Kivoja käsityöideoita marraskuun iltoihin

Etsin laatikosta yhtä kirjaa, mutta silmäni osuivat sattumalta toiseen kirjaan, jonka olin kerran ostanut Savonlinnan kirjaston poistohyllystä kolmella eurolla ja jonka olemassaolon olin ihan unohtanut. Sisko oli nähnyt kyseisen kirjan olevan myynnissä mutta jättänyt sen ostamatta, ja kuulin kirjasta häneltä. Minun piti siltä seisomalta lähteä pelastamaan aarre kirjastosta. Tämmöistä laatukirjaa harvoin saa kolmella eurolla!

Pikkuisen jännitti, vieläkö kirja olisi myymättä vai olisiko joku onnekas ehtinyt ostaa sen, mutta ei: siellä se komeili hyllyssä edelleen! Hieman oli pokassa pitelemistä, kun kiikutin kirjan kassalle, ja muistelen, että siinä maksaessa olisi ollut vielä jotain sählinkiäkin, mutta en muista enää mitä. 

Saanko siis esitellä melkein Finlandia-palkitun teoksen nimeltä Tee itse seksilelusi. 

Mitäänhän minä en ole tällä kirjalla tehnyt, mutta pakkohan tämä oli ostaa, kun kerran halvalla sai. Kuinkas tässä oli ihan selittelyn makua. 😆

Katsotaanpa, mitä kirja pitää sisällään.  

Kuulostaa lupaavalta. Ei enää internetin pornotunkioita. 😆

Kirjassa on osio miehille, naisille sekä yhteiseen kivaan. Jotkin ideat ovat aika roiseja, joten luet omalla vastuullasi. 🙈

Alkuun muutama idea miehille.

Mikroateria on valmis!

Miksi neuloa enää villasukkia, kun voi tehdä jotain innovatiivisempaa! Rupeankin tekemään lerssinlämmittimiä ja lähden myymään niitä torille. Tästä saattaa tulla jopa ensi joulun lahjahitti. Itse kunkin selvitettäväksi jää, onko lerssinlämmitin pehmeä vai kova paketti.

Sitten on vuorossa naisten osasto. 

Unohtakaa hulavanteet – nyt tulee tissienpyöritys!

Lopuksi vielä yhteistä kivaa -osasto. 

Kun omin käsin näperretyt käsityöt alkavat täyttää kodin joka nurkan, edessä on säilytysongelma. Mutta ei hätää, kirjassa on ratkaisuehdotuksia tähänkin pulmaan. 

Askartelun iloa!

Marraskuu

Marraskuu on monelle haastava kuukausi. Aurinkoa ei juuri näy, ja vaikka näkyisikin, pimeä tulee aikaisin. Kesä on ohi, eikä talvikaan ole vielä alkanut, joten marraskuu on jonkinlainen välikuukausi. On harmaata, ankeaa ja kuollutta. 

Luin viime viikolla Hesarista jutun nimeltä Rakkaudesta kaamokseen, joka kertoi Sonja Hämäläisestä ja muista hänen kaltaisistaan ihmisistä, jotka – päinvastoin kuin moni muu – nauttivat marraskuusta ja pimeydestä yleensä. Tutkimusprofessori Timo Partonen kertoo artikkelissa, että osa ihmisistä kokee voivansa parhaiten silloin, kun päivät ovat lyhyitä ja valoa on vain vähän. Hänen mukaansa ilmiötä voi kutsua "käänteiseksi kaamosoireiluksi". Tällaisia ihmisiä läpi päivän jatkuva valoisuus saattaa ahdistaa ja aiheuttaa levottoman olon. Pimeä tuntuu levollisemmalta, koska se ei aiheuta ylivireyttä.

Tunnistin jutusta itseni, sillä olen aina tykännyt pimeydestä, marraskuustakin. Pimeydessä on jotain turvallista vaikka toki joskus myös jotain pelottavaakin. Pimeys antaa ikään kuin luvan vetäytyä kotiin tekemään kivoja juttuja, kuten kasaamaan palapelejä, neulomaan sukkaa, lukemaan kirjaa tai katsomaan YouTubea. Ei tarvitse riekkua missään eikä tuntea samanlaista syyllisyyttä kuin kesällä, jos istuu kotona aurinkoisena päivänä ja kaunis päivä menee niin sanotusti hukkaan.

Minulla on tapana herätä aamulla ennen viittä, ja tunnistan jo vastapäisen talon ikkunoista ne, joissa on myös valot noihin aikoihin tai joihin ne syttyvät pian. Tykkään fiilistellä pimeyttä tuijottelemalla ikkunasta kadulle ja ihmettelemällä maailman pysähtyneisyyttä. Kadulla näkee tuohon aikaan oikeastaan vain Boltin takseja, jotka jostain syystä tykkäävät parkkeerata pidemmäksi aikaa katumme varteen. Paljon muuta ei tuohon aikaan sitten tapahdukaan.

