Jos kaikki tuntuu sujuvan hyvin, olet varmasti unohtanut jotain.


tiistai 2. kesäkuuta 2009

Pieleen mennyt elämä

Intia on täynnä traagisia ihmiskohtaloita, ja sunnuntai-iltana kävimme katsomassa yhtä heistä. Kyseessä on tämä appiukon serkku, Sukumar, joka oli taannoin ohitusleikkauksessa ja joka otti vaimokseen appiukolle kaavaillun morsiamen. Tämän miehen elämä on ollut pitkään yhtä alamäkeä, ja nyt elämäänsä taaksepäin katsoessaan hän varmaankin ajattelee, että olisi voinut elää elämänsä toisinkin. Kaiken lisäksi Sukumar on - ainakin kaikkien sukulaisten mielestä - pilannut myös lastensa ja vaimonsa elämän, ja siksi kukaan ei oikein pidäkään hänestä. Edes oma veli, jonka luona täällä Hyderabadissa Sukumar on ollut toipumassa, ei kuulemma pidä hänestä.

Sukumar oli 90-luvulla oikein ökyrikas, mutta samalla myös huonoluonteinen: itsekäs ja pöyhkeä, ei välittänyt kenestäkään ja hankki rakastajattaren ja myöhemmin vielä lapsiakin tämän kanssa, vaikka olikin toisen kanssa naimisissa. Joskus 90-luvun lopulla alkoi Sukumarin taloudellinen alamäki, ja pikkuhiljaa hän menetti koko omaisuutensa. Miehen sydänleikkauskin kustannettiin suvun avustuksella.

Kun aikoinaan tuli aika naittaa Sukumarin tytär, tyttären sulhaseksi valittiin eräs poika, joka oli jo tahollaan rakastunut toiseen tyttöön. Pojan vanhemmat kuitenkin pakottivat hänet menemään naimisiin Sukumarin tyttären kanssa, koska Sukumarin perhe oli niin rikas ja heiltä sai runsaat myötäjäiset. Tytär tuli raskaaksi, ja elämä näytti tyttären kannalta ihan lupaavalta. Tyttären aviomies oli kuitenkin onneton - menetetty rakkaus ja pakkoavioliitto toisen kanssa ilmeisesti kaivelivat yhä mieltä. Lopulta mies tappoi itsensä, ja Sukumarin tytär jäi leskeksi, eikä hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin abortoida lapsikin. Uusiin naimisiin tytär ei ole päässyt, koska Sukumar oli jo köyhtynyt tällä välin niin, että kukaan ei halunnut naittaa poikaansa Sukumarin perheeseen. Nyt tyttärellä on jo ikääkin ihan liikaa, joten hän tulee todennäköisesti viettämään lopun elämäänsä yksin. Työpaikka tyttärellä sentään onneksi on, ja tytär antaa pienestä palkastaan avustusta isälleenkin.

Sukumarin poika ei aikoinaan viitsinyt panostaa koulunkäyntiin lainkaan, koska hänen toiveissaan oli jatkaa isänsä bisneksiä sitten, kun ikää olisi riittävästi. Intiassa koulut pitää käydä silloin, kun niiden aika on, ja jos koulunkäynti ei tuolloin maita, uutta mahdollisuutta ei myöhemmin tule. Ei täällä mennä viisikymppisenä opiskelemaan yliopistoon tai hankkimaan uutta ammattia, kun vanha alkaa kyllästyttää. Kun Sukumarin omaisuus sitten meni, pojalla ei ollut ollenkaan kunnon koulutusta. Nyt pojalla ei ole työpaikkaa eikä oikein tulevaisuuttakaan. Teki todella pahaa katsoa poikaa, koska hänestä oikein näki, miten masentunut mieli hänellä on. Tuli myös hirveän syyllinen olo: minä vain käyn täällä kyttäilemässä ihmisten elämiä ja kirjoittelemassa juttuja heidän kärsimyksistään blogiini. Anteeksi.

Viime aikoina Sukumarin elämä kuitenkin alkoi näyttää vähän paremmalta, sillä hän oli ruvennut viljelemään maata ja satoakin oli tullut. Noin kuukausi sitten Sukumar oli saanut hedelmäsadon korjattua ja lastannut illalla valmiiksi torille seuraavana päivänä lähtevän kuorman. Aamulla Sukumar oli sitten mennyt hakemaan hedelmäkuormaa, mutta sitä ei enää ollutkaan; koko kuorma oli yön aikana kadonnut, joka ikinen hedelmä! Joku oli yöllä käynyt varastamassa kaiken! Kun karmea totuus valkeni Sukumarille, hän sai sydänkohtauksen siinä keskellä pihaa. Onneksi joku kyläläinen sattui näkemään tämän ja laittoi Sukumarin menemään autoriksalla sairaalaan. Ensiapua ei maaseudulla kukaan tietenkään osaa antaa, vaikka Sukumar oli yrittänyt sitä pyytää, joten hän oli hakannut itse itseään nyrkillä rintaan! Kuin ihmeen kaupalla Sukumar selvisi kohtauksesta, ja nyt hän on siis toipunut hyvää vauhtia jo leikkauksestakin. Kotikyläänsä lähelle Tirupatia hän pääsi lähtemään eilen illalla.

