Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Avataan tästä (Öppnas här)

Tässä tulee nyt se tyräraportti, jolla viimeksi uhkailin. Kärsikää.

Huomasin tyrän joskus elokuun loppupuolella, jolloin kävin näyttämässä sitä yleislääkärillä. Syyskuun lopussa pääsin sitten kirurgian polille, ja kirurgikin oli sitä mieltä, että tyrä piti leikata. Minua kiinnosti kuitenkin lähinnä vain se, milloin leikkaukseen pääsisin: miten kauan piti vielä odottaa?

Kirurgi sanoi laittavansa minut kakkosjonoon (ykkösjonossa ovat kiireellisimmät tapaukset, kuten syöpäpotilaat, ja kolmosjonossa kiireettömät tapaukset), mutta siitä huolimatta leikkaus olisi ajankohtainen luultavasti vasta tammikuussa. Sinne oli neljä kuukautta! Ei hyvä.

Simppeli pikku kaavio kirurgisen potilaan hoitoketjusta.



Harmitusta kesti sairaalan parkkipaikalle asti, jossa sain uuden idean: soittaisin vakuutusyhtiöön ja kysyisin, korvaisiko vakuutukseni tämmöisen leikkauksen ja miten paljon joutuisin leikkauksesta itse maksamaan.

Eihän vakuutusyhtiöstä osattu tähän suoralta kädeltä vastata, sillä ensin piti mennä leikkaavan kirurgin arvioitavaksi siihen yksityissairaalaan, jossa leikkaus mahdollisesti tehtäisiin. Kirurgi lähettäisi arvion leikkaustarpeesta vakuutusyhtiölle, ja vakuutusyhtiö puolestaan antaisi maksusitoumuksen leikkaukseen - jos antaisi.

Kävin kirurgin pakeilla seuraavan viikon torstaina, ja jo maanantaina minulle tuli vakuutusyhtiöstä tekstiviesti, että maksusitoumus oli myönnetty. Vielä samana iltapäivänä minulle soiteltiin sairaalasta, ja pääsimme sopimaan leikkauspäivän. Käsittämättömän nopeaa toimintaa. Olen aina manannut vakuutusmaksuja, mutta on niistä vakuutuksista joskus näköjään hyötyäkin!

Koska leikkaus tehtäisiin päiväkirurgisesti (aamulla sairaalaan ja illalla kotiin), esivalmistelut piti tehdä kotona. Piti olla syömättä 6 tuntia, juomatta 4 tuntia ja käydä suihkussa. Ei saanut olla kynsilakkaa, koruja eikä meikkiä. Siis hetkinen. Ei meikkiä? Tämähän oli suorastaan järkyttävää: kuinka pystyisin menemään sairaalaan ja liikkumaan ihmisten ilmoilla ilman meikkiä? En voinut myöskään uskoa, että olin oikeasti niin turhamainen, että ihmisten ilmoilla liikuskelu ilman meikin häivää tuntui minusta ihan mahdottomalta ajatukselta. Ongelma ratkesi kuitenkin varsin näppärästi, kun valitin asiasta ystävälleni. Hän sanoi olleensa useammassakin operaatiossa meikattuna, mistä sainkin sitten idean, että laittaisin meikkiä vain ihan vähän. Sairaalassa ei varmasti huomattaisi mitään? (Otin kuitenkin meikinpoistoaineet varmuuden vuoksi mukaani, jos huijausyritykseni huomattaisiin ja minun käskettäisiin mennä pesemään naamani.)

Olin ajatellut meneväni sairaalaan yksin ja bussilla, mutta ukkeli sanoi lähtevänsä mukaani. Hän oli ottanut oikein vapaapäivänkin operaationi takia. Minä harasin vastaan, kun leikkauskin oli niin pieni: pääsisin sairaalaan ihan hyvin yksinkin, ja ukkelikin voisi käyttää aikansa järkevämmin kuin minua sairaalaan saattamalla. Ukkeli joutuisi kuitenkin joka tapauksessa hakemaan minut sairaalasta, kun sairaalasta ei nukutuksen jälkeen saanut lähteä yksin käpöttelemään. Mutta sitten ajattelin, että mikäs minä olen ukkelia kieltämäänkään: jos hän kerran halusi tulla mukaani, niin tulkoon sitten.

