Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Ja mitä sitten tapahtui

Kiitos teille, rakkaat ihmiset, myötäelämisestä ja tuesta. Vaikeassa tilanteessa jokainen lämmin ajatus on kullanarvoinen ja antaa voimia. ♥

Lauantaina sain sähköpostitse pyynnön ottaa yhteyttä poliisiin niin pian kuin mahdollista, ja pyynnön syyksi ilmeni se, että minun piti mennä poliisiasemalle kuulusteltavaksi. Poliisikuulustelu kuulosti minusta hirveän pelottavalta, mutta eihän siinä auttanut muu kuin mennä. Kuulustelu sovittiin jo sunnuntaiksi, ja ukkeli lähti mukaan, vaikka ei kuulusteluhuoneeseen lopulta päässytkään. Onneksi kuulustelu ei ollut lopulta kovinkaan pelottava, vaikka lain kiemurat ja termit olivatkin minulle ihan tuntemattomia. Kuulustelun aikana käytiin läpi yksityiskohtaisesti ryöstön tapahtumat ja käsiteltiin muun muassa sellaisia asioita, haluanko asianajajan, suostunko sovitteluun, jos tekijä saadaan kiinni, ja onko minulla korvausvaatimuksia ja jos on, niin millaisia. Vaikeita asioita tällaiselle ummikolle. Korvausvaatimuspaperi on minulla edelleenkin työn alla, kun sen täyttäminen tuntuu niin vaikealta.

Kuulustelun aikana minulle selvisi sekin, että ne nuoret, jotka olivat soittaneet poliisit paikalle, olivat nähneet varkaan pakenevan ja pystyneet siis antamaan hänestä melko hyvät tuntomerkit. Tekijä oli ulkonäkönsä perusteella ulkomaalainen, mutta tarkempia viitteitä miehen ulkomaalaisuudesta en uskalla paljastaa, jos en vaikka saa puhua näistä asioista julkisesti. Minulla itselläni ei olisi ollut mitään hajua miehen ulkonäöstä, koska minähän "näin" hänet vain takaapäin. Miehen pakomatka oli näkynyt myös muutamassa poliisin valvontakamerassa, mutta mitään takin väriä tarkempaa niissä ei kuitenkaan näkynyt.

Sunnuntaina sain myös tietää sen, että puhelintani ei ollut käytetty yön aikana lainkaan. Minähän suljin liittymän vasta lauantaiaamuna, joten siinä olisi ollut monta tuntia aikaa tehdä puhelimella kaikenlaista. Ukkeli oli yrittänyt soittaa minulle yöllä monen monta kertaa, mutta numeroon ei ollut saatu yhteyttä. Ilmeisesti varas oli sulkenut puhelimen melko pian ryöstön jälkeen. Ukkeli oli suositellut jo kauan sitten minulle Find My iPhone -palvelun käyttämistä, mutta minä en ollut jaksanut kuunnella ukkelin ehdotusta edes loppuun, vaan olin viitannut kintaalla koko palvelulle: minun puhelintanihan ei tarvitse kenenkään jäljittää! Nyt olisi ollut hyvä, jos puhelimessa olisi ollut tämä palvelu, sillä sen avulla olisi ehkä pystynyt jäljittämään puhelimen tai ainakin poistaa puhelimesta kaikki tiedot. Tosin varas oli juuri ehkä jäljittämisen pelossa sulkenutkin puhelimen, joten ehkä palvelusta ei lopulta olisi ollut mitään hyötyä.

Maanantaina selvisi myös se, että tililläni ei ollut tapahtunut mitään luvatonta - varas ei ollut nostanut tililtäni rahaa (mikä olisikin ollut miltei mahdotonta, koska minulla ei ollut lompakossa tunnuslukua) eikä luottokortillani ollut ostettu mitään. Kotiavainten kohtalo tuntui ikävältä, sillä myös ne olivat laukussani, samoin kuin ajokortti. Ei olisi temppu eikä mikään ottaa osoitettani selville ja tulla avaimilla sisään. Varsinkin illalla ja yöllä hissin ääntä tuli kuunneltua erityisen tarkkaan - mihin kerrokseen hissi menee ja yrittääkö joku tulla sisään. Lopulta laitoimme yön ajaksi ulko-oven taakse kuntopyörän, joka on niin raskas, että vaikka oven saisikin työnnettyä auki, kolina olisi ainakin niin kova, että siihen taatusti heräisi.