Sukumarilla on myös diabetes, mikä on Intiassa iso asia, sillä diabeteksen hoito on kallista ja julkinen terveydenhuolto olematonta. Yksi insuliinipistos maksaa 3000 rupiaa (noin 45 euroa), mikä on todella paljon, jos kuukausipalkka on esimerkiksi 5000 rupiaa, kuten Sukumarin tyttärellä on. Vähävaraisilla ei olekaan varaa insuliiniin, vaan diabetestä yritetään hoitaa lähinnä ruokavaliolla ja liikunnalla. Lehdissä näkeekin kaikenlaisia "diabeetikoille sopivia" ruokaohjeita, mikä tuntui minusta ensi alkuun aika oudolta, koska Suomessahan diabeetikko voi käsittääkseni nykyään syödä mitä tahansa, kohtuuden rajoissa tietenkin. Varakkailla ei Intiassa tämmöisiä ongelmia tietenkään ole, koska kyllä täältä kaikkia lääkkeitä saa, jos vain on varaa ostaa niitä. Sukumar pyysi meitä tuomaan Suomesta hänelle verensokerimittarin, jotta voisi edes kontrolloida verensokereitaan. Tuli kyllä sellainen olo, että mieluusti auttaisi jotenkin muutenkin. Seuraava ongelma olisikin sitten se, ketä päättäisi auttaa ja ketä ei, koska autettavia olisi täällä niin paljon.

5 kommenttia:

  1. Surkea kohtalo tuolla Sukumarilla on ollutkin mutta ymmärsin tuosta sun postauksesta että jos olisi hoitanut asiat toisin, niin tilanne ei olisi noin paha, siis taloudellisesti.Kurjaa että se samalla vaikuttaa hänen lapsiinsa tuolla tavoin. Minkälainen se Intian terveyshuolto tosiaankin on? Todella kauheaa varmaan olla siellä sokeritautinen, kun hoito on noin kallista! Hyvä että haluat häntä auttaa, varmaankin tulee sellainen olo,kun on kuitenkin miehesi sukulainen. Kolmannen maailman maissa yleensä on niin paljon autettavia, että sitä miettii, onko siitä yhden auttamisesta mitään hyötyä.Mutta ihan mikrotasollakin on hyvä auttaa hädässä olevaa lähimmäistään, jos vain mahdollista. Tosin Sukumar ei kauhean miellyttävältä kuulosta....

    VastaaPoista
  2. Olipa hurjaia juttuja! Varsinkin tuo sukumarin lasten kohtalot olivat rankkoja. Pitänee olla onnellinen siitä että täällä kotimaassa ei voi jäädä noin hunningolle vaikka paha paikka tulisikin, uuden ammatin voi opiskella ja uudet kihlat vaihtaa vaikka kuinka vanhana.
    Voi kun Sukumarilla ja perheellään alkaisi nyt tavalla tai toisella pyyhkiä paremmin.
    Mielenkiintoisesti kirjoitettu juttu vaikka olikin aika surullinen.

    VastaaPoista
  3. Yaelian, kohtalo on tosiaan ollut kova... Tosiaankin mies itse sotki raha-asiansa aika pahasti, vaikka osa meni ilman hänen omaa syytäänkin. Oikeusjuttuja hänellä on ollut, ja taitaa olla vieläkin, aika monta meneillään. Muussakin mielessä hän oisi voinut yrittää hoitaa asiansa hieman toisin, eikä esimerkiksi ottaa sitä toista naista.. Ehkä hänellä olisi nyt hieman enemmän ystäviä, jos olisi itse yrittänyt kunnioittaa muita vähän enemmän.

    Täällä on julkinen terveydenhuolto, mutta se on semmoista, että julkisiin sairaaloihin ei kukaan, joka pystyy muualle menemään, halua mennä. Ei ole lääkkeitä, työkaluja, ammattitaitoa jne., ja julkisissa sairaaloissa voi oikeasti päästä hengestään. Sathishin äitihän esimerkiksi kuoli saastuneiden lääkkeiden takia.

    Tuota minäkin mietin, että onko yhden auttamisesta mitään hyötyä, mutta kai sekin on aina parempi kuin ei mitään...

    Niini, saman asian tajusin itsekin tuota kirjoittaessani, että pitäisi vain muistaa olla onnellinen siitä, miten hyvin meillä asiat Suomessa loppujen lopuksi on. Välillä tulee valitettua ihan tyhmistä asioista, vaikka asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Mutta niin se vain aina unohtuu, ja ajatukset pyörivät vain sen oman elämän ympärillä...

    Minäkin todella toivon, että Sukumarin ja perheen elämä jollain tavalla kohenisi. Minun silmissäni Sukumar kun on aina vaikuttanut ihan miellyttävältä ihmiseltäkin, hieman katkeranoloiselta tosin (mitä en kyllä ihmettele), vaikka kaikki aina häntä mollaavatkin...

    VastaaPoista
  4. Tämä tarina on kun sadan vuoden yksinäisyydestä tai saramagon luolasta. Kirjoitat tosi kauniisti.

    VastaaPoista
  5. Nelle, kiitos. Olisipa tarina vähän iloisempi...

    VastaaPoista