Peruspiknikki

Suomessa oleskelu on venähtänyt pidemmäksi kuin oli alun perin tarkoituskaan, mutta kohta on loma lopuillaan, sillä lähden Intiaan taas reilun viikon päästä. Nyt täytyy kuitenkin yrittää vielä nauttia kesän viimeisistä rippeistä, rauhallisesta elämästä ja mukavista lenkkeilykeleistä.

Äitikin kerkesi pääkaupunkiseudulle vielä muutamaksi päiväksi, ja päätin käyttää äiskänkin Lauttasaaressa paikoissa, jotka olin löytänyt aiemmin vahingossa kesällä geokätköjä etsiessäni. Arvelin, että äitikin tykkäisi näistä paikoista.

Myllykalliolta löytyi sotarompetta, jota en ollut aiemmalla käynnilläni edes nähnyt.

Tykin käyttötarkoituksen voin kyllä kuvitella, mutta noiden pyöreiden pömpeleiden en. Ehkä ukot ovat piilotelleet sodan aikana niissä pyssyt tanassa? 

Kelopuita oli paljon, ja yksi leppiskin lensi kameraan.

Ilma oli ihan kummallinen - meren ja taivaan rajaa ei oikein erottanut, kun ilma oli tässä vaiheessa päivää vielä jotenkin kummallisen samea.

Minua harmittaa, kun kameraani on ilmestynyt jokin viiru, enkä tiedä, missä kohtaa kameraa se oikein on. Viiru näkyy vaaleammissa kuvissa (tuossa kuvassa se näkyy puiden yläpuolella keskellä). Olen yrittänyt puhdistaa linssiä, mutta se ei ole auttanut mitään, joten kameran sisällä täytyy olla jokin roska tai vastaava. Höh.

Myllykalliolta läksimme alas meren rantaan nauttimaan piknikkiä ja loikoilemaan auringossa, joka oli ilmestynyt pilvien takaa.

Seurailimme lintuperheen touhuja: emo (vai isäkö se oli?) pyydysti kalaa, ja lapset uiskentelivat perässä nälkäisinä piipittäen.

Välillä saalis näytti kyllä ihan kummalliselta. Mitä ihmettä emo sai saaliikseen?

Piknikin jälkeen läksimme ajelemaan päämäärättömästi jonnekin, kun ei huvittanut vielä mennä kotiin, ja kahvihammastakin kolotti. Ajelimme kohti Helsingin keskustaa, ja sitten muistin, että en ole pitkään aikaan käynyt Talvipuutarhassa. Siellä olisi varmasti kahvilakin!

Pahaksi onneksemme tulimme puutarhaan vain vähän ennen sulkemisaikaa, joten kierros meni melkoisella pikajuoksulla. Paikka oli kuitenkin tosi upea, joten nopeakin kierros oli parempi kuin ei mitään.

 

 Ja sitten taas näitä kasvikuvia.

Lihansyöjäkasvi. Teki mieli tökkiä tätä sormella, mutta äiti kielsi.

Täpläpiispanhattu-niminen kaktus. En ole kyllä koskaan nähnyt näin omituisen näköistä kaktusta!

Kahviakin saimme, herttaisessa pihakahvilassa.

Talvipuutarhakäynnin jälkeen piti päästä kiipeilemään puutarhan viereisille kallioille, jos sieltä vaikka näkyisi jotain mielenkiintoista. Eihän sieltä mitään maisemia näkynyt, mutta Olympiastadionin torni sieltä näkyi. Kun näin, että ylhäällä tornissa oli ihmisiä, rupesin mankumaan äidiltä, että eikö mekin voitaisi käydä ylhäällä tornissa, kun en ole koskaan ennen siellä käynyt. Pienen mankumisen jälkeen äiti suostui, kun olin ensin googlettanut puhelimella, että torniin ei tarvitsisi kävellä, vaan sinne mentäisiin hissillä.

