Makaronilaatikkoa paperilautaselta

Enpä malttanut olla kauan kotona, kun tuli yllättävä tarve lähteä patikoimaan. Suunnaksi valikoitui tällä kertaa keskinen Suomi eli Pyhä-Häkin, Salamajärven ja Seitsemisen kansallispuistot (ja vielä vähän jotain muutakin). Matkalla ensimmäiseen yöpymispaikkaan piti kuitenkin kierrellä siellä sun täällä katselemassa mielenkiintoisia asioita. 

Ensimmäiseksi pysähdyin Tampereella. Minun on jo iät ja ajat tehnyt mieli viettää Tampereella useampi päivä, mutta ongelmana on se, että Tampereella tuntuu olevan valtavasti kiinnostavaa näkemistä ja tekemistä. Kuinka monta päivää siis riittäisi, että ehtisin kokea kaiken? Lisäksi hotellit ovat minusta Tampereella kalliimpia kuin muualla Suomessa, ja olenkin ihmetellyt, miksi näin on. Saatan toki olla väärässäkin ja kuvitella omiani. 

Miten suloinen asuntovaunu.

Nyt kun Tampere oli kätevästi matkan varrella, päätin tehdä täsmäiskun ja käydä katsomassa siellä jotakin. Mutta mitä? Tätäpä ei tarvinnut kauan arpoa, sillä muistin, että joku lukija suositteli minulle joskus Amurin museokorttelia. Se vaikutti juuri minun tyyliseltäni paikalta, joten kurvasin Amurin kaupunginosaan, esittelin lippuluukulla Museokorttiani ja pääsin ilmaiseksi sisään. 

Lyhyesti Amurin historiaa (teksti on museon esittelylehtisestä): 

"Amurin puutalokorttelin rakentaminen alkoi 1860-luvulla vastaamaan Tampereen kasvavan työväestön tarpeita. Amurin rakentamisen alkuaikoina suomalaisiakin lähti siirtolaisiksi kauas Siperiaan, Amurinmaalle. Tampereen uusi kaupunginosa sijaitsi niin kaukana keskustasta, että tamperelaiset alkoivat kutsua sitä Amurinmaaksi, sittemmin Amuriksi. 1900-luvun vaihteessa Amurissa asui yli 5000 ihmistä.

Nykyään Amurin puutaloista on jäljellä enää museokortteli, johon kuuluu viisi asuinrakennusta ja neljä piharakennusta. Asuinrakennuksiin on sisustettu asuntoja, jotka ajoittuvat vuosille 1882–1973. Museoalueelta löytyvät myös yleinen sauna, leipomo, suutarinverstas, osuuskauppa sekä paperi- ja lyhyttavarakauppa. Jokaiseen asuntoon on luotu kuvitteelliset asukkaat, ja näyttää siltä kuin asukkaat olisivat poistuneet niistä vain hetkeksi."

Niin paljon avoimia ovia! Mie tykkään!

Muutama esimerkki sisustetuista asunnoista: 

Tässä asunnossa asuu Aleksandra, joka on 61-vuotias silittäjä. Hän silittää ja tärkkää kaupunkilaisten pöytäliinoja ja verhoja. Vuokralaisena Aleksandralla on 20-vuotias liinatehtaalainen Johanna. (1901)

39-vuotias suutari Aleksi työskentelee asuntonsa yhteydessä olevassa suutarinverstaassa. (1906)

Tämä huone kuuluu 20-vuotiaalle tekniikan opiskelijalle Arvolle. Arvon tavaroista suurin osa on pula-ajan tuotteita: matto on paperia, samoin tuolit, verhot, seinävaate ja lakanat. Arvon salkku, lippalakki ja kengät ovat nekin paperia. (1946)

Tähän asuntoon on saapunut aikamatkailija tulevaisuudesta. Matkailija ottaa kuvaa puhelimellaan, jota myös kännykäksi kutsutaan. Sana kännykkä on johdettu pikkulapsen kättä tarkoittavasta sanasta känny, ja Nokia-Mobira rekisteröi Kännykän tavaramerkikseen vuonna 1987. (2026)

Yhteiskeittiöt olivat kiinnostava elementti Amurin taloissa. Tyypillinen yhteiskeittiö kulki läpi talon, ja sen kummallakin sivulla oli kaksi huonetta. Jokaisessa huoneessa asui perhe alivuokralaisineen, joten keittiökuntaan kuului neljä perhettä.    

Keskellä oleva keittiötila jakaa talon, ja asunnot ovat keittiön kummallakin puolen.

Liesi oli yhteinen kaikille asunnoille, mutta jokaisella asunnolla oli liedessä oma hella. Päädyissä oli uunit, joita käytettiin vuorotellen.

Asunnot olivat minusta kivoja, ja ihailin sitä, miten taiten asuntojen tarinat oli koostettu. Kaikkein kiinnostavimpia olivat minusta kuitenkin kaupat ja muut yhteiset tilat, ja olin niistä ihan täpinöissäni. Kun näin niistä ensimmäisen eli saunan, olin jo vakuuttunut, että Amuri on paras museo ikinä. 😅

Sauna oli kiinnostavasti kaksikerroksinen, ja lauteet olivat ylhäällä. En ole koskaan ennen nähnyt vastaavaa. 

