Loppu on musta

Joskus (aika usein itse asiassa) kyseenalaistan oman järkevyyteni. Millainen ihminen ajattelee ensimmäiseksi palaneen autiotalon nähdessään, että tuonne on pakko päästä? Nähtävästi sellainen kuin minä. Jokin autiotaloissa vain viehättää, eikä silläkään ole näköjään väliä, vaikka talo olisi palanutkin. Kyllä palaneesta talostakin jotain katsottavaa löytyy. Edes pääsy kielletty -kyltit tai -nauhat eivät pysäytä. Ehkä olisi aika hankkia vähän järkevämpiä harrastuksia?

Tämän kyseisen autiotalon bongasin viime viikonloppuna. Se oli ihan moottoritien vieressä, joten eihän siinä auttanut muu kuin mennä tutkimaan taloa lähemmin.

Pihapiirissä oli neljä rakennusta, kaksi asuinrakennukselta näyttävää, yksi vaja sekä ilmeisesti jonkinlainen autotallirakennus. Autotallirakennus oli säilynyt parhaiten, ja asuinrakennukset olivat palaneet pahimmin.

En tiedä, mikä tämänkin talon tarina mahtaa olla - oliko talo hylätty jo siinä vaiheessa, kun se paloi, vai asuttiinko siellä vielä silloin? Paloiko talo vahingossa, vai poltettiinko se? Jos pitäisi veikata, arvaisin, että talo oli jo palohetkellä hylätty, ja talo tuhopoltettiin. Sekin jäi arvoitukseksi, milloin talo on mahtanut palaa.

Autioissa taloissakin on aina jonkinlaista liikettä. Tämänkin talon hiiltyneistä kattoparruista tiputteli vesipisaroita, katosta ja seinistä roikkuvat paperinpalaset lepattivat tuulessa ja vinksallaan olevat laudat natisivat. Juuri kun olin ottamassa kuvaa tästä vajasta, oikealla oleva ovi aukesi itsekseen (tuulen voimasta, tai ehkä sieltä tuli joku ulos...), ja säikähdin melkoisesti.

Pihapiirin ulkopuolella oli kaikenmoista roinaa, ja luulen, että aluetta on käytetty kaatopaikkana, ja ulkopuoliset ovat tuoneet sinne rojujaan. Tuskin metsän keskellä olisi muuten ollut esimerkiksi ihan ehjältä näyttävä telkkari.

Alueelle rakennetaan nähtävästi uusia taloja, sillä tien vieressä oli siitä kertova kyltti. Poislähtiessäni pelästyin vielä toisenkin kerran pahanpäiväisesti, kun kuulin jotain ääniä. Helpotuksekseni äänten aiheuttajaksi paljastuikin orava, joka tillitti minua oksalta uteliaasti.

Surullisesti päättyi tämän talon tarina.

Hyvät naiset ja herrat, ladies and gentlemen

Tänään vietetään taas naistenpäivää, joka on mielestäni yksi vuoden turhimmista juhlapäivistä. Miten tätäkin päivää oikein juhlistaisi? Kaivaisiko esille kynsilakat, hilepurnukat ja kreppiraudat ja hipsuttelisi korkeissa koroissa koko päivän? Vai tiedottaisiko miehelle, että tänään on naistenpäivä, jotta tämä voisi käydä ostamassa suklaata, kukkasia tai pitsialushousut siitä hyvästä, että hänen vaimonsa on nainen? Vai lähtisikö naisporukalla ulos juhlimaan ja puhuisi naisten juttuja - mitä ikinä ne sitten ovatkin?

Lehdet aloittivat naistenpäivästä jauhamisen jo monta päivää sitten, ja Iltasanomissakin oli päivän kunniaksi lukijakysely parhaista kehuista, joita naiset ovat saaneet. Siitä tuli mieleeni äskettäin lukemani Roman Schatzin kuvaus suomalaisesta naisesta:

(Ote on kirjasta Suomesta, rakkaudella. Kiitos, Marra, lukuvinkistä!)

"Älä yritä hurmata suomalaisnaisia ulkonäölläsi tai käytöstavoilla. He lakkaavat luottamasta sinuun, jos kiinnität heihin liikaa huomiota. Muista olla välillä yrmeä ja äksy. Älä kutsu heitä kauniiksi, se on nimittäin epäilyttävää. Kehu heitä älykkäiksi ja voimakkaiksi, sillä sen he osaavat ottaa vastaan."

Kylläpä kuulosti tutulta! Olin luullut olevani jotenkin outo ja poikkeuksellinen, kun olin aina kokenut ulkoiseen olemukseeni kohdistuvat kehut äärimmäisen epäilyttävinä. Eihän sellaisella, joka kehuu ulkomuotoani, voi olla mitään muuta kuin taka-ajatuksia. (Tosin en olekaan mikään kaunotar, joten ehkä on syytäkin olla epäluuloinen!)

Schatzin havainnosta päätellen suomalaisnaisten epäluuloisuus ulkonäkökehuja kohtaan on kuitenkin ilmeisesti yleisempää kuin olin luullutkaan, koska mistä mies olisi tuommoisen väitteen temmannut, ellei hän olisi törmännyt eläviin esimerkkeihin? Mieluummin minäkin kuulisin miehen suusta olevani esimerkiksi fiksu tai hauska, ainakin jos kyseessä on vieraampi mies, koska nuo väitteet voisin vielä jotenkin uskoa, eivätkä ne kohdistuisi naiseuteeni. On helpompi uskoa olevansa hyvä jätkä kuin viehättävä nainen. Tosin harvoinpa sitä vieraammat miehet tulevat naimisissa olevalle, baareissa luuhaamattomalle naiselle mitään imelehtimäänkään: kyllä olisikin epäilyttävää, jos autokorjaamon heppu kehuisi silmiäni tai naapurin mies sääriäni.