Lippuja myyvältä vahtimestarilta kuulimme, että torniin ei edes pääsisi portaita pitkin lainkaan, koska portaat oli suljettu. Joku oli kuulemma aikoinaan hypännyt tornista benji-hypyn - ilman köyttä - ja kyseisen tapauksen jälkeen portaat oli suljettu. 

Ajelimme hissillä yhdenteentoista kerrokseen, minkä jälkeen piti vielä kavuta portaat yhden kerroksen verran, jotta pääsimme näköalatasanteelle.

 Sitten silmiemme eteen aukesivatkin hienot näkymät.

 

 

Pasilan yllä ukkosti.

Nyt nautimme viiniä, ja kohta menevät uuniin valkosipulivoipatongit.

Seuratkaa tuota rekkaa

Nyt löysin kovalevyn uumenista kuvia ajomatkan varrelta Bangaloresta Madanapalleen. Nämäkin kuvat liittyvät tammikuiseen sankranti-viikonloppuun: matkustimme tuolloin lentäen Hyderabadista Bangaloreen, vietimme Bangaloressa yhden yön ja jatkoimme sitten autolla anopin sisaren kotikylään lähelle Madanapallea. Kun auton ratissa oli kerrankin joku muu kuin minä (anopin sisaren autonkuljettaja), päätin näpsiä matkan varrelta kuvia niin paljon kuin sielu vain sietää. Koska en kehdannut pyytää kuljettajaa pysähtymään joka kerta, kun näin jotain mielenkiintoista (jos olisin, emme olisi päässeet ikinä perille), otin kuvat vauhdissa, ja siksi kuvat ovat vähän niin ja näin.

(Kuvatkin suurenevat taas klikkaamalla, kun poistin käytöstä bloggerin typerän kuvienkatseluasetuksen.)

Tästä se lähtee! Bangalore alkaa jäädä taakse, ja edessä on näin alkuun ruhtinaallisen leveä tie, jota pitkin matka sujuu joutuisasti.

Autonkuljettaja oli ajeluttanut meitä jo edellisenä päivänä Bangaloressa, ja vaikka hän oli käynyt kaupungissa monta kertaa aiemminkin, hän ei tuntunut tuntevan paikkoja juuri ollenkaan. Tutuissakin paikoissa kuljettaja onnistui eksymään. Ukkeli joutui toimimaan kuljettajan kartanlukijana ja opastamaan kuljettajaa googlen karttojen avulla.

Yönsä kuljettaja oli viettänyt hotellimme parkkihallissa. Autonkuljettajille on usein hotellien yhteydessä omat tilansa, jossa he voivat odotella ja yöpyä. Heidän ei sovi tulla hotelliin, enkä osaa mitenkään edes kuvitella, että joku maksaisi autonkuljettajalleen hotelliyöpymisen. Kuljettajat nukkuvat siis siellä, mistä paikan sattuvat löytämään (usein autossa). Kuljettajille varatut tilat voivat vaihdella huomattavasti, mutta tämä hotelli oli harvinaisen hyvin varustettu, sillä siellä oli ollut tarjolla suihkukin. Sopivan makuupaikankin kuljettaja oli löytänyt, kun oli ensin hieman askarrellut: hän oli yhdistänyt kaksi pöytää ja nukkunut niiden päällä.

Jonkin aikaa moottoritietä ajeltuamme tie muuttui kapeammaksi kaksikaistaiseksi tieksi, jonka kunto vaihteli huomattavasti.

Huomatkaa siistissä rivissä olevat hiekkasäkit, joiden tehtävänä on erottaa ajokelpoinen tieosuus ja tietyöalue toisistaan.

Tietyömaa. Työt tehdään manuaalisesti, koska niin on aina ennenkin tehty.

Betonimylly sylkee, ja neljä tarkkailee tilannetta. Huomatkaa naisten työvaatetus.