Sairaalassa pääsin melkein heti huoneeseeni, jossa minua odottivatkin jo hehkeät leikkaussalivaatteet verkkoalushousuineen ja antiemboliasukkineen. Leikkauspaita oli sentään vaaleanpunainen - siitä pisteet.

Naamavärkki ei kestänyt päivänvaloa, sori vaan.
Meikäläisen petipaikka (tuossa oikealla).

Ukkeli majoittautui mukavasti huoneessa olevaan nojatuoliin ja ilahdutti minua sarkastisilla kommenteillaan. Pari kertaa osoitin ukkelille ovea, että voisit lähteä tuosta kävelemään. Mutta eihän ukkeli mihinkään malttanut lähteä, kun oli varannut mukaansa viihdykettäkin: kaksi kännykkää ja läppärin. (Kotini on siellä missä kännykkäni on, sanoisi insinööri.) Minä yritin etsiä televisiosta jotain katsottavaa, ja totesin aamupäivän televisiotarjonnan olevan aivan surkeaa: pelkkää Ostos-tv:tä tai Anthony Bourdainia. (Jälkimmäisessä ei ole kyllä mitään vikaa. Miehessä siis; ohjelmasta en välitä.)

Tyräleikkaukseen valmistautuvalle kaupitellaan vatsalihaslaitetta.


Kirurgikin kävi tervehtimässä ja piirtämässä mustalla tussilla vatsaani leikkauspaikat. Ukkeli sai kirurgin lähdettyä idean, että hän voisi piirrellä vatsaani vähän lisää kuvioita. Nauroin kippurassa kuvitellessani kirurgin ilmeen, kun hän löytäisi leikkauspaitani alta omien merkintöjensä sijasta ukkelin töherrykset.



Sitten tuli aika lähteä leikkaussaliin, ja ukkelikin lähti kotiin. Leikkaussalissa otsaani piti kiinnittää jotkin lätkät, joilla seurattaisiin uneni syvyyttä. Lätkien kiinnittämistä varten otsani piti pyyhkiä, ja hoitaja joutui käyttämään pyyhkimiseen kolme lappua, ennen kuin sai otsani puhtaaksi meikkivoiteesta. Smiley Pulssini aiheutti ihmetystä, kuten monesti ennenkin, ja minulta kysyttiinkin, millaisissa lukemissa pulssini tavallisesti liikkui. Nyt se oli kuulemma 36. Yleensä pulssini alkaa sentään nelosella, vaikka se tavallisesti hyvin alhainen onkin.

Leikkaus tehtiin tähystyksellä, mikä tarkoitti sitä, että vatsaani tehtiin kolme reikää. Yhdestä reiästä pantiin vatsaonteloon hiilidioksidia, jolla laajennettiin vatsaonteloa ja parannettiin näkyvyyttä. Toisesta vietiin sisään kamera ja kolmannesta operaatiovälineet. Itse tyrän kohtaan ei koskettu lainkaan. Aika huikeaa, että nykylääketiede on niin edistynyttä, että tämmöinen operaatio voidaan tehdä tuolla lailla "etänä". Tyrä korjattiin niin, että vatsaonteloa tukemaan laitettiin verkko, jottei tyrä pääse enää pullahtamaan ulos.

Leikkaus kesti kai jotain puolitoista tuntia, ja ensimmäinen ajatukseni heräämössä oli, että aivan kuin olisin hirveässä humalassa. Totesinkin tämän jollekin hoitajalle, joka vastasi, että nukutuksen jälkeen semmoinen olo on ihan normaali. Sermin takana oli toinen potilas, joka kuului keskustelevan hoitajan kanssa ihan järkeviä. Tuon toisen potilaan aivot tuntuivat toimivan paljon paremmin kuin omani, ja olin hänelle hirveän kateellinen. Seuraavan kerran havahduin tokkurastani siihen, että minuun kytketty monitori piippasi jatkuvasti. Kun kysyin hoitajalta syytä siihen, sain kuulla, että monitori varoitteli liian alhaisesta sykkeestä. Hoitaja päättikin antaa minulle sykettä kohottavaa lääkettä (atropiinia kuulemma; tämäkin piti uteliaana kysyä), ja tuntui aika inhottavalta, kun muutaman minuutin päästä tunsin selvästi, kuinka sydämeni lähti lyömään vähän vauhdikkaammin.

