Nelijalkaisia lintuja ja muuta mukavaa

Ukkeli lähti Boliviaan, ja minä jäin tänne Medellíniin pitämään taloa pystyssä. Ennen ukkelin lähtöä minun piti luvata kolme asiaa: etten menisi mihinkään epämääräisille alueille, etten menisi sateella lenkille ja etten olisi auringossa liian pitkään. Viime aikoina on tullut nimittäin muun muassa kaaduttua alamäessä märällä asvaltilla ja poltettua naamani aika pahasti auringossa.  

Kuvan mäellä on osuutta asiaan.

Täällä on monessa paikassa jalkakäytävillä sellaista vihreän liman näköistä kasvustoa, joka on sateella erittäin liukasta. Yhtenä sateisena päivänä kävi tietenkin niin, että jalkani lipesi, ja kaaduin tuossa ihan melkein talomme vieressä. Onneksi reaktiokykyni oli tallella, ja onnistuin tekemään tyylikkään telemark-alastulon, enkä lentänyt päistikkaa jyrkkään alamäkeen. Harmillisesti suosikkihousuni menivät kuitenkin polvesta rikki, ja polvikin meni ruvelle.

Kasvitieteellisessä puutarhassa käyskentely on kuitenkin oletettavasti aika turvallista puuhaa, joten lähdin käymään Medellínin kasvitieteellisessä puutarhassa, nyt jo toista kertaa. Edellisellä visiitilläni joskus joulu-tammikuussa perhostalo oli ollut korjattavana, ja perhosten näkemättä jääminen oli jäänyt harmittamaan, joten puute piti päästä korjaamaan. Enpä ole postaillut tuosta aiemmasta visiitistänikään, joten yhdistän molemmat käynnit nyt tähän. 

Kasvitieteelliseen puutarhaan on erittäin helppo päästä, sillä metroasema on aivan puutarhan vieressä.

Tykkään yleensä kuvata pikkuöttiäisiä ja muita eläimiä enemmän kuin kasveja, koska eläinten kuvaaminen on interaktiivisempaa ja siksi minusta jännittävämpää. Mutta toki kasvejakin pitää kuvata, jos ne kerran tyrkyllä ovat. Valitettavasti minulla ei ole kyllä hajuakaan, mitä kasveja nämä ovat.

 
Eläimiä kasvitieteellisestä puutarhasta löytyi kaikista kokoluokista. Oli todella pientä, ja oli todella isoa – ja paljon siltä väliltä.

Jos aloitetaan sieltä pienimmästä päästä, niin tässä muutama öttiäinen.

Jos ukkeli olisi nähnyt tämän seuraavan otuksen, hän olisi ottanut välittömästi jalat alleen. Ukkeli kammoaa matoja, erityisesti tuhatjalkaisia, ja tämä oli vielä oikein kunnon liero!

Tämä oli jonkinlainen karvamato, vaikka näyttikin ihan minikokoiselta pulloharjalta.

Hotel de Abejas Solitarias eli yksinäisten mehiläisten hotelli. 😊

Sitten seuraava eläinkokoluokka.

Tämä keltavatsainen lintu on minusta symppis, vaikka en tiedäkään, mikä lintu tämä on.

Näin puistossa myös ensimmäistä kertaa elämässäni kolibrin, ja harmitti, kun en saanut siitä kuvaa. Lintu oli niin pieni, että se oli hädin tuskin etusormeni mittainen! 

Oravista oli vaikea saada kunnon kuvaa, kun ne olivat niin toimekkaita, mutta yksi orava tallentui sentään epätarkasti kameraan.

Tästä ihanasta kisulista tuli ihan mieleeni vanhempieni edesmennyt Aku-kissa. Voi Akua. Se oli maailman ihanin kissa. Onkohan tämä kolumbialainen Aku?

Ryhmä lähdössä opastetulle kierrokselle.

Juoma-automaatti näkyvissä! Äkkiä sinne!

Otetaas hörpyt! Imu päälle, kamu!

Kilppareita näkyi aika paljon sekä lammessa että lammen rannalla.

Lammen rannalla seisoskellessani rupesin ihmettelemään, kun yläpuolellani olevista puista kuului hirvittävää kahinaa. Katselin ylös ja yritin nähdä, mikä lintu piti noin kovaa ääntä. Aikani puun oksille tähyiltyäni tajusin, että äänen aiheuttajat eivät olleetkaan lintuja vaan ihan muita eläimiä.

I see you.

Säikähdin niin kamalasti, että hyvä etten pyörtynyt siihen paikkaan, kun mietin, että mitä jos tuollainen putoaisi niskaani.

Samoja eläimiä oli maassakin, enkä voinut muuta kuin tuijottaa. Miten iso ja ruma eläin! (Wikipedia paljasti myöhemmin liskot iguaaneiksi).

Uros-iguaaneilla saattaa olla pituutta jopa puolitoista metriä, joten mistään sisiliskosta ei ole tosiaankaan kyse.

