Huipulla tuulee

En ole saanut kirjoiteltua Espanjan-matkasta mitään, ja tuskin tulen kirjoittelemaankaan, kun tässä on jo uudet seikkailut meneillään. Ukkeli lähti tonttiasioiden takia Intiaan, ja minä ajattelin mennä käymään Savonlinnassa. Sitä ennen teki kuitenkin mieli pienelle patikkareissulle, ja jotenkin kummassa keksin, että lähdenkin Lappiin. 🫣 

Minun olisi tehnyt mieli Kilpisjärvelle, koska edellinen Saana-huiputukseni oli melko hätäinen pyrähdys. Olisin halunnut kiivetä Saanalle uudestaan, mutta tällä kertaa hitaasti nautiskellen. Kilpisjärvi oli kuitenkin niin hirvittävän kaukana, että se oli pakko unohtaa. Onneksi Pallaksen ja Ylläksen alueelta löytyi paljon kivoja patikkareittejä, ja koska Pallas-Yllästunturin kansallispuisto oli minulle ennestään tuntematon, päätin lähteä sinne samoilemaan.

Ensimmäiseksi yöpymispaikakseni valikoitui Rovaniemi. Jatkaisin siitä Leville, jossa viipyisin pari yötä. Sen jälkeen suunnitelmani olivat auki.

Pysähdyin matkalla Rovaniemelle katsomaan Toivakan kirkon kattomaalauksia, jotka ovat paikallisen taidemaalarin Pellervo Lukumiehen käsialaa ja jotka olivat aikoinaan liikaa kirkon ihmisille. (Kattomaalausten historiasta voit lukea lisää esim. täältä.) Aikojen saatossa maalaukset saivat kuitenkin hyväksynnän, ja nykyään ne ovat Toivakan tärkein nähtävyys.

Ovathan nämä aika epäsovinnaisia.

Olin varannut Rovaniemeltä huoneen Lapin Urheiluopiston Santasport-hotellista, koska hintaan kuului kuntosalin ja kylpylän käyttö sekä aamiainen. Kaiken lisäksi kuntosali ja kylpylä avautuivat ihmisten aikoihin. Inhoan sellaisia kylpylöitä, jotka avautuvat vasta joskus puoliltapäivin. Vastaanoton nainen kysyi sisäänkirjautuessani, haluaisinko upgreidata hotellihuoneeni 15 eurolla huoneistoon, joka olisi uudempi ja tilavampi ja johon kuuluisi myös oma sauna. Tartuin tietysti tarjoukseen, koska lisätila ja varsinkaan oma sauna eivät ole koskaan pahitteeksi.  

Huoneisto oli tosi kiva. 

Olin ajopäivän jälkeen niin väsynyt, etten olisi jaksanutkaan mennä enää kylpylään, vaikka minulla oli alun perin semmoinen aikomus, vaan saunoin vain tyytyväisenä omassa kämpässäni. 

Nyt on kaikki viimeisen päälle, kun sohvapeitto sopii nallejen paitojen väriin. 🤭

Ounasvaaran näkötornilla oli kuitenkin vielä pakko käydä iltakävelyllä.

Halo ja sivuaurinko.

Aamulla salille mennessäni näin parkkipaikalla suloisen pupun, joka ei pelännyt yhtään vaan mussutti vain rauhassa ruohoa, vaikka olin vain parin metrin päässä pupusta. 

Muuten aamu ei alkanut ihan parhaissa merkeissä, sillä nilkkani oli kipeytynyt edellisen päivän ajosta aika pahasti. Jalka oli ollut koko ajan samassa asennossa kaasupolkimella, eikä nilkka ollut siitä tykännyt yhtään. Mitenköhän patikkasuunnitelmieni nyt kävisi? Tarkoitukseni oli ollut ajaa Rovaniemeltä Ylläkselle ja patikoida siellä Pirunkurun ponnistus, joka sisälsi lukemani mukaan haastavaa rakkakivikkoa. Ei mitenkään ihanteellinen tilanne kipeällä nilkalla. 🫣 

Heitin naamaani särkylääkkeen ja päätin ajaa koko päivän vakionopeudensäätimellä, jolloin minun ei tarvitsisi painaa kaasupoljinta lainkaan, ja jalkani saisi levätä. Toivoin, ettei alkaisi sentään sataa, koska sateella ne kivet vasta hankalia olisivatkin!