Puoli viiden aikaan pääsin takaisin huoneeseeni, jossa sain kaksi lasia juotavaa. Pyörrytti kamalasti ja oli vähän oksettava olo. Sain kuulla, että pääsisin sairaalasta ehkä seitsemän ja kahdeksan välillä, ja kännykän esiin kaivettuani ilmoitin ukkelille, että niillä main sopisi tulla noutamaan. Ukkeli ei ollut kuitenkaan mennyt kotiin lainkaan, vaan hän oli istunut kaupungilla kahvilassa koko päivän (onneksi oli niitä viihdykkeitä mukana!), ja hän sanoi lähtevänsä tulemaan heti. Kuuden aikaan sain ruokaa, ja sillä hetkellä tuntui, että ateria oli ehkä elämäni paras - olihan edellisestä syömiskerrasta kulunut melkein vuorokausi.


Sitten piti enää käydä vessassa ja todistaa, että pysyin tolpillani, ja saatoin lähteä kotiin. Kotona huimasi edelleen ja oli vähän vajaamielinen olo, mutta niin toimintakykyinen olin kuitenkin, että jaksoin katsoa läppäriltä laatusarjaa eli Australian Bachelorettea. (Australiasta on muuten tullut uusi toivematkakohteeni australialaisten tv-sarjojen myötä. Australiassa tuntuu olevan upeaa luontoa, ihania ihmisiä ja hyvää ruokaa. Sinne on joskus vielä ihan pakko päästä!)

Ukkeli otti vielä seuraavankin päivän vapaaksi ja kävi muun muassa hakemassa minulle särkylääkkeitä apteekista. Burana kuusisatasia oli käsketty ottaa neljä päivässä viikon ajan, mutta en minä niitä ole ottanut kuin kolme. Leikkauksen jälkeinen päivä oli kaikkein kivuliain, ja vietinkin sen sängyn pohjalla löysässä pyjamassa, jonka vyötärö ei painanut vatsaa. Kävelemään en kunnolla pystynyt, ja vatsa oli kuin ilmapallo. Hiilidioksidi tuntui kaulan ja rintakehän alueella ihon alla inhottavasti: kun ihoa paineli, oli kuin olisi painellut jotain geelipussia, jonka sisällä oli ilmakuplia. Sairaslomaa minulle annettiin melkein kaksi viikkoa, kuun loppuun, mutta koska minulla ei ole varaa sairaslomailla, palasin jo perjantaina lehtereille. En tiedä, kuinka hyvä idea se oli, sillä kipuja oli eilen huomattavasti enemmän kuin perjantaina. Tai ehkä se olikin se perjantaisiivous, joka ei ollut oikein hyvä idea?

Se mikä minua on taas tässä leikkauksen jälkeen ihmetyttänyt ja ilahduttanut, on intialaisten halu auttaa. Intialaisilla on jotenkin niin erilainen lähestymistapa asioihin kuin meillä suomalaisilla. Useampikin ukkelin intialainen kaveri ja kollega on tarjonnut apuaan, vaikka tässä ei tosiaan ole mistään kovin isosta operaatiosta ollut kyse, ja appiukko tarjoutui jopa lähettämään anopin minun avukseni. Ehkä suomalaiset turvautuvat enemmän yhteiskuntaan, ja intialaiset taas turvautuvat herkemmin lähimmäisiinsä? Joka tapauksessa tällaisissa tilanteissa suomalaisen ja intialaisen luonteenlaadun eron huomaa kovin selvästi, enkä välttämättä ole sitä mieltä, että suomalaisten tapa suhtautua asioihin olisi se parempi tapa. Jokainen pitäköön huolen omista asioistaan, niinkö? 

36 kommenttia:

  1. Onpa hienoa, että leikkaus on nyt takanapäin ja kaikki kuuluu menneen hyvin! Älä nyt liikaa hötkyile sairauslomapäivinä - lepopäiviin on varmasti syynsä, ei kai niitä kovin helposti nykypäivänä kirjoitella?

