Päev kaks

Jos meinaan pitää blogin ajan tasalla, niin nyt on pantava hösseliksi! Viro on tarjonnut parastaan, eli asiaa on aika tavalla.

Tässä tämän päivän ajoreitti:

Olin aamulla valmis lähtöön jo ennen puolta yhdeksää, ja vähän harmitti, kun kaikki nähtävyydet aukeavat täällä yleensä vasta kymmeneltä. Päätinkin siis muuttaa suunnitelmia ja suunnata ensimmäiseksi Toolsen linnanraunioille, jotka ovat auki aina.

Syy siihen, miksi olin valmiina niin aikaisin, oli se, että minun oli pitänyt herätä aamiaiselle niin varhain. Tämän hotellin asukkailta kysytään tullessa, moneltako he haluavat aamupalansa, ja minä olin pitkän jahkailun jälkeen päättänyt haluavani sen seitsemän ja kahdeksan välillä. Hotellin arvosteluista luin, että jotkut suorastaan arvostavat tuollaista etukäteistiedustelua, mutta minua moinen "huomaavaisuus" lähinnä ärsyttää. Mistä minä pystyn edellisenä päivänä tietämään, moneltako seuraavana aamuna herään ja moneltako haluan syödä aamiaista? Kuuliaisena ihmisenä piti oikein laittaa kello herättämään, jotta ehtisin aamiaiselle varmasti ennen kahdeksaa, kun olin kerran niin sanonut. Tuskin sillä olisi kuitenkaan ollut mitään väliä, vaikka olisin mennyt vasta myöhemmin, ja huomenna meinaankin herätä juuri silloin kun huvittaa.

Toolsen linnanraunioille johtava tie.

Toolsen linnoitus rakennettiin vuosina 1471-1473, mutta se tuhoutui Venäjän ja Ruotsin välisessä sodassa 1600-luvun puolivälissä.

Linnoitus oli kivalla paikalla rannalla, kuten linnoituksilla on tapana olla.

Mukava merellinen paikka, vaikka kaikki rauniot ovatkin minusta loppujen lopuksi enemmän tai vähemmän samanlaisia. 

Virossa on paljon vanhoja kartanoita, joten Viro on oikea aarreaitta sellaiselle, joka tykkää kartanoista. Itse en ole tuntenut mitään suurempaa vetoa kartanoita kohtaan, mutta pitihän minunkin käydä uteliaisuuksissani katsomassa yksi kartano. Läksin siis ajelemaan kohti Sagadin kartanoa, kun laskeskelin, että saattaisin olla perillä kymmenen pintaan, jolloin kartano avautuisi. Olin kartanon parkkipaikalla kello 10.00. 😀

Rutjan kylän kohdalla piti kuitenkin iskeä jarrut pohjaan, kun näin meressä satapäin valkoisia lintuja. Tajusin lintujen olevan joutsenia viimeistään siinä vaiheessa, kun näin tien vieressä joutsenista ilmoittavan liikennemerkin.

Näkymä oli vähintäänkin erikoinen. Ilmeisesti joutsenia on tuossa kohtaa merta aina, kun rannalle oli perustettu mukavan näköinen juhlapaikkakin, ilmeisesti erityisesti häitä varten.  

Tämä kuva on vain osasta aluetta.

Matka jatkuu. (Tuulilasin töhryt jäi putsaamatta, kun ei tullut huoltoasemaa vastaan.)

Sagadin kartanon päärakennus. 

Sagadin kartano sivurakennuksineen on peräisin vuodelta 1469, ja se restauroitiin vuosina 1977-1980.

Minun ei tarvinnut kauan aikaa pihalla käyskennellä, kun tajusin, että tämä ei ole minun paikkani ollenkaan. Meinasi iskeä tylsyyskuolema, ja päädyinkin lopulta kuvailemaan matkakumppaniani eri paikoissa. Jos joku sattui tarkkailemaan puuhiani, hän varmasti ajatteli, että nyt ei ole ihan kaikki muumit laaksossa.