Tänä vuonna olen nautiskellut erityisen paljon marraskuun tunnelmasta, ja laitoin joulukynttelikötkin ikkunoihin jo lokakuun lopussa. Minulla on ympäri kämppää sijoiteltuja LED-kynttilöitä, jotka palavat ajastetusti ympäri vuoden, mutta vasta näin pimeänä vuodenaikana ne pääsevät oikeuksiinsa. Erityisen iloinen olen siitä, että älysin laittaa kynttilät vessaan ja kylppäriin. Ne tuovat juuri riittävästi valoa, ettei tarvitse räväyttää kirkasta kattovaloa päälle, kun käyn yöllä vessassa. Kirkkaat valot vievät unet silmistä, ja on hankala nukahtaa uudelleen, mutta kynttilät valaisevat lempeämmin. 

Kynttilät valaisevat yöllistä vessassa kävijää.

Lakkasin myös jossain vaiheessa katsomasta yöllä herätessäni kelloa, mikä on parantanut uneni laatua huimasti. Aiemmin minulla oli tapana katsoa joka kerta yöllä herätessäni kelloa, ja sen jälkeen käynnistyi pakonomainen laskentatoimitus: Kuinka monta tuntia olen nukkunut? Kuinka monta tuntia ehdin vielä nukkua? Sitten piti ahdistua milloin mistäkin syystä tyyliin "olen nukkunut vasta kolme tuntia, mutta mulla on jo ihan pirteä olo" tai "tunnin päästä pitää nousta, mutta heräsin jo nyt, enkä saa varmaankaan enää unta". Kun en tiedä kellonajasta tuon taivaallista, yölliset matematiikkasessiot ovat jääneet pois, kuten myös niitä seurannut ahdistus.

Harkitsin jopa oikean herätyskellon hankkimista kännykän sijaan sen jälkeen, kun luin jostain, että kännykästä lähtee säteilyä, joka haittaa unta. Kännykkää ei tulisi kuulemma pitää makuuhuoneessa lainkaan, mikä on vähän hankalaa, jos tarvitsee herätyksen. Googlettelin erilaisia herätyskelloja, mutta ongelmaksi muodostui herätysääni, sillä en halua herätä mihinkään kamalaan piippaukseen. Jätin kuitenkin kellon ostamatta, kun totesin, että suurimman osan ajasta kellolla ei olisi mitään käyttöä. Sisäinen kelloni herättää minut 95-prosenttisesti paljon ennen kellon herätystä, enkä edes muista, milloin viimeksi olisin herännyt kellon soittoon. 

Olen yllättänyt itseni kaipaamasta lunta! Olen inhonnut lunta melkein koko aikuisikäni lähinnä käytännön syistä, sillä se hankaloittaa autoilua ja liikkumista muutenkin. Kun meillä oli 2000-luvun alussa Toyota Yaris, jäin sillä niin monta kertaa kiinni lumeen, että hieman traumatisoiduin siitä. On tavattoman turhauttavaa ja noloa yrittää saada autoa liikkumaan, kun pyörät pyörivät tyhjää. Mutta niistäkin tilanteista selvittiin – jos ei muuten niin viimeistään kevään tullessa. 😆

Tänä vuonna mieleeni on kuitenkin hiipinyt sellainen ajatus, että minun ei tarvitse automaattisesti yhdistää lunta ja autoilua keskenään. Enhän minä ole auton ratissa jatkuvasti, ympäri vuorokauden ja läpi talven! Voin siis rajoittaa talviautoilusta ahdistelemisen vain niihin hetkiin, kun olen oikeasti ratin takana, ja nauttia muun ajan lumen kauneudesta. Todennäköisesti tämä vaatii hieman työstämistä, sillä olen melko varma, että kun ensimmäiset lumihiutaleet osuvat maahan, vatsaani alkaa kääntää, kun "kohta maassa on puoli metriä lunta, auto ei pysy tiellä, ja lumikasat vievät kaikki parkkipaikat". Mutta ensimmäinen askel uuteen ajattelutapaan on nyt otettu, ja tarvitsee enää juurruttaa uusi ajatusmalli päähän. Se onnistuu varmasti, vaikkei se tietysti hetkessä käy. 

