Anopin katoamistemppu

Ukkeli on taas ollut matkoilla ja on siellä vielä edelleenkin, joten minä olen käynyt välillä kuluttamassa aikaani anoppilassa, ja anoppi on yrittänyt kovasti huolehtia siitä, että minä en ainakaan kuole nälkään.

Sunnuntai-iltana anoppi soitti minulle ja ehdotti maanantaiaamupäiväksi ostosreissua Lifestyle-tavarataloon. Anoppi halusi nimittäin viedä maalta Hyderabadiin kyläilemään tulleen sukulaisnaisen ja tämän pojan Lifestyleen. Anoppilan uusi autonkuljettaja - joka on muuten luotettava, nöyrä ja kaikin puolin täydellinen tyyppi - oli perjantaina saanut kesken työpäivän puhelun kotikylästään, että joku sukulainen oli kuollut. Miehen piti lähteä saman tien, kesken työpäivän, kotikyläänsä. Minusta on tullut näköjään niin ikävä ihminen, että ajattelin heti ensimmäiseksi, että ei, taas tämä vanha sama tekosyy! Kannattaisikohan välillä keksiä jotain muuta? Välittömästi sen jälkeen tunsin itseni maailman alhaisimmaksi lurjukseksi; kuinka kehtaan edes epäillä kuskin motiiveja, kun kuljettaja ei ole ollenkaan sen luontoinen, että hän saattaisi keksiä jotain tällaista omasta päästään. Kyseessä taisikin olla ihan todellinen tapaus tällä kertaa, kun autonkuljettaja järjesti appivanhemmille vielä sijaiskuljettajankin siksi aikaa, kun hän on poissa. Tänään kuljettaja palasikin sitten taas töihin.

Sijaiskuljettajan saapuminen ei ollut mitenkään varmaa, ja anoppi lupasi soitella minulle maanantaiaamuna, jos appiukko tarvitsee kyydin töihin. Meidänhän piti joka tapauksessa mennä kaupoille, joten oli aivan sama, jos menisin anoppilaan hieman aikaisemmin. Sukulaisnainen ja hänen poikansa kun eivät kuitenkaan voisi lähteä kaupoille heti aamusta, koska he tulisivat joskus aamupäivällä toisten sukulaisten luota, jossa he olivat olleet kaksi yötä. (Tavaratalot aukeavat täällä muutenkin vasta yhdeltätoista, että ihan turha mennä roikkumaan ovien taakse ennen sitä.)

Tuli maanantaiaamu, ja minä odottelin anopin soittoa. Kun sitä ei kuulunut, ajattelin, että sijaiskuljettaja on kai tullut. Halusin kuitenkin varmistaa asian, ja yritin soittaa ensin anoppilan lankapuhelimeen (ei yhteyttä) ja anopin kännykkään (ei vastausta). Puuhailin omia juttujani, ja yritin soittaa uudelleen muutaman tunnin päästä, yhtä huonolla menestyksellä. Puolenpäivän jälkeen soitin anoppilaan vielä kolmannen kerran, enkä saanut anoppia vieläkään kiinni. Oma äitini sattui soittamaan Suomesta minulle, ja kun valittelin hänelle, että anoppi on kateissa, äiti kysyi, onko appiukko kotona, vai onko hänkin reissussa (appiukkokin reissailee aika usein).