Joku jo tuossa aiemman postauksen kommenteissa sanoikin minulle, että laukku saattaa hyvinkin löytyä sen jälkeen, kun varas on heittänyt sen tarpeettomana pois, ja jo maanantaina sain soiton löytötavaratoimistosta, että laukkuni on siellä. Toimisto oli kuitenkin mennyt jo kiinni, joten pääsin hakemaan laukkuani vasta eilen tiistaina. Laukku oli kuulemma löytynyt Finlandia-talolta - ei siis kovin kaukana siitä paikasta, jossa ryöstö oli tapahtunut. Laukku näytti ulkoapäin yllättävän siistiltä - ei ainakaan sellaiselta, että se olisi pyörinyt roskiksessa hampurilaispaperien joukossa. Löytötavaratoimiston virkailija pyysi minua vielä katsomaan, että kaikki laukun sisällä oleva kuului minulle. Pikainen tutkimus paljasti, että sisältö kuului minulle mutta että laukusta oli viety kaikki käteinen (jokaista kolikkoa myöten), kamera sekä puhelin. Kotiavaimet olivat tallella, samoin kuin henkilöllisyyspaperit ja jopa pankki-/luottokortti. Lompakkokin oli tallella, vaikka sen sisältö oli myllätty hyvin tarkkaan ja joka ikinen kolo tutkittu. Sekin viisikymppinen, jonka olin hartaasti taitellut yhteen taskuun "vararahaksi siltä varalta, että illan aikana tulee jokin akuutti rahantarve", oli viety. Kaikki jäljellä olevat kortit olivat tahmaisia, ikään kuin niiden päälle olisi kaatunut jotain juomaa. Kummilapset hymyilivät minulle lompakkoon liimatuista valokuvista yhtä suloisesti kuin ennenkin.

Maanantaina olin ollut jo paremmalla mielellä, mutta laukun takaisin saaminen teki tapahtumat taas hyvin konkreettisiksi. Melkein tuntui siltä, että olisi ollut parempi, jos en olisi nähnyt koko laukkua enää koskaan. Ymmärrän kyllä, että selvisin todella vähällä, mutta silti tuntuu pahalta, että jonkun likaiset näpit ovat käyneet kaikki tavarani läpi. Tiedän senkin, että materia on vain materiaa, mutta silti ikävöin erityisesti kameraani. Tunnen itseni tyhmäksi ja pinnalliseksi, kun murehdin kadonneiden tavaroiden perään, kun itselleni olisi voinut käydä paljon huonommin. Kamera oli jo vanha ja vähän epäkuntoinenkin, mutta en silti olisi halunnut luopua kamerastani ainakaan näin. Uusi läppäri on ollut ostoslistalla jo aika pitkään, mutta nyt tuli muutakin hankittavaa, enkä tiedä, mihin tässä oikein on varaa.

Minulla on ryöstön jälkeen ollut sellainen olo, että haluan vain käpertyä peiton alle, ottaa nallen kainaloon ja lukea kirjaa. Ei huvita oikein mikään. Kirjan lukeminenkin on tosin sellaista, että huomaan lukevani samaa kappaletta jo ties kuinka monennen kerran, enkä edelleenkään tajua lukemastani yhtään mitään, kun ajatukset lähtevät harhailemaan. Ehkä tällainen olotila johtuu siitäkin, että olin jo ennen tätä tapaustakin hieman allapäin, joten tämä vielä oikein kruunasi kaiken. Taisin jo tuolla jossakin aiemmassa postauksessani sanoa, että tästä ei ole kuin yksi suunta eli ylöspäin, mutta vielähän sitä päästiin alaspäinkin! Nyt on jo melkein pakko nauraa.

Aiemmin tykkäsin tehdä iltapimeässä pitkiä kävelyretkiä ja mennä sellaisille kaduille ja kujille, joilla en ennen ollut ollut. Suunnistin kännykän avulla ja nautin viileistä ja pimeistä myöhäissyksyn illoista. Nyt pimeydessä vaeltelu ei enää oikein houkuttele, vaikka kyllä kai tässä on pikkuhiljaa yritettävä palata takaisin normaaliin elämään, ettei tämä yksittäinen sattumus veisi kaikkea iloa elämästä. 

Silmän pullotus alkaa pikkuhiljaa laskea, vaikka normaaliin ulkonäköön on vielä matkaa. Huomaan ulkona liikkuessani, kuinka ihmiset katsovat silmääni tutkivasti ja varmaankin miettivät, että mitäköhän tuollekin on mahtanut tapahtua. Jossakin muualla maailmassa ihmiset olisivat varmasti jatkuvasti utelemassa, miksi minulla on musta silmä, mutta Suomessa kaikki ovat hienotunteisesti hiljaa. Miettivät vain varmaan mielessään, että tuo on saanut mieheltään turpaan tai että tuo on ollut jossakin kapakkatappelussa.

