Viimeinkin Lustossa

Minun on pitänyt käydä metsämuseo Lustossa Punkaharjulla jo iät ja ajat. Siellä ei vain jostain syystä ole tullut koskaan käytyä, vaikka ajelen tämänkin paikan ohi aika usein. Minä taidan olla kova tyttö ajelemaan kaikkien paikkojen ohi.

Viime viikolla sain kuitenkin erityisen kimmokkeen vierailla Lustossa: siellä oli nimittäin meneillään kiinalaisen käsityötaiteen näyttely. Käsityötaiteen tekijät olivat saapuneet Lustoon Kiinasta asti, ja käsitöiden syntymistä saattoi katsella ihan livenä.

Näyttely oli minulle aikamoinen pettymys, sillä käyntihetkellämme paikalla ei ollut kuin kaksi käsityöläistä. Toinen teki pieniä esineitä kaislan tyyppisestä heinästä ja toinen teki upeita taideteoksia paperista leikkaamalla. 

Paikalla oli myös muutama käsityöläinen myymässä tuotteitaan, mutta siinä se sitten olikin.

Onneksi Lustossa on paljon muutakin katsottavaa kuin Kiinasta tulleet käsityöläiset. Lusto on niin suomalainen paikka, että suomalaisempaa paikkaa saa kyllä hakea. Sen tarkoituksena on kertoa metsän merkityksestä suomalaisen elämässä sekä metsän ja ihmisen välisestä vuorovaikutuksesta. On vähän noloa myöntää, mutta en ole koskaan tuntenut metsää kohtaan mitään intohimoja, vaikka suomalainen olenkin. Metsä on minusta pelottava paikka! Ehkä siksi en ole Lustossakaan aiemmin käynyt, kun metsä ei ole mitenkään erityisesti sydäntäni lähellä.

Vaikka Lustossa oli paljon juttuja, jotka eivät kiinnostaneet minua lainkaan (työkoneet, työkalut, täytetyt eläimet ja sen sellaiset), sieltä löytyi myös yllättävän paljon mielenkiintoista tutkittavaa.

Suomalaisen retkeilyn historiaa esittelevä näyttely oli varsin hauska nurkkaus.

"Suomalaisella retkeilyllä tarkoitettiin vielä 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa liikkumista paikkakunnalta toiselle ja tutustumista nähtävyyksiin niin jalkaisin, pyörällä, suksilla, kanootilla kuin junallakin. Jo 1800-luvun lopulla perustettiin ensimmäiset retkeilykerhot.

Retkeilyn luonne alkoi muuttua 1920-luvun lopulta alkaen. Retkeilynä ryhdyttiin pitämään yhä enemmän luonnon parissa liikkumista. Samalla varusteiden merkitys alkoi korostua. Oikeanlainen pukeutuminen, jalkineet, kantovälineet, muut retkeilyvälineet ja ravinto vaikuttivat oleellisesti retken onnistumiseen."

Resepti retkeilijöille tarkoitetusta vanhasta ruokavihkosesta.

Malleja, joiden mukaan retkeilijä voi tehdä puun latvaosasta "halstareita" kalan halstraamiseen.

Koska oli kyse metsämuseosta, metsä oli keskeisessä osassa maailmanlaajuisestikin ajatellen. Euroopan metsävarantoja esiteltiin interaktiivisella kartalla, jossa pöydän kahvasta kääntämällä näki Euroopan metsätilanteen vuonna 2000 ja 2050.

(Karttapalan paksuus kuvastaa puuston määrää kuutioissa suhteessa maan pinta-alaan hehtaareissa vuonna 2000 ja 2050. Siis mitä korkeampi palkki, sitä enemmän metsää.)

Euroopan metsävarat vuonna 2000.

Ja vuonna 2050.

Olin yllättynyt ensinnäkin siitä, että Keski-Euroopassa on niin paljon metsää, ja toiseksi siitä, miten paljon Itävallan metsät näyttäisivät lisääntyvän vuoteen 2050 mennessä suhteessa muihin maihin. Myös Suomen ja Ruotsin metsät näyttävät lisääntyvän hurjasti.

Olin yllättynyt myös siitä, että metsien määrä on kasvussa eikä laskussa, kuten olisin saattanut kuvitella. Tämä johtuu luemma siitä, että puuta hakataan Euroopassa vähemmän kuin metsät kasvavat.