Jossakin vaiheessa matkaa selvisi syykin siihen, miksi autonkuljettajallamme oli niin paljon vaikeuksia suunnistaa tuntemattomassa paikassa: hän oli lukutaidoton. Kuljettaja ei siis osannut lukea opaskylttejä, hotellien, kauppojen tai ravintoloiden nimiä eikä mitään muutakaan. Mitäpä sitä lukutaidolla autolla ajaessa tekisikään; ajaminen ja lukeminenhan ovat kaksi aivan eri asiaa. Yritin kuvitella mielessäni, millaista olisi ajaa autoa - tai ylipäänsä elää muutenkaan - jos ei tajuaisi näkemistään koukeroista mitään, mutta en oikein osannut.

Ennen autonkuljettajaksi ryhtymistään mies oli työskennellyt vuohipaimenena vuorilla: hän oli pakannut aamulla eväät mukaansa ja saattanut olla vuorilla useita päiviä. Eväät pakattiin hauskasti: sangati-puurosta (jämäkkää riisi-hirssipuuroa) tehtiin palloja, ja niiden sisään laitettiin linssimuhennosta. Palloja oli siisti kantaa, kun muhennokset oli säilötty puuropallon sisään, ja ruokakin säilyi hyvänä pitkään.

Kuljettaja kertoili huimia juttua paimennusretkiltään, ja me kiinnostuimme siitä, mitä kaikkia eläimiä mies oli nähnyt. Autonkuljettaja rupesi luettelemaan: olen nähnyt leijonan, tiikerin, karhun... Olimme aivan hölmistyneitä, emmekä meinanneet millään uskoa miestä, mutta hän vain vakuutteli: kyllä minä olen ne kaikki nähnyt. Televisiossa. 

Intian maanteillä näkee jos jonkinlaista kuormaa. Ihan sama, mitä tai miten paljon kyydissä on, kunhan se vain pysyy mukana.

Jos oikein tarkkaan katsoo, niin kyllä siellä kiinnitysnarukin näkyy.

Muoviruukkuja bussin katolla.

Tiellä voi törmätä myös yllättäviin esteisiin.

Tämä este on nimeltään "sormihirssiä tiellä". Kun autot ajavat tielle leviteltyjen hirssien päältä, hirssien jyvät irtoavat niiden varsista. Kun varret kerätään tieltä, niiden alta löytyvät irronneet jyvät, jotka kerätään talteen. Näppärää, vai mitä?

Kun ajetaan maaseudulla, tullaan aina välillä johonkin kylään, joka levittäytyy tien molemmin puolin. Joskus kylä voi olla pieni ja vaatimaton, eikä kylässä ole kuin räjähtäneen näköisiä rakennuksia, joiden hämyisten katosten alla saa erinäisiä palveluja.

Polkupyöräkorjaamoja.

Teleoperaattorikauppoja, apteekki ja vaatekauppoja.

Hiljainen bensa-asema.

Joskus kylä voi olla hyvinkin suuri ja ruuhkainen, ja silloin on näppärää ajaa kuorma-auton tai muun vastaavan perässä: isompi auto avaa tien ja raivaa suurimmat esteet tieltä pois.

Kukkakoju. Kukista tehdään kaulaan laitettavia nauhoja, jotka viedään temppeliin ja lahjoitetaan jumalhahmoille.

Suuremmat kylät kuhisevat kauppiaita ja ostoksilla olevia ihmisiä, lehmät käyskentelevät kaduilla ja katujen varsilla hamuten suuhunsa tien varteen heitettyjä roskia, rekat puhisevat ja autot tööttäilevät, koirat luikkivat autojen välissä tai makailevat lepäilemässä varjoisassa paikassa ja temppelien kovaääniset jylisevät. Ruokaa valmistetaan kaikkialla, ja ilmassa leijuu uppopaistetun ruoan käry.

