Mies kalsareissa

Olen yrittänyt viime päivänä korjailla vanhoja blogipostauksiani ja lisätä poistamiani kuvia, ja kyllä siinä onkin ihan hirveä homma. En nyt taidakaan jaksaa tarinoida mitään sen pidemmin, vaan laittelen vain muutamia kuvia viikonlopulta.

Kävimme taas appivanhempien tontilla, kun ukkelin piti tavata tieurakoitsija. Maaseudulla alkaa olla jo aika kuivaa, eikä se ole mikään ihmekään, sillä talvi on ollut minusta poikkeuksellisen lämmin. Eilenkin päivällä oli 33 astetta, ja yölämpötilatkin ovat liikkuneet siinä 18-19 asteen kieppeillä. Minua vähän ärsyttää, että on vieläkin näin lämmin, ja muistelen vähän kaiholla kahden vuoden takaista aikaa, jolloin oli tosi viileää. Jouduimme silloin nukkumaan ukkelin kanssa tonttulakit päässä, kun yöllä oli niin kylmä, eikä ollut muutakaan päähän laitettavaa. Nyt kun olisin kunnolla varustautunut (minulla on pipo, toppatakki, villasukat ja käsineet), niin talvesta ei näy jälkeäkään!

Kaikesta huolimatta maaseudulla kynnettiin riisipeltoa. Maanviljelymetodit ovat varmasti yksi niistä asioista, jotka eivät Intiassa ikinä muutu. Pelloilla käytetään kuulemma myös traktoreita ja muita koneita, mutta itse en muista koskaan nähneeni pelloilla muuta kuin ihan vanhanaikaista ihmis- ja eläintyövoimaa.

Minua vähän hävetti seistä pellon laidassa kyttäämässä, kun tämä nuorukainen tallusteli pellolla selvästikin aluskalsareissaan (aika muhkeat pakarat!), mutta kuvatuksi tuleminen ei näyttänyt lainkaan haittaavan häntä itseään.

Näimme myös punaisessa kukassa olevan gongura-pellon. En tiedä, mitä gongura mahtaisi olla suomeksi (olisiko kiinanruusu), mutta englanniksi se on 'sorrel'. Gonguran lehtiä käytetään täällä aika paljon ruoanlaitossa, mutta kukkia (tai nuppujahan nuo taitavat vielä olla) en ollut ennen nähnyt.

Tontilla ei ollut tapahtunut yhtään mitään, mikä ei ollut mikään yllätys, kun eihän siitä ole kuin viikko, kun kävimme siellä edellisen kerran. Ainoa havaittava muutos oli se, että tontille jätetyt tyhjät viinapullot oli rikottu tuhannen pirstaleiksi, ja tontille oli ilmestynyt lisää roskia (ja ruskeita torttuja).

Tulitikkuaskeja, tyhjiä purutupakkapusseja ja tupakka-askeja oli paljon!

En hirveästi viitsinyt hyppiä heinikossa, kun siellä oli niitä liukumiinoja, ja aina välillä heinikossa kahisi. Minä tietysti heti ajattelin, että siellä on käärmeitä, kunnes sitten näin yhden potentiaalisen kahistelijan, joka oli aika hyvin naamioitunut. 

Pysy loitolla!

Ukkelin piti käydä naapurin asioilla jututtamassa tämän talonvahtia, ja minä olin tietysti onnesta soikeana: näkisin taas sen ihanan koiranpennun! Kun saavuimme naapurin pihapiiriin, yritin etsiä katseellani koiranpentua, mutta sitä ei näkynyt missään. Näkyi vain paljon ihmisiä, mutta ei ihanaa valkoista koiranpentua. Ukkeli taisi arvata ajatukseni, koska hän kysyi heti talonvahdilta, missä koiranpentu on. Talonvahti kertoi, että koira ei ollut enää heidän luonaan. Koiran emon omistajaperhe oli hakenut koiranpennun takaisin, koska oli käynyt ilmi, että talonvahdilla ei ollutkaan varaa ruokkia koiraa! Ilmankos raukka olikin viimeksi ollut niin voipuneen oloinen, kun se ei ollut saanut riittävästi ravintoa! En kestä. Tällaiset tapaukset saavat miettimään, mikä sitten on eläimen kannalta parempi: se, että eläin saa olla samojen ihmisten kanssa koko ajan tutussa ympäristössä mutta joutuu kuitenkin olemaan liian vähällä ravinnolla, vai se, että eläin joutuu välillä stressaamaan matkustamisen tai vieraiden hoitopaikkojen takia mutta saa kuitenkin aina varmasti riittävästi ruokaa.