Maailman metsäkartasta (yllä) näkee, miten metsät ovat maailmassa keskittyneet tietyille alueille. (Tummanvihreä väri tarkoittaa ainavihantaa metsää; vaaleanvihreä kesävihantaa.) Intiassakin näyttää olevan pari vihreää laikkua, vaikka Suomeen verrattuna laikut ovat tietysti ihan mitättömän pienet. Ihmettelin ensiksi vaaleanvihreitä kesävihantien metsien alueita Intiassa; en tiedä nimittäin siellä yhtään puuta, joka tiputtaisi talveksi lehtensä. Kun sitten vähän googlasin, sain selville, että trooppisilla alueilla kesävihanta ei tarkoitakaan sitä, että kasvi pudottaisi lehtensä talveksi. Siellä lehdet putoavat talven sijasta kuivana kautena, jolloin sadetta ei juurikaan saada. Tällaisia auringon ruskeaksi polttamia puita olen minäkin Intiassa nähnyt!

Hiljaisuuden huone oli pitkulainen huone, jonka toisella seinällä oli 23 metriä pitkä ja kolme metriä korkea valokuva Suomen kesäyöstä. Toisella seinällä oli penkki, jolla saattoi istua ja nauttia yön tapahtumista. Huone oli nimensä mukaisesti hiljainen, ja hiljaisuuden rikkoivat vain vedessä pulahtelevat sorsat, polskivat kalat, lentoon lähtevät joutsenet ja pusikossa rymistelevä hirvi.

Hiljaisuuden huone rakennettiin alun perin Suomen paviljonkiin Hannoverin EXPO2000-maailmannäyttelyyn, ja Suomen paviljonki valittiin sen ansiosta kolmesti expon parhaaksi. Huone olikin hieno kokemus, vaikka siitä olisi saanut minusta vieläkin hienomman niin, että olisi tehnyt huoneen puolipallon muotoiseksi, kuten planetaarion.

Oli hauska tutustua myös metsureiden siirtokämppään, pieneen parakkimaiseen kopperoon, joka on ollut Puulaaki Oy:n ja UPM-Kymmenen metsureiden työmaa- ja virkistyskäytössä 1960-1990 -luvuilla. Kämpässä on jäljitelty todellista tilannetta vuodelta 1980: "On helmikuun yhdestoista päivä, ja Voitto ja Teuvo ovat palanneet metsältä. Voitto nukkuu ja Teuvo on aloittelemassa ilta-ateriaansa."

Voitto kuorsasi alalavetilla oikein kunnolla.

Teuvolla ei ainakaan pipo kiristä päätä...

Siirtokämpän keittiönurkkausta.

Oli mielenkiintoista lukea myös entisajan hiisistä ja uhripuista erityisesti siitä syystä, että ne muistuttavat minusta hieman hindujen uskomuksia. Hiisi tarkoitti alun perin pyhää kulttipaikkaa, vaikka myöhemmin hiisi on yhdistetty myös pahaan paikkaan ja jopa helvettiin. Uhripuut olivat pyhiä puita, joille uhrattiin esimerkiksi ensimmäinen osa viljasta, maidosta ja muista kodin tuotteista. Intiassa on palvottu luonnon elementtejä - esimerkiksi puita, jokia ja kiviä - aiemmin paljonkin, ja siellä näkee yhä edelleenkin pyhiä puita ja muita pyhiä luontokappaleita. Ensimmäisen sadon osan uhraaminen uhripuulle muistuttaa sekin minua Intiasta, jossa valmistettu ruoka tarjotaan ensin jumalalle prasadamina, ennen kuin ruokaa saa itse edes maistaa. Tämän takia ruoan maistamista ruoanlaiton aikana ei pidetä Intiassa sopivana - jumalan tulee olla ensimmäinen, joka saa ruokaan koskea. Länsimaisen ruoanlaiton opetukset (maista, maista, maista!) kääntyvät Intiassa siis aivan päälaelleen!

Suomen puunkäsittelyn historiasta (halkosavotta, tukinuitto, miilunpoltto, terva) kertova näyttely oli sekin ihan kiinnostava, vaikka en oikein jaksanutkaan lueskella kaikki plakaatteja ihan tarkkaan.
 