Ensimmäisen porohavainnon tein Kaukosen kylässä lähellä Kittilää.

Ylläs näkyvissä!

Siinä ajellessani oli alkanut – kuinkas muutenkaan – sadella vettä. Toisaalta sade oli hyvä asia, sillä se putsasi tuulilasin kuolleista ötököistä, patikointimielessä sade ei ollut kovin hyvä asia. Koska nilkka tuntui kuitenkin ihan hyvältä, päätin lähteä ainakin kokeilemaan Pirunkurun ponnistusta. 

Äkäslompolossa Jounin kaupan pihalla oleva jättiporo piti taas ikuistaa. 

Tutkailin Jounin kaupan antimia, koska meinasin ostaa kerrankin jotain retkievästä patikalle. Olin ajatellut salaattia, mutta...

Salaattilaarit olivat tyhjät, kuten olivat myös kaikki valmisruokalaarit, koska "tämä on niin hiljainen kuukausi". Tässä onkin jo tullut moneen kertaan selväksi se, että Lapissa eletään tällä hetkellä sesonkien väliaikaa, kun talvisesonki on päättynyt, eikä kesäsesonki ole vielä alkanut. Kesäsesonki alkaa täällä ilmeisesti kesäkuun toisella tai kolmannella viikolla, ja nyt toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa suurin osa ravintoloista, nähtävyyksistä ja kaupoista on kiinni. Valinnanvaraa ei siis hirveästi ole, vaan otettava sitä, mitä on saatavilla. 

Mutta patikointiin ajankohta on minusta ihanteellinen. Ilma on viileähkö, ei ole hyttysiä, ja porukkaa on liikkeellä suhteellisen vähän ainakin sesonkien huippuaikoihin verrattuna.  

Pirunkurun lähtöpaikalla sataa tihutteli edelleen, mutta päätin olla välittämättä sateesta. Nyt vain tarkkuutta ja keskittymistä matkalle! 

Alkumatka oli leppoisaa kävelyä Kesänkijärven maisemissa, Yllästunturin komeillessa järven toisella puolen. 

Sitten polku alkoi nousta, ja jonkin ajan kuluttua metsäpolku vaihtui kivirakaksi. 

Sitten vain kiipeämään!

Jostain syystä tunnen suurta vetoa Lapin kuruja kohtaan. Isokuru oli upea, mutta myös Aittakuru oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. 

Kiivetessä piti katsoa todella tarkasti, mihin jalkansa laittoi, sillä kivet olivat irtonaisia. Varomaton saisi nilkkansa nuljahtamaan täällä helpostikin. Eipä ollut tullut taaskaan kerrottua kenellekään, missä olen. 🫣

Välillä piti kääntyä katsomaan takanapäin avautuvia maisemia. 

Loppua ei näy vieläkään. 

Pohdiskelin kiivetessäni, että tämä on kyllä hullujen hommaa, mutta kun kuru oli noustu, hankaluudet unohtuivat välittömästi, ja tuumasin, että ei tämä nyt niin paha ollutkaan. Voisin mennä uudestaankin!

Kuru oli johtanut Kesänki-tunturin jylhiin maisemiin. 

Yhtäkkiä huomasin, että reittimerkkejä ei näkynyt missään. Kaivoin kännykän retkeilysovelluksen esiin, ja kyllä: olin harhautunut reitiltä sivuun, vieläpä aika paljonkin. Miten ihmeessä olin onnistunut taas eksymään – vieläpä tällaisessa paikassa, jossa näkyy joka suuntaan? 

Joka puolella oli pelkkää kiveä, ja pieni epätoivon poikanen meinasin iskeä viimeistään siinä vaiheessa, kun sijaintini osoittava sininen pallo ei näyttänyt liikkuvan sovelluksessa mihinkään, vaan näytin pyörivän paikallani.

Vihreän jäkälän peittämät kivet olivat hauskan näköisiä.

Sitten se tapahtui. Jäkälä oli sateen takia hyvin liukasta, ja kun keskittymiseni herpaantui hetkeksi, jalkani lipesivät alta, ja romahdin toisen polveni päälle. Polvi otti osumaa, ja kipu oli melkoinen, mutta onneksi saatoin hetken päästä todeta, että ei tässä tainnut käydä onneksi pahemmin. Toki polvi oli ilkeän tuntuinen pitkän aikaa, ja myöhemmin illalla huomasin, että polvi oli verillä.  