On ollut mieltä lämmittävää huomata, kuinka paljon ukkelinkin perhe ja suku välittää minusta. Jopa autonkuljettaja on soitellut ja kysellyt, kuinka Satu-amma (Satu-rouva) voi. On tällaisissa tilanteissa ainakin se hyvä puoli, että saan muistutuksen siitä, että on ihmisiä, jotka välittävät. Paljon enemmän kuin tiesinkään. 

50 kommenttia:

  1. Se on varmaankin joku post-traumaattinen juttu, että olet haluton ja liian väsynyt tekemään mitäään. Siis näin keittiöpsykologin silmin :) Ehkäpä tämä harmaa marraskuu ei ainakaan auta asiaa, mutta kuten sanoit, olisi varmaan tärkeää päästä takaisin normaaliin elämään kiinni, ettei jutusta synny vielä suurempaa mörköä takaraivoon kummittelemaan.
    Kiva kuitenkin, että avaimet ja henkilöllisyyspaperit olivat tallella - ainakin muutama huoli vähemmän.
    Ja mitä suomalaisten hienotunteisuuteen tulee, niin se on totta, että kukaan ei taatusti kysy, missä olet saanut turvonneen silmäkulman. Täälläpäin ainakin sitä kyseltäisiin koko ajan ja jatkuvasti, ilman mitään "turhaa" hienotunteisuutta! :D
    Tsemppiä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa minäkin ajattelin, että haluttomuus on varmaankin jonkinlainen jälkitrauman muoto. Ihmiset käsittelevät asioita kovin eri tavoin, ja minulla tapahtuma näyttää ilmenevän niin, että tekee vain mieli piiloutua "pahalta maailmalta".

      Avainten ja henkkarien löytyminen oli tosiaan iso helpotus. Kaikesta päätellen varas halusi vain rahat ja sellaisen omaisuuden, jonka saa äkkiä vaihdettua rahaksi.

      Voisin kuvitella, että Intiassakin saisi olla jatkuvasti selittelemässä mustaa silmäänsä! Suomessa musta silmä yhdistyy ihmisten mielissä varmasti heti alkoholiin ja/tai kotiväkivaltaan, ja utelua pidetään siksi epäsopivana.

      Poista
  2. Mukava, että kirjoitit heti uudelleen kuulumisesi, olen kovasti miettinyt miten voit. Nämä asiat vievät oman aikansa, varsinkin kun olet fyysisesti loukkaantunut. Maailmassa on kaikenmaailman kepulikonteilla eläjiä, heidän ehdoillaan ei kannata alkaa elää. Mutta varmasti alkuun on aika vaikeaa kävellä yksin pimeässä. Ehkä kannattaa aloittaa harjoittelu jonkun muun kanssa ja siitä pikkuhiljaa yksin. Ja tietysti välttää ne pahimmat paikat... Voimia sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos myötäelämisestä. Haluan kirjoitella näistä jutuista jo ihan senkin takia, että ihmiset saavat tietää, että tällaista voi sattua nykypäivän Suomessakin. Moni (ukkeli mukaanlukien) on tapauksesta kuultuaan sanonut, että ei halua enää liikkua yöllä yksin. En toisaalta tiedä, onko sekään ihan oikea ajattelutapa, koska niin antaa tavallaan peloille vallan.

      Poista
  3. Kiitos kuulumisista. Miksihän minulle tulee koko ajan tarve antaa neuvoja? Juuri luin, että me naiset emme kaipaa sellaisia, vaan haluamme vain tulla kuulluksi? Neuvon silti, että ylös, ulos ja lenkille, ihan vaikka väkisin. Ja päälle jotakin mieltä ilahduttavaa, ihan jokaisena pimeänä kaamospäivänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin omalla kohdallani on niin, että asioiden käsittelyssä menee aikansa, eikä neuvoista välttämättä osaa ottaa onkeensa, ennen kuin aika on kypsä. Mutta kyllähän tuossa vinha perä on, että on palattava normaaliin elämään – ei sitä voi jatkuvasti piileskellä maailman pahuutta neljän seinän sisällä.

      Poista
  4. Olet ollut mielessä. Hyvä että sait noinkin paljon tavaroistasi takaisin vaikka voin hyvin kuvitella että tuntuu kurjalta että joku on niitä koskenut! Toivottavasti ahdistus pian hellittää ja saat taas vähitellen lähdettyä liikkeellekin tavalliseen tapaasi. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kata. Jollakin tavalla ne omat tavarat tuntuvat häväistyiltä, kun joku epämääräinen tyyppi on niitä näpelöinyt. Laukku ja sen sisältö ovat edelleenkin eteisen lattialla Prisman muovipussissa, kun on tuntunut niin vastenmieliseltä koskea laukkuun ja sen sisällä oleviin tavaroihin. Eilen illalla sain sentään kaivettua lompakosta kaikki jäljellä olevat kortit ja pyyhittyä ne siitä tahmasta puhtaiksi.