Harmi kun matkakumppanini on niin pieni, että häntä ei paljon kuvasta erota.

Sagadin käynti jäi siis todella pikaiseksi. Päätin lähteä tylsistyttämään itseäni vielä vähän lisää ja makaamaan rannalle, tarkemmin sanottuna Võsun rannalle. Jaksan kyllä maata auringossa tunnin pari, mutta kaksi tuntia on ehdoton maksimi jo ihan senkin takia, etten millään viitsisi rasvata itseäni, ja palan varsin helposti. Jos olisi jotain rantapelejä tai sen semmoisia, niin silloin jaksaisin olla auringossa varmasti vaikka kuinka kauan.

Võsun kylänraittia.

Sain vaihdettua bikinit näppärästi päälle kylän keskellä olevassa (ilmais)vessassa, ja sitten vain menoksi.  

Võsun ranta oli maineensa veroinen: hiekka oli hienoa ja valkoista, rannalla oli pituutta 1,5 kilometriä ja sitä reunusti kaunis mäntymetsikkö.

Ranta oli yhdentoista aikaan vielä melko tyhjä, mutta silti minun oli vaikea päättää, mihin kohtaan laskeutuisin. Huolellisen arpomisen jälkeen levitin rantamattoni yhteen kohtaan, mutta kerkesin olemaan matolla noin sekunnin, kun tajusin rannan ongelman: hienoa hiekkaa lensi koko ajan niin paljon, etten meinannut uskaltaa hengittää, kun pelkäsin hiekkaa menevän nenäänkin. Viiden minuutin jälkeen päätinkin, että tämä on nyt nähty, ja roudasin kamani ruohikolle kauemmas vesirajasta. Siellä ei hiekka enää lentänyt. 

Kyylääjä kyylää ruohikon keskeltä.

Puolitoista tuntia grillausta riitti, ja sitten tuli tarve lähteä taas liikkeelle. Piipahdin Käsmun kylässä, jossa ei ollut mitään erikoista, paitsi parkkipaikka, joka oli täynnä autoja. Bussikin siellä oli. Parkkipaikan vierestä lähti kävelyreitti Käsmun niemeen, ja reitti tuntui olevan varsin suosittu. Tällä alueella on muutenkin varsin paljon erilaisia luonto- ja retkipolkuja, ja ne ovat äärimmäisen suosittuja ainakin nyt loma-aikaan.

Minunkin oli tarkoitus suunnata seuraavaksi luontopolulle, nimittäin Altjan kalastuskylään, kolmen kilometrin mittaiselle Altjan luonto- ja kulttuurihistorialliselle polulle. 

Taas sai ajella läpi mäntymetsien.

Sitä ennen oli kuitenkin tarkoitus syödä Altjan kievarissa, koska nälkä oli jo melkoinen. Sepä ei onnistunutkaan, sillä kievari oli varattu yksityiskäyttöön. Voihan samperi. Muuta ruokapaikkaa ei kylässä ollut, vaan lähimmät ruokapaikat olivat kuulemma Vergissä ja Võsussa. Ei auttanut muu kuin syödä autossa pari hedelmää ja proteiinipatukka, joilla arvelin jaksavani seuraavaan ruokapaikkaan asti. Mieluummin söisin kunnon aterioita kuin närkkisin jotain pientä siellä sun täällä, mutta minkäs teet. Matkoilla kaikki ei aina mene niin kuin haluaisi.

Luontopolku kulki aluksi metsässä, mutta vasta meren rannalla kulkeva osuus sai minut innostumaan. Tykkään toki metsistäkin, mutta taidan olla pohjimmiltani meri-ihminen.

Harvoin saa luontopolulla kulkea näin komeissa maisemissa!

Luonto- ja retkipolkuja on tällä alueella paljon siksi, että täällä sijaitsee Viron suurin kansallispuisto Lahemaan kansallispuisto.

Rippsild. Se o viro keelt ja tarkoittaa riippusiltaa.

Altjan verkkovajoista on tullut Altjan symboli.