Tukkimiehen kirjanpitoa?

Pettuleivästä olen kuullut, mutta en ole aiemmin oikein tiennyt, mitä se on. Nyt sekin selvisi.

Pettuleipää ja -puikkoja.

"Pettu valmistetaan männyn nilasta. Alkukesällä kuori on mehevimmillään ja nila irrotetaan levyinä rungosta. Levyt puhdistetaan puukolla valkoisiksi "liinoiksi". Ne kuivataan ja kitkeryyden poistamiseksi keitetään tai paahdetaan ennen survomista ja jauhamista. Eri paikkakunnilla käsittelytavat vaihtelivat. Pettuleipä on erikoisen makuista mutta vaaratonta ja ravitsevaa syötävää, kun petun osuus leivästä on alle kolmasosa. Suomalaisten mielissä karkea ja kitkerä pettuleipä on muotoutunut huonojen aikojen ja hädän tunnukseksi. Pettu olikin tärkeä hätäruoka. Osissa Itä-Suomea ja Lappia pettu on kuitenkin ollut jokapäiväistä, hyvinäkin aikoina käytettyä leipää."

Kun en itse ole mikään käsityöihminen, toisten saavutukset aiheuttavat aina ihastusta ja kunnioitusta. Lustossa oli näytteillä myös Sirkka Muurelan kirjottuja käsitöitä, joista kunkin tekemiseen oli kulunut (päivätyön ohella) pari kolme vuotta. Jos minulla olisi hattu, nostaisin sitä nyt: kuinka joku jaksaa vääntää samaa käsityötä vuositolkulla?

Oma suosikkini oli (yllättäen, hih) tämä Kristallivirran rannalle.

"Ihmisille on annettu kädet sitä varten, että niillä tehdään muutakin kuin painellaan nappuloita." Hienosti sanottu minusta.

Luston museokaupassa olisi ollut vaikka mitä mielenkiintoista, ja löysinkin sieltä anopille oikein sopivan lahjan, katajasta valmistetun suodatinpussitelineen.

Eihän tuo oikeasti mikään suodatinpussiteline ole, mutta minusta se sopii siihenkin tarkoitukseen oikein hyvin. Minulla on Intiassa Hyderabadin sisustusmessuilta ostettu teline, ja anoppi on aina ihastellut sitä kovasti. Olen etsinyt anopille vastaavanlaista telinettä Hyderabadista jo pitkään, mutta en vain ole löytänyt. Anoppi saa nyt sitten tämän suomalaisen version.

Luston takana on kesäteatteri, jossa oli juuri käyntihetkellämme ilmeisesti kenraaliharjoitukset meneillään. Illalla siellä oli nimittäin komediaesitys Kätkäläisen ensiesitys.

Luston pääsisäänkäynti.

Minkä värinen on paloauto?

Tänään oli minun Suomessa-oloaikani ensimmäinen ihan oikeasti lämmin päivä - sellainen, että minäkin uskalsin olla auringossa bikineissä. Lämpöisyyteen vaikutti erityisesti se, että järvi oli kerrankin lähes tyyni, kun tuuli kävi toiselta puolelta järveä.

Kirkkaissa rantavesissä uiskentelee käsivarren mittaisia säynäviä.

En yleensä hirveästi perusta auringossa lojumisesta, mutta nyt kesän - ja nimenomaan suomalaisen kesän - vetovoima oli niin kova, että lampsin järven rannalle jo heti aamusta. Intian lämpötiloissa en pysty enkä halua olla auringossa ollenkaan, vaan siellä pakenen mieluummin ilmastoituun huoneeseen. Vielä tammi- ja helmikuussa istuskelin joskus sielläkin parvekkeella pisamia herättelemässä, mutta kesän saavuttua Intiaan maaliskuussa auringossa istuminen muuttui mahdottomaksi. Hiki rupesi virtaamaan solkenaan jo muutamassa minuutissa.  

Sisiliskotkin tykkäävät paistatella päivää auringossa. Tälle on käynyt hieman löpelösti, kun häntä on tippunut matkasta.

Vielä eilen satoi.

Vietin auringossa melkein koko päivän, ja poltin tietenkin itseni aika lahjakkaasti. Huominen täytyy varmaankin oleskella sisätiloissa - tai sitten vaihtoehtoisesti pukea oikein peittävää vaatetta päälle.