    Minä käytän meikkiä niin harvoin, että tuntuu omasta näkökulmastani ihan hassulta ajatus, ettei sitä ilman voisi lähteä talosta. Meikit jäivät kun ne Jamaikan ja Belizen ilmankosteudessa ja kuumuudessa aina joka tapauksessa sulivat pois. Vähän enemmän panostan meikkaukseen lomilla viileämmissä olosuhteissa mutta ei minulla esimerkiksi Iso-Britannian lomalle tullut otettua meikkivoidetta lainkaan mukaan, ei tullut mieleen kun sitä niin harvoin käytän. Kun jonkun kerran liikkuu ulkona ilman meikkiä eikä taivas putoakaan päähän avautuu ihan uudenlainen todellisuus. Voi venyttää aamulla heräämistä pitempään ja muutenkin säästää aikaa. Siinäpä ne omat prioriteettini selvisivätkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tosiaan vähän hankala muistaa olevansa toipilas, kun mitään sellaisia jatkuvia kipuja ei ole. Mutta täytyy nyt yrittää malttaa mielensä. Vähän jo suunnittelin, että tänään voisi lähteä kävelylenkille, mutta taitaa kuitenkin olla parempi odotella vielä pari päivää - ja ehkä vähän kauemminkin.

      Onhan se jotenkin noloa, ettei ulos voi lähteä ilman meikkiä. Eihän minulla pakkelia muutenkaan hirveästi ole, mutta näköjään kuitenkin sen verran, ettei sitä ilmankaan voi olla! Normaalistihan asiaa ei tarvitse edes miettiä, vaan ne meikit tulee laitettua ihan rutiininomaisesti, mutta sitten kun tulee tämmöinen pakkotilanne, niin joutuu miettimään vähän tarkemmin omaa suhdettaan meikkaamiseen. Olen minä joskus aamulla aikaisin käynyt lähikaupassa ilman meikkiä, ja roskapussinkin olen tainnut joskus viedä, eikä taivas tosiaankaan ole romahtanut päähän. :-) Vanhempien luona tulee käytyä ihmisten ilmoilla meikittä enemmänkin, kun se on visiin niin maaseutua, että siellä on ihan sama, miltä näyttää.

      Minä taas tykkään herätä aamulla muutenkin hyvissä ajoin ja aloittaa päiväni kiireettömästi, että siinä ajassa ehtisi hyvin vetämään vaikka minkälaiset sotamaalaukset. :-)

      Poista
  2. Buaaah niin nauratti nuo meikkitouhut, kuulun ihmisiin jotka lahtee aamulla ovesta ulos pelkalla nopealla hammasnaamapesulla. Pikaista toipumista, muista levata tarpeeksi ettei se tyra pullahda ulos uudelleen, onkohan sellanen edes mahdollista? Kylla on nykyteknlogia huikeaa noissa leikkauksissakin. Tytön syntyman ja eraan toisen sairaalaoperaation jalkeen hyvin on muistissa tuo miten se sairaalan ruoka-annos maistuu nalkaiselle maailman parhaimmalta ruualta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kunpa minäkin kuuluisin tuommoisiin hammasnaamapesuihmisiin. Helpottaisi elämää huomattavasti! Mainittakoon tässä vielä, että mun pitää myös pestä hiukset joka aamu. :-D

      Mun käsitykseni mukaan tähystysleikkauksella tehdyt verkkotyräkorjaukset ovat aika pysyviä, eli niillä ei ole tapana pullahdella uudestaan. Avoleikkauksella tehdyillä on kai suurempi vaara uusiutua. Mutta kai tässäkin on se mahdollisuus, että se verkko jotenkin irtoaa, jos ei ota ensimmäisiä viikkoja tarpeeksi rauhallisesti?

