Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


maanantai 14. marraskuuta 2011

Ahdistaa!!!

Olen yrittänyt sopeutua tähän ajatukseen jo jonkin aikaa, mutta se ei vain ota onnistuakseen. Pää on kuin ampiaispesä, joka kuhisee ajatuksia, pelkoja ja inhoa. En halua, en uskalla, en jaksa! En, en, en!

Olemme lähdössä taas Intiaan. Miljoonannen kerran, ja niin pitkäksi aikaa, että oksettaa. Minä hölmö kun luulin asuvani pysyvästi Suomessa ja tekeväni suomalaisia juttuja, kuten opiskelevani psykologiaa avoimessa yliopistossa. Tosiaankin luulin, että intialainen arki ja kaikki sen vastoinkäymiset ovat omalta kohdaltani taaksejäänyttä elämää. Että kävisin toki silloin tällöin Intiassa, mutta korkeintaan parin kuukauden lomamatkoilla. Just joo.

Minua ärsyttää Intiaan menossa niin moni asia, että olisikin helpompi listata kaikki ne asiat, jotka eivät ärsytä. Se lista alkaisi tästä ja loppuisi tähän.

Kaikkien arkielämän epäsujuvuuksien lisäksi minua ärsyttää Intiassa ehkä eniten liikenne, joka on mitä on. Päätön törmäily kaikkien mielikuvituksellisten ajoneuvojen ja erilaisten eläimien keskellä ei inspiroi minua yhtään. Intialaisessa liikenteessä kun ei ole mitään takuita: vaikka itse ei tekisi muuta kuin istuisi liikkumattomassa autossa, jostakin kulman takaa saattaa syöksyä autoriksa, joka kaatuu konepellille. Tai vaikka itse yrittäisi ajaa kuinka kaikki aistit äärimmilleen viritettyinä, ns. ennakoivaa ajoa (haha!), auton eteen voi ampaista kiljuva sika, joka syöksyy suoraan eturenkaan alle. Minusta eläimiin törmäily ei ole mitenkään kivaa eikä ainakaan normaalia, ja siksi otankin tämmöiset tapaukset hirveän raskaasti. Tuonkin sian epätoivoinen kiljunta soi korvissani vielä pitkän aikaa, ja mies joutui ottamaan käyttöön koko lohdutusarsenaalinsa: ei siinä olisi kukaan voinut tehdä mitään, kun sika tuli keskikorokkeen raosta auton eteen niin äkkiarvaamatta.

Voisimme tietenkin palkata autonkuljettajan, jolloin minun ei tarvitsisi murehtia liikenteestä yhtään. Sen kun vain istuisin takapenkillä ja lueskelisin intialaisia naistenlehtiä sillä aikaa, kun kuljettaja vie minut kaupungin toiselle laidalle ostamaan länsimaisia jogurtteja. Kaikki normaalit ihmisethän tekevät näin: he palkkaavat autonkuljettajan ja työllistävät samalla yhden ihmisen. Sitten olemassa näitä epänormaaleja tapauksia, kuten minä; hätähousuja, joiden mielestä asiat tulevat nopeimmin ja parhaimmin tehtyä, jos ne tekee itse. Johan siinä menee vapauskin ihan kokonaan, jos joutuu olemaan riippuvainen autonkuljettajasta!

Mitä minä siis oikein valitan, jos kerran autolla ajaminen on oma valintani? Pöljä.

Minua ärsyttää suunnattomasti myös se, että asuminen ja eläminen pitää aloittaa taas ihan nollasta: pitää etsiä asunto ja kalustaa se, jokaista pienintäkin - ja varsinkin isointa - tavaraa myöten. Rasittaa se kaupoissa juokseminen, tinkiminen ja tavaroiden etsiskely ympäri kaupunkia. Ahdistaa se asentajien ja tavarantoimittajien kyttäily, kun eihän se ole mitenkään kirkossa kuulutettua, että perille tulee oikea määrä oikeita tuotteita tai että tuotteet asennetaan niin, että ne toimivat vielä seuraavanakin päivänä.