Huussissa oli aika monta reikää vierekkäin. Ei ujostelijoille!

Osuusliike Voiman myymälää (1934).

Pula-ajan paperi- ja lyhyttavarakauppaa (1946). Lyhyttavarat olivat pieniä tarve- ja ylellisyystavaroita, joita myytiin kappaleittain tai tusinoittain. Näitä olivat esimerkiksi neulat, napit, kukkarot ja kellot.

Amurin museokortteli oli aivan ihana, ja haaveilen jo uudesta käynnistä siellä. Seuraavalla kerralla haluaisin opastetun kierroksen!

Jatkoin Tampereelta matkaani ja pysähdyin seuraavaksi Mänttä-Vilppulassa, Serlachiuksen Kartanossa. Siellä halusin nähdä Anish Kapoorin erikoislaatuisen taideteoksen nimeltä Edeltäjä.

Kapoor, joka on yksi maailman merkittävimmistä nykytaiteilijoista, oli kypsytellyt mielessään jo vuosia ajatusta suurikokoisesta teoksesta, joka toteutui vasta nyt, kun sille löytyi riittävän iso tila Serlachiuksen kartanosta. Näyttelytila on pinta-alaltaan 600 neliömetriä, ja tilan korkeus on yksitoista metriä, mutta silti teos hipoo kattoa.

Edeltäjä (2026).

Teos on valmistettu polyesterihartsista, ja sen osien kuljettamiseen Lontoon studiosta tarvittiin kolmetoista rekka-autoa. Ilmassa leijui edelleen polyesterihartsin imelähkö tuoksu, ja tuoksuyliherkkiä varoitettiinkin asiasta. 

Edeltäjä sai taas minut miettimään sitä, mikä on taidetta. Voiko mikä tahansa olla taidetta? Entä kuka määrittelee taiteen rajat, taiteilija vai katsoja?  

On pakko tunnustaa, että hihittelin mielessäni: kaikkea sitä tulee lähdettyäkin katsomaan.  

Kapoorin maalaustaide oli hyvin värikylläistä ja räväkkää. Kapoor onkin sanonut, että hänen taiteensa kuvastaa sitä, millainen hän on ihmisenä: täynnä voimakkaita tunteita. 

Tämä teos oli nimeltään Minua neuvoit, oi äiti. Herää vain kysymys, millaisia neuvoja äiti oli mahtanut antaa. 🤣

Mänttä-Vilppulasta matka jatkui taas. Seuraava pysähdyspaikkani oli Petäjäveden vanha kirkko, jonka rakensivat keskisuomalaiset talonpojat vuosina 1763–65. Kirkko valittiin vuonna 1994 Unescon maailmanperintöluetteloon esimerkkinä pitkän pohjoismaisen puuarkkitehtuurin ja hirsirakentamistaidon perinteestä. Kirkko on säilynyt lähes alkuperäisessä asussaan, mikä on mielestäni melkoinen ihme. 

Sisäänpääsy kirkkoon maksoi kaksitoista euroa, mikä oli mielestäni liikaa – ja se näkyi varmasti naamastani. Joku lukija ihmetteli kerran, kun valittelin vaatteiden kalliutta, että eikö matkustaminen ole sitten kallista. Kysymys oli niin hyvä, että havahduin itsekin miettimään ja kummastelemaan omaa ajattelutapaani. Onhan se nyt erikoista, että nipotan joissakin asioissa jokaisesta eurosta, mutta sitten taas joissain toisissa asioissa hinnalla ei ole väliä. Mukavuus on esimerkiksi sellainen asia, josta en kovin mielelläni tingi, ellei ole ihan pakko. Joskus olisi kiva tehdä budjettimatkoja ja yöpyä "ihan missä tahansa", mutta nämä haaveet ovat kariutuneet viimeistään jaettuun vessaan. 

Kirkko oli minusta yksinkertaisuudessaan viehättävä.

Lattialankut on veistetty samalla paikalla sijainneen, vuonna 1724 valmistuneen, kappelin seinähirsistä. 

Kirkon rakentaneet kaksitoista paikallista kirvesmiestä ovat jättäneet nimikirjaimensa kattoon. 

Alttarivaate on kopio vuodelta 1952. Alkuperäistä alttarivaatetta säilytetään Kansallismuseossa.

Saarnastuolia koristavat neljä evankelistaa, Jeesus sekä lukuisat enkelit.

Lukkarintuolista johdettiin virrenveisuuta ja heräteltiin sauvalla kesken jumalanpalveluksen nukahtaneita. 

Kirkossa ei ole ollut koskaan lämmitystä, ja talvella kirkossa on saattanut olla aika viileää, kun ovestakin paistaa päivä läpi.

Petäjäveden vanha kirkko jäi pois käytöstä jo vuonna 1879, kun pitäjään rakennettiin uusi kirkko. Vanhaa kirkkoa ei suunnitelmista huolimatta kuitenkaan koskaan purettu. Kirkkoa on hoidettu rakennusmuistomerkkinä 1920-luvulta lähtien. Nykyään kirkossa pidetään etenkin kesäisin jumalanpalveluksia, häitä, kastetilaisuuksia ja konsertteja. 