      Poista
    2. Hiukset :D Apua, ma kayn aina illalla suihkussa, ajatus aamulla siita tuntuu liian vaikealta. Tuota piti viela kommentoida etta tuo sairaan tms. huomioiminen sai jannia piirteita suomalais-turkkilaisessa työyhteisössa. Suomalaisten mielesta kaikki piti jattaa aina rauhaan ( niin rauhaan etta tosiaan ei sita apua tai tukea saa) kun taas sitten turkkilaiset halusi kylailla ja soitella ihan alvariinsa, musta toi jalkimmainen on kuitenkin parempi vaikka se pienia ahdistuskohtauksia saattaa aiheuttaakin kun vakea pursuaa synnytyssairaalaan heti synnytyksen jalkeen :D

      Poista
    3. Suihkuasiaa vielä. Jottei elämä menisi liian helpoksi, niin käyn suihkussa myös illalla. Illalla käyn “vartalosuihkussa” (en siis kastele hiuksia), ja aamulla sitten taas pesen pelkästään hiukset. :-D Apua, mä alan kuulostaa ihan joltain friikiltä. :-D Mutta illalla on kiva mennä puhtaana sänkyyn, ja aamulla taas on kiva lähteä puhtaalla tukalla liikenteeseen.

      Kyllähän se auttamishalu ja seurallisuus saa joskus ahdistaviakin piirteitä. Mulla voisi kulkea raja noissa synnyttämisen jälkeisissä vierailuissa – en todellakaan varmaankaan jaksaisi katsella yhtään ketään siinä tilanteessa. Mutta auttamishalu ja läsnäolo ovat kuitenkin loppujen lopuksi parempia kuin se, että jätetään ihan yksin. Sellainen yksin pärjäämisen pakko on minusta yksi suurimmista ongelmista suomalaisessa yhteiskunnassa ja varmasti hyvin monen ongelman (esim. masennuksen) taustalla.

      Kahden kulttuurin välissä on kyllä mielenkiintoista elää – se tarjoaa ikään kuin näköalapaikan kumpaankin suuntaan.

      Poista
  3. Pikaista paranemista! (Ja tietty Jeee Australian-matkalle!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Sanna! Kyllä mun on sinne Australiaan päästävä. Itse asiassa aloinkin jo vihjailla ukkelille, että miten olisi pieni Australian-matka, mutta ei tuo oikein tuntunut innostuvan ajatuksesta. Täytyy valita toinen lähestymistaktiikka. ;-)

      Poista
  4. Hienoa, että niille vakuutusmaksuille on saanut vastinetta. Ohan se kivempi saada asia nopesati hoidettua kuin jäädä odottelemaan.

    Musta on jotenkin ihanaa tuo intialaisten halua auttaa ja huolehtia lähimmäisestään. Kyllä me suomalaiset voitaisiin ottaa siitä oppia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä todellakin oli kivempi saada hoidettua tämä homma pikaisesti kuin odotella sinne tammikuuhun. Sinne tuntui olevan iäisyys, vaikka kyllä kai sekin aika olisi loppujen lopuksi kulunut.

      Minustakin intialaisten auttamishalua on aivan ihanaa. Tuntuu hassulta, että semmoinenkin ihminen, jonka olen tavannut ehkä kaksi kertaa, on tarjoamassa apuaan. Saisipa tuollaisen ajattelutavan istutettua omaankin päähänsä!

      Poista
  5. Pitaisit nyt vaan ne sairaslomapaivat. Ei niita turhaan anneta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitäisin, jos voisin, mutta kun se ei kerta kaikkiaan ole mahdollista. :-( Onneksi ei tarvitse kuitenkaan tehdä mitään fyysistä.

      Poista
    2. No kylla se tyopaikalle liikkuminenkin on fyysista. Ota nyt iisisti kumminkin. Ihmeelleisia nuo tahystysleikkaukset. Esim. sappileikkaus oli tosi iso ja kivulias juttu ennenvanhaan, puoli mahaa auki ja toipumisaika tosi pitka.

      Poista
    3. Jotenkin tuntuu, että nykyisissä tähystysleikkauksissa toipumisajat ovat hirveän lyhyet (niin ainakin väitetään) avoleikkauksiin verrattuna, ja siksi vähän ihmettelinkin tuota sairasloman pituutta. Itse asiassa kysyin hoitajalta, olisiko aivan epärealistinen ajatus lähteä liikenteeseen jo torstaina, ja hän vastasi että ei ollenkaan; jos kipuja ei ole, niin ihan hyvin voi lähteä liikenteeseen jo silloin. Sen verran kipeä olin kuitenkin vielä torstaina, että katsoin parhaimmakseni levätä sen päivän.