Lähestyvä joulu tuntuu sekin kivalta ajatukselta, mikä on erittäin kummallista, sillä en ole koskaan ollut mikään jouluihminen. Oikeastaan en odota itse joulunpyhiä, mutta tämä pimeän joulunalusajan tunnelmointi viehättää. Jopa kauppojen joulukrääsä tuntuu jotenkin kotoisalta: näin on aina ollut, ja näin tulee aina olemaan. Kaupoissa on joka vuosi samat jutut – joulusuklaat, lahjakorit, kinkut, punaiset jouluneuleet ja flanellipyjamat – ja ajatus tuntuu tänä vuonna jotenkin turvalliselta ja miellyttävältä. Ehkä nykyisessä epävakaassa maailmantilanteessa kaipaa jotain kiinnekohtaa, jotain tuttua, mihin voi tukeutua? 

Vaatekauppojen tarjonta sen sijaan huvittaa. Eksyin kaupoille, kun tarvitsin uudet housut, ja totesin, että hörhellys- ja kimalleaika on taas alkanut. Tuntuu, että joka vuosi tähän aikaan kaupoissa pyörii samat vaatteet kimalteineen, pitseiseen ja paljetteineen.

Käyttääkö joku oikeasti tällaisia vaatteita ja missä? Minusta tällaiset ovat kertakäyttövaatteita, joita käytetään ehkä pikkujouluissa ja jotka jäävät sen jälkeen roikkumaan kaappiin käyttämättöminä.

Housutkin jäivät ostamatta, sillä totesin, että leveät trumpettilahkeet taitavat olla nyt muotia, kun kaupat tursusivat sellaisia. En voisi kuvitellakaan käyttäväni leveälahkeisia housuja, sillä minulla olisi sellaiset päällä tunne, että lahkeisiin on tarttunut pöytäliina tai jotain muuta ylimääräistä. 

Farkkuja olisi ollut tarjolla pilvin pimein – muitakin kuin trumpettilahkeisia – mutta olen tullut niin mukavuudenhaluiseksi, että käytän farkkuja enää todella harvoin. Ärsyttää, jos vaate kiristää mistään tai jos vaatteen päälläolon ylipäänsä huomaa jostain. Päätökseni olla ostamatta uusia vaatteita, ellen todella tarvitse jotain, on ollut erinomainen, ja se on saanut uusia piirteitä: en osta mitään, ellei vaate heti ensi näkemällä ja kokeilemalla tunnu omalta. Yleensä nämä "rakkautta ensi silmäyksellä" -vaatteet ovat niitä, joita tulee oikeasti käytettyä ja joista tulee lempivaatteita. Löydän tällaisia vaatteita kuitenkin todella harvoin, joten vaateostokset jäänevät tulevaisuudessakin vähiin. En pidä tätä huonona asiana ollenkaan, koska minulla on kyllä vanhoja riepujakin sen verran, että saan peitettyä niillä itseni.

Toppatakkini oli ainakin kymmenen (ellei viisitoista) vuotta vanha, ja siitä oli hajonnut vetoketju, joten uusi toppatakki oli kumminkin pakko ostaa. Kun pidin järjen mukana, uusi takki löytyi alle viidessätoista minuutissa, mikä on ehkä nopein vaateostokseni ikinä. Aiemminhan olen saanut menemään kaupoissa tuntikausia, kun on pitänyt vertailla kaikkien kauppojen valikoimat, jotta löytyisi se paras vaatekappale – ja silti olen usein lähtenyt kotiin tyhjin käsin. Kauppojen valikoimatkin tuntuvat nykyään todella kummallisilta, mikä kertoo kai vain siitä, että olen pudonnut lopullisesti kelkasta.

Tuntuu, että henkisyyspohdiskeluistani on ollut apua näinkin arkisessa asiassa kuin ostosten teossa. Shoppailuun on tullut uudenlaista päämäärätietoisuutta, ja pystyn näköjään ajattelemaan hyvin käytännöllisesti ja järkevästi: takin värin pitää olla sellainen, että siinä ei näy lika; sen pitää olla lämmin ja siinä pitää olla huppu ja taskut. Autoilevan ihmisen takkihan likaantuu usein ihan huomaamatta, kun pitää tunkea itsensä autoon ahtaalla parkkipaikalla tai koukkia syvältä takaluukusta jotain. Takin (tai ylipäänsä minkään muunkaan vaatteen) ei ole enää tarkoitus korostaa persoonaani tai olla "minun näköiseni", vaan sen tarkoitus on vain pitää minut lämpimänä ja olla muutenkin käytännöllinen.