Matkalla oli vielä yksi kohde, Tikkakosken ilmavoimamuseo, mutta se ei jaksanut oikein enää innostaa, varsinkaan kun lentokoneiden sisätiloja ei päässyt tutkimaan. 

Tiira-lentokoneen ja sen rakentajan Raimo Päätalon tarina jaksoi kuitenkin huvittaa.

Yritteliäs kaveri. 😂

Tikkakoskelta ei ollut enää pitkä matka Äänekoskelle, josta olin varannut yöpymispaikan. Tarkoitus oli jatkaa siitä sitten seuraavana aamuna Pyhä-Häkin ja Salamajärven kansallispuistoihin. 

Hotelli Hirvi.

Hirvi oli hauska retrohotelli, ja majoitukseen kuului iltasaunakin. Huoneessa oli jääkaappi sekä mikroaaltouuni, mikä tarkoitti sitä, että siellä saattoi säilytellä ja lämmittää omia eväitään. 

Huoneeni oli ihan käytävän päässä ja luultavasti normaalihuonetta suurempi, kun ikkunoitakin oli kahteen suuntaan.

Gourmet-ateria eli kotoa tuotua makaronilaatikkoa. Näin säästämme ruokakustannuksissa. 🤣

En nähnyt illan aikana hotellissa ketään muuta (edes siellä saunassa tai hotellin vastaanotossa, joka ei ollut viikonloppuisin auki), mutta seuraavana aamuna aamiaisella selvisi, että hotellissa oli muitakin. Aamiainen alkoi ilahduttavasti jo kuudelta, mikä tiesi sitä, että saatoin olla jo seitsemältä tien päällä. Kirjoitan vielä muutaman sanan Pyhä-Häkin kansallispuistosta ja jatkan loput seuraavassa postauksessa. 

Pyhä-Häkin kansallispuisto on tunnettu ennen kaikkea ikivanhoista puistaan. Tunnetuimmat näistä ovat Vanha iso puu, joka aloitti kasvamisen vuonna 1518, ja Uusi iso puu, jonka kasvutarina alkoi vuonna 1641. Kotajärven polulla, jolla on pituutta 6,8 kilometriä, näkee nämä molemmat. 

Ensimmäiseksi tuli vastaan Uusi iso puu. 

Vanha iso puu oli jo kelottunut. 

Kuolinvuoden näkeminen teki vähän surulliseksi.

En ole koskaan halannut puuta, mutta kerta se on ensimmäinenkin. 

Kädet eivät ylety lähellekään puun ympäri.

Jälkeenpäin mietin, että olisi ehkä kannattanut halata elävää puuta eikä kuollutta. 🤣 

Kotajärven polku oli hyvin metsäinen, ja koska ei tuullut juuri nimeksikään, hyttysiä oli ärsyttävän paljon. 

Suo-osuudet ilahduttivat, kuten aina. 

Muuten patikointi on tähän aikaan vuodesta oikein antoisaa, kun metsässä on marjojakin, joita voi vedellä pahimpaan nälkään. Suolla oli karpaloitakin, jotka olivat tosin aika rapsakoita. 

Pikkuinen sammakko, joka ei ollut kooltaan kuin ehkä pari senttiä. 

Lopetan höpinät nyt tältä erää ja tarinoin loppumatkan toiste. Sen verran pitää kuitenkin paljastaa, että tuli käytyä vielä toisenkin kerran Tampereella. 😅

***** 

P.S. Äsken tapahtui jotain kummallista. Ovikello soi hyvin voimallisesti, mutta en mennyt avaamaan, kun en odottanut ketään. Kun ovikelloa rimputettiin toistamiseen, oli pakko mennä ovelle. Ehkä ukkeli oli unohtanut kotiavaimensa? (Ukkeli on siis palannut Intiasta kotiin.)

Oven takana seisoi ihan tuntematon ukko lappu kädessään. Oliko teillä niitä auton renkaita, hän kysyi. Olin, että anteeksi mitä, jolloin mies selitti tulleensa ostamaan auton renkaita, jotka oli myynnissä tässä rapussa. Mies osoitteli postiluukkuamme ja sanoi, että nimi kuulosti ihan tuollaiselta kuin tuossa. Selvisi, että mies oli saanut myyjältä talon numeron ja rapun kirjaimen mutta ei asunnon numeroa eikä edes myyjän puhelinnumeroa. Myyjän nimestäkään miehellä ei ollut varmaa tietoa, mutta hän oli löytänyt alakerran taulusta nimen, joka kuulosti semmoiselta, että se saattoi olla oikea, ja nyt hän seisoi meidän ovemme takana. 

Totesin, että se on kyllä sataprosenttisen varma, että meillä ei ole mitään auton renkaita myynnissä. Ukko pahoitteli, että oli tullut soittamaan ovikelloamme ja lähti menemään. Mikä lienee huijari ollut, hän mutisi vielä mennessään.