Professorit Okko ja Asai

Eilen oli taas aika hemmotella itseäni ja viettää 'minun päivääni', josta on muodostunut näköjään jo jonkinlainen perinne. Päivän ideanahan on se, että unohdetaan yhdeksi päiväksi kaikki velvollisuudet ja arkiaskareet ja tehdään aamusta iltaan pelkästään kivoja juttuja - sitä mitä kulloinkin sattuu huvittamaan. Minusta on tullut aivan erinomaisen taitava tuulen mukana kuljeskelija, ja yksi suurimmista huveista onkin minusta lähteä jonnekin ilman sen tarkempia etukäteissuunnitelmia ja kulkea mielitekojen perusteella spontaanisti paikasta toiseen. Aikaa tämmöiseen ajelehtimiseen tietysti vaaditaan, ja sitä ei viime aikoina ole hirveästi ollut, mutta eilen onneksi oli. Oli ihan hirmuisen kiva päivä! Suosittelen kokeilemaan päämäärätöntä kuljeksimista, jos vain aikaa ja mahdollisuus on.

Olen ollut vapaa vaimon virastakin, sillä ukkeli on taas maailmalla. Tällä kertaa hän on tämmöisissä maisemissa:

Saapi yrittää arvata, mistä kuvat ovat. Oikein arvannut palkitaan raaputetulla Casino-arvalla. 

Minä otin eilen kuitenkin suunnakseni Porvoon lähistöllä sijaitsevan Askolan, jossa on Suomen laajin hiidenkirnuesiintymä.

Hiidenkirnuja on alueella 20, ja jotkut niistä ovat aika isojakin. Minun oli pitänyt käydä katsastamassa hiidenkirnut jo kesällä, mutta en ollut sitten käynytkään. Ajattelin, että sama se, vaikka kävisin nyt joulukuussa, kun ilmakin oli lähes samanlainen kuin kesäkuussa (sillä erotuksella, että puissa ei ollut lehtiä).

Maaseutua matkalla kirnuille.

Parkkipaikalta oli hiidenkirnuille puolen kilometrin kävelymatka, mutta minä valitsin hieman pidemmän maisemapolun, josta piti olla hienot näkymät Porvoonjoelle. Sumu kuitenkin haittasi näkyvyyttä, ja maisemapolku osoittautui muutenkin hieman kyseenalaiseksi valinnaksi. Polku oli erittäin liukas, ja mietin, että täällä kun voltin heittäisin, niin kukaan ei minua kyllä koskaan löytäisi.

Asukin oli taas niin nappiin valittu, sillä jalassa olivat lipsuvat kengät ja olalla keikkui käsilaukku. Pitävämmät jalkineet ja reppu olisivat olleet asiallisemmat varusteet tuossa maastossa, mutta on hyvä säilyttää pieni jännityksen tunne ja olla suunnittelematta asioita liian hyvin. Kannattaa myös lähteä matkaan mahdollisimman tyhjällä tankilla, ajatuksella, että "onhan se bensa aina ennenkin riittänyt", niin tulee ajomatkallekin jännitystä.

Kahden euron pääsymaksun voi jättää tähän lippaaseen.

Pääsin kuitenkin kirnualueelle ehjin nahoin, mutta siellä sain todeta, että polku oli ollut vasta esimakua: kirnualueen portaat olivat nimittäin lähes hengenvaarallisen liukkaat.

Onneksi portaiden vieressä kulki rautavaijeri, josta saattoi pitää kiinni.

Askolan hiidenkirnut läydettiin vuonna 1950, mutta niiden tyhjentäminen vuosituhansien aikana kertyneistä maakerroksista suoritettiin vasta 14 vuotta myöhemmin vuonna 1964. (Hiidenkirnualueen esite löytyy täältä.) Jokaisella kirnulla on nimi, ja nimet ovat peräisin joko mytologiasta, kirnuja tutkineilta professoreilta, paikallisen kirjailijan Johannes Linnakosken tuotannosta tai sitten kirnut ovat saaneet nimensä muotonsa perusteella.

Kolmoset (Mylly, Kattila ja Kuppi)

Professori Okko.

Kukkaro. Miten mulle tulee tästä mieleen Tuurin kyläkauppa?

Päärynä.

Alueen päänähtävyys on 4,3 metriä leveä ja 10,2 metriä syvä Jättiläisen kuhnepytty.

Professori Asai saapui 1960-luvulla Tokiosta asti tutkimaan hiidenkirnuja. Tässä hän hämmentää Riisipataa. (Kuva hiidenkirnualueen esitteestä.)

Liukkaudesta huolimatta hiidenkirnut olivat ihan käymisen arvoinen paikka, vaikka kesällä paikka olisikin varmaan paljon viihtyisämpi.

Pitihän niitä luontokuviakin ottaa, kun kerran oli metsää siinä ympärillä.

Jäkälät ovat olleet minusta aina jotenkin sympaattisia, ja torvijäkälä taitaa olla suosikkini.

Asiasta viidenteen: olen joskus ajatellut, että minulla on jonkinlaisia epäluonnollisia kykyjä, tai siis jonkinlainen kyky aavistaa tulevia tapahtumia tai jopa aiheuttaa pelkän ajatuksen voimalla jotakin. Ukkeli onkin joskus kutsunut minua noidaksi (tässä asiayhteydessä siis; ei muuten vain nimitelläkseen. )

Jokin aika sitten näin unta, että meille tuli sisälle lintu. Seuraavana päivänä istuin tietokoneella ja rupesin ihmettelemään, miksi olohuoneen sälekaihtimet pitivät niin kovaa ääntä - tuuliko se niitä heilutteli? Menin katsomaan, ja säikähdin hirveästi, sillä olohuoneessa lenteli lintu, aivan kuten edellisen yön unessa. Sydän pamppaillen seurasin linnun syöksähtelyä, enkä ymmärtänyt, miten voisin saada hätääntyneen linnun ulos. Lintu pakeni minua makuuhuoneeseen, jossa se hätäpaskoi ikkunalasiin, lampunvarjostimen päälle sekä päiväpeitolle. Sain lopulta linnun ulos niin, että avasin olohuoneen ikkunan ja oven selkosen selälleen, suljin muiden huoneiden ovet ja menin (tyyny suojanani) makuuhuoneeseen linnun "taakse" huoneen peränurkkaan, niin että linnulla ei ollut oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin lentää minusta poispäin eli ulos.