      Poista
  6. Onpa hieno juttu, että vakuutus korvasi. Tuo meikkijuttu hiukan minua, joka en meikkaa, huvitti. Huvitus vielä vähän lisääntyi kun näin kuvasi sairaalavaatteissa. Ne on aina yhtä tyylikäät, oli julkinen tai yksityinen paikka.

    Paranemista ja muista rauhassa hoitaa itseäsi kuntoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Rantakasvi.

      En yhtään ihmettele, jos meikkijuttu huvitti. Ajattelin ensin, etten kirjoita koko asiasta, kun homma tuntui niin nololta. Mutta sitten ajattelin, että tosiasiat on tosiasioita, eivätkä ne kieltämällä tai peittelemällä siitä miksikään muutu.

      Tulipahan laitettua päivän asu -kuva joskus tännekin blogiin. ;-)

      Poista
  7. Ota nyt rauhallisesti siellä sairaslomalainen! Kaiken varalta pysyttelyt nyt poissa ainakin fyysistä hommista.
    Hyvä, että operaatio meni hyvin!

    Minusta tuo intialaiseen kulttuuriin kuuluva auttamishalukkuus on hienoa. Saisi olla Suomessakin sitä paljon enemmän. Itse yritän aina autella ystäviä ja sukulaisia, jos on jotain sairastelua. Meillä kun on turvaverkot aivan olemattomat, niin siinä on oppinut että välillä pelkästään se kauppakassin toimitus on todellakin helpottava juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ei ole ainakaan tarkoitus lähiaikoina minkään kahvakuulan kanssa heilua. :-) Painavien nostelun kanssa on vähän niin ja näin, kun kukaan ei määritellyt minulle sitä, minkä painoinen on painava. Kauppakasseja esimerkiksi on tullut kanneltua.

      Kyllä minäkin olen yrittänyt auttaa ihmisiä aina mahdollisuuksien mukaan, mutta auttaminen tai avun tarjoaminen ei taida tulla minulta kuitenkaan yhtä luonnostaan kuin intialaisilta. Ja monelle avun vastaanottaminenkin tuntuu olevan vähän vaikeaa - ehkä ajatellaan, että pitäisi pärjätä ilman apuakin tai että sitten jää kiitollisuudenvelkaan.

      Poista
  8. Hyvä otsikko ! Nyt tiedän tyristä enemmän kuin ikinä ennen :)
    Minulla pitää olla vähän meikkiä, jos ei ole ollenkaan, niin yleensä luullaan, että olen kipeä. Sama hiusrutiini kuin sinulla. Ja todella ihanaa tuo intialaisten auttamishalu ja välittäminen. Minulla on Australia sellaisella listalla myös, kolme serkkua ja täti miehineen asuvat siellä - enkä ole heitä vielä ikinä tavannut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On minunkin tyrätietoisuuteni lisääntynyt huomattavasti tässä viime aikoina. :-D Mietin vain, että mitenköhän sitä uskaltaa ikinä mitään rankempaa liikuntaa harrastaa, ettei tule tyrä toisellekin puolelle.

      Hauskaa, että sinulla on samat hiusrutiinit. Luulin olevani ihan höpö. :-)

      Vau, sinullahan on paljon sukua Australiassa. Ainakin olisi kyläilypaikkoja tiedossa! Australiasta on nyt tullut minulle ihan ihmeellinen pakkomielle; en muista että olisin koskaan halunnut matkustaa minnekään yhtä paljon kuin nyt sinne. Ja tästä kaikesta on syyttäminen tv-sarjoja. :-D

      Poista
  9. Toipumisiin! Hyvä että sait vakuutuksen kautta leikkausajan pikaisesti. Nauratti tuo sun meikkijuttusi,taisi mennä ihan läpi leikkaussalissa;D Täällä myös turvaudutaan enemmän lähimmäisiin kuin yhteiskuntaan tuollaisissa tapauksissa ja muutenkin;täällä ollaan erittäin perhekeskeisiä ja tällaisen ei-enään perheellisen on välillä sen vuoksi hieman vaikeaakin.Minulla on serkun poika Australiassa,meni opiskelemaan sinne ja jäi sinne sitten kokonaan....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muuten olisi ehkä mennyt “meikittömyys” läpi, mutta siinä vaiheessa kun sitä otsaa pyyhkivät, niin taisin narahtaa. Tai sitten he vain ajattelivat, että olin ihan kamalan likainen. ;-D

      Perhekeskeisyys on kyllä vaikeaa silloin, jos sitä perhettä ei lähellä ole tai jos välit ovat jostain syystä menneet. Suomessakin joulut ovat monelle yksinäiselle vaikeaa aikaa, kun ystävätkin menevät omien perheidensa luo.