      Poista
  5. Hienoa etta olo alkaa vahitellen tokenemaan! Ja etta laukku loytyi kuten arvelinkin. Ei tarvi kaikkia papruja uudestaan hankkia. Kylla se siita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ei tosiaan tarvinnut hankkia papereita uudestaan. Ajokorttia varsinkin mietin, kun ei tehnyt mieli ikuistaa itseään valokuvaan tämännäköisenä. (Tosin vanhakin kuva on aika hirveä!) Ajelin tuossa pari päivää rikosilmoitus laukussa, kun ajattelin, että se saa toimia selityksenä poliisille, jos poliisi pysäyttää ja kysyy ajokorttia.

      Poista
  6. Voimia rukoilen sinulle. Ilahduttavaa tosiaan ettei sentään aivan kaikki kadonnut iäksi, ettei kotiavaimia tarvitse uusia jne. Toivottavasti et mielentilassasi vallan pahastu positiivisuusmeemistäni, mutta haastan sinut siihen silti: niin moni asia on edelleen hyvin ja niiden pohtiminen voisi piristää mieltä.

    Rikollisen ulkomaalaisuus on tiedotuksellinen moraaliongelma, johon törmäsin välillä entisessä työpaikassani uutistoimittajana. Onko todella tarpeellista kertoa lehdessä, minkä maalaiselta rikoksesta epäilty vaikuttaa, kun tietää että se edesauttaa rasismia ja voi osaltaan usuttaa jonkun kännipäisen rasistin hyökkäämään aivan viattoman samaa etnistä ryhmää edustavan henkilön kimppuun? Miksei supisuomalaisista rikollisista kerrota, että ovat supisuomalaisia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kirjuri, rukouksistasi. Täytyy tulla katsomaan sitä positiivisuusmeemiäsi, koska pystyn kyllä tämän kaiken keskelläkin ymmärtämään, että elämässäni on kovin paljon hyvääkin.

      Olen osittain kanssasi samaa mieltä tuosta ulkomaalaisuuden korostamisesta uutisissa, että se ei ole oikein. Kaksipiippuinen ja hankala juttu. Mutta tässä tapauksessa ulkomaalaisuudella on merkitystä, sillä se on olennainen osa varkaan tuntomerkkejä.

      Poista
  7. Olet ollut mielessani, onneksi sait paperisi takaisin niin ei tarvitse niita alkaa uusia, tiedan muutaman kotimurron takia milta tuntuu kun omaan henk.kohtaiseen kajotaan, kestaa aikansa etta siita paasee yli, se on inhottava olo mutta menee kylla ohi, toivottavasti saat keskitettya ajatukset ainakin valilla johonkin ihan muuhun? Voimia sulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kotimurto kuulostaa ihan kamalalta, kun siinä tulee varmaan sellainen tunne, että eikö edes kotonaan saa olla rauhassa. :-(

      Täytyy nyt aluksi yrittää palailla vaikka tänne blogistaniaan, jos se paluu normaalielämään alkaisi vaikkapa siitä.

      Poista
  8. Tollasen ryöstön jälkeisestä shokista kestää aikansa toipua, mutta paras ohje on että "tuulta päin" vaan niin pian kun mahdollista. On hyvin epätoden näköstä, että samainen tapahtuu toistamiseen just sun kohdalle.
    Tää nyt ei liity sun tapaukseen, mutta kerron kuitenkin. Ajoin kerran auton katolleen ojaan. Oli tavi ja tiessä hirmuset varhot. Olin työmatkalla ja reittiä siis kuljin joka arkipäivä. Onnettomuuden jälkeen pelkäsin aivan hirveesti ajaa autoa liukkailla keleillä. Aina mutkaan tullessa tuli sellanen tunne, että taas mennään...
    - pääsin kuitenki niistä tuntemiksista, kun pakosta jouduin ajaan samaa reittiä uudelleen ja uudelleen.
    Eli tarkotan siis, että kyllä sun pelkotilat vielä poistuu, vaan saattaa viedä aikaa. Päivä kerrallaan eteenpäin ystäväiseni ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, tiedän tasan tarkkaan, miltä sinusta on tuntunut! Itselläni on samantyyppinen kokemus noin viiden vuoden takaa: ajoin vanhempieni autolla Itä-Suomessa (äiskä oli kyydissä) talvisella mutkaisella tiellä liian kovaa (lähemmäs sataa), ja auto lähti käsistä. Pyörimme monta kertaa ympäri ja päädyimme lopulta penkalle tien viereen. Siinäkin oli ihan mielettömästi onnea, sillä auto ei mennyt katolleen emmekä osuneet edes puuhun, vaan auto pysähtyi noin puolen metrin päähän lähimmästä puusta. Ainoastaan yksi rengas irtosi. Ennen tuota tapausta olin todella rohkea kuljettaja ja ajoin säällä kuin säällä, mutta tuon tapauksen jälkeen olen pelännyt talvikelejä kuollakseni, vaikka läksin ajamaan heti onnettomuuden jälkeen toisella autolla. Pidin tuota tavallaan ihan tarpeellisena opetuksena itselleni – en olekaan mikään kaikkivoipa kuski, jolle ei koskaan käy mitään – mutta nyt minusta tuntuu, että olen mennyt ihan toiseen äärilaitaan. Kaupungissa talvikelit vielä menettelevät, kun täällä tiet ovat useimmiten sulat tai ainakin auratut, mutta maaseudulla pitää kyllä körötellä tosi hiljaa, kun tuntuu koko ajan siltä, että auto saattaa lähteä käsistä hetkenä minä hyvänsä. Luulen, että tapahtuma jäi vaivaamaan juuri siksi, että rupesin välttelemään talvikeleillä ajoa, kun kaupungissa joutuu harvemmin kohtaamaan mitään peilijäätä tai vastaavaa.