Nyt tätä metsäpolkua pitkin takaisin parkkipaikalle kulkiessani minulle tuli yhtäkkiä tunne, että minun oli pakko mennä katsastamaan yksi kallionkieleke.

Sieltä sitten löysinkin tällaista punaista torvijäkälää, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt.

Googlen mukaan tämä saattaisi olla joko punatorvijäkälä, kalliotorvijäkälä tai koreatorvijäkälä. Erikoisen näköinen lajike joka tapauksessa, ja oikein ilahduttava löytö.

Hiidenkirnuilla vaeltelujen jälkeen oli kylmä ja nälkä. Shellillä tankatessani huomasin, että huoltoasemalla oli myös Rax Buffet. Sieltähän saisin terveellistä ja maittavaa ruokaa! Kukaan ei koskaan suostu lähtemään kanssani Raxiin (äiti lähti kerran, mutta ei lähde toista kertaa), joten Rax sopi minun päivän teemaan erinomaisen hyvin.

Raxissa keksin myös, että buffetissa ei ole mikään pakko syödä lainkaan alkusalaatteja, vaan salaatit voi skipata ja siirtyä suoraan pääruokiin (en ole tätäkään koskaan aiemmin tajunnut!). Niinpä alkusalaattini koostuikin seuraavanlaisista aineksista:

Hemmetin pienet lautaset täällä. Joutuu latomaan kamaa päällekkäin.

Kevyen pikku lounaan jälkeen olin sen verran virkistäytynyt, että päätin ajella Porvooseen. Siellä olikin joulumarkkinat.

En ole mikään vanhan tavaran ystävä, mutta menin kuitenkin hetken mielijohteesta vanhan tavaran kauppaan tutkimaan vanhoja tulitikkuaskeja, postikortteja ja sen semmoisia. Olin jo lähdössä pois, kun silmäni osuivat johonkin kiinnostavaan: Suomen Kuvalehtiä vuodelta 1960 ja Apu-lehtiä vuosilta 1956-1966! Niitä en voinut tietenkään vastustaa, vaan lehtiä piti ostaa useampikin kappale. Myyjä oli vielä niin ystävällinen, että antoi minulle muutaman lehden kaupan päälle. Voi tätä onnea! (Pahoin pelkään, että joudutte lukemaan kyseisistä lehdistä myöhemmin vielä lisääkin.)

Taidetehtaan joulumarkkinoilta löytyi vielä muutama koru (itselleni tietysti), ja melkein tuli jo syyllinen olo, kun tulin ostaneeksi itselleni kaiken maailman humputuksia. Harvoin nimittäin ostan mitään ilman todellista tarvetta, ihan vain siitä syystä, että jokin näyttää kivalta. Taidan olla aika askeettinen...

Taidetetehtaan joulumarkkinoilla oli myynnissä ihan huikean taidokkaita ja kekseliäitä käsitöitä, ja olisin saanut menemään siellä rahaa paljon enemmänkin. Olen itse äärimmäisen epäluova ihminen, enkä voi muuta kuin ihailla sellaisia ihmisiä, jotka ideoivat ja osaavat toteuttaa ideansa. Joulumarkkinat ovat auki vielä tänään, joten kannattaa ehdottomasti käydä, jos etsiskelee pukinkonttiin suomalaista käsityötä ja asustelee lähistöllä. Minua jäi hirveästi kaivelemaan yksi nalletaulu...

Jokohan se bussi kohta tulee?

Arjen pieniä ylellisyyksiä

Täytyy tässä taas yrittää kirjoitella jotain, jos ei muusta syystä, niin siksi, etten enää kestä tuota karmeaa sairaalakuvaa, joka keikkuu tuossa melkein ensimmäisenä.

Tänä aamuna, kun heräsin eilen vaihdetuista petivaatteista, ajattelin, että puhtaat petivaatteet ovat kyllä melkoista ylellisyyttä. On niin ihana nukkua puhtaankarheilla petivaatteilla, että voisin vaihtaa petivaatteet vaikka joka päivä, ellei siinä olisi aivan liikaa hommaa. Siellä vällyjen välissä rupesin miettimään muita arjen ylellisyyksiä - niitä asioita, jotka tekevät arjesta erityisemmän.

Aikainen aamu on minulle paras hetki päivästä (tai sanotaan, että se on jaetulla ykköspaikalla sen hetken kanssa, kun saan illalla painaa pään tyynyyn), ja tykkään nousta hyvissä ajoin ennen lähtöä. Inhoan yli kaiken sitä, jos aamulla tulee kiire. Minun pitää saada käynnistää päiväni rauhassa - juoda kahvit, lukea lehti, käydä suihkussa ja pelata muutama peli Mahjongia. Aikaa rauhalliseen käynnistymiseen tarvitsen tunnin ja 50 minuuttia, mikä tarkoittaa sitä, että tätä nykyä kello herättää tavallisesti 4.20 (ja naapurit riemuitsevat, kun meillä käydään tuohon aikaan suihkussa).

Halusin ostaa viime Intia-käynnillä aamuhetkiäni varten sellaiset kahvikupit, jotka ilahduttaisivat minua joka aamu ja jotka muistuttaisivat minua Intiasta. Pitkällisen etsinnän jälkeen löysinkin mieleiset. Kupeista on ollut todella paljon iloa - että näinkin yksinkertainen asia jaksaa ilahduttaa päivästä toiseen.

Vähän arvelutti, miten kupit kestäisivät konepesua, mutta kupit taitavatkin olla intialaista laatutyötä, sillä ainakaan näiden neljän kuukauden jälkeen niissä ei ole minkäänlaisia käytön merkkejä. (Haha, kurkkasin juuri kupin pohjaan, ja siellä luki että Made in China.)

Päivän lehti kuuluu myös aamuhetkiini, ja lehden pitää ehdottomasti olla paperisessa muodossa. Kyllä oli kamalaa, kun lehteä ei lakon takia tullut, vaan jouduin lukemaan lehteä netin kautta! Sivuhuomautuksena sanottakoon, että lehti ei tule enää yhtä aikaisin kuin ennen, ja usein joudunkin odottelemaan, kun Hesari mätkähtää luukusta vasta joskus 4.45.

Tähän vuodenaikaan arjen ylellisyyksiin kuuluvat myös kaikenlaiset tunnelmavalot eli ns. jouluvalot. Kovin kummoisia ripustuksia meillä ei ole, kun ukkeli ei oikein ymmärrä jouluvalottelua; on vain pari perinteistä valosysteemiä, joista tämä Petteri on suosikkini.