      Australiassa on vain se huono puoli, että se on niin valtavan kaukana. Lennoissakin kestää varmaan ikuisuus...

      Poista
  10. Hyvä tietää, että tuollaisessa leikkauksessa täytyy otsaakin pyyhkiä, jotta jos napsahtaa joskus kohdalle, niin ei tule ovelasti meikattua vain vähän eli tasoiteltua iho meikkivoiteella. Olisin voinut tehdä just samat kuin sä, joten onneks kerroit tästä ;)

    Noi sairaalavaatteet on kyllä tosiaan aina niin kauheita. Ja noi tossut. Siis jos jostakin masentuu, niin sairaalatossuista. Eikä niistä vois tehdä vähän raflaavamman näköisiä... Vaikka edes shokkipinkit tossut, niin pysyis pirteämpänä. Voiskohan tästä tehdä jonkun maininnan hoitotahtoon ;)

    Australiassa kannattaa käydä, mutta niitä lentoja ei kyllä ole ikävä. Varsinkin kun mentiin halvimmalla systeemillä, niin Helsinki-Lontoo-Hong Kong-Brisbane ja semmoset 5-7 tunnin vaihdot joka välissä niin matka kesti ja kesti ja pisimmät lennotkin oli 9 tuntia ja 12 tuntia ja takas tullessa olin vielä kipeä, niin huh huh. Mutta itse Australia on kyllä musta paras paikka, suosittelen ehdottomasti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hoitaja soitteli minulle viikko ennen leikkausta ja kysyi, oliko mulla jotain kysyttävää leikkaukseen valmistautumisesta. Yritin kysellä ensin mukamas muuta, mutta sain sitten kakistettua, että oikeinko tosissaan pitäisi ilman meikkiä tulla. Hoitaja sanoi, että parempi tulla ihan naturellina, kun naamallekin tulee se maski. No minä ajattelin, että ei kai se maski nyt pienistä meikeistä säikähdä. Mutta otsan pyyhkimisestä hoitaja ei varoitellut yhtään. :-D

      Totta, ne sairaalatossut on ihan kauheat. Melkein vieläkin kauheammat kuin ne verkkoalushousut. Ei luulisi olevan kovin vaikeaa tehdä tossuista kivemmän värisiä?

      Vau, en tiennytkään, että olet käynyt Australiassa. Ei ainakaan yhtään helpota matkakuume, kun joku suosittelee paikkaa omakohtaisesti. :-) Mutta niitä lentoja mäkin rupesin miettimään. Pitkät lennot, monta vaihtoa ja vielä pitkät odotusajat vaihtojen välillä kuulostaa kyllä ihan karmealta. Olisipa varaa bisnesluokan lippuihin!

      Poista
    2. Meidät muuten upgreidattiin bisnesluokkaan välillä hong kong - brisbane. Palvelu oli tosi hyvää ja kaikki muutenkin hienoa, Cathay Pacificilla mentiin. Sitä kamalampaa olikin sitten paluumatka karjaluokassa... Mutta se on ihan oma tarinansa se :)

      Poista
    3. Joskus olen tullut itsekin upgreidatuksi, ja kyllähän siellä bisnesluokassa mieluusti matkustaa. Sen jälkeen pitkä turistiluokan lento tuntuu varmasti entistäkin kaamemmalta.