Nämä olkikatot ovat minusta ihan uskomattomia!

Nyt vuorostaan Altjan kyläidylliä.

Juu.

Sitten pitikin jo vähän miettiä, minne seuraavaksi. Hetken pohtimisen jälkeen suunnaksi valikoitui Palmsen kartano, sillä muistelin lukeneeni, että siellä olisi jokin ruokapaikka.

Kartanon eteen päräytettyäni kävi ilmi, että ruokapaikka ei ollutkaan kartanossa vaan Palmsen kylässä. Päätin kuitenkin vilkaista Palmsen kartanonkin (tarkemmin sanottuna Palmsen kartano-ulkoilmamuseon), kun kerran olin tänne asti tullut. Varmasti tämäkin kartanokierros olisi pikaisesti juosten kustu.

Komea pömpeli.

Kiertelin aluksi puutarhassa, kun en tajunnut, että kartanon sisätiloihinkin pääsi tutustumaan.

Huilitauko.

Talking to me?

Palmsen kartano oli ensimmäinen Viron kartano, jonka kaikki kartanoon kuuluvat rakennukset kunnostettiin (vuosina 1975-1985). Päärakennus avattiin vierailijoille vuonna 1986. Pienimmätkin yksityiskohdat oli mietitty niin tarkkaan, että kartanossa tuntui kuin olisi astunut suoraan menneisyyteen. Kartano oli yhdellä sanalla sanottuna upea - jopa minun mielestäni.😀

Kellarikerros oli erityisen kiinnostava.

Keittiöstä tuli ihan mieleen Downton Abbey.

Tupakkahuone.

Viinikellari.

Viinejä olisi saanut maistella kahden euron hintaan.

Myös makuu- ja pukeutumistilat olivat valtavan kiinnostavia.

Tästäkin tuli mieleen Downton Abbey.

Ajatelkaapa, jos vielä nykyäänkin käytettäisiin tällaisia vaatteita! Olisi se hieno näky, kun rouvat purjehtisivat Prisman kassalle.

Nykyaikana vaatteet on korvattu kangaspaloilla.

Nyt minusta alkaa tuntua, etten jaksa enää kirjoittaa enempää (ja tuskin kukaan jaksaa enää lukeakaan!), joten laitan tähän loppuun vain muutaman kuvan loppupäivältä.

Lounas (vihdoin!) kello neljältä Palmsen kievarissa:

Alkuleipien kanssa pöytään tuotiin suunnilleen kilon astia voita.

Kanasalaatti ja pelmeneitä. En ottaisi toista kertaa.

Kuvia Rakveren linnasta:

Tähän linnamäellä komeilevaan, alkuhärkää kuvaavaan Tarvas-patsaaseen onkin hyvä lopettaa. Nyt en jaksa enää. Mitähän se olisi viroksi? Kas ku mult o veto pois?

Here we go again

Kirjoitusongelmani ratkesikin itsestään, sillä päätin lähteä pienelle road tripille, enkä malta olla kirjoittamatta kokemuksistani heti tuoreeltaan. Yksi syy äkkilähtööni oli se, etten enää kestänyt olla kotona, kun siellä oli niin sietämättömän kuuma. Autossa on ainakin viileää - ellei sitten ilmastointilaite hajoa (ja nyt se taatusti hajoaa, kun tulin maininneeksi asiasta!).

Blogini pitkäaikaisemmat lukijat tietävätkin, että tykkään harrastaa urbaania löytöretkeilyä ja nuuskia kaikenlaisia hylättyjä paikkoja. Joku saattaa ehkä jopa muistaa, että olen haaveillut Viron hylättyjen paikkojen kierroksesta jo useamman vuoden ajan. Nyt se haave on sitten toteutumaisillaan! Tosin kierros muutti muotoaan aika radikaalisti, sillä kun rupesin tutkimaan tarkemmin ykköskohdettani ympäröivää aluetta, totesin, että onhan Virossahan muutakin nähtävää kuin hylätyt paikat. Päätinkin lopulta keskittyä pienemmälle alueelle ja katsella hylättyjen kohteiden lisäksi kaikkea muutakin. En siis tule näkemään tällä reissulla kaikkia haaveilemiani paikkoja, mutta se on vain hyvä asia. Näin Viroon pitää tehdä useampi reissu!