      Poista
  9. Kauheita tälläset tapahtumat :( Itsekkin olen tällä hetkellä linnoittautunut kotiin, vaikka mitään ei varsinaisesti ole vielä tapahtunutkaan.. tai ainakaan noin vakavaa, kuin sinulla..., mutta kuitenkin. (Kirjoitin blogiin asiasta). Tsemppiä kovasti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa tosi ikävältä! Tulen heti lukemaan, mitä olet kirjoitellut. Tsemppiä sinullekin!

      Poista
  10. Hienoa, että noin suuri osa tavaroista tuli takaisin, jotta et joutuisi miettimään tätä seuraavat pari kuukautta uusia kortteja hakiessasi tai lukkoja uusiessasi. Olisikohan nyt turvallista todeta, että tästä nyt enää pääsee vain ylöspäin...

    Ihanaa, että sinulla on noin paljon ihmisiä, jotka välittävät ja ovat huolestuneita. Minustakin tuntui taannoisella sairaalareissulla, että vaikka kaikki muu olisikin asiassa negatiivista, niin ainakin tällaiset tapahtumat toimivat muistutuksena siitä, kuinka moni oikein välittääkään. Jälkeenpäin se jäi minulle vahvimmaksi tunteeksi koko tapauksesta, ja muistellessa ei voinut olla kuin kiitollinen ystäville.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka tämä oli ikävä tapaus, niin toisaalta se on todistanut minulle myös sen, että ehkä maailma ja ihmiset eivät olekaan menneet niin välinpitämättömiksi kuin olin luullut. Monesti olen ajatellut, että jos ihmiselle kävisi julkisella paikalla jotain, tulisikohan kukaan auttamaan. Nyt sain apua monelta ihan tuntemattomalta ihmiseltä, mistä olen äärettömän kiitollinen, koska en tiedä, miten olisin tuossa tilanteessa yksinäni selvinnyt.

      Poista
  11. Nyt vasta pääsin lukemaan tapahtumat, todella kurjaa että näin pääsi tapahtumaan sinulle :( Onneksi säästyit pahimmalta mahdolliselta tapahtumalta, ja tärkeimmät esineet kuten avaimet ja lompakko korttineen pääsi takaisin kotiin. Toipuminen vie aikansa, joten keskity ottamaan päivä kerrallaan. Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa olisi tosiaan voinut käydä paljon, paljon huonomminkin. Että sillä lailla oli onnea matkassa. Kiitos.

      Hieman huvitti, kun lompakossa oli tallella myös lottokuponki, jonka olin aiemmin perjantaina täyttänyt. Ei sillä kyllä mitään voittoja tullut, kun eilen tarkistin.

      Poista
  12. Onpa hyvä että osa tavaroista löytyi. Minun neuvoni on että vaikka se tuntuukin inhottavalta, ota vain heti tuo samainen laukku jatkuvaan arkikäyttöön. Tuskinpa kuitenkaan nimittäin heität sitä pois ja tulet siihen siis tulevaisuudessa toisinaan törmäilemään. Jos et nyt ota sitä käyttöön, tulee tulevaisuudessa aina kun näet laukun, mieleesi tulvimalla tuohon iltaan liittyviä negatiivisia muistoja jotka pistävät joka kerta inhottavana kauhupiikkinä... Sellaisista kauhupiikkiajatuksista tai niiden symboleista kannattaa vain reippaasti heti hankkiutua eroon eli veska kainaloon ensi kauppareissulla! Mutta ei niille kauppareissuillekaan ole pakko heti mennä. Lepäile vain kotona kaikessa rauhassa niin kauan kuin on tarve.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yyh, ajatus laukun käyttämisestä tuntuu kyllä todella vastenmieliseltä. Olin jo ajatellut ostaa uuden laukun, kun tuo vanha, joka on minulla ollut tässä pari päivää tilapäiskäytössä, on niin epäkäytännöllinen. Ei tuota löytynyttä laukkua kyllä poiskaan raaskisi heittää, kun se on tosiaan ihan siisti ja aika arvokaskin vielä. Jospa ottaisin itseäni niskasta kiinni, kävisin laukun läpi ja vähän siivoilisin sitä?