Aiemmin laitoin jouluvalot vasta marraskuun lopussa, kun "virallinen" jouluvaloaika alkoi, mutta pari vuotta sitten koin herätyksen. Ajattelin, että helvetti sentään, minähän saan laittaa jouluvalot vaikka heinäkuussa, jos huvittaa. Jos valot jotakuta häiritsevät, niin voi voi. Tänä vuonna kotimme on ollut jouluvalaistu lokakuun puolesta välistä asti. Glögiäkin olen nauttinut jo aika monta purkillista, kun lempiglögini ilmestyi tänä vuonna kauppoihin harvinaisen aikaisin. Jouluihminen en muuten juurikaan ole, ja jouluvalot ja glögi ovatkin minulle ennemminkin syksyyn kuin jouluun liittyviä elementtejä.

Mieleinen musiikki on mitä parhainta arjen ylellisyyttä. Musiikki on minulle melkein kuin huumetta: se nostaa mielialan hetkessä, ja tulee sellainen tunne, että kaikki on mahdollista, jopa mahdoton. On melkoista luksusta, kun voi täpötäydessä ruuhkabussissa uppoutua lempimusiikkiinsa ja nähdä elämän musiikkivideona.

Nykyinen suosikkilistani sisältää seuraavat kappaleet (joukossa on myös muutama vanhempi biisi, jotka pysyvät suosikkeina aina vain):




Jotenkin vähän arastuttaa laittaa mielimusiikkilistaani näkyville - ikään kuin se, millaisesta musiikista tykkään, paljastaisi minusta jotakin. Jotain se varmasti paljastaakin; onhan musiikkimaun ja luonteen yhteydestä tehty jos jonkinlaista tutkimusta.

Jos pelkkä musiikki ei jostain syystä kohottaisikaan mielialaa, katson tämän seuraavan videon, joka on potentiaalisesti ehkä maailman hyväntuulisin musiikkivideo:



Uskotteko muuten, että semmoinenkin asia kuin uusi silityslauta voi tuntua ylellisyydeltä?

Hyvin suunnitellussa kuvaustilanteessa jätetään asiaankuuluvaa rekvisiittaa taustalle.

Aiempi silityslauta oli aivan kamala: se oli niin vanha, että päällyskangas oli kulunut puhki, eivätkä ruuvit enää pysyneet laudassa kiinni. Yhdestä kohtaa tuli ruuvi läpi, ja siinä kohtaa ei voinut silittää, kun ruuvi naarmutti silitysraudan pohjan ja repi vaatteet. En saanut ostetuksi uutta lautaa, kun vanha olisi pitänyt heittää ensin pois, ja alakerran varastossa oli vielä toinenkin vanha silityslauta odottamassa silityslautojen taivaaseen pääsyä. En halunnut talouteen enää kolmatta silityslautaa, ennen kuin vanhoista olisi päästy eroon.

Muutama viikko sitten kävi niin, että meidän pihalle tuotiin siirtolava, johon asukkaat saattoivat heittää pihatalkoiden (joihin minä en tietenkään osallistunut) jälkeen käyttökelvotonta tavaraa. Minulla oli alun perin tarkoitus roudata lavalle vain puolihomeinen parvekekalustomme sekä se silityslauta. Menin kuitenkin alakerran varastokopille ihmettelemään sitä roinan määrää, joka kopissa oli, ja päätinkin sitten ruveta lauantai-illan ratoksi käymään rojuja läpi. Kuinka ollakaan, parin tunnin päästä olin tehnyt sen, mitä olen jo parin vuoden ajan suunnitellut mutta mitä en ole koskaan saanut tehtyä: olin tyhjentänyt kopin kaikesta roinasta ja vienyt lavalle kaiken tarpeettoman. En voinut uskoa, että olin saanut homman vihdoinkin tehtyä! Kaiken lisäksi raivaus oli sujunut paljon kivuttomammin kuin olin etukäteen ajatellut, mikä todistaa sen, että monesti jonkin työn ajatteleminen on työläämpää kuin sen tekeminen. Siirtolavallekin tuli vihdoin käyttöä: aiemmin lavalle oli tuotu vain pari tuolia, mutta nyt lavalla oli oikein tavaraakin.

Nyt eksyin aiheesta ihan totaalisesti. Pointtini oli siis se, että kaunis ja ennen kaikkea ehjä silityslautakin voi olla iso arjen ilahduttaja.

Jos olisin kosmetiikkaihmisiä, arjen ylellisyyksiin kuuluisi varmasti myös jonkinlainen itsensä hemmottelu kosmetiikan avulla, mutta koska olen kosmetiikka-asioissa tällainen pragmaatikko, en osaa ajatella kosmetiikkaa muuta kuin käytön kannalta. Hyväntuoksuinen saippua kuuluu kyllä arkeni ylellisyyksiin! Tällä hetkellä fanitan granaattiomenan tuoksuista saippuaa, vaikka olenkin alkanut epäillä, että saippua ärsyttää ihoani, sillä kaulaani kutisee varsinkin iltaisin. Toisaalta olen saanut googlesta selville, että minulla saattaa olla myös HIV, imusolmukesyöpä tai maksakirroosi.

Olen ollut aina äärimmäisen huono ostamaan mitään lehtiä, mutta nyt olen ottanut tavakseni ostaa Me Naiset. Harkitsin lehden tilaamistakin, mutta pikaisella laskutoimituksella sain selville, että irtonumeroiden ostaminen tulee halvemmaksi kuin tilaaminen. Luen lehteä keittiön pöydän ääressä aina yksin syödessäni, ja lehti kestää aika tarkalleen viikon, eli juuri sen ajan, kun uusi lehti taas tulee. Aiemmin lueskelin äidiltä saamiani vanhoja lehtiä, joten on melko ylellistä lukea ihan tuoreita seurapiiritapahtumia.

Lottotyttö lähtee Singaporeen. Tämä olikin tärkeä tieto.

Muitakin ylellisiltä tuntuvia asioita arjestani varmaan löytyy, mutta nämä tulivat nyt ensimmäisinä mieleen. Olisi kiva kuulla, millaisia pieniä ylellisyyksiä teidän arjessanne on, ja lukea ihan vaikka oma postaus aiheesta!

Mukavaa viikonloppua ja joulun odotusta!

Avataan tästä (Öppnas här)

Tässä tulee nyt se tyräraportti, jolla viimeksi uhkailin. Kärsikää.