Ihmettelin erityisesti leuan alla olevaa pussia,  ja myöhemmin selvisi, että pussia kutsutaan kaulalapuksi. Kun lueskelin iguanan kehonkielestä, sain selville, että iguaani käyttää kaulalappua sekä lämpötilan kontrolloimiseen että viestimiseen.  Jos kaulalappu on laskostettu kasaan, iguaani on alistunut, mutta jos kaulalappu on ojennettu suoraksi, kuten varsinkin tuossa alemmassa kuvassa, iguaani on puolustuskannalla tai yrittää pelotella. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, jos joku joku tuntematon (tässä tapauksessa kai minä) tulee iguaanin reviirille.

Lammen vastakkaisella rannalla oli – ainakin kaulalapun asennon perusteella – paljon säyseämpi iguaani.

Tarkkailimme toisiamme hyvän tovin, eikä iguaani tuntunutkaan enää hirveän pelottavalta. Samanlainen eläinhän tuo on kuin vaikkapa se kissakin – hieman erilaisessa paketissa tosin. Ruma se kumminkin edelleen oli, vaikka niin saatoin olla minäkin iguaanin mielestä. 😆

Toista iguaania kuvatessani ankka päätti tunkea itsensä samaan kuvaan.

Mitkäs bileet täällä on? Onko meikä jäänyt jostain paitsi?

Homo sapiens -lajin edustajat tykkäävät käydä kasvitieteellisessä puutarhassa piknikillä. Heillä pitää olla mukanaan ruutukuvioiset liinat, viinipullot ja jalkalasit. Lätäköstä juominen on no-no.

Asian hyvin perehtyneet yksilöt tuovat mukanaan myös tuolit ja jääkaapin.

Suloinen pariskunta.

Kävelypolkua puutarhan trooppisessa metsässä.

Kasvitieteellisesssä puutarhassa on useampikin ravintola/kahvila, mutta minusta kaikkein sympaattisin on El Vagón, joka on vanha junanvaunu.

On tosin sanottava, että en ole eläissäni saanut niin huonoa kahvia kuin tuolla. En ole mitenkään nirso kahvini suhteen, vaan yleensä kaikki vähänkään kahvia muistuttava menee kurkusta alas, mutta piti se vielä tämäkin päivä nähdä.

Ensimmäisellä käyntikerrallani minulla oli ollut missio nähdä Orquideorama, massiivinen puusta ja teräksestä rakennettu ulkoilmatapahtuma-alue, mutta kun pääsin Orquideoraman liepeille, vastassa olivatkin kulkuesteet ja vartija. Vartija kertoi minulle, että Orquideorama oli remontissa, joten sitä ei nyt pääsisi katsomaan. Tästä piti vetää oikein herneet nenukkaan, kun olin tullut Suomesta asti Orquideoramaa katsomaan. Vaan ei auttanut selittely eikä vetoaminen siihen, että alueella näkyi muitakin ihmisiä. En voinut ymmärtää, miten alueella oli kuitenkin muita ihmisiä, ja silti minun ei annettu mennä sinne. "He kuuluvat henkilökuntaan", vartija vastasi. Jaahas. No se oli kyllä aika pätevä syy.

Lopulta päätin ottaa ohjat omiin käsiini ja sujuttautua omin lupineni kulkuesteiden toiselle puolelle. Selitin vartijalle ottavani vain pari valokuvaa, eikä vartijakaan sanonut siihen enää mitään. Ajatteli kai, että ottakoon kuvansa; ei tuosta eukosta muuten pääse eroon.

Pääsinpäs valokuvaamaan tämänkin ihmeen.

Toisella visiitilläni oli kai jokin koululaisten retkeilypäivä, sillä paikalla oli todella monta koululaisryhmää opettajineen. Vähän hirvitti, miten puutarhan eläimet suhtautuisivat koululaisten aiheuttamaan meteliin, mutta ehkä ne ovat tottuneet ääniin.

Nythän täällä on jo muitakin kuin työmiehiä.

En ensin tajunnut, mitä ihmeellistä koululaiset (ilmeistä päätellen) puutarhassa näkivät, mutta aikani kuvaa pällisteltyäni huomasin, että kiven päällä lekottelee iguaani. Tuo on kyllä aika pieni niihin minun aiemmin näkemiini verrattuna.

Kun vihdoin löysin perhostalon, kävi ilmi, että talo oli suljettu. Sen ovella oli lappu, että talo oli hyönteis- ja kasvitutkimuksen takia kiinni mutta että talo avattaisiin pikapuoliin. Se tietää siis vielä kolmattakin reissua kasvitieteelliseen puutarhaan.

Bongasin sentään yhden perhosen talon ulkopuolella, ettei tarvinnut ihan tyhjin käsin lähteä.