Ukkeli kehut ovat kuitenkin eri asia. Ukkeli on kehuissaan hyvin säästeliäs, mutta joskus hän yllättää ja sanoo spontaanisti jotain niin kaunista, että hämmennyn. Ensimmäinen reaktioni on kuitenkin tässäkin tapauksessa epäilys: vitsaileeko ukkeli tai vittuileeko hän peräti? Kun huomaan hänen olevan ihan tosissaan, tulen onnelliseksi ja mietin kuulemaani vielä pitkän aikaa. Ukkelin antamiin kehuihin myös uskon, kehui hän minussa mitä tahansa.   Hän taitaa tosin olla hieman puolueellinen, mutta väliäkö tuolla. Kiva, että joku on joskus minunkin puolellani.

Totuuden nimessä on sanottava, että olen itsekin hyvin säästeliäs kehujen antamisen kanssa, ehkä vieläkin säästeliäämpi kuin ukkeli. Miksi en kehu häntä - tai ylipäänsä muita ihmisiä - useammin? Kyllä miehetkin varmasti ilahtuisivat kehuista. Toisaalta luulen, että naiset kaipaavat kehuja ja myönteistä palautetta miehiä enemmän, ehkä jopa tarvitsevat sitä (arvostusta, prkl!). En nyt tarkoita kehumisella mitään jatkuvaa suitsutusta, vaan sellaisia pieniä, mukavia kommentteja, joihin on aihetta mutta jotka jäävät aivan liian usein sanomatta. Usein sitä tulee vain ajateltua mielessään, että kylläpä toinen teki tai sanoi kivasti, ilman että tuo ajatuksensa julki, vaikka hyvin tietää, kuinka toinen ilahtuisi.

Ehkä kehumattomuuden takana on jonkinlainen (suomalainen?) pelko siitä, että toiselle nousee neste päähän ja että tämä ylpistyy, jos saa kuulla liikaa kehuja. Parempi siis vain jakaa kehujaan säästeliäästi, ettei kukaan vain kuvittele itsestään liikoja! 

Joka tapauksessa: hyvää naistenpäivää kaikille niille, jotka sitä juhlivat! Oma naistenpäiväni taisi juuri muuttua miestenpäiväksi, joten yritetään nyt viedä tämä sitten sellaisena loppuun asti.

Paistakoon aurinko päiväänne (täällä sataa räntää)!

Vesi vanhin voitehista

Joidenkin mielestä ihmisen hyvinvointi alkaa vatsasta, ja olen kyllä asiasta täysin samaa mieltä. Jos vatsa ei ole kunnossa, koko kroppa tuntuu voivan pahoin.

Nautinnoilla on ilmeisestikin aina hintansa, ja minä olen maksellut nautintojen seurauksia nyt vatsavaivojen muodossa. Viime viikko oli syömisen suhteen erittäin epämääräinen, ja tuli syötyä paljon makeaa ja muutenkin sellaista, mikä ei normaaliin ruokavaliooni kuulu.

Rupesin muuten tässä eräänä päivänä oikein miettimään omaa perusruokavaliotani, ja totesin, että se taitaa olla aika askeettinen. Pidän kyllä hyvästä ruoasta, mutta pääasiassa elän aika kurinalaista elämää - ainakin ruoan suhteen.

Rantakauden lähestyessä ravintolassa kannattaa valita pieni ja kevyt annos.

Ongelmat alkoivat kuvan annoksesta. Normaalisti syön lihaa aika harvoin, ainakin jos vertaa keskivertosuomalaiseen, mutta joskus mieleni minun tekevi ihan kunnon pihviä. (Oletteko muuten katsoneet Farmi-ohjelmaa? Minusta on käsittämätöntä, että joillakin on niin kova lihanhimo, että sen takia pitää ruveta oikein eläimiä teurastamaan. Tämä on tietysti tekopyhistelyä, koska teurastetusta eläimestähän se minunkin lihani tulee, mutta minulle ei kyllä ikinä tulisi niin kovaa lihanhimoa, että rupeaisin ihan omakätisesti eläimiä tappamaan. Kyllä on säälittävää: liha maistuu niin kauan kuin ei tarvitse nähdä eläimen kuolevan minun ruokani tähden.)

Nyt kun näin ravintolan listalla tyrkyllä olevan neljänneskilon painoisen pihvin, en voinut vastustaa, vaan päässäni naksahti: lihaa. Pihvin kanssa en tietenkään voinut valita vihersalaattia tai uuniperunaa, jotka olivat nekin vaihtoehtoina, vaan minun oli saatava ranskalaiset, joita tulikin sitten aivan hervoton kasa. Tässä oli sellainen logiikka, että rehuja ja uuniperunoita voin syödä kotonakin. Kun kerran ravintolaan on lähdetty, niin silloin on syötävä kunnolla! (Varmaan jo ymmärsittekin, että käyn ravintolassa aika harvoin.) 

Seuraavana päivänä minusta tuntui sitten siltä, että vatsassani oli iso kivi. Kun loppuviikon syömisetkin olivat erittäin epäsäännölliset ja epämääräiset, tunne vain paheni viikon loppua kohti. Lopulta vatsa ei toiminut enää kunnolla, vaan tunsin olevani kumipallo, joka luoksesi pompin. Vatsa tuntuu pienenkin syömisen jälkeen niin täydeltä, että pelkään räjähtäväni. Ihan tätä en kyllä tilannut.

Kun karmeaa oloa oli jatkunut tarpeeksi monta päivää, päätin kokeilla, josko veden juominen parantaisi oloni. Juon normaalisti vettä luultavasti aivan liian vähän, sillä en oikein pidä veden mausta. Janoon juon vettä kyllä oikein mieluusti, sillä kylmä vesi on minusta ehdottomasti paras janojuoma. Mutta en pystyisi koskaan harjoittamaan sellaista veden pakkojuomista, että yritetään saada jokin tietty litramäärä päivässä täyteen ja kanniskellaan vesipulloa mukana joka paikkaan.

Veden juomasuositukset ovat minusta nekin vähän hämmentävät, kun eri lähteissä näkee suositeltavan hyvinkin erilaisia määriä. Joidenkin mukaan 1-2 litraa vettä riittää, mutta jotkut neuvovat juomaan jopa kahdesta kolmeen litraan päivässä. Veden tarve varmasti vaihtelee eri ihmisillä, mutta mistä sen itselleen oikean määrän sitten tietää? Oma järkeni sanoisi, että ihminen juo silloin tarpeeksi, kun ei ole jano, mutta janoakaan ei ilmeisesti voi käyttää riittävän vedensaannin mittarina. Jos tuntee janoa, silloin on kyse kuulemma jo nestevajauksesta, ja on tavallaan liian myöhäistä juoda. Pitäisi siis juoda, vaikka ei olisi janokaan.