Odotetuin hetki tällaisilla automatkoilla on minulle se, kun pysähdytään johonkin kylään juomaan kahvia tai teetä. Tee ja kahvi tulevat minimaalisen pienessä kupissa, ja niihin on sekoitettu paljon maitoa ja sokeria.

Juoma tarjoillaan tavallisesti muovisesta kertakäyttömukista mutta joskus myös posliinikupeista. Yritän vältellä posliinikupeista juomista, koska olen nähnyt, miten kupit - ja astiat yleensäkin - näissä kadunvarren "ravintoloissa" pestään: niitä huljutellaan sangossa, jonka vesi on vaihdettu ehkä joskus viime viikolla. Olen kyllä juonut kahvia posliinikupeistakin, mutta onneksi olen säästynyt pöpöiltä.    

Pysähdyspaikka keskellä ei mitään.

Jos autojen päällä on tavaraa, niin kyllä siellä on ihmisiäkin. Ihmiset matkustavat siellä, missä tilaa on: jos tila loppuu ajoneuvon sisältä, ajoneuvon ulkopuolelta löytyy vielä runsaasti istuma- ja seisomapaikkoja.

Kukaan ei varmaan enää hämmästy, jos kerron, että intialaiset välttelevät turvavyön käyttöä viimeiseen asti. Miksi ihmeessä pitäisi köyttää itsensä kiristävällä ja hiostavalla vyöllä kiinni istuimeen, kun ilman sitä matkustaminen on paljon mukavampaa?

Noin kolmen tunnin ajomatkan jälkeen aloimme saapua Madanapallen laitamille. Takana oli liuta päätähuimaavia ohituksia, lukemattomia äkkijarrutuksia ja yksi pissatauko erittäin epämääräisessä pusikossa. Mutta perille selvittiin, ja se on pääasia!

Tähtisadetta

Harrastin joskus kauan sitten hyvinkin aktiivisesti tähtitiedettä. Kun ilta pimeni, menin ulos tuijottamaan taivaalle ja tekemään havaintoja planeetoista, kaksoistähdistä, tähtijoukoista, tähtisumuista, meteoreista ja kaukaisista galakseista. Olin tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan jäsen, ja minulle tuli kaksi tähtitieteellistä lehteä, Tähdet ja Avaruus sekä Ursa Minor. Luin myös scifi-kirjallisuutta, ja ehdoton suosikkikirjani oli Arthur C. Clarken Selene I, jossa kuuristeilijä Selene uppoaa kuun pölymereen haudaten matkustajat mukanaan.

Tähtiä ei voi Suomen valoisassa kesässä juurikaan nähdä, ja se on yksi syy siihen, miksi olen aina inhonnut valoisia kesäöitä. Rakas harrastus kun jäi silloin väkisinkin tauolle. Toki kesälläkin voisi tarkkailla esimerkiksi valaisevia yöpilviä, mutta tällaiset "sääilmiöt" eivät ole koskaan oikein kiinnostaneet minua. Odotinkin aina kuumeisesti syksyn tuloa ja öiden pimenemistä.

Etelänmatkoillakin piti hakeutua pimeään paikkaan tuijottamaan tähtitaivasta, joka näyttäytyi jännittävän erilaisena kuin Suomessa. Taivaalla näkyi paljon semmoisia tähtikuvioita, jotka eivät näkyneet Suomessa koskaan! Kun muutin omilleni ja isompaan kaupunkiin, jossa valosaastetta on paljon, tähtiharrastus jäi. Taivasta kun olisi pitänyt lähteä katselemaan sellaiseen paikkaan, jossa on tarpeeksi pimeää, ja se olisi ollut kaukana kotoa. Kun ei ollut ketään tähdistä kiinnostunutta kaveria, jonka olisi voinut ottaa turvaksi yöllisille tähtiretkille, en uskaltanut lähteä yksinkään, koska pelkään pimeää. Eikö olekin huvittavaa: tähtitieteen harrastaja, joka pelkää pimeää!