Kamerani hajosi pari viikkoa sitten, ja se harmittaa aika tavalla. Pitää tulla toimeen vanhalla kameralla, mutta onneksi on edes jonkinlainen kamera.

Katsoin Tallinnan-laivalla, että mikä tornitalo tuolla keskellä merta on, mutta zoomauskaan ei auttanut tunnistamaan rakennelmaa. Osaako joku sanoa?

Tie on auki!

Kirjoitin taas listan asioista, jotka haluaisin matkallani nähdä/kokea. Listalta löytyy seuraavanlaisia asioita:

• hylätty kaupunki
• hiekkaranta
• suo
• perinteinen virolainen kievari
• kalastajakylä
• luontopolku
• kylpylä
• tammimetsä
• virolainen supermarketti
• luostari
• kaivosmuseo
• näköalapaikka
• dyynit
• kansallispuisto
• kalaravintola
• kuntosali
• hautausmaa 
• linna
• neuvostoaikojen arkkitehtuuri
• hylätty sukellusvenetukikohta
• treenivaatekauppa (mikä tahansa muukin vaatekauppa käy)

Unohtuikohan jotain? 😀

Muutama toive toteutuikin jo heti tänään. Läksin ajelemaan Tallinnasta itään ja tämän päivän reitti näytti seuraavanlaiselta:

Tarkoituksenani ei ole ajaa pitkiä matkoja päivässä, vaan haluaisin kierrellä ihan rauhassa ja pysähtyä aina silloin, kun miellyttää. Saa nähdä, miten tämä meikäläiseltä onnistuu! Yleensä kun pääsen vauhtiin, en millään malttaisi pysähtyä, ja monta mielenkiintoista paikkaa jää näkemättä ja ikuistamatta.

Halusin käydä Harassa tutkimassa hylättyä sukellusvenetukikohtaa, jos alueelle vain pääsisi. Ajoin tien päähän, mutta vastassa oli puomi - ja valkoinen koppi. Kopissa oli selvästi joku, mutta käytin vanhaa taktiikkaani ja kävelin muina miehinä kopin ohi. Kopissa ollut nainen huuteli perääni haloota ja tuli osoittamaan kopin seinällä olevaa lappua. Lappua lähemmin tarkasteltuani kävi ilmi, että alueelle piti maksaa viiden euron pääsymaksu. Jopas jotakin. Ainakin alueelle saisi mennä luvallisesti, kun kerran sinne piti oikein maksaa pääsymaksukin! 

Ken tästä käy... on viisi euroa köyhempi. (Olen ottanut kuvan poislähtiessäni, eli sukellusvenetukikohta on takanani.)

Kun puut satamaan johtavan tien varrella loppuivat ja maisema avautui silmieni eteen, näky oli aika häkellyttävä.

Venäläiset rakensivat sukellusvenetukikohdan vuosina 1956-58 ja käyttivät sitä aina Viron itsenäistymiseen asti. Tukikohta on ollut vuodesta 1991 lähtien tyhjillään ja saanut rapistua rauhassa.

Laiturilla varoitettiinkin, että alueella saa kulkea vain omalla vastuulla, sillä rakennelmat ovat vaarassa romahtaa.

Rakennusten alla oli veden täyttämiä onkaloita, ja veden pulputus kuulosti minusta vähän pahaenteiseltä.

Tukikohta oli minusta niin hieno kokemus, että ajattelin, että jo pelkästään tämä riittäisi minulle koko matkan anniksi. Kaikki myöhemmin mahdollisesti tuleva on pelkkää bonusta. Kaikenlaista hulluutta sitä onkin! 
 
Pärispean niemimaa oli maisemallisesti kauniimpi kuin Jumindan niemimaa, sillä tie seuraili aika paljon merta. Jumindassa sai ajella enimmäkseen tiheiden mäntymetsien keskellä.