Minua hämää myös se, että joissakin lähteissä puhutaan tarvittavasta vesimäärästä ja nestemäärästä, ikään kuin ne olisivat yksi ja sama asia. Päivän aikana juodaan paljon muutakin kuin vettä, ja kaikki juotu sisältyy tietysti nestemäärään. Mutta kuinka paljon on pakko juoda ihan puhdasta vettä, ja onko sitä pakko juoda noin fysiologisesti ottaen ollenkaan? Jos joisin pelkästään vain muita juomia kuin vettä - esimerkiksi kivennäisvettä, kalorittomia limuja, mehua, maitoa ja kahvia - kuukahtaisinko ennen pitkää veden puutteeseen, vai sisältäisivätkö muut juomat sekä ruoan mukana tullut neste sen verran vettä, että se riittäisi? Tyhmiä kyselen, tiedän sen.

En yleensä "muista" juoda päivän aikana vettä tarpeeksi, joten päätin nyt viikon alusta täyttää aamuisin puolentoista litran pullon vedellä. Sen pitäisi olla sitten iltaan mennessä tyhjä. Päivän mittaan vettä lipitellessäni muistin pian sen toisenkin syyn, miksi en juurikaan vettä juo: joudun ravaamaan vessassa vähän väliä. En ymmärrä, kuinka päivittäin litratolkulla vettä juovat selviävät päivästään kunnialla! Itse en meinaa uskaltaa lähteä vessasta metriä kauemmas, kun hätä voi yllättää missä ja milloin vain (ja sitten kun se tulee, se on kova).

Veden juonnin lisääminen ei ainakaan toistaiseksi ole mitenkään kohentanut oloani, eikä vatsa ole toiminut yhtään paremmin, päinvastoin: vesi on tehnyt vatsasta entistä raskaamman pallon. Kohtahan tässä voisi kuntopalloksi muuttua. Aion kuitenkin jatkaa vesikokeilua vielä ainakin viikon loppuun, koska voihan tässä olla kyse siitäkin, että keho reagoi muutoksiin hitaasti.

Mutta ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin: glögikausi nimittäin jatkuu! Joku ehkä muistaa, kuinka panikoin lokakuun lopussa, kun en löytänyt sokeritonta glögiä kaupoista. Luulin, että sokerittoman glögin valmistus oli lopetettu, mutta lopulta kävikin ilmi, että glögisesonki ei ollut vielä edes alkanut.

Nyt on nolona tunnustettava, että olen venyttänyt glögikautta täältä toisestakin päästä: kävin vielä viime viikolla hamstraamassa sokeritonta glögiä yhdestä kaupasta, jossa tiesin sitä vielä olevan myynnissä. Hintakin oli pudonnut murto-osaan. Mitä ihmettä: eikö maaliskuu olekaan otollisinta aikaa glögimyynnille?

Glögistä tulikin mieleeni, että minullahan on kaapissa vielä joulutorttuaineitakin. Jos leipoisi glögin kaveriksi parit tortut, olotilanikin voisi muuttua kiinteästä nestemäiseksi, koska eikös se luumukin edistä vatsan toimintaa. Haha. Seuraavaksi voisinkin sitten kipaista metsästä kuusen ja koristella sen.

Leipääntynyt matkanjärjestäjä

Matkustaminen on kivaa, ja matkojen suunnittelu on melkein paras osa matkaa. Joskus sekin käy kuitenkin työstä.

Ukkeli sai joskus viime vuonna idean, että lähdetään puolen suvun kanssa jonnekin Etelä-Eurooppaan lomailemaan. Puoli sukua tarkoittaa tässä ukkelin siskoa ja veljeä ja heidän lapsiaan sekä kolmea, neljää serkkua perheineen. Jos kaikki lähtisivät mukaan, meitä olisi yhteensä parisenkymmentä henkeä. Meidän piti lähteä jo viime kesänä, mutta ajankohta ei silloin sopinut kaikille. Tänä vuonna matkan suunnittelu aloitettiin ajoissa, ja jotenkin kummassa minä huomasin yhtäkkiä olevani se, joka oli matkan suunnittelusta pääasiallisesti vastuussa. Eihän siinä mitään - matkojen suunnittelu on kivaa, ja minä olen nähnyt Eurooppaa aika paljon, joten minulla on alueesta myös eniten kokemusta. Tarkoituksena oli, että minä valikoisin muutaman paikan ja ehdottaisin niitä sitten muille.

Tajusin kuitenkin hyvin pian sen, että on aivan eri asia suunnitella matkaa esimerkiksi minulle ja ukkelille kuin isolle ryhmälle, josta osaa en ole koskaan edes tavannut. Kaiken lisäksi matkalaisten iät vaihtelevat kolmen ja viidenkymmenen vuoden väliltä (lapsia on aika monta), ja kaikille pitäisi olla tarjolla jotakin, joten epätoivo meinasi iskeä heti alkumetreillä.

(Kuvat ovat Sisiliasta kuuden vuoden takaa.)

Matkakohteen valintaa ei yhtään helpottanut se, että olin kuullut tarinoita samaisten sukulaisten aiemmista, mönkään menneistä matkoista. Kerran nämä sukulaiset, jotka asuvat kaikki Amerikassa, olivat vuokranneet mökin jostakin, ja nuoriso oli meinannut kuolla tylsyyteen, kun heillä ei ollut mökillä mitään tekemistä. Nyt olisikin tarkoitus valita sellainen paikka, jossa olisi tekemistä kaiken ikäisille. Suunnitelmana oli myös jakautua ryhmiin sen perusteella, mikä tekeminen ketäkin kiinnostaa. Olisi seikkailuhenkisten ryhmä, joka voisi kokeilla esimerkiksi riippuliitoa ja muita seikkailullisempia juttuja, ja olisi urheilullisten ryhmä, joka voisi vaikkapa pelata tennistä ja tehdä vaelluksia luonnossa. Sitten olisi myös nähtävyyksistä kiinnostuneiden ryhmä sekä chillailijoiden ryhmä.