Yritin katsella rauhassa ympärilleni, josko reittimerkkejä näkyisi jossain, ja viimein huomasin kaukaisuudessa jotain, mikä saattoi olla rivi keppejä. Jatkoin kivillä tasapainoilua, ja yritin päästä takaisin reitille. Miten ihmeessä olin eksynyt reitiltä näin pahasti? 🫣 

Tuommoiset vajaat pari metriä korkeat kepukat voi kadottaa hyvin helposti silmistään.  

Söin evääni Tahkokurun taukopaikalla noin puolessavälissä matkaa. Olin lukenut juuri ennen lähtöäni Hesarista, miten polttopuiden tuonti loppuu (rahanpuutteen takia tietenkin) monesta kansallispuistosta – jos se ei ole jo loppunut – mutta täällä ei ollut pulaa polttopuista! 

 

Kodassa oli ihanan kuivaa.

Loppumatka olikin sitten tylsähköä metsäpolkua. 

Äkkiä takaani alkoi kuulua kummallista ääntä, ja kun käännyin katsomaan, mäkeä alas tuli hurjaa vauhtia pyöräilijä. 

Sinne män.

Ymmärrän kyllä, että on kiva, kun pyörällä pääsee kovaa, mutta en oikein tykkää siitä, että pyöräilijät ja patikoijat käyttävät samoja polkuja. Koko ajan saa olla pelko perseessä, että joku pyöräilijä tulee päälle.

Pyörähdin Äkäslompolossa vielä ennen Leville ajamista ja näin tien vieressä valkoisen poron. Ei muuta kuin tiukka u-käännös ja kuvausasemiin! Valkoiset porot ovat erityisen ihania! 

Sitten keksin, että Pikkiksestä ja porosta pitää saada yhteiskuva, koska valkoinen. Kamera ei suostunut tarkentamaan sekä poroon että Pikkikseen, ja lopulta poro sai tarpeekseen ja otti jalat alleen. 

Tässä vaiheessa huomasin, että vieressä oli talo. Taisinkin olla melkein jonkun paikallisasukkaan pihassa. Jos joku seurasi touhujani, hän tuumasi varmasti, että on nyt lähdetty etelästä Lappiin. 

Veljekset.

Olin varannut Leviltäkin huoneiston, ja oli ihanaa, kun sain pyykit koneeseen ja sen jälkeen kuivauskaappiin ja pääsin itse saunaan. Parhautta! Sitä ennen piti kuitenkin käydä ostamassa illaksi jotain ruokaa, mikä on vieraissa kaupoissa aina pikkuisen tuskainen kokemus. Koska olen tottunut asioimaan eräässä P-kirjaimella alkavassa ruokakaupassa, jossa on kattavat valikoimat, kelvollisen syötävän löytäminen pienistä marketeista tuottaa tuskaa. Nytkin kävin ensin Levin S-Marketissa, mutta koska siellä ei ollut muka mitään, jatkoin matkaani K-Supermarketiin, jossa oli vielä vähemmän. 

K-Supermarketissa oli sentään kaupan omia valmisruokia, mutta onneksi tajusin katsoa niiden päiväykset, ennen kuin nappasin rasian mukaan. 

Savuporolasagne ja -kiusaus oli valmistettu kumpikin 22.5., ja nyt oli 30.5. Siis yli viikon vanhaa ruokaa.

Tällaisilla matkoilla huomaan aina, että olen ruoka-asioissa loppujen lopuksi aika nirso (vaikka olen muuta kuvitellut), ja sekös vituttaa. 

Minun oli tarkoitus mennä seuraavana päivänä patikoimaan Pallakselle, mutta rupesin siinä illan inspiroivina tunteina katselemaan kartasta, että kappas, Kilpisjärvi ei olekaan enää kovin kaukana. Sinne olisi Leviltä vain kolmen tunnin ajomatka, ja sehän ei ole Lapissa yhtään mitään! Muutin siis suunnitelmani lennossa ja päätin tehdä seuraavana päivänä päiväretken Kilpisjärvelle ja käydä huiputtamassa Saanan.  

Levin kylänraitti oli varhain sunnuntaiaamuna aivan kuollut. Tosin se on kuollut tähän vuodenaikaan mihin tahansa aikaan päivästä. 

Kuulin jonkun sanovan, että noiden valkoisten peitteiden alla säilytetään lunta seuraavaa hiihtokautta varten. Tiedä sitten, pitääkö asia paikkansa vai ei. 