Vaatteisiin kohdistuva huomio tuntuu jopa kiusalliselta, sillä haluaisin olla mahdollisimman näkymätön. Lainaan Tommi Korpelaa, joka sanoi jossakin haastattelussa, että nollana on hyvä olla. Olen samaa mieltä. Toki saattaa olla kyse siitäkin, että viidenkympin rajapyykki on iskostanut mieleeni jonkinlaisen arvottomuuden tunteen, enkä koe ansaitsevani tulla nähdyksi. Mutta luulen kuitenkin, että suurimmaksi osaksi on kyse siitä, että vaatteet ovat menettäneet entisen merkityksensä, enkä tarvitse niitä enää muuhun kuin kehoni verhoamiseen. 

Muistanette Adidaksen kukkaverkkarin, josta tuli muutama vuosi sitten kertaheitolla suosikkiasuni varsinkin matkoilla. (Asu oli päälläni esimerkiksi Viron-reissulla.) Rupesinkin kutsumaan vaatetta matkaunivormuksi, kun minulla oli aina se päällä matkustaessani. Nyt olen kuitenkin ruvennut tuntemaan oloni siinä hieman vaivaantuneeksi, sillä se on juuri sellainen vaate, joka ei jää ihmisiltä huomaamatta. 

Kun istuimme äidin kanssa Kyproksella hotellin aulassa odottamassa lentokenttäbussia, baaritiskillä pizzaa odotellut ruotsalainen mies lähestyi minua. Odotin jännittyneenä, että mitähän asiaa miehellä voi minulle olla. No ukkohan tuli ihastelemaan verkkariani ja kysymään, mistä olin sen ostanut. Mies oli tainnut nauttia useammankin tuopillisen, kun asun värejä ja muotoja piti ihastella niin perusteellisesti. Kerran taas Frankfurtin lentokentällä vastaani tuli tummaihoinen nainen, joka suuntasi askeleensa minua kohti. Lähestymisen syykin selvisi pian, sillä nainen osoitti pukuani ja sanoi: "that is so beautiful". Naisella itsellään oli päällään kirkkaanpunainen lyhyt kotelomekko, joten hän ehkä arvostaa värikästä pukeutumista. 😆 Verkkarini aiheuttaa usein vastaavanlaisia tilanteita, ja vaikka en mitenkään kammoa tuntemattomien lähestymisiä, niin vähän hassua ja kiusallista tämä silti on, kun kyse on kuitenkin vain yhdestä vaatekappaleesta.

Jos viihdyn marraskuun pimeydessä, niin kevät onkin sitten hankalampi juttu, sillä minulla on ollut varsinkin viime vuosina tapana ahdistua pahasti keväällä ja alkukesästä. Se valtava valon määrä tuntuu melkeinpä väkivaltaiselta, eikä valoa pääse edes pakoon minnekään. Olenkin kokenut synkimmät hetkeni keväällä, ja siitä syystä olen hieman alkanut pelätä, millaisia fiiliksiä kevät tuo aina tullessaan. Mutta eipä mennä asioiden edelle, vaan nautitaan nyt tästä pimeydestä. 😎

Ravitsemussuosituksista meni herne nenään

Uudet ravitsemussuositukset julkaistaan 27. marraskuuta, mutta suositukset ovat pyörineet julkisuudessa jo jonkin aikaa. Suositukset on päivitetty ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, ja niissä huomioidaan entistä laajemmin ruoan ympäristö- ja ilmastovaikutukset. Ne pohjautuvat Pohjoismaisiin suosituksiin, jotka ovat vuodelta 2023, mutta niissä on otettu huomioon myös kansallinen painotus. 

Uudet ravitsemussuositukset ovat tiivistetysti seuraavanlaiset:

• Prosessoituja lihatuotteita, kuten leikkeleitä, ei tulisi syödä lainkaan – ei edes kalkkuna- tai broilerituotteita – sillä prosessoitujen lihatuotteiden on todettu lisäävän paksu- ja peräsuolen syövän riskiä huomattavasti. Prosessoidut lihatuotteet sisältävät myös usein tarpeettoman paljon suolaa ja rasvaa sekä säilöntäaineena käytettävää nitriittiä (E250).
  
• Lihan ja lihatuotteiden määrän tulisi olla enintään 350 grammaa viikossa. Tämä määrä pitää sisällään kaiken lihan, eli siis myös siipikarjanlihan sekä mahdolliset leikkeleet.
  
• Vihanneksia, juureksia, hedelmiä ja marjoja pitäisi syödä 500–800 grammaa päivässä, kun aiempi suositus oli 500 grammaa.
  
• Palkokasveja – mm. papuja, linssejä ja herneitä – tulisi syödä vähintään 50–100 grammaa päivässä.
• Kalaa pitäisi syödä vähintään 300–450 grammaa viikossa, josta merkittävä osa tulisi olla suomalaista järvikalaa. Kalasta puolet olisi hyvä olla rasvaista kalaa, kuten silakoita, muikkuja, siikaa ja kirjolohta. 
• Vähärasvaisia maitotuotteita (alle 1% rasvaa) tulisi nauttia vähintään 350–500 millilitraa päivässä. Maitotuotteet voidaan korvata myös kasviperäisillä vaihtoehdoilla, kuten soija- tai kauramaidolla, jos ne on täydennetty B- ja D-vitamiineilla.
  