Huomasin tyrän joskus elokuun loppupuolella, jolloin kävin näyttämässä sitä yleislääkärillä. Syyskuun lopussa pääsin sitten kirurgian polille, ja kirurgikin oli sitä mieltä, että tyrä piti leikata. Minua kiinnosti kuitenkin lähinnä vain se, milloin leikkaukseen pääsisin: miten kauan piti vielä odottaa?

Kirurgi sanoi laittavansa minut kakkosjonoon (ykkösjonossa ovat kiireellisimmät tapaukset, kuten syöpäpotilaat, ja kolmosjonossa kiireettömät tapaukset), mutta siitä huolimatta leikkaus olisi ajankohtainen luultavasti vasta tammikuussa. Sinne oli neljä kuukautta! Ei hyvä.

Simppeli pikku kaavio kirurgisen potilaan hoitoketjusta.

Harmitusta kesti sairaalan parkkipaikalle asti, jossa sain uuden idean: soittaisin vakuutusyhtiöön ja kysyisin, korvaisiko vakuutukseni tämmöisen leikkauksen ja miten paljon joutuisin leikkauksesta itse maksamaan.

Eihän vakuutusyhtiöstä osattu tähän suoralta kädeltä vastata, sillä ensin piti mennä leikkaavan kirurgin arvioitavaksi siihen yksityissairaalaan, jossa leikkaus mahdollisesti tehtäisiin. Kirurgi lähettäisi arvion leikkaustarpeesta vakuutusyhtiölle, ja vakuutusyhtiö puolestaan antaisi maksusitoumuksen leikkaukseen - jos antaisi.

Kävin kirurgin pakeilla seuraavan viikon torstaina, ja jo maanantaina minulle tuli vakuutusyhtiöstä tekstiviesti, että maksusitoumus oli myönnetty. Vielä samana iltapäivänä minulle soiteltiin sairaalasta, ja pääsimme sopimaan leikkauspäivän. Käsittämättömän nopeaa toimintaa. Olen aina manannut vakuutusmaksuja, mutta on niistä vakuutuksista joskus näköjään hyötyäkin!

Koska leikkaus tehtäisiin päiväkirurgisesti (aamulla sairaalaan ja illalla kotiin), esivalmistelut piti tehdä kotona. Piti olla syömättä 6 tuntia, juomatta 4 tuntia ja käydä suihkussa. Ei saanut olla kynsilakkaa, koruja eikä meikkiä. Siis hetkinen. Ei meikkiä? Tämähän oli suorastaan järkyttävää: kuinka pystyisin menemään sairaalaan ja liikkumaan ihmisten ilmoilla ilman meikkiä? En voinut myöskään uskoa, että olin oikeasti niin turhamainen, että ihmisten ilmoilla liikuskelu ilman meikin häivää tuntui minusta ihan mahdottomalta ajatukselta. Ongelma ratkesi kuitenkin varsin näppärästi, kun valitin asiasta ystävälleni. Hän sanoi olleensa useammassakin operaatiossa meikattuna, mistä sainkin sitten idean, että laittaisin meikkiä vain ihan vähän. Sairaalassa ei varmasti huomattaisi mitään? (Otin kuitenkin meikinpoistoaineet varmuuden vuoksi mukaani, jos huijausyritykseni huomattaisiin ja minun käskettäisiin mennä pesemään naamani.)

Olin ajatellut meneväni sairaalaan yksin ja bussilla, mutta ukkeli sanoi lähtevänsä mukaani. Hän oli ottanut oikein vapaapäivänkin operaationi takia. Minä harasin vastaan, kun leikkauskin oli niin pieni: pääsisin sairaalaan ihan hyvin yksinkin, ja ukkelikin voisi käyttää aikansa järkevämmin kuin minua sairaalaan saattamalla. Ukkeli joutuisi kuitenkin joka tapauksessa hakemaan minut sairaalasta, kun sairaalasta ei nukutuksen jälkeen saanut lähteä yksin käpöttelemään. Mutta sitten ajattelin, että mikäs minä olen ukkelia kieltämäänkään: jos hän kerran halusi tulla mukaani, niin tulkoon sitten.

Sairaalassa pääsin melkein heti huoneeseeni, jossa minua odottivatkin jo hehkeät leikkaussalivaatteet verkkoalushousuineen ja antiemboliasukkineen. Leikkauspaita oli sentään vaaleanpunainen - siitä pisteet.

Naamavärkki ei kestänyt päivänvaloa, sori vaan.

Meikäläisen petipaikka (tuossa oikealla).

Ukkeli majoittautui mukavasti huoneessa olevaan nojatuoliin ja ilahdutti minua sarkastisilla kommenteillaan. Pari kertaa osoitin ukkelille ovea, että voisit lähteä tuosta kävelemään. Mutta eihän ukkeli mihinkään malttanut lähteä, kun oli varannut mukaansa viihdykettäkin: kaksi kännykkää ja läppärin. (Kotini on siellä missä kännykkäni on, sanoisi insinööri.) Minä yritin etsiä televisiosta jotain katsottavaa, ja totesin aamupäivän televisiotarjonnan olevan aivan surkeaa: pelkkää Ostos-tv:tä tai Anthony Bourdainia. (Jälkimmäisessä ei ole kyllä mitään vikaa. Miehessä siis; ohjelmasta en välitä.)

Tyräleikkaukseen valmistautuvalle kaupitellaan vatsalihaslaitetta.

Kirurgikin kävi tervehtimässä ja piirtämässä mustalla tussilla vatsaani leikkauspaikat. Ukkeli sai kirurgin lähdettyä idean, että hän voisi piirrellä vatsaani vähän lisää kuvioita. Nauroin kippurassa kuvitellessani kirurgin ilmeen, kun hän löytäisi leikkauspaitani alta omien merkintöjensä sijasta ukkelin töherrykset.

Sitten tuli aika lähteä leikkaussaliin, ja ukkelikin lähti kotiin. Leikkaussalissa otsaani piti kiinnittää jotkin lätkät, joilla seurattaisiin uneni syvyyttä. Lätkien kiinnittämistä varten otsani piti pyyhkiä, ja hoitaja joutui käyttämään pyyhkimiseen kolme lappua, ennen kuin sai otsani puhtaaksi meikkivoiteesta. 🫣 Pulssini aiheutti ihmetystä, kuten monesti ennenkin, ja minulta kysyttiinkin, millaisissa lukemissa pulssini tavallisesti liikkui. Nyt se oli kuulemma 36. Yleensä pulssini alkaa sentään nelosella, vaikka se tavallisesti hyvin alhainen onkin.