Yksi serkku ilmoitti haluavansa vain maata rannalla drinkkilasi kädessään, ja minä vähän ihmettelen, missä tarkoituksessa mies meinaa rannalla maata, kun ruskettua hän tuskin haluaa (on jo tarpeeksi ruskea). Ehkä mies haluaa vain nautiskella baarin antimista ja katsella vähäpukeisia naisia, mikä sekin kuulostaa vähän oudolta, koska miehellä on vaimo ja kaksi pientä lasta. Serkun tuntien selitys voi kyllä hyvinkin pitää paikkansa, joten hän saa perustaa ihan oman, rantaleijonien ryhmänsä.

Kyseisen serkun mukaantulo on kuitenkin hyvin epävarmaa, sillä hänen vaimonsa haraa kovasti vastaan, mikä ei ole mitään uutta sekään, sillä tämä vaimo on oikea vastarannan kiiski muutenkin. Hän on aiheuttanut sukutapaamisissa ongelmia ennenkin, mikä saattaa johtua ihan kielimuuristakin. Vaimo on nimittäin kotoisin Pohjois-Intiasta, eikä hän puhu äidinkielenään telugua, kuten miehensä ja tämän suku, ja kielipuolena on hyvin helppo tuntea itsensä ulkopuoliseksi ja vetää sen seurauksena herneitä nenään. Sen tiedän ihan omasta kokemuksestakin (t. nimim. aika monta hernepussia tuhonnut). Pari päätyi yhteen opiskeluaikoinaan, sillä he opiskelivat kumpikin samassa opinahjossa lääkäriksi. Kyseessä on suvun nuorison toinen rakkausavioliitto - toinen on tietysti minun ja ukkelin. Rakkausavioliitoista puheen ollen: ei sovi unohtaa sitäkään, että myös appivanhempien avioliitto on rakkausavioliitto. Se on minusta aika käsittämätöntä, kun ajattelee, miten sovinnainen intialainen yhteiskunta on tuohon aikaan (1960-luvun lopussa) mahtanut olla. Ihan täytyy nostaa hattua anopin ja appiukon vanhemmille, että he olivat niin avarakatseisia, etteivät puuttuneet lastensa puolisoiden valintaan. 

On melkein huvittavaa ajatella, että kaksi niin erilaista sukua kuin serkun ja tämän vaimon suku ovatkin päätyneet lastensa avioliiton kautta yhteen. Serkun vaimon perhe on hyvin moderni ja länsimaalaistunut, kun taas serkun äiti (anopin nuorempi sisar, jonka mies kuoli yli 10 vuotta sitten) on kouluja käymätön ja maalla kasvanut, eikä hänen käyttäytymisensä ole mitenkään viimeisen päälle hiottua. Minusta anopin sisar on ihana ja aito ihminen, mutta ns. sivistyneiden ja koulutettujen intialaisten silmissä hän on varmaankin täysi juntti.

Kävimme kerran kylässä serkun vaimon vanhemmilla Bangaloressa, ja minulta meinasi mennä jauhot suuhun, kun en ollut ollenkaan tottunut niin länsimaistuneeseen menoon. Vanhemmat nimittäin tarjosivat meille (minulle ja ukkelille) juotavaksi olutta, vaikka kello oli vasta yksitoista aamupäivällä. Siinä sitten jutustelimme olutta juoden - minä, ukkeli, serkun vaimon vanhemmat sekä heidän vähän yli parikymppinen poikansa. Kokemuksieni mukaan intialainen nuoriso nauttii alkoholinsa vanhemmalta sukupolvelta salassa, ja tilanne tuntui siitä syystä todella absurdilta. (Ukkelin perheessä tosin ollaan tämänkin suhteen vapaamielisempiä, ja ukkeli ja hänen kaverinsa juovat alkoholia appiukonkin nähden, vaikka pientä häveliäisyyttä onkin havaittavissa.)

Mutta nyt eksyin todella kauas varsinaisesta aiheesta.

Kulutin lomakohteita vertaillessani aika monta tuntia, kun yritin miettiä, mikä voisi olla sellainen paikka, jossa olisi jokaiselle jotakin. Vaikka netti helpottaa tiedonhakua nykyään huomattavasti, se myös tavallaan hankaloittaa matkakohteen löytämistä, sillä löytämäänsä tietoon saa aina suhtautua hieman epäluuloisesti. Hienot nettisivut ja kauniit kuvat saattavat antaa paikasta liioitellun hyvän kuvan, ja taas vastaavasti jokin paikka saattaa jäädä varjoon ihan vain sen takia, että siitä ei löydy tietoa tai että se ei ole kuvissa ja ihmisten kertomuksissa edukseen.

Epätoivo iski: kuinka pystyisin valitsemaan lomapaikan tuommoiselle ihmisryhmälle netin, matkaopaskirjojen ja muiden matkalaisten kokemusten perusteella? Ihmisten kokemukset kun voivat nekin olla hyvin erilaiset - siinä missä yksi haukkuu jonkin paikan aivan lyttyyn, toinen kehuu sen maasta taivaaseen. Vaikka kuinka yrittäisi lukea rivien välistä, on mahdoton tietää, mikä mahtaa olla se absoluuttinen totuus, ja onko sitä edes. Olisi tietysti parasta, jos paikoista olisi omakohtaista kokemusta tai jos voisi käydä tutustumassa paikkoihin etukäteen, mutta se kun ei oikein onnistu. Omista matkoistani Manner-Eurooppaan on jo sen verran aikaa, että kokemuksistani ei juurikaan ole hyötyä, ja muutenkin taisin katsella paikkoja lapsena vanhempieni mukana hengaillessani varmasti aivan eri silmin kuin nyt. Eipä tullut silloin nuorena mieleen ajatella, että tämä näyttääkin juuri sellaiselta paikalta, johon voin tuoda intialaiset sukulaiset sitten parinkymmenen vuoden päästä.