      Poista
  11. Oijoi, onneksi pääsit leikkaukseen ja se on jo takanapäin. Sairaalajutut on aina ikäviä. Vaikka on siinä oma hohtonsakin kun toiset hoitaa ja huolehtii ja tuo ruokaa sänkyyn. Heh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, minustakin on kivaa, kun saa olla muiden hoivattavana ja passattavana. Olenkohan jäänyt lapsena jostain paitsi, kun tuntuu niin mukavalta, kun joku muu huolehtii. :-D

      Poista
  12. Intialainen ja turkkilainen suhtautumistapa näyttää olevan aika lähellä toisiaan. Kyllä minustakin on mukavampaa, että tarjoudutaan apuun ja huomioidaan, ennemmin kun ei oltaisi huomaavinakaan. Tosin niin turkkilainen en ole, että jaksaisin kipeänä jatkuvaa vieraiden virtaa, mutta turkkilaiset jaksaa. Ne voivottelee jokaiselle vierailijalle mielellään. Minusta vieraat saisivat tulla auttamaan sairaan omaisia ja tulla kuuntelemaan voivotukset silloin kun sairas haluaa voivotella, mutta antaa tämän rauhassa levät muuna aikana. Mutta minähän olenkin suomalainen, varsinainen erakko ja epäsosiaalinen sairastaja…

    Pikaista paranemista sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika samalla lailla minäkin ajattelen. Että apu on ihan tervetullutta, mutta pitäisi mennä kuitenkin potilaan ehdoilla. Mutta minäkin kuulun epäsosiaalisiin sairastajiin; ehkä turkkilaiset (ja intialaiset) potilaat jaksavat vieraita sairainakin. Tosin olisi mukava, jos joku jaksaisi kuunnella voiovtteluja, ja saisi kerrankin voivotella oikein sydämensä kyllyydestä. :-D

      Poista
  13. Oot kyllä varmaan universumin ainut tyyppi, joka saa tyräleikkauksestakin aikaiseksi näin viihdyttävän tarinan :D. Että kiitos vaan tästä, mutta toki silti olisin mieluummin toivonut sulle tyrätöntä vaihtoehtoa.

    Ihana ukkeli sulla <3. Ja kuulostaa vähän siltä, että myös koko suku. Joskin itse olen vähän huono ottamaan vastaan pyytämättä tarjottua apua. Etenkin jos en koe olevani sen tarpeessa vaikka kannattaiskin olla. Oisko se tätä suomalaista "kunhan en nyt vaan olis vaivaksi"-ajattelumallia, en tiedä.

    Jokatapauksessa hyviä vointeja ja koitahan nyt olla tyrimättä siellä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuli niin hyvä mieli tästä sinun kommentistasi. ♥ Ja tuo viimeinen lause. :-D Täytyy nyt tosiaan koettaa olla tyrimättä. Toistaiseksi ainakin kaikki hyvin. (?)

      Minuakin vaivaa vähän tuo ajattelutapa, etten oikein haluaisi olla kenellekään vaivaksi. Pyytämättä tarjotun avun vastaanottaminen on minulle sen sijaan helpompaa kuin avun pyytäminen. Mulla on ihan hirveän iso kynnys pyytää keneltäkään apua, mutta olen kyllä sitten ihan kiitollinen, jos joku sitä sattuu tarjoamaan.

      Olen ihan tyytyväinen, että olen päätynyt juuri ukkelin sukuun. Sukulaisissa ei siis ole valittamista. :-)

      Poista
  14. Yhdyn edellisen kommentoijan sanoihin tarinointitaidostasi :) Kantsii muuten ottaa tosissaan se lepo varsinkin nostelemisen suhteen.
    Täällä on sama juttu avustusten suhteen, itse en kyllä välittäisi ketään viereeni sairastaessani, paitsi ruokaa sopisi sänkyyn tuoda, siitä en valittaisi. Täällähän pitää viedä kotiruoka sairaalaankin, jos meinaa pitää potilaan siellä hengissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva jos viihdyit tyräleikkauksessa. :-) Tuli muuten mieleen, että on aika ihme, että en pelännyt tai jännittänyt leikkausta etukäteen mitenkään. Oli vain sellainen olo, että tehkää mulle mitä haluatte. :-D

      Sänkyyn tuotu ruoka on aina tervetullutta. Mutta on kyllä aika karua, jos sairaalaan pitää viedä omat ruoat.

      Poista
  15. Pikaisia paranemisia💜

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. <3