      Poista
  13. Kiitos, etta jaat tallaisen kokemuksen ja, ainakin minulle, yllattavaa kylla Suomesta. Pikaista paranemista ja inspiraation paluuta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Irina. Sitä inspiraatiota odotellessa. :-)

      Poista
  14. Säikähdin tosi paljon kun luin lauantain kirjoituksesi. Tosi ikävä sattuma olla väärään aikaan väärässä paikassa :( Onneksi ei kuitenkaan käynyt vielä pahemminkin. Fyysinen koskemattomuus on yksi asia mitä Suomessa pidetään melkein itsestään selvyytenä. Hirvittävä muistutus, että näin ei tosiaankaan ole! Onneksi paikalla oli muita ihmisiä, jotka järjestivät apua ja antoivat tietoja poliisille. Ja hyvä, että sait osan tavaroista takaisin. Tuo ajokortti + kotiavaimet -yhdistelmä kuulosti aika pelottavalta. Huh! Kekseliäs ratkaisu kriittiseksi ajaksi! Saitko vihkisormuksen takaisin?
    Kaikkea hyvää <3
    t. simran

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Simran. Eiköhän tämä tästä. Tajusin tuon avainasian vasta lauantai-iltana, että varashan pääsee meille kotiinkin, jos vain ottaa selvää osoitteesta! Samalla avaimella pääsee myös alaovesta sisään, ja nipussa oli vielä turvalukon avainkin. Olisi siis ollut aikamoinen harmi, jos avaimet olisivat hävinneet. Onneksi sain ne ja paperit takaisin. Tietysti on myös häviävän pieni mahdollisuus, että varas on käynyt teettämässä itselleen avaimen, mutta tuo tuntuu kyllä todella kaukaa haetulta. Eiköhän tyypillä ollut kiire päästä laukusta mahdollisimman äkkiä eroon.

      Sormusta ei ole löytynyt. :-( Se on varmaankin kadonnut tuon tapauksen jälkeen, kun olen pessyt verisiä käsiä tai jotain.

      Poista
  15. Pitkä aika kestää ennenkuin tuollaisesta pääsee yli,on se sen verran traumaattinen juttu. Jotenkuten luulin ,että tuo oli tapahtunut kauempana eikä ihan Töölössä. Ja onni tosiaankin,että oli silminnäkijöitä ja toivottavasti syyllinen pian saadaan kiinni. Ja vaikka laukku olikin pengottu niin onneksi oli tärkeitä asioita kuitenkin tallella. Muistan kun asuntooni kauan sitten murtauduttiiin ja laitettiin kaikki paikat sekaisin;kesti pitkään ennenkuin siitä pelosta pääsi ohi. Halitsempit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo tapahtui tosiaan ihan Helsingin keskustassa. Onneksi ei sentään lähellä kotia, koska silloin ulos meneminen voisi tuntua todella vastenmieliseltä! Kiitos, Jael. <3

      Poista
  16. Jaksamista ja voimia sinulle. Ylläolevista kommenteissa on monta hyvää neuvoa, kuinka yrittää päästä tapahtuneen yli. Anna itsellesi aikaa toipua. Onneksi rakkaasi on nyt luonasi huolehtimassa sinusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritän tänään ottaa ainakin kahdesta neuvosta vaarin ja ottaa laukun uudestaan käyttöön ja mennä illalla lenkille. Kääk. Laukun käyttäminen voi ensin ilkaista ja pimeässä liikkuminenkin saattaa pelottaa, mutta onhan siitä pelosta yli päästävä.

      Tämä päivä näyttää taas valoisammalta kuin eilinen. Ei tosin kirjaimellisesti, kun ulkona kuuluu satavan kaatamalla vettä.