Leikkaus tehtiin tähystyksellä, mikä tarkoitti sitä, että vatsaani tehtiin kolme reikää. Yhdestä reiästä pantiin vatsaonteloon hiilidioksidia, jolla laajennettiin vatsaonteloa ja parannettiin näkyvyyttä. Toisesta vietiin sisään kamera ja kolmannesta operaatiovälineet. Itse tyrän kohtaan ei koskettu lainkaan. Aika huikeaa, että nykylääketiede on niin edistynyttä, että tämmöinen operaatio voidaan tehdä tuolla lailla "etänä". Tyrä korjattiin niin, että vatsaonteloa tukemaan laitettiin verkko, jottei tyrä pääse enää pullahtamaan ulos.

Leikkaus kesti kai jotain puolitoista tuntia, ja ensimmäinen ajatukseni heräämössä oli, että aivan kuin olisin hirveässä humalassa. Totesinkin tämän jollekin hoitajalle, joka vastasi, että nukutuksen jälkeen semmoinen olo on ihan normaali. Sermin takana oli toinen potilas, joka kuului keskustelevan hoitajan kanssa ihan järkeviä. Tuon toisen potilaan aivot tuntuivat toimivan paljon paremmin kuin omani, ja olin hänelle hirveän kateellinen. Seuraavan kerran havahduin tokkurastani siihen, että minuun kytketty monitori piippasi jatkuvasti. Kun kysyin hoitajalta syytä siihen, sain kuulla, että monitori varoitteli liian alhaisesta sykkeestä. Hoitaja päättikin antaa minulle sykettä kohottavaa lääkettä (atropiinia kuulemma; tämäkin piti uteliaana kysyä), ja tuntui aika inhottavalta, kun muutaman minuutin päästä tunsin selvästi, kuinka sydämeni lähti lyömään vähän vauhdikkaammin.

Puoli viiden aikaan pääsin takaisin huoneeseeni, jossa sain kaksi lasia juotavaa. Pyörrytti kamalasti ja oli vähän oksettava olo. Sain kuulla, että pääsisin sairaalasta ehkä seitsemän ja kahdeksan välillä, ja kännykän esiin kaivettuani ilmoitin ukkelille, että niillä main sopisi tulla noutamaan. Ukkeli ei ollut kuitenkaan mennyt kotiin lainkaan, vaan hän oli istunut kaupungilla kahvilassa koko päivän (onneksi oli niitä viihdykkeitä mukana!), ja hän sanoi lähtevänsä tulemaan heti. Kuuden aikaan sain ruokaa, ja sillä hetkellä tuntui, että ateria oli ehkä elämäni paras - olihan edellisestä syömiskerrasta kulunut melkein vuorokausi.

Sitten piti enää käydä vessassa ja todistaa, että pysyin tolpillani, ja saatoin lähteä kotiin. Kotona huimasi edelleen ja oli vähän vajaamielinen olo, mutta niin toimintakykyinen olin kuitenkin, että jaksoin katsoa läppäriltä laatusarjaa eli Australian Bachelorettea. (Australiasta on muuten tullut uusi toivematkakohteeni australialaisten tv-sarjojen myötä. Australiassa tuntuu olevan upeaa luontoa, ihania ihmisiä ja hyvää ruokaa. Sinne on joskus vielä ihan pakko päästä!)

Ukkeli otti vielä seuraavankin päivän vapaaksi ja kävi muun muassa hakemassa minulle särkylääkkeitä apteekista. Burana kuusisatasia oli käsketty ottaa neljä päivässä viikon ajan, mutta en minä niitä ole ottanut kuin kolme. Leikkauksen jälkeinen päivä oli kaikkein kivuliain, ja vietinkin sen sängyn pohjalla löysässä pyjamassa, jonka vyötärö ei painanut vatsaa. Kävelemään en kunnolla pystynyt, ja vatsa oli kuin ilmapallo. Hiilidioksidi tuntui kaulan ja rintakehän alueella ihon alla inhottavasti: kun ihoa paineli, oli kuin olisi painellut jotain geelipussia, jonka sisällä oli ilmakuplia. Sairaslomaa minulle annettiin melkein kaksi viikkoa, kuun loppuun, mutta koska minulla ei ole varaa sairaslomailla, palasin jo perjantaina lehtereille. En tiedä, kuinka hyvä idea se oli, sillä kipuja oli eilen huomattavasti enemmän kuin perjantaina. Tai ehkä se olikin se perjantaisiivous, joka ei ollut oikein hyvä idea?

Se mikä minua on taas tässä leikkauksen jälkeen ihmetyttänyt ja ilahduttanut, on intialaisten halu auttaa. Intialaisilla on jotenkin niin erilainen lähestymistapa asioihin kuin meillä suomalaisilla. Useampikin ukkelin intialainen kaveri ja kollega on tarjonnut apuaan, vaikka tässä ei tosiaan ole mistään kovin isosta operaatiosta ollut kyse, ja appiukko tarjoutui jopa lähettämään anopin minun avukseni. Ehkä suomalaiset turvautuvat enemmän yhteiskuntaan, ja intialaiset taas turvautuvat herkemmin lähimmäisiinsä? Joka tapauksessa tällaisissa tilanteissa suomalaisen ja intialaisen luonteenlaadun eron huomaa kovin selvästi, enkä välttämättä ole sitä mieltä, että suomalaisten tapa suhtautua asioihin olisi se parempi tapa. Jokainen pitäköön huolen omista asioistaan, niinkö? 

Hei! Nimeni on Sohva Peruna

Tarkkasilmäiset ovat jo huomanneetkin, että Kukkapillissä ei ole kauheasti viime aikoina tapahtunut. Tätä pitäisi kai selitellä jotenkin. Eipä tässä sen kummempaa kuin että: 1) kiire 2) tyhjä pää. Ei välttämättä tässä järjestyksessä. En muista, että blogiin kirjoittaminen olisi koskaan ollut näin vaikeaa kuin se viime aikoina on ollut - on tuntunut, että ei kerta kaikkiaan ole mitään kirjoitettavaa. Toivottavasti tästä ei tule pysyvä olotila. Onneksi ystävälliset ihmiset ovat potkineet minua persuksille, ja nyt minulla onkin vakaa aikomus vääntää jonkinlainen hengentuotos. (Niin että jos jollakin on kirjoitusvinkkejä tai jotain, mistä haluaisi erityisesti lukea, otan (säädyllisiä) ideoita ilomielin vastaan!)

