuntakelpoiseksi pyrittiin toteuttamaan yhteiskunnasta eristämisen, opetuksen, kurin ja työn avulla.   

Hämeenlinnan lääninvankila suljettiin lopullisesti vuonna 1993, ja vangit siirrettiin muihin vankiloihin, muun muassa Kylmäkoskelle. Myös vankilan vieressä sijaitsevassa Hämeen linnassa oli ollut vankilatoimintaa, joka oli kuitenkin loppunut jo 1950-luvulla, kun linnaa alettiin restauroimaan museoksi. Myös vankilaa ruvettiin kunnostamaan museoksi, ja vankilamuseo avattiin ensimmäisen kerran vuonna 1997. Museokävijän iloksi tilat on restauroitu niin, että ne on säilytetty mahdollisimman alkuperäisessä asussaan.

Lääninvankilan entinen vanginvartija Väinö Laakso kertoo, että Hämeenlinnan vankila oli vankien sulatusuuni, sillä siellä oli vankeja pikkurikollisista murhamiehiin. Vankilassa ei ollut mukavuuksia, mutta silti niin vangit kuin vartijatkin halusivat olla mieluiten juuri Hämeenlinnassa. Hämeenlinna oli muita vankiloita jämptimpi paikka, jossa järjestys oli kohdallaan. Mikään hyvä työpaikka se ei silti ollut, sillä vartijan työ oli henkisesti hirvittävän raskasta. Vangeille ei saanut olla ystävällinen, ja sekä vangit että vartijat tarkkailivat toisiaan. Karkaamisia sattui usein, ja vankilassa kesätöissä ollut Ville Myllymäki kertoo, että joskus mentiin jopa vankien kotiin valmiiksi odottamaan karkulaista.

Vankilassa oli sellejä kolmessa kerroksessa. Vangit otettiin vastaan maakerrassa eli kellarikerroksessa, jonka matkasellissä vanki vietti ensimmäisen yönsä. Matkasellistä vangit jaettiin eteenpäin vankilan muihin kerroksiin.

Myös vankeuden viimeinen ilta vietettiin matkasellissä, mikä näkyi seinäkirjoituksissakin.

Seinäkirjoitukset on jätetty vankilassa paikalleen, ja osa niistä on kirjoitettu kynällä, osa poltettu sytkärillä.

Pohjakerroksessa olivat myös saunatilat, liinavaatevarasto ("narikka") sekä eristyssellit eli rundit.

Saunan pesuhuone.

Huom. Saunapäivinä ei ole suihkua.

Lääninvankilan narikka. Vaihto vain luukun kautta.

Eristysselliin eli rundiin joutui esimerkiksi sääntörikkomusten takia. Eristyssellissä ei ollut muuta kuin lavetti nukkumista varten sekä wc-istuin.

Eristysselleissä, kuten kaikissa muissakin selleissä, oli ovessa kurkistusaukko, josta vartija saattoi kurkata sisään milloin tahansa.

Vartijan näkymä eristysselliin.

Ensimmäisessä kerroksessa oli näytteillä esineitä ja kuvia vankilan elämästä.

Vankien valokuvaus aloitettiin 1860-luvulla, ja järjestelmälliseksi se tuli vankilauudistuksen myötä 1870-luvulla.

Vankilan viimeisessä paossa 26.3.1992 käytetty pakoköysi. Karkulaiset ylittivät vankilan muurin piikkilankaa ja lakanaköyttä apunaan käyttäen.

Pakkosyöttöpenkki, jota voitiin käyttää nälkälakkoilevan vangin ruokkimiseen. Vanki sidottiin penkkiin nahkahihnoin ja syötettiin nenäletkun kautta. Suomalaisilla vangeilla ei kuitenkaan ollut tapana nälkälakkoilla.

Toimistohuone, joka oli lääninvankilan toiminnan keskus. Täällä laadittiin mm. uusien vankien sijoittautumislistat ja arvioitiin vankien työkuntoisuus. Huone on siinä asussa, johon se jäi viimeisten vankien poistuessa vankilasta.

Ensimmäisen kerroksen vartijahuone. Ensimmäisessä kerroksessa työskenteli kaksi vartijaa, ja sinne sijoitettiin vankeusvangit, sakkovangit ja työmiehet.