Levähdyspaikan upeita maisemia matkalla. 

Alkumatka oli aika tylsä ajella, enkä saanut edes kahvikupposellista mistään, kun mikään paikka ei ollut vielä auki. Tosin palvelut olivat matkan varrella muutenkin harvassa. Lapissa tulee aina välillä mieleen, että mitä jos autoni hajoaisi nyt. Kuinka pian saisin hinausauton varhain sunnuntaiaamuna Käsivarren Lappiin? 

Kilpisjärveä lähestyessäni maisemat alkoivat muuttua kiinnostavammiksi – ja olosuhteet talvisemmiksi. Levillä oli ollut täysi kesä, mutta mitä pidemmälle ajoin, sitä hennommaksi koivujen viherrys muuttui, kunnes se loppui kokonaan. 

Tunturien laet olivat lumen peittämiä, ja mitä pidemmälle ajoin, sitä enemmän lunta näkyi. 

Hyvänen aika sentään.

Mieleeni hiipi epäilys: ei kai Saana ollut enää lumen peitossa? Pienet lumilämpäreet eivät haittaisi patikointia, mutta jos tunturi olisi vielä kokonaan lumen peitossa, patikointireissu ei kyllä onnistuisi. Tällainen mahdollisuus ei ollut tullut mieleenikään! 

Äiti ja lapsi. 

Ajelin eteenpäin hieman jännittyneenä, mutta kun Saana tuli ensimmäisen kerran näkyviin, saatoin huokaista helpotuksesta. 

Kyllä tuolla pystyy patikoimaan!

Lumiset vuoret olivat nekin hyvin lähellä.

Ajelin Saanan polun lähtöpisteelle ja kävin sitä ennen puskapissalla, kun puskia vielä oli. Vessa-asiat ovat aina hankalia tämmöisillä reiteillä, joilla näkyy joka suuntaan, eikä ole mitään, missä asioida muiden katseilta piilossa. 🫣

Saanan polku on reilun kahdeksan kilometrin mittainen (neljä kilometriä ylös ja sama takaisin alas), ja polku on luokiteltu vaativaksi. Polulla näkyi minusta kuitenkin yllättävän paljon iäkkäämpiä ihmisiäkin kävelysauvoineen. Reippaita "vanhuksia"!  

Alkumatka kulkee tunturikoivikossa. Saanan huippu on tässä vaiheessa vielä hyvin kaukana.

Tunturikoivikko on loppunut, ja polku jatkuu rinteessä. Kuvassa näkyy myös Saanan kota, jota en ollut aiemmin nähnytkään. 

Saanan polun reittiä olikin muutettu luonnon kulumisen takia. 

Kohde näkyvissä.

Tiukimpaan nousuun oli rakennettu myös uudet portaat.

Lumilämpäreitä näkyi siellä täällä, ja muutamassa kohdassa polku kulki lumessa. 

Voi näitä maisemia!

Näin matkalla jänösenkin. Löydätkö kuvasta? Onkohan sekin käynyt huiputtamassa Saanan?

Kaksi tuntia myöhemmin saavuin Saanan huipulle. 

 Saanalle kiipeäminen ei ollut mikään ihan helpoin rasti, mutta näkymät palkitsivat vaivan. 

Kilpisjärvi oli vielä jäässä.

Onkohan tuosta mennyt kenties jäätie?

Otin huipulla myös pienen videon. Yksi saksalainen pariskunta sattui saapumaan huipulle samaan aikaan kuin minä, joten Saanalla oli oikein ruuhkaa. 🤣

Aikani huipulla huilattuani oli aika lähteä takaisinpäin. Paluumatka sujuikin ripeästi alamäkeen. 

Kiitos ja näkemiin, Saana! Vieläköhän huiputan sinut kolmannen kerran?

Retken päätteeksi oli saatava ruokaa, mutta kuten sanoin, valinnanvaraa ei hirveästi ollut. Oli siis mentävä Ravintola Kilpikseen, joka oli yksi harvoista paikoista, joka oli auki. 

Poropullat.

Olen syönyt parempiakin annoksia kuin tuo, mutta saihan tuolla vatsansa täyteen. 

Lopuksi piti vielä ajaa kolme tuntia takaisin Leville, mutta matka sujui yllättävänkin joutuisasti. 

Nyt lähden kyselemään viereisestä hotellista, saisiko sieltä aamiaista. Weetabixit kyllästyttävät. 🤣