Mutta onhan minulla näitä auringonnousukuvia, joita olen näpsinyt pitkin syksyä. Nehän ovat mitä parhainta blogin täytettä? Syksyssä onkin kivaa se, että auringonnousu näkyy meidän parvekkeelle, ja aurinkokin nousee siihen aikaan, että olen sopivasti aamukahvilla päivän tärkeää hetkeä kärkkymässä.

Tässä aurinko nousee Fortumin pääkonttorin takaa, ja Haukilahden vesitornikin on päässyt sopivasti kuvaan. Huomatkaa myös kottarainen kello kymmenessä.

Tämä on vain jokin kalvakka vaaleanpunainen aamu, ja taustalla näkyy nostureita Helsingissä.

Aurinko on vaihtanut nousupaikkaansa, ja nyt kuvaan on päässyt Koneen pääkonttori (tai lähinnä sen yläosa). Rakennus tuotti tosin hieman päänvaivaa, kun en millään keksinyt, mikä rakennus voisi olla kyseessä. Kunnes sitten eräänä aamuna, kun ajoin kyseisen rakennuksen ohi, lamppu syttyi: tuohan se on!

Sitten seuraakin erivärisiä pilviä...

... ja taas yksi auringonnousu.

En tiedä, minkä takaa aurinko nyt nousee. Puiden?

Sitten viimeisimpänä (mutta ei tietenkään vähäisimpänä) nouseva aurinko ja aurinkopilari.

Aurinkopilari on Suomen toiseksi yleisin haloilmiö, ja se lähtee auringosta joko pystysuorasti ylöspäin tai alaspäin (kyllä se tuosta kuvasta näkyy, jos oikein tarkasti katsoo). Aurinkopilari voi näkyä vain silloin, kun aurinko on matalalla.

Yksi kuukin oli näköjään eksynyt joukkoon.

Tämä on varmaankin illalla otettu?

Tiesittekö muuten, että tänään vietetään valtakunnallista Satupäivää? Miten sattuikaan. Luin tämän eilen Hesarista, mikä olkoon todisteena siitä, että minäkin luen lehtiä ja seuraan ajankohtaisia tapahtumia. Joskus kyllä ihmettelen, mitä minä lehdestä oikein luen: joinakin aamuina ukkeli kysyy, että luitko lehdestä sitä tai tätä - ja minä en ole edes nähnyt kyseistä juttua! Silloin herääkin kysymys, olemmeko lukeneet samaa lehteä ensinkään. Ehkä minä skannaankin lehdestä vain kaikki tärkeät asiat, kuten Satupäivät, ja ukkelille jäävät sitten ne "vähemmän tärkeät" aiheet.

Satupäivän kunniaksi päätin kaivaa esille vanhan - ja kaikkein rakkaimman - satukirjani, Hanhiemon satuaarteen. Miten paljon muistoja kirja herättikään! Tai ei ehkä niinkään muistoja kuin tunnetiloja; Kolme karhua herättää suloisia tunteita, kun sitten taas Susi! Susi! herättää karmivia muistoja. Viimeksi mainitun juonihan on lyhyesti se, että olipa kerran poika, joka paimensi isänsä lampaita vuoristossa. Paimenpojan elämä oli vain kovin yksinäistä ja päivät pitkiä, jolloin poika muisti, että isä oli käskenyt poikaa huutamaan heti apua, jos tämä näkisi suden. Poika keksi, että tätähän voisi hyödyntää: apua huutamalla koko kylä juoksisi paikalle, eikä hänellä olisi enää yksinäistä. Kaksi kertaa poika tekikin näin (huusi apua, vaikka sutta ei näkynyt mailla halmeilla), ja kyläläiset juoksivat paikalle. Vaan kolmannella kerralla, kun susi tulikin sitten ihan oikeasti, kukaan ei enää tullutkaan paikalle, kun kaikki ajattelivat, että siellä se poika taas petkutti heitä. Satu päättyy näin: "Kyläläiset säikähtivät ja arvelivat, että ehkäpä pojalla sittenkin oli jokin hätänä. He ottivat aseet kouraansa ja kiiruhtivat laitumelle. Mutta he tulivat liian myöhään. Susi oli mennyt jo tiehensä, eikä paimenesta ollut jäljellä muuta kuin hänen suippo lakkinsa."

Tämä satu on - jos näin voi sanoa - vainonnut minua läpi elämän ja toiminut minulle alitajuisesti jopa ehkä jonkinlaisena elämänohjeena: ei kannata pitää turhaan melua itsestään, koska sitten jos todellinen tarve tulee, kukaan ei ehkä enää tulekaan!

Että olkaahan varovaisia, mitä satuja lapsillenne luette. Sadut voivat jättää elämänmittaiset traumat!

Nallet ovat aina turvallinen valinta.

Mieleeni on jäänyt myös Bambi-kirja, joka sekin on minulla tallessa jossain (en jaksanut etsiä rojujen keskeltä). En muista enää, mitä Bambissa tapahtui, mutta koin sadun lapsena niin järkyttävän surulliseksi, että en vieläkään halua lukea satua uudestaan.

Rojuista tuli mieleeni, että rojulaatikoista tuli etsittyä myös vanhoja nuottivihkoja. Olen nimittäin jo pitkään palanut halusta elvyttää vanhan harrastukseni, nimittäin kosketinsoittimen soittamisen. Tai silloin aikoinaan, kun minä vielä harrastin soittamista, soittelin sähköuruilla, mutta nykyään tuo kosketinsoitin on kai oikeampi termi (ja soittimen muotokin on hieman muuttunut). Olen jo valkannut kaupasta mallin, jonka ehkä haluan, mutta en ole vielä uskaltanut mennä sitä ostamaan. Suurin syy on se, että rakastin aikoinaan soittamista niin paljon, että pelkään, että jos meille semmoinen soitin ilmestyy, niin en enää muuta teekään kuin soitan kaikki liikenevät vapaa-ajat - ja vielä vähän muulloinkin. Itse asiassa lainasin jo kirjastosta nuottejakin, ja olen myös valinnut ensimmäisen kappaleen, jonka haluan oppia soittamaan. Meinasin aloittaa muistin virkistämisen niinkin helposta kappaleesta kuin Coldplayn A Sky Full Of Stars. Ukko Nooa olisi ehkä realistisempi vaihtoehto, mutta kuka sitä nyt jaksaa pimputtaa. Ei meillä kyllä ole soittimelle mitään paikkaakaan, mutta uskon, että se on vain järjestelykysymys. Kyllä sitä tilaa sitten löytyy kun tarve on. Ihan vielä en uskalla mennä soitinta ostamaan, kun on erinäisiä projekteja hoidettavana, mutta pian, pian...