(Postauksen kuvituksena on random-ruokakuvia tältä vuodelta.)

Ensimmäinen reaktioni suosituksiin oli, että onko tämä jokin vitsi. 350 grammaa lihaa ja lihatuotteita viikossa on minusta todella pieni määrä, kun taas 800 grammaa kasviksia päivässä tuntuu ihan järjettömän paljolta. Totta suositukset kuitenkin ovat, sillä niistä on kirjoiteltu jo niin monessa paikassa. 

Esimerkkilähteitä: 

Ravistamo: Suomalaiset ravitsemussuositukset 2024
Helsingin Sanomat: Uudet suomalaiset ravitsemussuositukset: Kaikki leikkeleet pois leivän päältä
Ilta-Sanomat: HS: Uusi suositus – kaikki leikkeleet pois leivän päältä
Iltalehti: Uusi suositus: Leikkeleitä ei pidä syödä – nyt ärähtää lihapomo

Artikkeleissa on noussut esiin erityisesti leikkelekielto, ja sama asia järkytti minuakin eniten. Olen tottunut laittamaan leivälle broileri- tai kalkkunaleikkelettä siitä lähtien, kun halusin vähentää syömääni juuston määrää. Juustoahan pidettiin joskus hyvinkin huonona leivänpäällisenä, mikä johtui ehkä rasvaisempien juustojen sisältämästä kovan rasvan määrästä. Vähärasvaisemmat juustot ovat tietysti parempi valinta.

Minulta menee broileri- tai kalkkunaleikkelettä pari pakettia viikossa, ja jos yksi paketti leikkelettä painaa 300 grammaa, kaksi pakettia tarkoittaa 600 grammaa. Vuolukanaa – joka sekin on prosessoitu lihatuote –  minulta menee puolitoista pakettia viikossa, mikä tekee 300 grammaa lisää. Syön siis leikkeleitä ja vuolukanaa keskimäärin 900 grammaa viikossa 🙈, ja siis jo pelkästään näistä tulee melkein kolminkertainen määrä lihatuotteita uusiin suosituksiin verrattuna. Tämän päälle tulevat vielä tietysti varsinaiset liharuoat, ja vaikka liha on meillä tavallisimmin broileria, sekään ei ole enää hyvä, vaan broileritkin pitäisi jättää mieluiten syömättä. 

En ole koskaan ajatellut syömiäni leikkele- ja vuolukanamääriä ihan puhtaina lukuina, ja olen itsekin aika järkyttynyt siitä, että niitä menee melkein kilo viikossa. Mutta jos vertaan tämänhetkisen suosikkileikkeleeni ja -juustoni ravintoarvoja toisiinsa, leikkele on minusta selvä voittaja. 

Itseäni kiinnostavat lähinnä energia, rasva ja proteiini, ja vaikka juustosta saakin enemmän proteiinia, se tulee rasvan ja energian kustannuksella. Sadasta grammasta juustoa tulee energiaa melkein kolminkertainen määrä leikkeleeseen nähden ja rasvaa yli kuusinkertainen määrä. Toki leikkeleen mukana tulee myös enemmän suolaa sekä lisäaineita, mutta en osaa itse pitää näitä kovinkaan pahana asiana. 

Kun en halua lisätä juuston syömistä, eikä leivälle saa laittaa leikkelettäkään, mitä sille sitten pitäisi laittaa? Pelkkiä kasviksiako? Jotain palkokasviksista tehtyjä tahnoja? Silakkapihvejä? Ylähuuli?

Kun valitin asiasta ukkelille, hän ehdotti leivälle munanvalkuaisia – kypsennettynä toki 😆. Minä olen kuitenkin niitä ihmisiä, jotka eivät tykkää kananmunan kanssa kikkailusta ja erotella valkuaisia ja keltuaisia. Minusta kananmuna pitää syödä kokonaisuudessaan, vaikka niin tulisikin sitten enemmän energiaa ja rasvaa, koska suurin osa munan ravintoaineista on keltuaisessa.