Leikkimökki virolaiseen tyyliin.

Ravintola Viinistun kylän satamassa.

Olisin viihtynyt Viinistun satamassa pidempäänkin, sillä siellä tuuli oikein reippaasti! Tuuli vilvoitti ihanasti, ja kaiken lisäksi se tuntui kasvoilla sellaisena tahmeana kosteutena niin kuin meren kuuluukin tuntua. Miksi Suomen rannoilla ei tunnu samanlaiselta, vaikka kyse on ihan samasta merestä?

Idyllistä Viinistun kylää.

My way or highway. (Sori töhryt tuulilasissa. Yritän huomenna pestä ne.)

Nälkä kurni jo vatsassa, joten päätin poiketa syömään Viitnan kievarissa, kun olin katsonut, että kievari olisi auki iltamyöhään.

Viitnan kievari kuuluu Viron vanhimpiin kievareihin, ja se on myös Viron suurin puinen kievari. Alkuperäinen kievari rakennettiin vuosina 1798-1802, mutta tulipalo tuhosi sen vuonna 1989. Rakennus kuitenkin rakennettiin myöhemmin uudelleen.

Mikä tunnelma!

Meinasin ottaa listalta oikein perivirolaiselta kuulostavan annoksen, mutta sain harmikseni kuulla, että annokseen kuuluva "mulgipuder" (jonkinlainen perunapuuro) oli loppu. Pyysin tarjoilijaa suosittelemaan jotakin muuta hyvää virolaista annosta, ja tarjoilija suositteli hunajapaahdettua porsasta ja oluessa haudutettua kaalia. Otin kyseisen annoksen, mutta harmittelin vähän lohkoperunoita, jotka eivät ole minusta mitenkään erityisen virolaisia.

Possukin oli kuivaa. Vali vali.

Kun olin lähtenyt ajelemaan kievarista kohti Rakvereä, jossa vietän ensimmäiset pari yötä, sain hotellista tekstiviestin. Viestissä kysyttiin, olinko tulossa hotellille, koska "kello on jo 8 ja olemme huolissamme missä olet". Vastasin tulevani puolen tunnin kuluttua, eikä auttanut hirveästi pysähdellä, jotten myöhästyisi ja huolestuttaisi lisää. 😅

Ohittaminenkin on vähän vaikeaa, kun on tämä pujottelurata.

Ukkelikin viestitteli Boliviasta, kun olin päässyt hotellille. Hän kysyi, olinko kotona ja mitä puuhailin. Vastasin, että enpä minä tässä mitään ihmeempiä puuhaile... paitsi että olen kiertelemässä Viron hylättyjä paikkoja. 😁

Huomenna seikkailut jatkuvat!

Ähky

Edellisestä blogipostauksesta on vierähtänyt kuukausi, ja pitäisi kai antaa jonkinlainen selitys blogihiljaisuudelle.

Minulle ei ole tapahtunut mitään kamalaa, läheiseni voivat kohtuullisen hyvin, ja oma terveytenikin on ihan hyvä. On vain tapahtunut niin paljon kaikenlaista, että blogi on pudonnut vauhdista jo kauan sitten. Olisi hirveästi kerrottavaa, ja kuviakin on varmasti pitkälti toista tuhatta, mutta kuvien läpikäyminen ja kirjoittamisen aloittaminen tuntuu tuskastuttavalta ajatukselta. Minulla ei ole kärsivällisyyttä palata menneisiin, ja kuitenkin tuntuu, että pitäisi tehdä edes jonkinlainen kooste menneistä tapahtumista, jotta pääsisin siihen, missä nyt olen. Olisi niin paljon kivoja juttuja kerrottavana, mutta niiden kertominen tuntuu vain kovin työläältä.

Toivottavasti keksin ratkaisun "ongelmaani" ja pääsen kirjoittelemaan taas pian. Siihen asti: hyvää kesää!

Hyvää kesää miultakin!