Eihän tämä kirjoittaminen nyt niin vaikeaa ollutkaan. (Lukeminen saattoi olla sitten sitäkin vaikeampaa.)

P.S. Saattaa olla, että joudutte seuraavaksi lukemaan taas tyräraporttia. On nimittäin olemassa suuri vaara, että pääsen tyypistä tulevalla viikolla eroon.

Paholainen minussa

Viime postauksessa odottelin katastrofia, mutta viime aikoina olen joutunut pohtimaan katastrofin määritelmää. Mikä olisi minulle katastrofi; mikä vain elämän normaali pikku vastoinkäyminen? Jälkimmäisiä on ollut, kuten elämässä aina, mutta tästä yhdestä en vielä tiedä, kumpaan kategoriaan se kuuluu. Päättäkää itse.

Kuten olen varmaan jo kyllästymiseen asti toitottanutkin, olen käynyt salilla PT:n ohjauksessa tavoitteenani saada kondromalasiasta kärsivä polveni takaisin juoksukuntoon. Treenaaminen oli ihanaa ja motivoivaa, ja kuvittelin olevani jo jonkin sortin supernainen, kun jaksoin vaikka mitä. Taisin jopa mennä sanomaan olevani onnellinen, sillä elämä tuntui olevan muutenkin kaikin puolin ihan mallillaan.

Se oli virhe.

Jokunen viikko sitten huomasin vaatteita riisuessani alavatsassani kummallisesti pullottavan kohdan. Mikä helvetti se tämä on, ihmettelin, ja menin näyttämään löydöstäni ukkelille (ukkelilla on myös piileviä lääketieteellisiä kykyjä). Ukkeli tokaisi, että tuohan on tyrä. Ei tämä mikään tyrä voi olla; tyriähän tulee vain vanhoille ukoille, ajattelin. Menin kuitenkin ukkelin käskystä seuraavana päivänä lääkäriin, sillä jos kyseessä tosiaankin oli tyrä, oli hyvä kuulla lääkäriltä, millaista liikuntaa voisin harjoittaa, etten ainakaan tulisi pahentaneeksi tyrää mitenkään. En kuitenkaan murehtinut asiaa sen kummemmin. Lääkäri varmaankin käskisi vain ottamaan rauhallisesti pari viikkoa, ja sitten saisin palata taas maastavetojen pariin!

Lääkärin ei tarvinnut kuin vilkaista pullottavaa kohtaa, kun hän jo totesi, että kyseessä oli tosiaankin tyrä. Ennen kuin kerkesin kyselemään tulevista saliharjoitteluista, lääkäri jatkoi, että tyrä täytyisi leikata. Tyrä oli kuulemma sellaisessa paikassa, että muuta vaihtoehtoa ei ollut, ja naisten tyrät tavataan lääkärin mukaan muutenkin aina leikata. Sain myös kuulla, että nivustyrä on naisilla erittäin harvinainen: nivustyräpotilaista 97 prosenttia on miehiä, ja vain kolme prosenttia on naisia. Pitipäs sattua.

Tyrähän on vatsaontelon seinämässä oleva reikä, joka syntyy sillä tavalla, että vatsanpeite antaa (jostain syystä) periksi, jolloin vatsaontelon sisältöä pääsee pullistumaan vatsaontelon ulkopuolelle. Minulla pyrkii reiästä ulos ainakin ohutsuolta, sillä kun lääkäri painoi tyrää takaisin sisälle, suolistostani kuului melkoista kurinaa. Se oli kuulemma sen merkki, että ohutsuoli oli lähtenyt liikenteeseen.

Lääkäri antoi myös ohjeita pahimman mahdollisimman varalle. Pahimmassa tapauksessa (harvoin tosin) tyrä voi kureutua, mikä tarkoittaa sitä, että suoli ei enää painukaan takaisin sisälle vaan kuristuu tyräaukkoon. Seurauksena saattaa olla suolitukos ja edelleen suolen kuolio, ja silloin on jo kiire leikkaukseen. Aikaa olisi kuulemma neljä tuntia, tai muuten voisi henkikulta olla vaarassa. Hyvä uutinen oli se, että kureutuminen ei jäisi huomaamatta, sillä se aiheuttaisi erittäin kovaa kipua, pahoinvointia ja muuta vastaavaa. Ennen kuin säntäisin päivystykseen, voisin kuitenkin yrittää ensin itse painella tyrää takaisin sisään. Lääkäri näytti kädestä pitäen, miten vatsan sisältö nostetaan takaisin paikoilleen. Tulipahan taas opittua yksi uusi taito lisää.

Tässä sitä on sitten tyrän kanssa elelty ja odoteltu kutsua leikkaukseen. Tehokkaan suomalaisen terveydenhuoltojärjestelmän tuntien saattaa kulua vittumaisen pitkä aika hyvä tovi, ennen kuin leikkaukseen pääsen. Hyvä uutinen on se, että tyrä katoaa makuulla, kun roinat painuvat takaisin sisään. Toinen hyvä uutinen on se, että tyrä ei ole kovin kipeä; sitä vihloo silloin tällöin, mutta pääasiassa se on kivuton.

Kuntosaliharjoitukset jäivät, kun ilmoitin PT:lle, että minulla on nyt tämmöinen uusi kaveri, jonka kanssa saa korkeintaan kävellä. Erityisesti kaikki sellainen urheilu, joka nostaa vatsaontelon sisäistä painetta, on ehdottomasti kielletty. Ei minulla mitään hinkua salille olisi ollutkaan, päinvastoin. Saliltahan tämä ongelma oli saanut alkunsakin. En varmasti olisi saanut tyrää millään kotitreenaamisella aikaiseksi.

PT kuitenkin keksi, että voisimme harjoittaa ennakoivaa kuntoutusta ja tehdä varovaisia vatsalihasliikkeitä ja muuta pientä. Näin lihakseni eivät menisi ihan surkeaan kuntoon leikkausta odotellessani, mikä nopeuttaisi leikkauksesta toipumista ja kunnon palautumista. Niin sitten uskaltauduin takaisin salille. Ongelmana on nyt kuitenkin se, että motivaationi on tasan nolla - itse asiassa se taitaa olla jo pakkasen puolella. Tekee mieli paiskoa tavaroita joka kerta, kun on aika "jumpata". Olen liikunnassa vähän semmoinen joko-tai -ihminen (jos tämä on jäänyt jollekin epäselväksi), että jos kerran tehdään, niin sitten tehdään kanssa kunnolla. Varovaiset liikkeet eivät motivoi pätkän vertaa. Eniten turhauttaa se, että kaikki tekemäni työ valuu hukkaan, ja minun pitää aloittaa juoksukunnon tavoittelu taas ihan alusta. En taida viitsiä enää edes yrittää.