Ukkelista tuli mieleeni, että hän ei ole koskaan oikein tykännyt siitä, että syön leikkeleitä ja vuolukanaa, sillä ukkelin mielestä kaikki prosessoidut lihatuotteet ovat terveydelle haitallisia. Näiden suositusten myötä ukkeli saikin siis loistavan "mitä minä sanoin" -hetken. Ärsyttää, että ukkelin pitää olla niin usein oikeassa. 😆

Palkokasvit ovat toinen asia, joka ihmetyttää ravitsemussuosituksissa. Kenen vatsa kestää tuollaista määrää palkokasveja päivittäin? Itse muuttuisin pommikoneeksi jatkuvalla palkokasvien syömisellä, kun jo yksikin ateria riittää häiritsemään yöunia, kun pitää piereskellä läpi yön. Pahimpia ovat uudet kasviproteiinituotteet (härkikset, nyhtökaurat ja muut vastaavat), sillä ne tuntuvat olevan myrkkyä vatsalleni. On myös myönnettävä, että en suuremmin edes pidä palkokasveista, mutta intialaisissa sörsseleissä ne menevät. Silloinkin lisään ruokaan usein hajupihkaa (hing), koska sen ainakin väitetään vähentävän ilmavaivoja.

Kalaa voisimme syödä ukkelin kanssa todellakin enemmän, mutta ruokavaliostamme (=intialaisvoittoinen) johtuen silakoiden ja muikkujen syöminen on hieman haasteellista. Siika on hyvä kala intialaiseen ruoanlaittoonkin, mutta ukkeli ei tykkää syödä kalaa liian usein, joten homma kaatuu viimeistään siihen. 

Edellä mainituista syistä johtuen suurin kysymysmerkki minulle uusissa ravitsemussuosituksissa onkin proteiinin saanti. Kuinka saada riittävä määrä proteiinia, jos lihan ja lihatuotteiden määrä saa olla viikossa enintään 350 grammaa? Proteiinia tulee jonkin verran toki muistakin lähteistä kuin lihasta, kalasta ja palkokasveista, ja esimerkiksi itselläni suurehko osa päivän proteiineista tulee maitotuotteista (raejuusto, rahka, maito) ja viljatuotteista. 

Olen melko tarkka proteiinin riittävyydestä siitä syystä, että yritän kasvattaa lihasta, ja riittävä proteiinin saanti on ensiarvoisen tärkeää siinä prosessissa. Olisi kurjaa, jos ensin raataisin salilla ja sen jälkeen ikään kuin sabotoisin oman työni syömällä liian vähän proteiinia. Tavoitteeni on saada proteiinia kaksi grammaa per painokilo per päivä, mikä tarkoittaa minun tapauksessani noin 130–140 grammaa proteiinia päivässä. Normaalilla ruokavaliollani tämä tavoite myös täyttyy helposti, herkullisesti ja hyvin vaivattomasti. 

Jos rupeaisin vähentämään lihatuotteiden osuutta ruokavaliostani, pitäisi samalla lisätä jotain muuta, ja sen muun mukana tulisi myös jotain epätoivottua, kuten energiaa, rasvaa tai niitä suolistovaivoja. Selvennykseksi pitää sanoa, että en laske päivittäin kaloreita tai makroja, mutta olen joskus pitänyt ruokapäiväkirjaa useamman päivän ajalta, ja tiedän suunnilleen, mitkä määrät eri ruoka-aineita riittävät täyttämään tarpeeni, niin proteiinin, energian, hiilareiden kuin rasvojenkin suhteen. Vaikka syön nykyään mieluummin yli tarpeen kuin alle sen, en kuitenkaan halua saada jatkuvasti liikaa rasvaa tai energiaa. Ehkä tämä on jokin jäänne sieltä syömishäiriöajoilta tai sitten vain puhdasta laskelmointia.

Olen iloinen siitä, että olen löytänyt itselleni toimivan ruokailusysteemin, joka pitää minut kylläisenä läpi päivän ja auttaa nukkumaan hyvin. Ateriat lomittuvat luontevasti myös treenien yhteyteen, ja tuntuisi vaikealta ajatukselta romuttaa systeemi, jonka olen todennut hyväksi ja toimivaksi, ja ruveta muuttamaan sitä radikaalisti.  

Vaikka meillä syödään loppujen lopuksi aika kasvispainotteisesti (tarkoitan siis sitä, että yhteiset lämpimät ateriat eli illalliset ovat usein kasvisruokia), 800 grammaa kasviksia päivässä tuntuu minusta todella paljolta. Sitä paitsi, mikä on kasvis? Voiko pinaatti- tai porkkanaeineskeiton laskea kasvikseksi? Entä ruoanlaitossa käytetyn sipulin? Kinttupolkujen Marika on pohtinut samaa asiaa hauskasti aiemmin, ja kysymys on minusta erittäin kinkkinen. Onko esimerkiksi tomaatti kasvis vain silloin, kun sen syö raakana esimerkiksi salaatissa, vai onko se kasvis myös silloin, jos se tulee vaikkapa kanacurryyn?