Olin valmis jo melkein luovuttamaan, mutta sain sitten kuitenkin raavittua kasaan jonkinlaisen listan, jota ehdotin sukulaisille: Portugali (lähinnä Albufeira), Kreeta (tarkemmasta paikasta en vielä oikein päässyt selvyyteen), Sardinia (tätä kyllä hieman epäröin) sekä Napolin ympäristö Manner-Italiassa (tätä epäröin vieläkin enemmän). Napolin ympäristössä olisi paljon kaikkea mielenkiintoista katsottavaa (mm. Pompeiji, Vesuvius, Capri ja Ischia, Amalfin rannikko), mutta paikka taitaisi olla enemmänkin aikuiseen makuun. Käsittääkseni alueella ei ole myöskään isoja ja matalia rantoja, joten mikään erityisen lapsiystävällinen kohde se ei taida siinäkään mielessä olla. Portugalin suhteen oli vähän oma lehmä ojassa, sillä rakastuin aikoinani Lissaboniin, ja olen aina tahtonut sinne uudestaan. Lisäksi ajattelin, että muutkin varmasti tykkäisivät Lissabonista. Albufeirassa taas olisi ilmeisesti aika hyvät rannat, ja kaiken lisäksi Espanjakin olisi lähellä, joten sielläkin voisi halutessaan piipahtaa.

Laitoin listan menemään sukulaisille, kun ajatukseni oli, että he voisivat tutustua paikkoihin ja ilmoitella minulle, mikä paikka heitä erityisesti kiinnostaisi. Sitten voisimme siirtyä suunnittelun seuraavaan vaiheeseen ja alkaa miettiä tarkkoja päivämääriä, matkalle lähtijöitä, majoitusta, lentoja ja aktiviteetteja. Reilun viikon päästä tuli vastaus, joka hieman tyrmistytti: "Päätä sinä, kun sinä tunnet Euroopan varmasti paremmin kuin me. Meille on aivan sama minne mennään, kunhan paikka vain on lapsiystävällinen."

Tuntuu aika hurjalta ajatukselta päättää tuommoisen poppoon lomakohde ihan yksinäni, koska minä olen sitten myös tavallaan vastuussa siitä, että paikka on hyvä ja sopiva. Aikuiset pystyvät aina joustamaan ja sopeutumaan, mutta entäs jos lapset ja nuoret eivät viihdykään valitsemassani paikassa? Kukaan tuskin tulisi syyttelemään minua, vaikka paikka ei olisikaan kaikkien mieleen, mutta tuntisin kuitenkin epäonnistuneeni paikan valinnassa ja pilanneeni muiden loman. Enpä siis tiedä, miten tästä eteenpäin - minne lähdetään ja lähdetäänkö ylipäänsä mihinkään. Itselläni on sellaiset fiilikset, että jäisin mieluummin kotiin kuin lähtisin matkalle. Enpä olisi uskonut, että joskus koittaa tämäkin päivä, että koti houkuttelee enemmän kuin matkalle lähtö.

Missä hiisi sihisee?

Aina kun päätän mennä lenkille Espoon Keskuspuistoon, lenkistäni tulee katastrofi. Niin kävi nyt, ja niin kävi myös viime kerralla.

Viimeksi minulla ei ollut mukana puhelinta eikä siis myöskään karttaa, mutta arvelin osaavani kiertää puistossa jonkinmoisen lenkin ilman niitäkin, jos vain pysyisin poluilla. Puisto on täynnä risteileviä polkuja, eikä läheskään kaikissa haarakohdissa ole opasteita. Olin jättänyt autoni Olariin, ja kierrettyäni jo hyvän tovin päädyin polulle, jonka arvelin vievän takaisin Olarin suuntaan. Tulin kuitenkin ihan oudon näköisen asutusalueen laitamille, ja koska maisemat näyttivät niin vierailta, päätin kysäistä koiraa ulkoiluttaneelta mieheltä hieman neuvoa.

Kävimme seuraavanlaisen keskustelun:

Minä: - Anteeksi, mutta pääseeköhän tätä kautta Olariin?
Mies: (näyttää hämmentyneeltä ja miettii) - Kyllä tätäkin kautta pääsee, mutta Olari on periaatteessa tuolla ihan vastakkaisessa suunnassa. (viittilöi suuntaan, josta olin juuri tullut)
Minä: - Mikä paikka tämä sitten on? 
Mies: - Kuurinniitty.
Minä: - Ööh... aha.

Tiesin kyllä, että on olemassa paikka nimeltä Kuurinniitty, mutta minulla ei ollut mitään aavistusta, missä se voisi olla. Kun mieskään ei näyttänyt kovin innostuneelta piirtämään minulle karttaa tai lähtemään oppaakseni, totesin, että taitaa olla parempi palata samaa reittiä takaisin. Mies nyökytteli.

Kiipesin taas samat mäet ylös ja alas, kunnes suuntavaistoni sanoi, että voisin oikaista metsän poikki ja lyhentää sillä tavalla matkaani huomattavasti. Tuumasta toimeen! Rämmin pitkin metsäpolkuja ja kiipeilin kallioilla, kunnes alkoi iskeä paniikki: jos en löydä metsästä ulos, niin kukaan ei ikinä osaa etsiä minua täältä. Sitten järkeilin, että jos kerran metsässä on polku, niin pakkohan polun on lopulta viedä jonnekin. Ainahan poluilla on alku ja loppu! Yritin siis pysytellä polulla ja toivoa parasta. Helpotuksellani ei ollut rajoja, kun ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen tupsahdin lopulta metsästä ulos samalle kuntoradalle, josta olin kulkenut menomatkallani. Päätin, että Keskuspuistossa seikkailu sai nyt riittää minulle.

Paitsi että eihän se riittänyt. Keskuspuistossa on nimittäin hiidenkirnu, joka on kaivellut mieltäni jo vaikka kuinka kauan. Olen nähnyt lapsena yhden hiidenkirnun, ja se on jäänyt mieleeni maagisena ja jännittävänä kokemuksena. Halusin nähdä toisenkin hiidenkirnun! Olin aiemmin yrittänyt puolihuolimattomasti etsiäkin tätä hiidenkirnua, mutta se ei ollut tarttunut haaviini. Tällä kertaa valmistauduin matkaani huolellisesti, ja laitoin oikein hiidenkirnun koordinaatit kännykkään: nyt se ei varmasti jäisi löytymättä!