      Poista
  17. Onneksi sait avaimesi takaisin, olisi tuntunut inhottavalta että ne ovat jollain henkilötietojesi kanssa :o Ja onneksi oli kuntopyörä ;)

    Mukava myös kuulla että olosi on hiukan helpottanut. Tämä avasi taas omatkin silmät hiukan erilailla, ei me oikeasti eletä täällä niin pumpulissa kuin luullaan... Vaikka eihän tuollaisen (tai pahemmankaan) mahdollisuutta voi jäädä pelkäämään tai ei pysty pian elämään normaalia elämää. Kaikki aina varoittelevat niin kovasti Intiasta ja sen levottomuudesta ja vaarallisuudesta, mutta voi sitä sattua täälläkin.

    Olen kuitenkin tosi iloinen ettei sinun käynyt pahemmin. Mitenhän surkeasti saavat olla asiat että väkivalloin (jolla oikeasti olisi voinut olla paljon pahemmat seuraukset!!) käydään naisten päälle heidän omaisuutensa toivossa? :( Ei voi olla kaikki kunnossa sellaisella ihmisellä. Eri asia on napata taskusta lompakko tai kännykkä, tai se laukkukin vaikka juosten. Ikävähän se on tavaroitaan menettää niinkin, mutta kyllä tuo kiinni käyminen tekee homman tuhat kertaa kamalammaksi :(

    Voisikohan tähän auttaa se kuinka tiibetiläiset selvisivät kun kiinalaiset heitä vankeudessa kiduttivat? Koko sen ajan tiibetiläiset kuulemma tunsivat myötätuntoa kiduttajiaan kohtaan. Koska hekin olivat ihmisiä, syvällä sisimmässään hyviä, vaikka olosuhteet saivatkin heidät tekemään hirveitä asioita. Se ei johtunut tiibetiläisistä, eikä siitä että nämä kiduttajat olisivat olleet jotain ihmishirviöitä. Asiat vain olivat joutuneet tähän pisteeseen monesta muuttujasta johtuen.

    Toivottavasti sinullekin ajan kanssa asia selviää ja helpottuu eikä jää kalvamaan! Nyt iltakävelylle mies mukaan :)


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi tosiaan oli kuntopyörä. Minua on aina ärsyttänyt, kun se on niin painava romisko, mutta on niistä ominaisuuksista joskus näköjään hyötyäkin. :-)

      Nyt olen ruvennut jälkeenpäin ajattelemaan, että minulla on tainnut olla ihan hirveästi Intiassa onnea matkassa, kun ei ole koskaan käynyt mitään. Ukkelikin on siunaillut sitä, millaisissa paikoissa olen yksin liikkunut ja vielä pimeällä! On tainnut olla suojelusenkeli tai joku muu vastaava mukana. Näin jos ajattelee, niin jos jotain piti sattua, niin hyvä että se sattui täällä Suomessa.

      Olen minäkin ajatellut sitä ryöstäjää, että kannattiko tuo kaikki tosiaan niin pienen saaliin takia. Tietysti, eihän sitä koskaan etukäteen tiedä, millainen saalis siellä laukussa on. En voi kieltää sitä, etten nyt katseli jokaista tuntomerkkeihin sopivaa ulkomaalaista miettien, että voisikohan tuo olla se tyyppi. Ahdistavaa.

      Toivottavasti ei jää tosiaan asia kalvamaan, kun minä olen vähän semmoinen ihminen, että minun on hirveän vaikea puhua tunteistani kenellekään, kun "ei se kuitenkaan auta mitenkään". Ja samalla kuitenkin ymmärrän, että tunteiden patoaminen vain pahentaa tilannetta. Sain myös rikosuhripäivystyksen puhelinnumeron, johon voisin soittaa ja jutella jonkun kanssa, mutta tuntuu oudolta soittaa jollekin ihan vieraalle ihmiselle ja alkaa tilittää tuntemuksiaan, kun tutuimmille puhuminenkin on hankalaa.

      Olisin mennyt iltakävelylle eilen ja ihan yksinäni, mutta kun satoi vettä kaatamalla. Seli seli. :-)

      Poista
  18. Voi mikä horror story täältä sun blogista löytyy. Mä olisin ekana tilannut lukkosepän vaihtaan uuden lukon oveen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ajattelin odottaa maanantaiaamuun, kun halusin ensin jutella asiasta isännöitsijän kanssa. Ajattelin, että jos tarvitsee vaihtaa alaoven lukkokin, niin menevät sitten siinä samalla.