Ensimmäisessä kerroksessa oli myös sellejä, jotka oli jätetty tismalleen siihen asuun, jossa ne olivat vankilan sulkeutuessa. Näiden sellien sisustukset ostettiin niissä asuneilta vangeilta museota perustettaessa.

Tässä sellissä oli asunut 28-vuotias vanki, joka istui yhdeksättä tuomiotaan. Tuomion pituus oli 3 vuotta, 5 kuukautta ja 14 päivää, ja useampikertalaisena mies pääsi ehdonalaiseen vapauteen suoritettuaan kaksi kolmasosaa rangaistusajasta. Rangaistuksia mies oli saanut pahoinpitelyistä, varkauksista, ryöstöistä sekä liikennerikkomuksista.

Tämän sellin asukki oli ollut 29-vuotias mies, joka istui kuudetta tuomiotaan. Pääosa tuomioista oli tullut huumausainerikoksista, ja tämän tuomion pituus oli 9 vuotta, 5 kuukautta ja 27 päivää.

Tässä sellissä oli asunut 20-vuotias ensikertalainen, jonka tuomion pituus oli 4 vuotta, 11 kuukautta ja 5 päivää. Hänet oli tuomittu henkirikoksesta ja muista pienemmistä rötöksistä. Mies pääsi ehdonalaiseen vapauteen suoritettuaan puolet rangaistuksestaan. Koeaika jatkui kuitenkin tuomion loppuun asti.

Toisessa kerroksessa oli nähtävillä vain muutama huone, joista yksi oli sairaanhoitajan huone.

Tässä kuvasta näkyvät (huonosti tosin) ovenpielissä olevat koloset, joista muutamasta sojottaa punainen lätkä (olen merkannut yhden sellaisen nuolella). Jos vanki halusi yöllä vessaan tai hänellä oli vartijalle jotain muuta asiaa, vanki työnsi lätkän sellin sisäpuolelta ulos käytävän puolelle. Näin vartija näki yhdellä vilkaisulla, jos jollakulla koko käytävän varrella oli asiaa vessaan.

Hämeenlinnan naistenvankilassa käytetään edelleen ns. paljusellejä, joissa ei ole vessaa vaan jossa vangin on tehtävä tarpeensa ämpäriin. Paljusellejä on käytössä lähinnä Itä- ja Etelä-Euroopan maissa, mutta ei muissa Pohjoismaissa kuin Suomessa. Suomi on saanutkin asiasta YK:n kidutuksen vastaiselta komitealta useita huomautuksia jo 1990-luvulta alkaen. Paljuselleistä on tarkoitus päästä Suomessa kokonaan eroon vuonna 2020, kun Hämeenlinnan uusi naistenvankila valmistuu.

Vankilan ulkoilualuetta.

Kävimme myös vankilan vieressä olevassa Hämeen linnassa, Museo Militariassa sekä Parolan Panssarimuseossa, mutta tästä tuli näköjään nyt tällainen vankilapostaus. Panssarimuseossa alkoi olla jo vähän veto pois, ja meitä kiinnostikin lähinnä alueen laidassa oleva autiotalo. 😅

Vankilamuseo on auki 19.8. asti, joten museossa ehtii vielä hyvin käymään tämän kesän aikana. Suosittelen!


Lähteitä ja lisää tietoa:  
Vankilamuseo (Visit Hämeenlinna)
Vankilamuseo (Wikipedia)
Vankilamuseo ja ojennuslaitos (Museovirasto restauroi)
Hämeenlinnan lääninvankila (Häme-Wiki)
Hämeenlinnan keskus- ja lääninvankila oli vankien sulatusuuni, jossa raaka voima puhui (Hämeen Sanomat)
Näin Suomen vankila nöyryyttää: Tarpeet tehtävä toisen vangin edessä (Kansan Uutiset)
Odotettu kehitysaskel: Viimeisetkin paljusellit poistuvat - uusi naistenvankila vuonna 2020 (Helsingin Uutiset)
Naisvankien elämää Hämeenlinnassa (Yle Elävä arkisto)
Toimittaja vietti yön Suomen viimeisessä paljusellivankilassa: Oman kusiämpärin kanssa kuljeskelu on nöyryyttävää (Yle Uutiset)