Sitten vain kohti keväistä metsää!

Keskuspuistossa on jo pitkään tehty kaivu- ja parannustöitä, ja kaivinkoneiden ja muiden työkoneiden möyryäminen keskellä rauhaisaa metsää oli ärsyttänyt minua jo syksyllä. Olin luullut, että hommat olisi saatu jo tehdyiksi, mutta kaikesta päätellen työt olivat edelleen käynnissä.

Pahaksi onneksi hiidenkirnu näytti kartan mukaan olevan juurikin tämän esteen takana, joten ei auttanut muu kuin kiertää aita ja toivoa, etten joutuisi ainakaan minkään räjäytysten keskelle.

Pienen poukkoilun jälkeen tulin vihreälle kyltille, joka oli paikalla merkkinä siitä, että kyseessä on rauhoitettu luonnonmuistomerkki. Pian löysin kyltin läheisyydestä myös itse hiidenkirnun, joka oli hyvin vaatimattoman näköinen kuoppa kalliossa. Tätäkö olin tullut katsomaan?

Reikä ei ollut halkaisijaltaan kuin ehkä noin puoli metriä, ja se oli mutaisen jään ja oksien peittämä. Kyllä kannattikin tulla!

Vieressä oli toinen muodostelma, joka oli sekin ilmeisesti jonkinmoinen hiidenkirnu.

Hiidenkirnut ovat syntyneet jääkauden aikana niin, että jäätikköjen sulamisvedet ovat pyörittäneet paikoillaan isoa kiveä, joka on kaivertanut kallioon symmetrisen ja sileäreunaisen kolon eli hiidenkirnun (tämä selvisi juuri googlesta). Aika paljon on saanut kivi pyöriä, että on tuommoinen pyöreä kuoppa syntynyt! Nimensä hiidenkirnut ovat saaneet siitä, että niiden uskottiin olevan hiisien poraamia kuoppia, joissa hiidet kirnusivat voita ja keittivät soppaa sammakoista ja sisiliskoista. 

Kun olin hiidenkirnun löytänyt ja saanut uteliaisuuteni tyydytetyksi, oli hyvä jatkaa retken lenkkeilyosuutta. Kuntopolut olivat suureksi osaksi aivan sulat, mutta varjoisemmissa paikoissa oli jäätä vielä niin paljon, että paikoitellen sai olla kieli keskellä suuta.

Lenkkisuunnitelmani meni pieleen, sillä ne perhanan kaivutyöt olivat katkaisseet polut juuri sieltä kulmasta, josta olin aikonut kulkea. Ei auttanut, vaikka kävin ihmettelemässä savivellin keskellä kaivinkoneita ja kelta-asuisia työmiehiä: ei tästä tosiaan pääse mihinkään. Lopulta jouduin tarpomaan jonkin pientaloalueen katuja melkoisen matkan, ja lenkkini venähti paljon aiottua pidemmäksi. Polvi alkoi vihoitella siihen malliin, että toivoin vain pääseväni nopeasti takaisin autolle.

Kirosin mielessäni työkoneet ja kaivaukset, mutta onneksi minulla oli sentään kartta apuna, että tiesin meneväni suurin piirtein oikeaan suuntaan.

Äkkiä maisemat alkoivat näyttää kovin tutuilta, ja pian epäilykseni vahvistuivat: hiidenkirnu oli taas vasemmalla puolellani, ja olin kiertänyt huomaamattani ison ympyrän ja palannut takaisin samaan pisteeseen, josta olin lähtenytkin. Olihan asiassa sentään se hyvä puoli, että loppumatka kulkisi jo tutuksi tullutta reittiä. 

Autolle päästyäni olin aivan näännyksissä ja päätinkin, että en tulisi enää ikinä Keskuspuistoon lenkille tai missään muussakaan tarkoituksessa. Tämä oli taatusti viimeinen kerta.

Tikka hakkaa ja hakkaa, kunnes pää halkeaa

Lueskelin äskettäin vanhaa Me Naiset -lehteä (6/2014) ja Katri Mannisen haastattelua. Katri kertoo haastattelussa laihduttamisestaan, uudesta elämäntavastaan ja transformatiivisesta valmennuksesta. Olen äärimmäisen epäluuloinen kaikenlaisia elämäntapavalmennuksia kohtaan ja koen ne jopa hieman ärsyttävinä: ei kai eläminen voi oikeasti olla niin vaikeaa, että siihen tarvitaan oikein valmennusta? En muutenkaan pidä ajatuksesta, että jokin yhteisö tai auktoriteettihahmo (jumala, guru, elämäntapavalmentaja tai muu vastaava) sanelisi sen, miten minun pitää elämääni elää. Tämä koskee tietysti vain itseäni, sillä en missään halua tuomita kenenkään elämäntyyliä tai kritisoida heitä, jotka tällaisia asioita elämäänsä kaipaavat. Minusta jokainen on oman elämänsä asiantuntija ja tietää kyllä itse parhaiten, mitä elämäänsä kaipaa. Minusta tuntuu kuitenkin lähes sietämättömältä ajatukselta, että minun pitäisi omassa elämässäni seurata ja noudattaa jonkun toisen oppeja. Ehkä minun pitäisikin kehittää ihan oma elämänfilosofiani.

Vaikka en koekaan elämäntapavalmennuksia omikseni, Katrin sanat pysäyttivät:

"Tärkein oivallus oli, ettei ihminen voi määrätä tunteitaan. Siksi niihin kannattaa kiinnittää mahdollisimman vähän huomiota ja keskittyä tärkeämpään, vaikkapa käytännön ongelmien ratkaisemiseen.

- Tunteet tulevat ja menevät oman sumean logiikkansa mukaan. Niiden eteen ei tarvitse tehdä mitään. Huono olo menee ohi, jos siihen ei jää märehtimään, Katri selittää."

Siinä se nyt oli. Totuus.