      Poista
  19. Hienoa, että paperit ja avaimet löytyivät eikä kukaan ole tyhjentänyt pankkitiliäkään. Suuri helpotus sekin, voit alkaa keskittyä vain itsesi parantamiseen.
    Minua jostain syystä pelottaa enemmän Suomessa kuin täällä, vaikka todennäköisyys tulla täällä ryöstetyksi on paljon suurempi, jopa oletettavaa muutaman kerran elämässä. Itselleni tapahtunut jo kaksi kertaa. Suomessa ei kertaakaan, mutta siitä huolimatta. Suomessa väkivalta on jotenkin ennalta arvaamatonta, nuorisoporukka saattaa käydä potkimaan ilman mitään syytä tms. (tapahtui juuri poikani kaverille), puhumattakaan humalaisista räyhääjistä tai muista jengeistä. Mutta ei ihminen missään ole täysin turvassa, ei ole koskaan ollutkaan, vaarojen kanssa on vain opittava elämään. Itsepuolustuskurssi olisi kyllä tarpeen joka naiselle, tosin nyt sinun tapauksessasi siitäkään ei olisi ollut hyötyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin pelottaa Suomessa juuri se sellainen ihmisten arvaamattomuus, varsinkin humalaisten. En mielelläni liiku esim. lähiostarilla viikonloppuiltaisin lainkaan, kun siellä baarien liepeillä seisoskelee aina humalaisia ihmisryhmiä tupakoimassa, ja jo humalaisten huutelu tuntuu inhottavalta, saati sitten että he tekisivät jotain muuta. Suomalainen kun tuntuu humalassa saavan kaikki oikeudet lähestyä toista. Eikä ihmisten tarvitse olla tosiaan edes humalassa; kyllä se tyhmyys tiivistyy joukossa muutenkin.

      Itsepuolustuskurssista olisi varmasti hyötyä, vaikka jotenkin minun mieleni sotii sitä vastaan, että naisten pitäisi opetella itsepuolustusta turvatakseen olonsa. Mutta on varmasti vanhanaikaista ja naiivia ajatella, että naisia (tai ylipäänsä kadulla liikkujia) kunnioitettaisiin edes koskemattomuuden verran.

      Poista
  20. Olipas ikävä tapahtuma sattunut kohdallesi! Nyt vasta luin siitä. Onneksi ei käynyt pahempaa, mutta varmasti tuo jättää jälkensä. Hui!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin tuommoinen tekee varovaisemmaksi ja valppaammaksi, eikä tee hirveästi mieli kyllä lähteä enää mihinkään yökuntiin...

      Poista
  21. Olen sanatonna täällä taustalla. Luin kirjoituksesi jo aiemmin, mutten yksinkertaisesti osannut sanoa mitään. Kammottava tapaus. Nytkään ei oikein löydy sanoja, mutta haluan silti antaa itseni ilmi ja kertoa, että olet ajatuksissani. <3

    VastaaPoista
  22. No ystävä hyvä, kyllä sinulla on ollut varsinainen koettelemus! Olen ihan sanaton. Paitsi sitä minäkin alleviivaisin sitä, ettet missään nimessä saa syyttää tapahtuneesta itseäsi. Vaikka oli yö, vaikka ties mitä, niin tapahtunut oli rikos ja erittäin tuomittavaa.

    Toivottavasti tokenet pian niin fyysisistä kuin henkisistäkin vammoista. Tsemppiä!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä minä olen yrittänyt itselleni todistella, että vika ei ollut minussa, vaikka niitä drinksuja olisikin voinut jättää muutaman juomatta. Mutta itsesyyttelyt eivät vaan niin helpolla lopu, vaikka pikkuhiljaa alkaa kyllä helpottaa. Nyt on hyvä hetki opetella olemaan itsellensä vähemmän ankara.

      Kävin tänään poistattamassa tikit, ja silmä on jo lähes ennallaan. Ihan tosi nopeasti parani. Taas kehtaa kulkea ihmisten ilmoilla. :-) Kädet on vielä vähän ruvella, mutta eivätköhän nekin pian parane.

      Kiitos tsemppauksesta.

      Poista
    2. Hyvä kuulla toipumisen lähteneen hyvin käyntiin! Vähän taitaa jo olla pilkettä siinä kipeässä silmäkulmassakin kun tuon hintavertailupostauksen loppuun laitoit oikein miekkatyypin.

      Poista
    3. Juu, pilkettäkin on taas silmäkulmassa. ;-)

      Poista
  23. Kauheeta, heti kun pidän kiireen vuoksi taukoa blogiriippuvuudessa, niin tapahtuu mitä sattuu. Yksi painuu Espanjasta Guatemalaan ja toinen joutuu mukiloiduksi! Todella onni, ettei käynyt pahemmin. Ja aika hurjaa, että Suomessa tuollaista... :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ei sentään ihan mukiloiduksi. Mutta oli tuossakin ihan tarpeeksi.

      Guatemalalainen taitaa palautua piakkoin Espanjaan. ;-)

      Poista
  24. IIks! Mikä moukan tuuri tuolla vorolla. Ihan oikein! Olen aina uskonut siihen, että paha saa aina palkkansa. Ennemmin tai myöhemmin. Peukutan!
    t. simran

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. <3