Eilen pesin mattoja sellaisella tarmolla, että lihakset ovat olleet tänään niin kipeät, että nauraminenkin sattuu. Siitä huolimatta sain päähänpiston hakea postin soutuveneellä, vaikka polkupyörällä (tai autolla!) se olisi käynyt paljon helpommin. Koska soudin treenimielessä, olen huomenna varmaan niin kipeä, että en pääse edes sängystä ylös.

Lupiinit ovat minusta valtavan kauniita! Miksi ihmeessä niitä parjataan?

Mansikka-aika on käsillä, ja sen huomaa näillä leveysasteilla siitä, että venäläiset mansikanpoimijat saapuvat paikkakunnalle. Mansikkatilat ovat kaukana kylän keskustasta, ja niiltä on hieman hankala päästä kylän keskustaan. Iltaisin ja viikonloppuisin tien varrella seisookin venäläisiä tyttöjä pikku hamosissaan, yrittäen saada kyytiä kylän keskustaan tai ehkä kauemmas kaupunkiin.

Minua huvittaa - ja joskus vähän ärsyttääkin - se, kun suomalaisissa sääennustuksissa vaahdotaan siitä, tuleeko hellettä vai ei. Helle on tietääkseni ihan suomalainen "keksintö"; maaginen 25 asteen raja, joka määrittää todellisen kesän. Minä en ainakaan tiedä, että missään muussa kielessä olisi vastaavanlaista määritelmää.

Nautitaan kesästä - ja helteestä. :-)

Isossa kylässä

Läksimme äitylin kanssa pari päivää sitten Itä-Suomesta vähän pääkaupunkiseutua katselemaan. Matkalla pysähdyimme etsimään paria geokätköä (tai g-pistettä, kuten äiti sanoo ), ja löysimme molemmat. Ajomatkoista tulee paljon hauskempia, kun käy välillä vähän tonkimassa pusikoita ja nostelemassa kiviä. Toinen löytämämme kätkö oli Taavetin linnoituksessa, jonka olemassaolosta en ollut aiemmin edes tiennyt. Nyt tuli käytyä sielläkin, ja paikka olikin kauniina päivänä vallan kaunis ja rauhallinen. 

En ole mikään tekniikan ihmelapsi, joten ukkeli - joka taas on sellainen - hoitelee yleensä meillä kaikki tekniikkaan liittyvät asiat. Pari päivää sitten ukkeli yritti Intiasta käsin neuvoa minua, kuinka tehdään läppäristä langaton reititin iPhonelle. Minulla kun ei ole läppärissä kameraa enkä omista kuulokkeitakaan, joten en voi puhua puhua Skypessä läppärin kautta, ja siksi olenkin käyttänyt skypeilyyn aina kännykkää. Nyt kun minulla ei ole käytössäni langatonta verkkoa, joutuisin käyttämään skypeilyyn 3G-yhteyttä, joka tulisi arvatenkin kalliiksi.

Ukkeli yritti ainakin tunnin verran selvittää sitä, miten läppärin käyttö reitittimenä onnistuisi. Hän antoi minulle Intiasta käsin puhelimitse neuvoja, ja minä yritin parhaani mukaan toimia niiden mukaan. Homma ei kuitenkaan onnistunut, ja lopulta ukkeli totesi, että läppärini on varmaan liian vanha tämmöisiin leikkeihin. Kun olimme sitten tulleet Espooseen, jossa prepaid-mokkula toimii hieman nopeammin kuin rajamailla Itä-Suomessa, päätin kokeilla kerran vielä. Googletin asiasta, ja löysin tämän videon (Vistalle ja Windows 7:lle). Noudatin sivulla annettuja ohjeita, ja kappas vaan - onnistuin! Kyllä olin ylpeä itsestäni, kun ihan itse osasin!

Luontokin kunnioitti harvinaista ahaa-ilmiötäni, sillä taivaalle ilmestyi illalla hieno sateenkaari.

Eilen kävimme hieman ihmettelemässä Helsingin kesätunnelmaa. Tuli taas todettua, että Suomessa on kesällä aivan valtavan kaunista. Harmi vain, kun kesä on niin lyhyt; kyllä tästä nauttisi pidempäänkin kuin vain sen pari kolme kuukautta.