Postimies soittaa aina kahdesti

Jäin viimeksi odottelemaan paketteja, ja kaikki kolme pakettia tulivat vielä samana iltana, kahden eri kuljetuspalvelun kautta. Ensimmäisen kuljetuspalvelun mies soitti hieman ennen saapumistaan ja kysyi, voisinko tulla alas häntä vastaan, kun paketti oli kuulemma vähän painava. Läksin alakertaan närkästyneenä, sillä sitä vartenhan minä olin kotiinkuljetuksen tilannut, että saisin paketit sisälle asti. Närkästykseni vaihtui kuitenkin noloudeksi, kun näin sen pienen ja hintelän pojan, joka taisteli yli 30-kiloisen pakettini kanssa.

Toinenkin mies rimpautti minulle ennen saapumistaan. Hänkin oli ulkomaalainen ja puhui vähän murtaen suomea. "Moi Satu, jaksaisitko sä tulla vähän treenaamaan?", kuului hänen kysymyksensä. Ei auttanut muu kuin lähteä taas alakertaan. Kun mies näki minut, hän kysyi hämmästyneen näköisenä, että "sinulleko nämä ovat?". En tainnut ihan vastata hänen mielikuvaansa bodarista. 😂

Mietin kyllä, että olisikohan sittenkin ollut järkevämpää käydä vain jossakin kuntosalilla ja alistua siihen, että kaikki harjoitteluvälineet eivät ole välttämättä minun käytössäni juuri sillä punaisella sekunnilla kuin haluan, kuin piilotella levypainoja sängyn alle. Niin. Tätä pitää nyt oikein miettiä. Ensi kerralla täytyy muistaa harkita ainakin puoli tuntia, ennen kuin tilaan netistä pikaistuksissani jotakin.  

Kyllä anoppi tietää, mistä meikäläinen tykkää.

Anoppi oli kysellyt, mitä ruokatarvikkeita halusin Intiasta, mutta minulla ei ollut tällä kertaa muita toiveita kuin toor dal -linssit ja currylehdet, jotka jäivät viimeksi kummatkin Bolivian tullin haaviin. Bonuksena sain mangoja, joiden sesonki alkoi olla Intiassa ihan viimeisillään. Toki tuli paljon muutakin, kuten kuvassa näkyviä sunnundalu-makeisia, ja nyt olen taas vähän ihmeissäni, mitä teen esimerkiksi hirveällä määrällä vihreitä chilejä. No, varmaan tungen osan niistä pakastimeen, kuten ennenkin. Currylehtiäkin tuli niin paljon, että niistä voisi tehdä saunavihdan.

Sain kirjastosta vihdoin luettavakseni Maria Veitolan kirjan Veitola, jonka olin varannut muistaakseni joskus huhtikuussa. Olin sormeillut kirjaa kirjakaupassa ennen Boliviaan lähtöäni ja melkein ostanutkin sen, mutta sitten nuukuus oli kuitenkin iskenyt, ja olin päättänyt varata kirjan kirjastosta. Kirjaa sai odotella melkoisen kauan, sillä varausjono oli mittava: kirjasta näyttää olevan tälläkin hetkellä huimat 1350 varausta!

Rupesin lukemaan kirjaa muutama ilta sitten ennen nukkumaanmenoa, mikä osoittautui virheeksi. Kun Veitola kirjoitti isänsä viimeisistä hetkistä ja tämän kuolemasta, lukeminen meni itkuksi, ja viimeisetkin unet katosivat silmistä. Veitolan koruttomassa ilmaisutavassa on minusta valtavasti voimaa. Hän ei lätise turhia, vaan sanoo niin kuin asiat ovat.

Olen miettinyt viime aikoina paljon omaa suhdettani vanhempiini. Pelkäsin aiemmin hirveästi vanhempieni kuolemaa, sillä en tiennyt, miten tulisin selviämään siitä. Viime vuosina olen kuitenkin oppinut hyväksymään sen, että vanhempani kuolevat jonakin päivänä, vaikka voi tietysti käydä niinkin, että minä lähden täältä ennen heitä. Olen ollut viime aikoina niin paljon läsnä vanhempieni elämässä, ettei ainakaan tarvitse jälkeenpäin harmitella, että kunpa olisin viettänyt enemmän aikaa heidän kanssaan. Näin olen saavuttanut edes jonkinlaisen mielenrauhan ja tehnyt surutyötä tavallaan jo etukäteen. Uskon nimittäin, että silloin on edes vähän helpompi jättää hyvästit (vaikka eihän se koskaan helppoa ole!), jos tuntee tehneensä parhaansa, antaneensa aikaa ja apua.