Loputtoman pitkältä tuntuvan kesän jälkeen tähtiharrastajan kärsivällisyys palkitaan kuitenkin elokuun alkupuolella ruhtinaallisesti: yöt eivät ala pelkästään pimentyä, vaan taivaalle ilmestyy myös tähdenlentoparvi nimeltä perseidit. Tähdenlentoparven aikana taivaalla näkyy tavallista enemmän tähdenlentoja eli meteoreja. Kullakin tähdenlentoparvella on oma maksimiajankohtansa, jolloin niitä näkyy kaikkein eniten, ja perseidien maksimi on elokuun 12. päivä. Taivaalla saattaa silloin näkyä jopa 60 tähdenlentoa tunnissa, erityisen aktiviisina vuosina enemmänkin. Tämän määrän näkemiseksi vaaditaan kyllä ideaaliolosuhteet, mikä tarkoittaa käytännössä täysin pilvetöntä ja kuutonta taivasta ja mahdollisimman pimeää havaintopaikkaa. Perseidien tarkka maksimiajankohta on Suomessa sunnuntaina 12. päivä iltapäivällä, joten meillä otollisinta havaitsemisaikaa ovat lauantain ja sunnuntain sekä sunnuntain ja maanantain väliset yöt. Perseidejä kannattaa toki tarkkailla maksimiajankohdan ulkopuolellakin, sillä niitä näkyy taivaalla 17.7.-24.8. 

Perseidit eivät ole ainoa tähdenlentoparvi, vaan vuosittaisia tähdenlentoparvia on paljon muitakin. Perseidit on kuitenkin suosikkini siitä syystä, että tähdenlennot saattavat olla hyvinkin komeita, paljon tavanomaisia tähdenlentoja isompia ja pitempikestoisempia. Niitä näkyy myös usein aika runsaasti, joten yölliseltä bongausretkeltä tarvitsee harvoin palata ihan tyhjin käsin kotiin. Kaiken lisäksi yöt ovat syksyllä vielä ihanan lämpimät taivaan tarkkailuun. Toista on esimerkiksi kvadrantidien maksimiaikana tammikuussa - silloin vaaditaan jo aikamoista sinnikyyttä tuijotella tähtitaivaalle tuntikaupalla!

Tähdenlennoilla ei ole mitään tekemistä tähtien kanssa, vaikka niiden nimi tähtiin viittaakin. Oikeasti ne valoviirut, joita tähdenlennoiksi kutsutaan, ovat pieniä hiekanmurusia tai pieniä kiviä, jotka osuvat maapallon ilmakehään. Kun hiukkanen osuu ilmakehään, se palaa kitkan vaikutuksesta, ja silloin näemme taivaalla "tähden" lennon. Tavanomaiset tähdenlennot ovat yksittäisiä hiekkamurusia, jotka osuvat ilmakehään. Tähdenlentoparvet puolestaan johtuvat siitä, että jokin komeetta on jättänyt aikoinaan jälkeensä hiekka- ja pölyvanan, jonka läpi maapallo sitten vuotuisella kierrollaan auringon ympäri kulkee. Vanan sisältämiä hiukkasia osuu ilmakehäämme, ja silloin näemme tavallista enemmän tähdenlentoja.

Tavallisimpien tähdenlentojen aiheuttajana ovat hyvin pienet, enintään halkaisijaltaan millin kokoluokkaa olevat hiekanmuruset. Jos ilmakehään osuu pienen kiven kokoinen tai sitä hieman suurempi kappale, taivaalla näkyy isompi tähdenlento, tulipallo. Tulipallo voi näkyä taivaalla useiden sekuntien ajan, kun tavallinen tähdenlento kestää yleensä vain vajaan sekunnin. Tulipallo voi myös jättää jälkeensä savuvanan, joka voi näkyä taivaalla useita minuutteja.

