Ahdistaa!!!

Olen yrittänyt sopeutua tähän ajatukseen jo jonkin aikaa, mutta se ei vain ota onnistuakseen. Pää on kuin ampiaispesä, joka kuhisee ajatuksia, pelkoja ja inhoa. En halua, en uskalla, en jaksa! En, en, en!

Olemme lähdössä taas Intiaan. Miljoonannen kerran, ja niin pitkäksi aikaa, että oksettaa. Minä hölmö kun luulin asuvani pysyvästi Suomessa ja tekeväni suomalaisia juttuja, kuten opiskelevani psykologiaa avoimessa yliopistossa. Tosiaankin luulin, että intialainen arki ja kaikki sen vastoinkäymiset ovat omalta kohdaltani taaksejäänyttä elämää. Että kävisin toki silloin tällöin Intiassa, mutta korkeintaan parin kuukauden lomamatkoilla. Just joo.

Minua ärsyttää Intiaan menossa niin moni asia, että olisikin helpompi listata kaikki ne asiat, jotka eivät ärsytä. Se lista alkaisi tästä ja loppuisi tähän.

Kaikkien arkielämän epäsujuvuuksien lisäksi minua ärsyttää Intiassa ehkä eniten liikenne, joka on mitä on. Päätön törmäily kaikkien mielikuvituksellisten ajoneuvojen ja erilaisten eläimien keskellä ei inspiroi minua yhtään. Intialaisessa liikenteessä kun ei ole mitään takuita: vaikka itse ei tekisi muuta kuin istuisi liikkumattomassa autossa, jostakin kulman takaa saattaa syöksyä autoriksa, joka kaatuu konepellille. Tai vaikka itse yrittäisi ajaa kuinka kaikki aistit äärimmilleen viritettyinä, ns. ennakoivaa ajoa (haha!), auton eteen voi ampaista kiljuva sika, joka syöksyy suoraan eturenkaan alle. Minusta eläimiin törmäily ei ole mitenkään kivaa eikä ainakaan normaalia, ja siksi otankin tämmöiset tapaukset hirveän raskaasti. Tuonkin sian epätoivoinen kiljunta soi korvissani vielä pitkän aikaa, ja mies joutui ottamaan käyttöön koko lohdutusarsenaalinsa: ei siinä olisi kukaan voinut tehdä mitään, kun sika tuli keskikorokkeen raosta auton eteen niin äkkiarvaamatta.

Voisimme tietenkin palkata autonkuljettajan, jolloin minun ei tarvitsisi murehtia liikenteestä yhtään. Sen kun vain istuisin takapenkillä ja lueskelisin intialaisia naistenlehtiä sillä aikaa, kun kuljettaja vie minut kaupungin toiselle laidalle ostamaan länsimaisia jogurtteja. Kaikki normaalit ihmisethän tekevät näin: he palkkaavat autonkuljettajan ja työllistävät samalla yhden ihmisen. Sitten olemassa näitä epänormaaleja tapauksia, kuten minä; hätähousuja, joiden mielestä asiat tulevat nopeimmin ja parhaimmin tehtyä, jos ne tekee itse. Johan siinä menee vapauskin ihan kokonaan, jos joutuu olemaan riippuvainen autonkuljettajasta!

Mitä minä siis oikein valitan, jos kerran autolla ajaminen on oma valintani? Pöljä.

Minua ärsyttää suunnattomasti myös se, että asuminen ja eläminen pitää aloittaa taas ihan nollasta: pitää etsiä asunto ja kalustaa se, jokaista pienintäkin - ja varsinkin isointa - tavaraa myöten. Rasittaa se kaupoissa juokseminen, tinkiminen ja tavaroiden etsiskely ympäri kaupunkia. Ahdistaa se asentajien ja tavarantoimittajien kyttäily, kun eihän se ole mitenkään kirkossa kuulutettua, että perille tulee oikea määrä oikeita tuotteita tai että tuotteet asennetaan niin, että ne toimivat vielä seuraavanakin päivänä.

Kaikkein eniten minua kauhistuttaa Intiassa kuitenkin se, miten paljon Intia rasittaa (pidemmän päälle) henkisesti, ainakin minua. Intiassa kun joutuu näkemään sellaisia asioita, joita ei tiennyt olevan olemassakaan, ja siellä myös joutuu sellaisiin tilanteisiin, joihin Suomessa ei voisi koskaan joutua. Siksi itsestään löytää Intiassa aivan uusia puolia, eivätkä kaikki löydökset läheskään aina miellytä. Joskus en tunnista itseäni omasta käyttäytymisestäni ollenkaan. Heikoimpina hetkinäni minun tekisi vain mieli kaivautua peiton alle, kun tuntuu, että inhoan koko Intiaa ja jokaista intialaista niin paljon. Yksinäisyys vain pahentaa asiaa, kun enhän minä voi oikein valittaa kenellekään intialaiselle, että kyllä te intialaiset olette oikeita persläpiä. Miehelleni voin tietysti itkeä ja parkua, mutta häneltä ei tässä asiassa yleensä hirveästi empatiaa heru: hän kun asettuu heti puolustuskannalle, jos haukun kaikki intialaiset pystyyn. (Miksi ihmeessä?) Suomeenkaan en viitsi soittaa ja valittaa, koska välimatka tekee pienistä ongelmista hirveän isoja. En viitsi turhaan huolestuttaa murheillani ketään, varsinkaan kun tiedän, että seuraavana päivänä oloni saattaa olla jo paljon parempi.

Yksi asia on kuitenkin varma: Intiassa ei räkä jäädy lenkillä nenään. Kukahan se nimittäin juuri jokin aika takaperin kuuluttikaan vihaavansa talvea ja kaikkea mitä siihen liittyy? Olisi ehkä kannattanut pitää mölyt mahassaan. Sitä saa mitä tilaa.

Tiedän kyllä, että Intiaan muutto ei (ehkä) ole mikään maailmanloppu ja että tapahtuu sitä maailmassa hirveämpiäkin asioita. Ehkä tämä synkeys vielä muuttuu iloksi, vaikka tällä hetkellä on kyllä ihan hirveän vaikea uskoa sitä. Tahtoisin vain tunkea pääni pensaaseen tai nukkua prinsessan unta pari vuotta.