Kaikkein eniten minua kauhistuttaa Intiassa kuitenkin se, miten paljon Intia rasittaa (pidemmän päälle) henkisesti, ainakin minua. Intiassa kun joutuu näkemään sellaisia asioita, joita ei tiennyt olevan olemassakaan, ja siellä myös joutuu sellaisiin tilanteisiin, joihin Suomessa ei voisi koskaan joutua. Siksi itsestään löytää Intiassa aivan uusia puolia, eivätkä kaikki löydökset läheskään aina miellytä. Joskus en tunnista itseäni omasta käyttäytymisestäni ollenkaan. Heikoimpina hetkinäni minun tekisi vain mieli kaivautua peiton alle, kun tuntuu, että inhoan koko Intiaa ja jokaista intialaista niin paljon. Yksinäisyys vain pahentaa asiaa, kun enhän minä voi oikein valittaa kenellekään intialaiselle, että kyllä te intialaiset olette oikeita persläpiä. Miehelleni voin tietysti itkeä ja parkua, mutta häneltä ei tässä asiassa yleensä hirveästi empatiaa heru: hän kun asettuu heti puolustuskannalle, jos haukun kaikki intialaiset pystyyn. (Miksi ihmeessä?) Suomeenkaan en viitsi soittaa ja valittaa, koska välimatka tekee pienistä ongelmista hirveän isoja. En viitsi turhaan huolestuttaa murheillani ketään, varsinkaan kun tiedän, että seuraavana päivänä oloni saattaa olla jo paljon parempi.

Yksi asia on kuitenkin varma: Intiassa ei räkä jäädy lenkillä nenään. Kukahan se nimittäin juuri jokin aika takaperin kuuluttikaan vihaavansa talvea ja kaikkea mitä siihen liittyy? Olisi ehkä kannattanut pitää mölyt mahassaan. Sitä saa mitä tilaa.

Tiedän kyllä, että Intiaan muutto ei (ehkä) ole mikään maailmanloppu ja että tapahtuu sitä maailmassa hirveämpiäkin asioita. Ehkä tämä synkeys vielä muuttuu iloksi, vaikka tällä hetkellä on kyllä ihan hirveän vaikea uskoa sitä. Tahtoisin vain tunkea pääni pensaaseen tai nukkua prinsessan unta pari vuotta.

14 kommenttia:

  1. Hei! Mina taalla taas - se Intiassa perheen kanssa asustava tyyppi, joka on aina silloin talloin kommentoinut jotain pienta. Me ollaan talla hetkella viela rapakon toisella puolen, mutta ollaan parin viikon sisaan matkustamassa muksun kanssa kahden takaisin Intiaan. Ja anoppilaan majailemaan. (Voi Kuolema!)

    Missa kaupungissa teidan koti tulee olemaan? Tuskin olemme niin onnekkaita etta muuttaisitte Keralaan, mutta ahdistusta voi jakaa helpommin kun on joku, jolla on Intian sisainen numero! :) Ai kun ahdistaa ja VIHAAN niita ja naita juttuja-mailejakin voi lahettaa jos haluat! Ja aina voi tulla kaymaan.

    Olen jo pessimistisesti ennakoinut etta esimerkiksi 2012 tullee olemaan pelkkaa kitumista ja ahdinkoa, koska meilla alkaa nelivuotiaan kouluprosessiruljanssi. Voi jippijaijee!

    Niin etta jos tuntuu silta etta haluaisit vaihtaa kuulumisia, niin pistan mailiosoitetta ja puhelinnumeroa ja sen sellaista tulemaan.

    VastaaPoista
  2. Ymmarran huolesi. On vielakin niin muistissa kaikki ne ikavat asiat Intiasta, vaikka ollaankin jo kaksi vuotta oltu poissa.

    Isanta valilla vihjailee, etta josko sita lahdettaisiin takaisin sinne, mutta ei ainakaan viela ole ollut tosissaan. En ihan akkia ole pakkaamassa Intiaa lahtoa varten.

    Ja tuo kuskin "viema" vapaus - allekirjoitan taysin! Inhosin yli kaiken olla tilivelvollinen menemisistani ja tulemisistani. Meilla vakuutus syista piti olla kuski. Nyt nautin taysin rinnoin vapaudestani taalla hiekkalaatikolla.

    VastaaPoista
  3. Vau Hippu, oletko tosiaan ajanut itse autoa Intiassa? Chapeau!! Se liikenne on kyllä uskomatonta, meidän Intiassa ennen käymättömät matkaseuralaiset oli jatkuvasti sydänkohtauksen partaalla, mehän itse tunnettiin onneksi jo se tilanne eli siellähän on jatkuvasti se tunne, että nyt sattuu ainakin viisi kolaria yhtä aikaa. Kyllä meitä nauratti tämä meidän saksalaisen miljoonakaupungin liikenne sunnuntaiaamuna Bombayn kaaokseen verrattuna. Intia on ihana lomamaa, mutta ymmärrän niin hyvin, että et halua asua siellä jatkuvasti.