Paluumatkalla ajoimme suuren osan matkasta Intian pisimmän ylikulkusillan, flyoverin, alla, joka yhdistää näppärästi Hyderabadin lentokentän ja kaupungin. Ylikulkusillan pituus on 11,6 kilometriä, eikä siltä taida olla matkalla kuin yksi uloskäyntimahdollisuus, joten sitä käyttävät lähes yksinomaan ne, jotka ovat menossa lentokentälle tai tulossa sieltä. Matkanteko käy siis huomattavan nopeasti (vaikka tien laatu ei olekaan aina kovin kaksinen), kun ei ole muita säheltäjiä hidastamassa matkantekoa.

Ylikulkusillalle näkyy hyvin kalan muotoinen rakennus, jonka olen nähnyt aiemmin vain ylhäältä sillalta. Nyt kun kerran pyörimme sillan alapuolella, keksin, että voitaisiin käydä katsomassa rakennusta vähän lähempääkin.

 
Rakennuksessa majailee kalastuksen kehittämislaitos (National Fisheries Development Board), ja siinä on arkkitehdilla välähtänyt, kun on tuommoisen rakennuksen suunnitellut! Ukkelin mielestä rakennus on huonosti toteutettu ja sen olisi kuulemma voinut tehdä paremminkin, mutta minusta kala on vallan söötti. Illalla varsinkin se on hauskan näköinen, kun kalan suu on valaistu punaisella ja silmät sinisellä.

Kun kaupunkia kaunistettiin biodiversiteettikonferenssia varten, ylikulkusiltojen alapuolia maalattiin, ja niille laitettiin kaiverruksia ja veistoksia. Yhden ylikulkusillan alle laitettiin tanssivia intialaishahmoja, jotka ovat minusta pelottavan aidon näköisiä.

 

Viikonloppuna tuli käytyä myös kotimme lähellä olevassa jäätelöbaarissa, jossa emme ole aimmin käyneet, vaikka se lähellä onkin.

Tämän paikan erikoisuus on se, että jäätelöannokset tehdään niin, että jäätelö ja ja muut lisukkeet "litistetään" lusikalla yhteen ja hakataan sen jälkeen veitsellä sekaisin annokseksi.

En ole oikein tajunnut, onko hommassa varsinaisesti mitään järkeä, mutta ilmeisesti sillä saadaan aikaiseksi erityisen maukas jäätelöannos. Hyvää se kyllä olikin!

Otimme jäätelöannokset mukaan ja nautimme ne kotona.

Appivanhempien kylpyhuoneremontti ei ole oikein edennyt. Keskiviikkona kaivaustyöt saatiin päätökseen, ja putkien reikäkohdatkin löytyivät.

Sen jälkeen poikia ei ole töissä näkynytkään; mitä he nyt eilen olivat käyneet paikalla ihmettelemässä, että siellä se työmaa vielä on. Taitaa olla työn kestoksi arvioitu kuusi päivää olla mennyt jo! Anoppia suututtaa töiden pitkittyminen, koska hän ei pääse pesemään edes pyykkiä, kun pesukone oli juuri toisessa näistä remontoitavista kylppäreistä. 

Minunko piti laittaa vain kuvia ja olla jaarittelematta mitään? Ei tainnut ihan onnistua.