Kauppatorilla tuli todettua, että Helsingissä on tähän aikaan aivan älyttömästi turisteja. Turistit erotti selkeästi vaatetuksesta ja muista asusteista. Suomalaisethan pukeutuvat kesällä kalenterin eikä säätilan mukaan. 

Kauppatorin veneparkkiin oli ilmestynyt outo vene.

Ostimme veneestä perunoita. Kylläpä olivatkin hyviä!

Pääsimme todistamaan myös jotain paraatia.

 

 

Ulkona syöminen näytti olevan kesäisenä päivänä varsin suosittua puuhaa.

Mekin nautimme lounaan nautimme puistossa, vaikka vieressämme remusikin varsin äänekäs ryyppyjengi. Toimiamme seurasi vierestä varsin sinnikäs kaveri, joka olisi kovasti tahtonut päästä osille.

Patsastelua

Kävimme juhannuksen jälkeisenä sateisena sunnuntaina katsomassa taiteilija Veijo Rönkkösen patsaspuistoa, joka sijaitsee Parikkalan lähellä. Vaikka olen ajanut puiston ohitse lukemattomia kertoja, en ole koskaan malttanut pysähtyä tarkastelemaan puistoa lähemmin.

Olin kuvitellut, että puistossa on vain tylsiä puuveistoksia, mutta paikasta oli kyllä tylsyys kaukana! Minulle puisto jätti ristiriitaisen olon: toisaalta on hienoa, että joku on tehnyt noin valtavan työn ja tuottanut aivan omannäköistään taidetta, mutta toisaalta puisto myös kummastutti ja kammotti. Mitä on mahtanut liikkua sellaisen ihmisen mielessä, joka on tehnyt tällaisia patsaita?

Erityisesti patsaiden kasvot olivat minusta todella karmaisevia - ja samalla myös kiehtovia. Osalla patsaista on kuulemma suussaan ihan oikeat (jonkun suussa olleet) hampaat; yhdellä jopa Rönkkösen oman isän hampaat! Silmiäkin oli pakko jäädä tuijottelemaan, sillä osalla oli lasisilmät ja joillakin oli silmien tilalla pienet lamput.

Patsaita oli niin paljon (viitisensataa), että puisto vaikutti paikoitellen suorastaan patsasviidakolta. En kyllä ikinä uskaltaisi kävellä puistossa pimeässä!

Taiteilija itse kuoli vuonna 2010, ja puisto on päässyt taiteilijan kuoleman jälkeen hieman ränsistymään. Monet patsaat kasvoivat sammalta, mikä teki hahmoista vieläkin absurdimman näköisiä.

Rönkkösen sanottiin olevan erittäin ujo ja sosiaalisesti rajoittunut, ja osittain tästä syystä hän harrasti joogaa, joka antoi hänelle keinoja elämänhallintaan. Jooga onkin puistossa erittäin näkyvässä asemassa, sillä siellä on 250 patsaan joogapuisto, joka on täynnä erilaisia joogaavia hahmoja. En tiennyt vielä puistossa käydessäni Rönkkösen harrastaneen itsekin joogaa, mutta joogaavia patsaita katsellessani tulin siihen tulokseen, että taiteilijan on täytynyt tietää joogasta aika paljon.

Rönkkönen asui patsaspuiston keskellä olevassa talossa, ja joskus hän saattoi istua talossaan tai puutarhassaan katselemassa puistossa kierteleviä ihmisiä.

Puisto on siitä harvinainen paikka, että se on avoinna aina (kellon ja vuoden ympäri), eikä sinne ole minkäänlaista sisäänpääsymaksua. Jos ajelee Parikkalan ohi, täällä kannattaa ehdottomasti pysähtyä, vaikkei mikään taiteen ystävä olisikaan. Rönkkösen taide edustaa suomalaista nykykansantaidetta (ITE-taidetta,) ja patsaspuisto on samalla sen suurin ja merkittävin kokonaisuus. Puisto antaa ajattelemisen aihetta, ja rehevässä puutarhassa upeiden kukkien keskellä viihtyy kauniina kesäpäivänä erinomaisen hyvin.

Mestari on poissa - veistospuisto jäi
Parikkalan patsaspuisto herää henkiin