    VastaaPoista
  4. Intia on henkisesti niin rankka maa, että ymmärrän täysin pointtisi. On aivan eri asia tulla pariksi viikoksi/kuukaudeksi valaistumaan joogaretriittilomalle kuin asua ja pyörittää sitä haastavaa arkea.
    Onneksi sinulla on paikallinen miehesi, niin ehkä asiat sujuvat hitusen kivuttomammin.. vaikka eihän siellä yhtä ja samaa toimintamallia ole missään eikä koskaan.
    Tsemppiä! Onneksi Intiasta löytyy niitäpositiiviakin juttuja :).

    VastaaPoista
  5. Hei anonyymi. :-) Voih, anoppilaan... Tiedän tunteen! Minä pystyn olemaan anoppilassa lyhyen aikaa ihan hyvin, mutta jos pitäisi olla siellä pitemmän aikaa, tiedän, että hermo menisi. Kun jo pelkästään meidän ruokavaliot on niin erilaiset, ja anoppi yrittää aina syöttää meitä kuin jotain syöttöpossuja.

    Me ollaan menossa taas sinne iänikuiseen Hyderabadiin, johon olen jo aika hemmetin kyllästynyt. Toisaalta onhan siinä se hyvä puoli, että tuntee paikat entuudestaan... Olisi kyllä ihanaa olla yhteyksissä ja vuodattaa tuskaa puolin ja toisin. :-) Joten laita vaan ihmeessä meiliosoitetta tulemaan! (Meiliosoitteeni löytyy tuolta profiilin takaa.) Lähetän sinulle telepaattisesti paljon voimia ja kärsivällisyyttä!

    Kuwaitin kaunotar, varo vaan, tuosta vihjailusta se meilläkin lähti. :-) Toivottavasti sinä et kuitenkaan joudu takaisin Intiaan!

    Minua ärsyttää autokuskissa sekin, että kuskia pitää olla aina metsästämässä silloin kun haluaa lähteä johonkin tai jostakin pois. On niin helppoa, kun voi vain itse istua autoon ja ajaa minne tahtoo ja milloin tahtoo, ilman että täytyy soitella kuskille, että tulisitko nyt sinne tai sinne.

    Allu, joo, mulla on joku pakkomielle, että mun pitää tehdä Intiassakin kaikki itse, siivouksesta ruoanlaittoon ja autolla ajamiseen. Muut (lue: intialaiset, heh heh) ovat muka aina liian hitaita, eivätkä tee hommia yhtä hyvin kuin minä. Ei ole ihan voittaja-asenne kyllä tämäkään, ja joskus tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. :-D

    Minuakin huvittaa hirveästi, kun täällä Suomessa valitetaan ruuhkista ja liikenteen hitaudesta. Täällä sentään autot ajavat sääntöjen mukaan, eivätkä siirry ajelemaan esim. pientareelle, jos tieltä loppuu tila. :-)

    Suzhouren, kiitos kannustuksesta. :-) Kyllä paikallinen mies ja appivanhemmat auttavat varmasti aika paljon, koska heidän kauttaan pääsee kulttuuriin ehkä paremmin sisälle. Toisaalta Intia-inhon iskiessä tuntuu, että vain toinen länsimaalainen voi ymmärtää, mitä kaikkea mielessä liikkuu.

    Intiassa on onneksi paljon positiivisia juttujakin, mutta tällä hetkellä en oikein pysty ajattelemaan niitä, kun kaikki ikävät puolet pyörivät vaan mielessä. Mutta ehkä se tästä taas ajan kanssa lutviutuu.

    VastaaPoista
  6. Voihan harmi! Luulin tosiaankin että jäätte pidemmäksi aikaa Suomeen. Hyderabin juttujasi on ollut tosi kivaa lukea,mutta ymmärrän,että olisit mieluummin halunnut jäädä Suomeen,ihan itsesi kehittämisenkin vuoksi.3 maailman maassa asuneena(Etelä-Amerikka) tiedän miten suuri voi olla ero Suomeen verrattuna,ja miten ärsyttää kun ihan normaalit asiat eivät hoidu eivätkä toimi.Tsemppiä sulle ihan kamalasti;toivottavasti löytyy kiva koti sieltä ja jotain mielekästä tekemistäkin.Miten pitkä on pitkä aika? Oletteko nyt pidemmän aikaa kuin aikaisemmin?