Olen kuullut jonkun sanovan (tai ehkä olen lukenut sen jostain, en muista), että lapsettomien ihmisten suhde omiin vanhempiin on usein tiiviimpi kuin sellaisten, joilla on omia lapsia. Minulla on sellainen tunne, että monessa tapauksessa saattaa ollakin noin, mikä on oikeastaan aika itsestäänselvää. Lapsettomilla ihmisillä on paljon enemmän "omaa" aikaa kuin niillä, joilla on omaa jälkikasvua, joten lapsettomat ehtivät viettää enemmän aikaa myös vanhempiensa kanssa. Perheellisten aika menee omien lasten kanssa, eikä vanhemmille jää samalla lailla aikaa kuin lapsettomilla, mikä on minusta ihan ymmärrettävää ja normaaliakin.

Suhteeni vanhempiini on muuttunut vuosien mittaan paljonkin, mutta ratkaisevin käänne tapahtui silloin, kun tajusin olevani vanhemmistani erillinen yksilö. Tämä kuulostaa varmaankin aivan naurettavalta, sillä eihän kukaan ole koskaan kasvanut kiinni vanhempiinsa. Minun on kuitenkin pitänyt kulkea pitkä tie, ennen kuin tajusin, että minun ei tarvitse ottaa vanhempieni tunteita, varsinkaan isäni, omiksi tunteikseni. Voin kuunnella ja myötäelää, mutta vain tiettyyn rajaan asti, enkä voi ottaa vanhempieni tunteista enää vastuuta. Epämääräinen paha olo ja ahdistus on johtunut usein siitä, että olen joutunut sellaisten tunteiden valtaan, joita en ole osannut käsitellä - tai, mikä pahempaa, joita en ole edes tunnistanut. Olen elänyt siinä harhaluulossa, että jos toisella on paha mieli, minullakin kuuluu olla. Jos taas toisella ei ole ollut paha mieli, on pitänyt olla koko ajan varpaillaan ja kuulostella, josko sellainen mahtaisi tulla.

Toinen merkittävä käänne oli se, kun tajusin, että elämäni on täysin minun omissa käsissäni. Minä itse päätän siitä, millaisen elämän elän. Vanhempani ovat tehneet varmasti parhaansa ja kasvattaneet minut parhaan kykynsä mukaan niillä eväillä, jotka he omilta vanhemmiltaan saivat, ja joskus se ei ole kovin paljon. Helpotti, kun tajusin, että aikuisen ihmisen tulee ottaa vastuu omasta elämästään ja lakata syyttelemästä vanhempiaan siitä, että he ovat tehneet elämästä sellaista tai tällaista. On osattava laskea irti menneestä, katsottava peiliin ja uskallettava kohdata se ainoa ihminen, joka on vastuussa siitä, mihin suuntaan elämä menee. Vasta kun päästää menemään kaiken sen, mikä on joskus ollut ja millä ei tee enää mitään, voi saada tilalle jotain uutta ja parempaa. Toki elämässä tulee vastaan asioita, joita en ole tilannut ja joihin en voi vaikuttaa, mutta ainakin minulla on täysi valta päättää siitä, miten asioihin suhtaudun. On parempi ottaa ohjat omiin käsiinsä ja tehdä itse omat päätöksensä. Jos tekemäni päätökset tai valinnat osoittautuvat myöhemmin huonoiksi, ainakin olen tehnyt ne itse. Siitä on syytä olla ylpeä.

Tulipa pohdittua syvällisiä, mutta pieni syväsukellus tekee joskus hyvää. Ainakin näin kuumalla ilmalla. 😘

Piiloleikkiä

Ihmettelin taas Kiteellä aina samaan aikaan vuorokaudesta lentäviä lentokoneita, ja muistin, että joku oli suositellut minulle jo kauan sitten Flightradar24 -sovellusta. Sain sovelluksen vihdoinkin ladattua, ja sitten jo harmittelinkin, etten ollut tehnyt sitä aiemmin. On nimittäin äärettömän mielenkiintoista tutkia taivaalla lentäviä lentokoneita ja sitä, mistä mikäkin kone on tulossa ja minne se on menossa. 