Silloin muistin, että edellisellä viikolla oli ollut jotain puhetta siitä, että appiukko oli menossa Bangaloreen. Appiukko oli nyt tietysti siellä Bangaloressa - ja siinä samassa ymmärsin, mitä oli varmasti tapahtunut! Appiukko on matkoilla, sukulaisnainen siellä toisilla sukulaisilla, ja anoppi on yksin kotona, kun hänen neljä vuotta palvellut kotiapulaisensakin otti äskettäin lopputilin. Tytön (tai no joo, 24-vuotias tyttö) isä oli vaatinut tytön palkan kaksinkertaistamista (!), ja kun sitä ei ollut tullut, tytön piti lopettaa työt. Nyt kun anoppi oli yksin kotona, hän oli tietysti liukastunut kylpyhuoneessa hiusöljyyn, kaatunut ja satuttanut itsensä, eikä päässyt lattialta omin avuin ylös! Asioiden kulkua hetken mietittyäni sain kehiteltyä itselleni niin suuren paniikin, että minun oli lähdettävä saman tien anoppilaan katsomaan, mikä siellä oli tilanne. En viitsinyt soittaa appiukollekaan ja huolestuttaa häntä, vaan ajattelin, että sama se, menen itse tarkistamaan tilanteen.

Perillä ajelin hissillä neljänteen kerrokseen, ja kun avasin hissin oven, mitä näinkään. Anoppilan ulko-ovi oli puoliksi auki, kuten aina muulloinkin (ilma kiertää asunnossa paremmin ja näkee samalla myös käytävässä liikkuvat naapurit ja muut ihmiset). Avonaisesta ovesta näin heti ensimmäiseksi sukulaisnaisen pojan, joka makasi divaanilla televisiota keskittyneesti tuijottaen. Kun astuin ulko-ovesta sisään, näin ruokapöydän ääressä istumassa vieraan naisen, jolle anoppi kantoi juuri ruokaa pöytään. Vieras tunsi minut, ja minunkin olisi kai pitänyt tuntea hänet, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, kuka hän oli. (Joskus minusta tuntuu, että kaikki intialaiset ovat ihan samannäköisiä!) En kehdannut käydä kyselemään naiselta, että kukahan te mahdatte oikein olla, vaan teeskentelin tuntevani hänet. (On muuten aika vaikea keskustella jonkun kanssa niin kuin muka tuntisi hänet, jos ei oikeasti ole hajuakaan, kuka hän on). Sohvalla makaavan pojan äitikin ilmestyi pian keittiöstä, ja vähän ajan päästä appiukkokin tuli vielä lounaalle. Anoppi siis löytyi - ja löytyi vähän muitakin.

Kun varakuljettaja oli ilmestynyt aamulla paikalle - appiukko ei muutenkaan yhtään tykkää käyttää minua "autonkuljettajana"; hän mieluummin vaikka kävelee - ja sukulaisnainenkin oli tullut toisesta kyläpaikasta vasta puolenpäivän aikaan, anoppi oli tyystin unohtanut koko kauppareissun. Minun kännykälläni ei jostain syystä vain päässyt anoppilan lankapuhelimeen, vaikka kokeilin soittaa siihen vielä anoppilassakin. Puhelin toimi kyllä. Kännykkänsä ääntä anoppi ei ollut kuullut, kun - kappas vain! - kännykkä oli jäänyt makuuhuoneeseen. Olin hieman tuohtunut anopille, kun olin jo kerennyt kuvittelemaan vaikka mitä, mutta koko homma suli pian nauruksi. Kaikkia nauratti, kun olin luullut, että anopille oli käynyt jotain. Mitä nyt anopille voisi sattua.

Seuraavana päivänä päästiin jo ihan kauppa-asioillekin, mutta siitä kerron ehkä lisää myöhemmin.

Eilen illalla herkuttelin suklaamunilla, jotka olin ostanut Suomessa palkaksi virpojille, joita ei sitten koskaan tullutkaan. Nappasin munat mukaani Intiaan - koska eihän suklaata voi jättää mihinkään pilaantumaan, hyvänen aika - mutta olin unohtanut munat tyystin matkalaukkuuni. En ole kyllä ikinä nähnyt näin surkean näköisiä suklaamunia! 

Munat olivat sulaneet ihan muodottomiksi, mutta maku oli onneksi vielä ihan kohdallaan. Sulaneella suklaamössöllä sai myös kohtalaisen hyvän sotkun aikaiseksi.