    VastaaPoista
  7. Ymmärrän murheesi. Ai kuinka hyvin.. Pitkäksi aikaa, mutta ei kuitenkaan lopullisesti..kai.
    Mutta no, etukäteen tuntuu aina kurjemmalta kuin sitten oikein paikan päällä, siellä siihen kuitenkin sopeutuu, pakostakin. Siellä asuvista suomalaisista ystävistä on apua, ei muut voi niin täysin ymmärtää.. Harmi vaan opiskelun suhteen. Itsekseen voi tietty opiskella netin kauttakin, Berkeleyn yliopistolla on kaikki syksyn kurssit netissä englanniksi. http://webcast.berkeley.edu/ jos meinaan kiinnostaa niin paljon, sit käy vaan tenttimässä jossain, kai se on mahdollista nykyään..

    VastaaPoista
  8. Yaelian, kiitos. <3 Eiköhän Intiasta löydy jonkinlainen asuinpaikka ja jotain tekemistäkin; ainakin täytyy olla luottavainen. Hassua, miten kaikki ne pienet (ja isot!) eroavaisuudet alkavat ärsyttää enemmän ja enemmän, mitä useammin tai kauemmin jossakin maassa on, varsinkin kun minulla on Intiassa-oleskelu ollut aika katkonaista. En ole koskaan joutunut sopeutumaan kaikkeen oikein todella, niin kuin silloin, jos suunnittelisin viettäväni ”loppuelämäni” Intiassa.

    Puhe on ollut kahdesta vuodesta, mutta saa nyt nähdä, millaiseksi tuo aika loppujen lopuksi muuttuu. Minä en usko enää mihinkään. :-) Kai se on pakko antaa vain elämän viedä...

    Sirokko, siinäpä se just onkin, kun on vähän siellä sun täällä eikä pysyvästi oikein missään. Ja kun ei tiedä, miten kauan missäkin tulee olemaan, ei oikein osaa/uskalla kehittää missään mitään pysyvää. Sitten jos yrittää, niin persiilleen menee. :-)

    Se on ihan totta, että etukäteen ajateltuna kaikki tuntuu pahemmalta kuin siellä paikan päällä. Mulle on vain kehittynyt viime aikoina joku ihmeellinen Intia-vastustus, jota minulla ei ole ennen ollut. Mutta kyllä minä uskon, että pystyn taas sopeutumaan, kai. :-)

    Katsoin tuota antamaasi linkkiä, ja siellähän näytti olevan vaikka mitä mielenkiintoista. Tähtitiedettäkin oli. :-) Kiitos tuhannesti vinkistä! On se vaan ihmeellistä, miten nykyään kaikki on netissä. Hyderabadissa on kuulemma joku avoin yliopistokin, ja jos se on siedettävän oloinen pulju, niin menen kyllä sinnekin – tai jonnekin muualle - opiskelemaan jotain. :-) Siellähän voi olla tarjolla vaikka jotain ihan ainutlaatuista, mitä Suomessa ei ole.

    VastaaPoista
  9. Heips! Ainakin Hyderabadin ainoa vakituinen suomalaisasukas iloitsee täällä sun paluusta! Lääkkeeksi Hyderabad-ähkyyn meillä on jopa tarjota sulle uusia maisemia, koska ollaan rakentamassa (anopin ja appiukon kanssa! ;) ) uutta taloa maaseudulle Medchalin lähelle. Muutetaan sinne toukokuuhun mennessä ja nautittais lasten kanssa (nyt siis jo kolme kpl - se odotettu suvunjatkaja syntyi viime kuussa) erittäin mielellämme suomenkielisestä seurasta ja osallistuttais Intia-päivittelyyn. :) Lämpimästi tervetuloa tietysti myös ennen toukokuuta, numero on sama vanha. Tervetuloa samaan syssyyn myös Keralan anonyymille - pakene jollain lomalla anoppilasta ja tuo teidän muksu meille leikkimään samanikäiseen seuraan. :)

    VastaaPoista
  10. Raita, kiva kiva, kiitos kutsusta. :-) Piti oikein etsiä kartalta, missä se Medchal on, mutta sitten totesin, että ollaanhan me sielläkin päin pyöritty. Lähdettiin kerran ”huviajelemaan” Kompallyyn päin, kun luultiin että Ring Road on valmis jo Shamirpetiin asti. No eihän se mitä ollut. :-)

    Onnea perheenlisäyksen johdosta ja onnea myös talonrakennusprojektiin! Yhteyksiin! :-)