Olin syksyllä innostunut lukemaan kognitiivista psykologiaa ja muita alan teoksia, sillä olin päättänyt ottaa selville, miksi minulla on joskus niin vaikeaa ja miksi vajoan välillä synkkyyteen ja suoranaiseen itseinhoon ja ahdistukseen. Päätin kaivella kaiken pohjamutia myöten ylös ja ottaa selvää, mikä minussa oli vikana. Tarkoitukseni oli - uskokaa tai älkää - terapoida itseni ehjäksi ja kokonaiseksi ihmiseksi. Kyllä se onnistuisi, jos vain päättäisin niin ja tekisin tarpeeksi töitä! Luin alan kirjallisuutta varmasti useamman tuhat sivua, mutta mitä enemmän luin, sitä enemmän ahdistuin. Ajattelin sen johtuvan siitä, että olin vihdoinkin pääsemässä jonkin jäljille, ja jos jatkaisin tarpeeksi pitkälle, löytäisin ahdistuksen alkulähteen ja saisin rauhan.

Lopulta en kai enää vain jaksanut lukea, sillä kirjat jäivät kesken. Uusin ja uusin lainojani, ja ajattelin jatkaa lukemista sitten, kun saisin taas inspiraation. Sitä ei vain koskaan näyttänyt tulevan. Kävi kuitenkin sillä lailla ihmeellisesti, että kun lopetin lukemisen, ahdistuskin katosi aika pian. Elämästä löytyi taas iloakin.

Kun näin nuo Katrin sanat, tajusin, mistä oli kyse. Samalla kun olin tutkinut sisimpääni ja yrittänyt analysoida, miksi tunsin niin tai näin ja mitä siitä seurasi, olin huomaamattani vajonnut yhä syvemmälle ikävään olotilaan (suomeksi sanottuna paskaan), kunnes olin kurkkuani myöten siinä. Katri kertoo myös, että transformatiivisessa valmennustavassa ajatellaan, että jokainen on ehjä, hyvä ja rakastettava ja että kaikki on tässä hetkessä juuri niin kuin pitääkin. Mitäpä jos minäkin lopettaisin ns. täydellisen ja onnesta autuaan minäni etsimisen ja hyväksyisin itseni juuri tällaisena kuin nyt olen? Ei ole mitään parannettavaa, ei ole mitään löydettävää, sillä minä olen tässä, juuri nyt.

Artikkelin luettuani menin Katrin sivuille, ja viihdyin hänen juttujensa parissa useamman tunnin. Löysin sieltä lisää pohtimisen aiheita, kuten tämän videon, jossa Katri puhuu negatiivisista tunteista ja suhtautumisesta niihin. Hän kysyy: "Jos sinusta tuntuu, että negatiiviset tunteet jäävät päälle, voisiko se johtua siitä, että sinä et hyväksy sitä, että sinulla on se negatiivinen tunne? Että sinä ajattelet, että minusta ei saa tuntua pahalta; minulla on elämässä kaikki hyvin; ei minulla ole oikeutta olla vihainen, surullinen, stressaantunut, ahdistunut tai mitä tahansa?"

Auts. Lisää totuuksia.

Kuka onkaan pannut päänsä pensaaseen aina, kun on alkanut tuntua pahalta, ja kuka on yrittänyt hukuttaa ikäviä tunteitaan milloin mihinkin? Olen ilmeisesti pelännyt hajoavani (tai romahtavani, kuten Antsku sanoisi ) tai kielteisten tunteiden jäävän jotenkin pysyväksi olotilaksi, jos antaisin niiden tulla vapaasti. Niinpä olen aina ensin alitajuisesti kysynyt itseltäni, onko nyt sopiva hetki tälle tunteelle ja onko sopivaa tuntea näin. Kontrolli ensin ja tunteet vasta sitten, jos hyvin (huonosti) käy. Voi hyvää päivää, miten tunnerajoitteinen ihminen.

Nyt aloitan siis uudenlaisen elämän (oikeastaan olen aloittanut jo) ja sisäistän tämän ajatuksen: On ihan normaalia, että välillä surettaa niin, että rintaa puristaa, tai pelottaa niin, että meinaa pyörtyä. Näistä "pahoista" tuntemuksista ei tarvitse tehdä mitään ongelmaa, eikä niitä tarvitse analysoida tai etsiä niille syitä, sillä mitä kauemmin kielteisillä tuntemuksilla mässäilen, sitä kauemmin ne minua piinaavat. Tunteet menevät ennen pitkää itsestään ohi, eikä niistä tule mitään pysyvää olotilaa. Elämä nyt vain sattuu olemaan välillä ihan syvältä, ja se on minunkin hyväksyttävä. En minä kielteisiin tuntemuksiin kuole - ei kai kukaan muukaan ole koskaan elämiseen kuollut.

P.S. Älkää pelätkö: tästä ei ole tulossa mikään elämäntapavalmennusblogi. Olen vain niin ilahtunut, kun olen oivaltanut tämmöisenkin asian, että tekee mieli toitottaa kaikille. Olisin saattanut tajuta tämän jo aiemminkin, jos en aina menisi perse edellä puuhun. Mutta kun on tarpeeksi monta kertaa ollut puussa takapuoli taivasta kohti ja aina mätkähtänyt sieltä alas, jossain vaiheessa oppii väkisinkin kiipeämään puuhun oikein päin.

P.P.S. Kuka vielä väittää, että naistenlehtien lukeminen ei kannata?

Markettien partaveitsi

Viime päivinä lehtien palstoilla on käyty vilkasta keskustelua siitä, kuinka Helsingin keskustan kaupat näivettyvät sen takia, että ostoskeskukset vievät kaikki asiakkaat. Itse rupesin pohdiskelemaan lähikauppoja, jotka myös syyttävät ostoskeskuksia siitä, että ne vievät lähikauppojen asiakkaat.