Jos sinulla ei vielä ole viikonloppusuunnitelmia, niin minulla olisi yksi ehdotus. Nyt kaikki joukolla viisi- ja kuusiapiloita metsästämään! Vielä ehtii ennen talven tuloa! 

Katastrofia odotellessa

Itä-Suomi -matkailut ovat jääneet tämän kesän osalta hyvin vähiin, joten kun ukkeli oli viikonlopun Pärnussa, päätin lähteä käväisemään vanhempieni luona. Kun maantie alkaa näyttää autiolta ja taivas peittyä uhkaavien pilvien taakse, aletaan saapua perille.

Olen koko kesän yrittänyt etsiä neliapilaa, tuloksetta. Yleensä löydän neliapiloita todella helposti, mutta tämä kesä on ollut neliapiloiden kannalta surkea. Viikonloppuna kuitenkin bongasin minuutin sisällä kaksi neliapilaa, ja sitten vielä myöhemmin yhden. Eikä se siihen jäänyt: löysin seuraavaksi nimittäin viisiapilan!

Neliapila ja viisiapila.

En ole koskaan aiemmin viisiapilaa löytänyt, joten meinasin revetä liitoksistani. Mikä onnenkantamoinen! Neliapilat eivät tuntuneet viisiapilan jälkeen enää miltään, ja vitsailinkin, että seuraavaksi pitää varmaan sitten löytää kuusiapila.

Ja mikä sitten hetken päästä silmiini osuikaan.

Tämä taitaa olla jonkinlainen mutaatio (kaksi yhteenkasvanutta kolmiapilaa?), mutta minusta tuo on ihan selvä kuusiapila. Kyllä minulle nyt varmasti melkoinen onni koittaisi, kun olin löytänyt neliapiloiden lisäksi viisi- ja kuusiapilankin!

Pian apilajahdin jälkeen lähdimme äitini kanssa mustikkametsään. Äiti tiesi jonkin hyvän mustikkapaikan läheisen mäen rinteessä, joten suunnistimme paikalle peräkanaa, ryteikköjä ja risukkoja uhmaten. Mäki oli aika jyrkkä ja maasto arvaamattoman oloista, ja sanoinkin äidille, että hänen ei pitäisi tulla yksinään tällaisiin paikkoihin; äiti voisi kompastua ja lentää mäkeä alas. Äiti ei ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen, kun hänen jalkansa lipesi, ja äiti syöksyi mäkeä alas pää edellä, suoraan vatsalleen. Syöksy oli hurjan näköinen, ja minä olin varma, että nyt oli käynyt pahemminkin. Onneksi äidillä oli ollut onnea matkassa ja hän selvisi pelkällä säikähdyksellä; selkään oli vain hieman sattunut. Tuommoisessa ilmalennossa voi käydä huonostikin, jos osuu esimerkiksi kantoon tai kiveen. Isälleni kävi viime vuonna juuri niin, että hän lensi (puuta kaataessaan) rinnettä alas ja lopulta kannon päälle. Seurauksena oli neljä murtunutta kylkiluuta ja reikä keuhkopussissa. Ambulanssi kävi katsomassa isää mutta ei huolinut tätä mukaansa, koska "potilas tuli itse ovelle vastaan". Seuraavana päivänä olikin sitten jo kiire hoitoon.

Kun äiti oli istunut ja rauhoittunut mättäällä jonkin aikaa, saatoimme alkaa kerätä marjoja. Mustikoita oli ihan kivasti, ja marjat olivat isoja, joten niitä oli kiva poimia. Kun olimme parin tunnin päästä lähdössä pois, huomasin, että aurinkolasini olivat kadonneet. Kiertelin pitkään niillä paikoilla, joilla olin muistaakseni marjoja poiminut, mutta laseja ei löytynyt, vaikka kuinka sinnikkäästi etsin.

Rupesinkin miettimään, että jospa vain neliapilat tuottavat onnea ja useampilehtiset apilat epäonnea? Mikähän kauhea katastrofi tässä on vielä edessä?

Tuli myös treenailtua talon tapaan, eli niillä välineillä, joita talosta löytyi. Ensin oli vuorossa vajaan viiden kilometrin rivakka soutu.

Tuuli oli paikoitellen aika navakkaa (ei tuossa kuvauspaikalla kylläkään), ja aallot suurehkoja, ja tuli taas mieleeni, että kyllä kuntosalilaitteilla soutaminen on helppoa oikeaan veneeseen verrattuna. Kaiken lisäksi soutelen oikealla veneellä sen verran harvoin, että unohdan aina jotakin matkasta. Tällä kertaa muistin käsineet (ilman hanskoja saa käsiinsä komeat rakkulat) mutta unohdin pehmusteen takapuolen alta. Voi voi.

Soutamisen jälkeen oli vuorossa hulavanteilua oikein pitkän kaavan mukaan, ja lopuksi vielä porraskävelyä. Olin meinannut tehdä ensin jotain ihan muuta, mutta kun näin maassa houkuttelevan näköisiä tiiliskivipaketteja, keksin, että voisin kanniskella niitä portaita ylös ja alas.

Äiti totesi touhujani katsellessaan, että hulluutta on monenlaista.

Asiantunteva raati on kokoontunut maistelemaan Hyderabadin tuliaiskeksejä.

Näiden viattomien luontokuvien jälkeen onkin hyvä todeta, että en ole tainnut ottaa ötökkäkuvia tänä kesänä juuri ollenkaan. Enkä varsinkaan laittanut niitä blogiini. Nyt pitää sekin virhe korjata, sillä viikonloppuna tuli taas törötettyä kameran kanssa pusikossa. Annan siis ötökkävaroituksen: jos et tykkää ötököitä katsella, niin nyt kannattaa lähteä muualle.

Tämä vaaleanpunainen kasvi (jaloangervo kuulemma) näkyi vetävän puoleensa jos jonkinlaista ötökkää. Ihanteellinen kasvi ötökkäbongarille siis.

 Lempi-inhokkejani eli kirvoja piti tietysti taas myös kuvata.

Nyt tämä toivottelee mukavaa elokuun jatkoa ja palaa takaisin arkeen. Voihan vee.