Minusta syöminen pitäisi olla mahdollisimman helppo ja luonteva osa arkea, mutta pyrkimys noudattaa uusia ravitsemussuosituksia tekisi ainakin omasta syömisestäni varsin haastavaa. Toki uusissa suosituksissa on se hyväkin puoli, että ehkä ne herättävät ihmiset pohtimaan ruokailutottumuksiaan ja mahdollisesti myös kyseenalaistamaan valintojaan. 

Mutta melkein kilo prosessoitua lihaa viikossa on kyllä ihan helvetin paljon. 🙈 Parempi olla paljastamatta ukkelille, kuinka paljon sitä oikein meneekään.

Kolmen tonnin vaimo

Vielä muutama sananen ja kuva itse lomasta. 

Huoneemme oli aika lailla sellainen kuin olin kuvitellutkin: ihan toimiva, vaikka pientä kulumista olikin havaittavissa. 

Huoneeseen kuuluva tervetulopaketti oli runsas ja sisälsi kuvassa näkyvät syötävät ja juotavat sekä jääkaapin sisällön (mm. lisää juomista, fetaa ja oliiveja).

Patjatilanteen tarkastelu paljasti, että sängyt olivat sen verran heppoista tekoa, että voisin ehkä siirtää yöksi toiseen huoneeseen patjan lisäksi koko sängyn. Tästä muodostuikin sitten eräänlainen ilta- ja aamurutiini: illalla sänky oleskeluhuoneeseen ja aamulla taas ennen siivoojan tuloa sänky takaisin makuuhuoneeseen. 

Kas nyt meillä onkin kaksi makuuhuonetta.

Parasta huoneessa oli kuitenkin terassi ja yhteys altaalle. 

Altaan etuosa, joka on erotettu muusta altaasta sillan alla näkyvällä nauhalla, oli vain meidän ja kolmen muun huoneiston käytössä, mutta nauhan alta uimalla pääsi kätevästi yleiseen altaaseen. Ratkaisu oli minusta oikein näppärä, sillä en tykkää mistään pienistä pulahdusaltaista, joissa ei pääse edes kunnolla uimaan. 

Meidän huone oli toinen vasemmalta.

Allas aukesi aamulla kahdeksalta, ja olin tavallisesti heti silloin uimassa pari altaanvetoa – ihan vain siitä syystä, että se vei takuulla viimeisetkin unet silmistä. Vesi oli nimittäin hirvittävän kylmää, enkä oikein tajua, miten pystyin edes menemään niin kylmään veteen, kun tavallisesti inhoan kylmää vettä. 

Allasselfie. 🙈

Kokeilin yhtenä päivänä myös vesijumppaa, joka oli ihan ok, mutta puolessa tunnissa kylmä vesi tunkeutui – jumppaliikkeistä huolimatta – luihin ja ytimiin niin, että palelin loppupäivän. Pakko on kritisoida hieman myös jumppaliikkeitä, sillä ne olivat minusta suurelta osin typeriä. Yritäpä tehdä esimerkiksi burpee back roll -liikkeitä vedessä. 😆

Perhepotretti. 😇 Enskakin on päässyt reissuun Nallen ja Pikkiksen kanssa.

 Lempipuuhaamme iltaisin oli istua terassilla ja katsella päivän vaihtumista iltaan. 

Koska äiti ei ollut ihan parhaassa terässä, autoilimme vähemmän kuin olin kuvitellut, mutta tietenkin oli mentävä tilanteen mukaan. Muutamassa paikassa tuli kuitenkin käytyä. 

Ensimmäiseksi kävimme tutustumassa Cape Grecon meriluoliin, jotka sijaitsivat ihan lyhyen ajomatkan päässä.

Tie niemenkärkeen oli semmoinen, että äitiä hieman huolestutti, miten pikkuautollamme pääsisi kuoppaisella tiellä eteenpäin. Muut kun näyttivät olevan liikkeillä lähinnä jonkinlaisilla mönkijöillä. Hyvin kuitenkin selvisimme, vaikka renkaisiin jäikin kivat pölyraidat muistoksi Cape Grecosta. 

Ayia Napan tunnetuin ranta Nissi Beach.

Nissi Island, jonne pääsee kävellen.

Löysimme loistavan hypermarketin nimeltä Sklavenitis noin kymmenen minuutin ajomatkan päästä hotellilta, ja siellä tulikin käytyä useamman kerran.

Vihannesosasto oli erinomainen, ja melkein teki mieli ostaa vihanneksia Suomeen vietäväksi. 

Tuota lehtivihannesten ja yrttien määrää!