    VastaaPoista
  11. Uiuii, Hyderabadiin taas! Kerro kaikki. Laitahan mulle sähköpostia. Tiiän kyllä niin tunteen, kun Intia tökkii. Toisaalta onhan siellä ihana aurinko! Mulla on niin ikävä aurinkoa.. Menee vielä hetki, että se täällä Suomessa alkaa taas lämmittämään./Marja

    VastaaPoista
  12. Heips, Marja. :-) Mä en vissiin oo koskaan ollut Intiassa auringon perään, kun ei siitä voi kuitenkaan koskaan oikein nauttia. Tai ehkä pitäis mennä johonkin hotellin uima-altaalle köllimään, mutta sekin ois ehkä vähän pitkästyttävää. :-) Nyt kun on vuoden pimein aika, niin vähäiset aurinkoiset päivät tuntuu kyllä tosi ihanilta!

    Yritän laittaa meiliä tulemaan pikapuoliin... alkaa tämä kyrsiminen (lähdön takia) olla jo sen verran laskenut, että vois tulla ehkä muutakin tekstiä kuin kiroilua. ;-)

    VastaaPoista
  13. Sinä se olet kyllä blogittajien blogittaja, sillä kun kytkeydyn nettiin niin tsekkailen aina ensi askareitten joukossa oletko sinä kirjoittanut jotakin blogiisi. Kukaan muu bloginpitäjä ei ole aiheuttanut minussa samanlaista addiktiota, ikinä! Ja nyt kun täältä ei löytynyt mitään uutta, sorruin taas artikkelin viimeistelyn sijaan lukemaan vanhoja kirjoituksiasi...

    Miten olet näistä synkistä ajatuksista itsesi kammennut ylös vierähtäneen vuoden aikana?

    Ajatteletko koskaan että olet tämän velkaa miehellesi, joka myös on varmaan joutunut kohtaamaan samanlaisen tunnemyrskyn Suomessa? Minulle tuli Mauritiuksella sellaisia mietteitä silloin kun joku tuntui vaikealta ja vieraalta, ja sanon aina välillä velallisuudentunnossa miehelleni, kun jokin Suomessa häiritsee häntä, että ei ole ollenkaan poissuljettua että me kaksi muutamme joskus hänen kotimaahansa... sitten kun muksuni ovat isoja eivätkä juridisesti enää sido minua Suomeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, no minusta se on tietysti kauhean kiva. :-)

      Olen huomannut omalla kohdallani sen, että Intia tuntuu ajatuksena paljon pelottavammalta ja vastenmielisemmältä kuin se sitten loppujen lopuksi onkaan. Suomessa elämä on loppujen lopuksi niin mukavaa ja helppoa, että sitä ehtii tottuu siihen, ja mukavuusalueelta poistuminen saa aikaan aina jonkinlaisia väristyksiä. Olen ravannut Suomen ja Intian väliä viimeisten vuosien aikana aika paljon, ja sekin on osaltaan auttanut: on käynyt aina vain helpommaksi sopeutua kumpaankin maahan, eikä sopeutumiseen mene enää lainkaan aikaa, vaan tuntuu kuin tulisi kotiinsa, meni sitten Suomeen tai Intiaan.

      Minua auttoi myös mieleisen asuinpaikan löytäminen; se entinen asunto oli erään ukkelin tuttavan asunto, joka sattui olemaan vapaana silloin, kun tulimme Intiaan vuonna 2009. Minulla ei siis ollut sen asunnon valinnassa minkäänlaista sananvaltaa, ja inhosin sitä paikkaa melkein alusta lähtien (se oli sellainen gated community). Tästä asunnosta (jossa olemme olleet siis helmikuun alusta lähtien; tammikuu asuttiin anoppilassa) taas olen tykännyt valtavasti. :-)

      Bloggaaminenkin on auttanut, ehkä enemmän kuin tajuankaan. On helpottavaa, kun saa jakaa kokemuksiaan, ja se auttaa löytämään asioista usein myös sen humoristisen puolen. Jos minulla ei olisi tätä blogia, niin voi karmea, en osaa edes kuvitella!!

      Olen kai kokenut loppujen lopuksi olevani tässä aina se saava osapuoli, koska en ole koskaan kokenut olevani miehelleni mitään velkaa. Tiedän, että tämä kuulostaa kliseeltä, mutta olen (kaikesta huolimatta) pikemminkin kiitollinen, että olen saanut olla täällä ja kokea ja nähdä niin toisenlaista elämää. Intia on nimittäin ollut aika hyvä koulu minulle. :-)

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3