Tulipallo. (Kuva: Nasa Ames Research Center.)

Olen nähnyt tulipallon kaksi kertaa, kummallakin kerralla elokuussa juuri perseidien aikaan, ja näky oli kyllä sellainen, että sitä ei ihan hevillä unohda.

Jos ilmakehään osuva kivi on tarpeeksi suuri, kiloa painavampi, se saattaa selvitä ilmakehän läpi ehjänä ja pudota maan pinnalle. Silloin on kyseessä meteoriitti. Oikein suuri kivi aiheuttaa törmäyskraatterin. Suomen suurin meteoriitin aiheuttama kraatteri on Lappajärvi, jonka läpimitta on huimat 35 kilometriä! Maan päälle päätyvät meteoriitit ovat äärimmäisen harvinaisia, joten mitään taivaalta tulevaa kivisadetta ei tarvitse kenenkään pelätä.

Tähdenlentoparvet ovat siitä mukava havaintokohde, että havaitsemiseen ei tarvita mitään erityisiä välineitä; avoimet silmät riittävät havaintovälineiksi. Havaintopaikka kannattaa valita huolella, sillä paikan tulisi olla mahdollisimman pimeä, jotta tähdenlentoja näkyisi mahdollisimman paljon. Toki valoisammassakin paikassa voi nähdä tähdenlentoja - itse esimerkiksi näin toisen tulipalloni kaupungissa - mutta saldo jää valoisassa huomattavasti pienemmäksi kuin pimeässä paikassa. Paikan tulisi olla myös mahdollisimman avoin, ja sieltä tulisi näkyä esteettömästi joka suuntaan tai ainakin itätaivaalle. Hyviä havaintopaikkoja ovat esimerkiksi kukkulat, aukiot sekä meren ja järven rannat. 

Perseideillä, kuten kaikilla muillakin tähdenlentoparvilla, on radiantti eli säteilypiste, josta parven tähdenlennot näyttävät tulevan. Perseideillä tämä säteilypiste on Kassiopeian tähtikuvion alapuolella, Perseidien tähtikuviossa (mistä perseidit ovat saaneet nimensäkin). Kassiopeia on melko helppo bongata itätaivaalta, koska se muistuttaa kenollaan olevaa W:tä, ja sen kaikki päätähdet ovat lähes yhtä kirkkaita.

Perseidien säteilypiste. (Kuva: Astro Bob.)

Tähdenlennot eivät kuitenkaan kaikki "syty näkymään" säteilypisteessään, vaan ne voivat näkyä muuallakin päin taivasta. Siksi ei haittaa, vaikka tuota säteilypistettä ei taivaalta löytäisi tai vaikka se ei edes näkyisi havaintopaikasta. Pääasia on, että taivasta näkyy mahdollisimman paljon! Tähdenlentoja näkyy tavallisesti enemmän aamuyöstä, koska säteilypiste on silloin korkeammalla kuin ennen puoltayötä. Tähdenlentoja kannattaa siis katsella varsinkin puolenyön jälkeen.

Niskat väsyvät taivaalle tiiraillessa yllättävän äkkiä, ja siksi tähdenlentoja kannattaakin havaita pitkällään tai ainakin sellaisessa tuolissa, jonka selkänojan saa kallistettua. On siis hyvä ottaa havaintomatkalle mukaan jonkinlainen alusta, esimerkiksi makuualusta, jonka päällä voi pötkötellä. Tyyny niskan alla on mukavaa luksusta. Kannattaa muistaa myös lämmin lämmin vaatetus, koska vaikka ilma voi ulos mennessä tuntua lämpimältä, paikallaan ollessa tulee äkkiä kylmä. Yöllisen tähtiretken kruunaavat kuuma juoma ja hyvä seura - sekä tietenkin ne upeat tähdenlennot!

Pilvetöntä viikonloppua kaikille!