Esimerkiksi tämä juuri Mikkelin yli lentänyt Emirates-yhtiön kone on tulossa Dubaista ja menossa San Franciscoon. Korkeutta koneella on hieman alle 11 kilometriä (36 000 jalkaa) ja nopeutta 930 km/h (502 solmua).

Sain myös selville, että Kiteen yli iltapäivällä lentävät lentokoneet ovat tulossa joko Japanista tai Kiinasta, sillä noiden maiden lentoreitti kulkee aivan Kiteen yli. Enpä olisi osannut arvata tuotakaan. Onhan Venäjän yli kulkeva reitti tosin paljon ruuhkattomamman näköinen kuin reitti Intian ja Keski-Euroopan ylitse.

Illalla kuuden jälkeen Japanin ja Kiinan koneet lentävät taas letkassa Kiteen yli, nyt toiseen suuntaan.

Tässä yllämme lentelee juuri Finnairin lento AY88 Shanghaista Helsinki-Vantaalle:

Äsken taivaalla jyristeli juuri TUI:n lento Larnakasta Helsinkiin. Aika hassua, että meikäläinen voi saada niin isot kiksit moisesta sovelluksesta. 😀 Onko kukaan muu innostunut Flightradarista?

Moni tykkää liikkua kesällä kuntosalin sijasta ulkona, mutta minä tykkään nostella painoja kesälläkin. Olen ollut viime aikoina niin paljon liikekannalla, etten ole vielä hankkinut pysyvämpää salijäsenyyttä mihinkään, kun en edes tiedä, mikä sali olisi minulle hyvä. Olen käynyt saleilla vähän siellä sun täällä, ja ongelmaksi on muodostunut se, että useimmalla salilla on yksi ainoa levytanko. Aina kun olisin halunnut treenata levytangolla, sitä on käyttänyt juuri joku muu, tai jos levytanko onkin ollut vapaana, joku on tullut odottelemaan tangon liepeille vuoroaan, ja keskittymiseni on herpaantunut.

Tämä kuvassa näkyvä NJAC:n (New Jersey Athletic Club) sali oli ihan järjettömän iso ja toimiva (kuvassa näkyy vain hyvin pieni osa salista). Siellä oli niin paljon levytankoja, penkkejä ja räkkejä, että kaikille varmasti riitti!

Minua ärsyttää valtavasti, jos en voi tehdä salilla sitä, mitä olin suunnitellut. Suivaannuinkin lopulta niin, että tilasin viime viikolla netistä itselleni levytangon ja painoja. Nyt olen tässä odotellut, kumpi saapuu ensin - levytanko vai ukkeli. Ukkeli on Intiassa, ja olin laskelmoinut, että levytanko ehtisi tulla, ennen kuin ukkeli tulee kotiin, ja ehtisin piilottaa tangon jonnekin. Ukkeli on nimittäin jo kerran kysynyt minulta, meinaanko tehdä kodistamme kuntosalin, enkä viitsisi ihan heti paljastaa, että on tullut hankittua taas uusia kuntoilutuotteita. Pitäähän asia tietysti joskus kertoa (ellen jää kiinni ennen sitä), mutta se päivä saisi koittaa joskus myöhemmin. 😳

Toki ulkoliikuntakin on kivaa, ja sitäkin tuli harrastettua Itä-Suomessa pyöräilyn ja soutamisen merkeissä.

Myökin ulkoiltiin.

Pyhäjärvi aamulla kello kuusi.

Nuorison kesäleikit.

Kuunpimennys meni niin sanotusti reisille, sillä vaikka taivas oli muuten selkeä, juuri kaakon suunnassa oli pilviä.

Kuu pimentyi niin perusteellisesti, ettemme nähneet sitä lainkaan.

Punkaharjulla ja Kerimäelläkin tuli ajeltua.

Kerimäen kirkon koko jaksaa hämmästyttää aina vain.

Eipä tässä nyt muuta. Minä jatkan pakettien odottelua. 😎