Lähikauppojen olemassaolo on tietenkin erinomaisen hyvä asia, koska kaikilla ei ole aikaa, voimia, mahdollisuutta tai viitseliäisyyttä käydä isommissa marketeissa tai ostoskeskuksissa ostoksilla. Minusta on kuitenkin väärin, että lähikauppojen hinnat ovat yleisesti ottaen korkeammat kuin markettien hinnat. En minä ainakaan rupea maksamaan tuotteista kalliimpaa hintaa ihan vain sen takia, että kannattaisin lähikauppaani, varsinkaan, kun puolen kilometrin päässä on useampikin iso marketti ja ostoskeskus kaikkine palveluineen. Suunnistan paljon mieluummin sinne, vaikka aikaa menisikin vähän enemmän.

Ostoskeskuksen iloja. Nyt pitäisi enää tietää, minne on menossa.

Kaiken lisäksi lähikauppojen valikoima on rajallinen (ymmärrettävistä syistä tietenkin), joten jos on tarve jollekin pikkuisenkaan erikoisemmalle tuotteelle, sitä ei taatusti lähikaupasta löydy. Silloin, kun lähikauppani oli vielä S-Market ja kaksi kertaa nykyistä Alepaa isompi, valikoimakin oli paljon parempi, ja kävin lähikaupassa paljon useammin. Ärsyttävää, että nykyään kaikki pienet kaupat ovat Alepoja tai Siwoja.

Muutama viikko sitten minulle tuli pakottava tarve tehdä hilloa pakastemarjoista (juuri sillä punaisella minuutilla tietenkin), ja olisin tarvinnut hillo-marmeladisokeria. No eihän lähikaupastamme sellaista tietenkään löytynyt - kyllä hillo-marmeladisokerin pitäisi kuulua pienimmänkin kaupan valikoimaan, erityisestikin näin helmikuussa. Onneksi kaupassa oli sentään hillosokeria (kalliimpaa kuin marketissa, tietenkin), ja silläkin tuli ihan hyvä lopputulos. Sitä edellisen lähikauppakäyntini syynä oli äkillinen tarve pestä pyykkiä aikaisin aamulla, joten suunnistin lähikauppaan, joka aukeaa jo seitsemältä. Kaupassa oli kuitenkin tarjolla vain jättimäisiä pesuainepaketteja, jotka nekin olivat väärää merkkiä. Minua raivostuttaa muutenkin se, että kaiken pitää olla nykyisin jättikokoista (miksi ihmiset pitää pakottaa ostamaan paljon, vaikka oikeasti he tarvitsisivat vain vähän?), joten päätin, että ei minun tarvitsekaan pestä pyykkiä. Ostaisin pesuainetta sitten seuraavalla käynnillä marketista, josta taatusti saa pienempiä pakettejakin.

Karvaiden kokemuksien opettamana turvaudun lähikauppaan vain äärimmäisessä hätätilanteessa (kun tarvitsen äkillisesti esimerkiksi purkin maitoa) tai suuren laiskuuden yllättäessä, kun en jaksa lähteä kauemmas.

Oletteko ennen nähneet karkkitomaatteja?

Kaupassa käynti tympii minua välillä muutenkin todella paljon. Tein ennen kerran viikossa isommat ruokaostokset, ja kävin sitten viikon mittaan kaupassa aina tarpeen mukaan, ehkä pari, kolme kertaa. Nykyään ukkelin menemiset ja tulemiset ovat niin epäsäännölliset ja ennalta-arvaamattomat, että ei kannata suunnitella ruokalistaa kovin pitkälle eikä ostaa aineksia kaappiin vanhettumaan. Lopputulos on se, että minun pitää käydä kaupassa melkein joka päivä, ja olen joskus kurkkuani myöten täynnä ainaista kaupassa ravaamista. Tuntuu, että rahaakin menee enemmän, kun kaupassa käy usein, vaikka kertaostokset olisivatkin suhteellisen pienet. Merkkasin joskus aikoinani kaikki menot excel-taulukkoon, ja pitäisi kai taas ryhtyä siihen, jotta näkisi, mihin kaikki rahat oikein katoavat.

Mutta onneksi kaupoissa käyminen saa joskus myös hymyn huulille. Minua ilahduttaa erityisesti se, jos kaupassa on ajateltu ihan oikeasti asiakkaan parasta eikä vain sitä, kuinka asiakas saataisiin ostamaan mahdollisimman paljon.

Ison Omenan Citymarketissa on kehitetty vastaiskuna pikakassoille ja jatkuvalle kiireelle Elä hättäile -hidaskassa, jossa on lupa hidastella.

Kassan päässä  on nojatuolit, joissa voi istuskella odotelemassa mukavasti vuoroaan, sekä kahviautomaatti, josta voi ottaa odotellessaan ilmaiset kahvit. Kiirettä kassalla ei tietenkään ole: kassahenkilön kanssa on lupa rupatella, kukkarosta saa kaivaa rauhassa kaikki kolikot, ja kassan täti tai setä auttaa tarvittaessa myös tavaroiden pakkaamisessa. Ei olekaan mikään ihme, että hidaskassa on erityisesti vanhusten suosiossa.

Samaisessa kaupassa on myös tavallista laajempi ostoskorivalikoima: siellä on nimittäin mahdollisuus tarttua keltaiseen sinkkukoriin, joka kertoo kantajansa olevan vapailla markkinoilla ja olevansa valmis tekemään lähempää tuttavuutta muiden sinkkujen kanssa.

Citymarketin kauppias Toni Pokela on myös luvannut tarjota hääkakun, jos sinkkukorien kautta tavannut pariskunta menee naimisiin.

En itse muista koskaan nähneeni tämmöistä sinkkukoria kenenkään kädessä, mutta totuuden nimessä on myönnettävä, että harvemmin tulen katselleeksikaan, millainen ostoskori kenelläkin on. Idea on minusta hauska, ja onpa sen toimivuutta joku testannutkin. Myös Henry Laasanen on pohtinut hauskasti sinkkukorin filosofiaa.  

Jos itse olisin sinkku, tuskin kuitenkaan sinkkukoriin tarraisin. Minulle tulisi juuri sellainen epätoivoinen olo, että katsokaa kaikki, tässä menee epätoivoinen vanhapiika! Tuntuisi myös vieraalta ajatukselta pölyillä ostosten teon lomassa ympärilleen siinä toivossa, että ostoskori kohtaisi toisensa. Mutta idea on kyllä oikein hyvä.