Tyydyin kuitenkin ostamaan tuliaisiksi vain puoli kiloa valkosipulia, kun valkosipulit olivat niin täydellisen kauniita. Äiti puolestaan otti mukaan Suomeen ostamamme suolapurkin, ja minua nauratti, että on meillä Kyproksen-tuliaiset: äidillä suolapurkki ja minulla valkosipulia. 😆

Valmissalaatit olivat erinomaisia ja kohtuuhintaisia.

Hei me shoppaillaan! Taustalla näkyvä nainen seuraa tilannetta kiinnostuneena. 😆

Marketissa oli kassojen jälkeen erikoinen pöytätaso peileineen ja tuoleineen, ja nurkkauksen merkitys jäi meille mysteeriksi. 

Paras veikkauksemme oli se, että asiakkaat voivat korjailla tässä ostoskierroksen aikana levinneitä meikkejään.

Toinen ajomatkamme suuntautui CyHerbian kasvitieteelliseen puutarhaan, jonne ei ollut hotelliltamme kuin parinkymmenen minuutin ajomatka. Matkalla näimme omituisen vinon rakennuksen. 

Myöhemmin googleteltuani sain selville, että rakennus pitää sisällään luksushuoneistoja ja että se sijaitsee Ayia Napan huvivenesatamassa.

Maaseutumaisemat ja viljelykset viehättivät äitiä ja toki minuakin.

Kyproksella on vasemmanpuoleinen liikenne, mutta se ei haitannut, sillä olin tottunut ajamaan jo Intiassa vasemmalla puolella tietä.

Olin katsonut kartasta, että puutarhan pysäköintialue olisi ihan puutarhan vieressä, mutta totuus olikin toinen, ja kävelymatka parkkialueelta puutarhaan oli varsin pitkä. Pulma ratkesi sillä, että kävin kysymässä, voisinko tuoda äidin autolla alueelle ja käydä sitten pysäköimässä auton. Tämmöinen järjestely onneksi sopi. Poislähtiessä toivat vielä tuolinkin äidille, kun äiti jäi odottelemaan kyytiä. 

Jättimäinen labyrintti.

Puutarhan halloween-koristelut ihastuttivat. 

Täällähän näkee tuttuja naamoja.

Puutarhan yrttitarha oli lievästi sanottuna kuivahko, joten ei siitä sen enempää.

Teimme myös yhden hieman pidemmän retken Larnakaan. 

Moottoritie on kuuma.

Olen käynyt Larnakassa ihan 2000-luvun alussa, ja se oli minun ja ukkelin ensimmäinen yhteinen "etelänmatka". Asuimme silloin huoneistohotellissa, jonka nimi oli Kition ja jota ei enää löytynyt ainakaan Googlen kartoista. Yhtenä aamuna satuimme olemaan huoneistossa, kun siivooja tuli. Siivoojan mukana tuli arviolta 5–6-vuotias tyttö, joka oli ilmeisesti hänen tyttärensä ja joka säntäsi ovelta suoraan meidän makuuhuoneeseemme. Ihmettelin, mitä varten tyttö sinne ryntäsi, mutta asia selvisi pian: siellähän hän leikki minun nallellani. Tänä vuonna pitäisikin muistaa vielä juhlia nallen 25-vuotissynttäreitä. 😇

Larnaka oli muuttunut reilussa kahdessakymmenessä vuodessa niin paljon, etten meinannut tunnistaa kaupunkia samaksi. Ranta oli kuitenkin ihan samanlainen kuin ennenkin eli aika luotaantyöntävä. Me istuskelimme äidin kanssa yhdessä rantakahvilassa ja katselimme katuelämää.

Sitten suuntasimme Larnakan suolajärvelle, jossa voi nähdä keväällä flamingojakin. Nyt järvi oli pelkkä kuivunut suolapelto.

Äiti kummasteli naisia, jotka olivat tulleet katsomaan järveä ja ottamaan kuvia hienoissa juhlamekoissaan. Selitin äidille, että naiset olivat tulleet luultavasti ottamaan kuvia Instagramiin ja pukeutuneet sitä varten parhaimpiinsa. Äitiä ihmetytti, että kaikkea sitä. 😆

Loppuun vielä muutama satunnainen kuva Ayia Napasta. 

Intialainen ravintola. Listalla ei ollut mitään kiinnostavaa, joten en testannut.

Veneitä Ayia Napan satamassa.

Ayia Napan palvelut olivat monipuoliset.

Tuo ukko luuli vissiin, että kuvaan häntä. 🙈

Huomasin vasta kuvaa jälkeenpäin katsoessani tuon rahankeräyslaatikon. 😆

Sellainen oli se reissu pääpiirteissään.