Ajatuksia äitiydestä

Äitienpäivä on taas takanapäin, mikä erinomaisen hyvä juttu, sillä äitienpäivä on minusta yksi vuoden ärsyttävimmistä päivistä. Omaa äitiä on toki ihana muistaa, ja varmasti kaikki äiti-ihmiset ilahtuvat lastensa muistamisesta, mutta lapsettoman ihmisen elämää päivä ei sanottavasti mitenkään lämmitä. Erityisesti täällä Etelä-Amerikassa äitienpäivän huomiointi ja juhlinta menee jo ihan älyttömyyksiin, ja vaikkei muuten kokisikaan omaa lapsettomuuttaan ongelmaksi, niin äitienpäivä repii täällä kyllä hermoja.

Sunnuntaina ovikello soi, ja ovella seisoi yksi talomme vartijoista. Hänellä oli jonkinlainen lehtiö kädessään, ja hän tiedusteli, olinko perheen äiti. Kun sanoin, etten ole äiti, vartija hieman nolostui ja lähti menemään hyvää päivänjatkoa toivotellen. Jälkeenpäin harmittelin, että olisi pitänyt tajuta sanoa vartijalle, että riippuu asiastasi. Jos toimitat suklaata tai kukkasia kaikille talon äideille, niin sitten olen äiti, mutta jos jostain kulman takaa hyppää kohta mariachi-bändi luikauttamaan äitienpäiväserenadin, niin sitten en ole.

Kävimme sunnuntaina myös taas salin jälkeen Mundoverdessä syömässä. Tarjoilija ohjasi meidät pöytään, mutta palasi hetken päästä kysymään, olinko äiti. Toistui sama kuvio: vastasin kieltävästi, ja tarjoilija poistui paikalta vähin äänin. Naureskelin jälkeenpäin ukkelille, että olisi pitänyt vastata myöntävästi: juu, olenhan minä äiti, ja tuo tuossa [ukkeli] on minun poikani. Olisi ollut kiva nähdä tarjoilijan ilme.

Olin kuusitoistavuotias, kun sain tietää, etten voisi koskaan saada omia lapsia. Lapsettomuuden syihin en meinaa tässä mennä, koska en halua puhua asiasta nimettömille kasvoille internetissä. Lapsettomuus ei tuntunut tuossa vaiheessa elämää mitenkään vakavalta tai kamalalta asialta, koska perheen perustaminen ei tuntunut 16-vuotiaana muutenkaan kovin ajankohtaiselta. Vanhempani ottivat asian kuitenkin erittäin raskaasti, ja mieleen on jäänyt erityisesti se, miten iskäkin itki. Vanhempien suru tuntui minusta hirvittävän pahalta, koska minä olin sen aiheuttanut. Tunsin tuottaneeni vanhemmilleni pettymyksen, kun he eivät voisi nyt saada lapsenlapsia, ainakaan minun kauttani. Toivoin hartaasti, että siskoni saisi joskus lapsia, ja olen iloinen, että niin on käynytkin.

Olin ollut aina varsin sulkeutunut lapsi, ja lapsettomuusasia sai minut sulkeutumaan kuoreeni entistä enemmän. En halunnut puhua tunteistani, koska koin, että kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi minua. Seinille puhuminen vain pahentaisi erilaisuuden tunnetta, joka minulla oli. En halunnut keskustella psykologin kanssa enkä halunnut vertaistukea, koska en kokenut tarvitsevani sellaista. Olin hyvin jyrkkä itseäni kohtaan ja rupesin pitämään itseäni hylkiönä: enhän minä ollut oikeastaan mikään kunnon nainenkaan, kun en kyennyt tuottamaan maailmaan vauvoja. Olin vajaa ja epätäydellinen, enkä varmasti kelpaisi ikinä kenellekään. Yhdestä ominaisuudesta – tai lähinnä sen puutteesta – tuli elämääni hallitseva tekijä, ja hahmotin koko elämäni ja minuuteni sen kautta. Seurasi monenlaisia ongelmia, kuten syömishäiriöitä, vääriä ihmissuhteita, dokaamista, kannabiskokeiluja ja elämänhallinnan täydellistä kadottamista.

Seurustelun aloittaminen oli aina hieman kinkkistä, kun piti miettiä, missä vaiheessa minun kannattaisi kertoa poikaystävälle, että jos tämä suunnitteli vakavampaa suhdetta minun kanssani, niin tässä olisivat ehdot: lapsia ei minun kanssani voisi saada. Jos kertoisin asiasta liian aikaisessa vaiheessa, mies saattaisi pelästyä ja juosta karkuun ajatellen, että "ei kai tuo nyt oikeasti kuvittele, että tässä ollaan jo perhettä perustamassa". Jos taas vitkuttelisin liian pitkään, mies saattaisi kokea tulleensa petetyksi, kun en ollut kertonut asiasta aiemmin, vaan olin pimittänyt häneltä näin tärkeän tiedon. Mieshän saattoi haluta ehdottomasti omia lapsia, eikä ollut reilua antaa kenenkään tuhlata aikaansa sellaiseen naiseen, joka ei voinut niitä saada.

Avoimuus on ollut minusta aina parempi vaihtoehto (kaikkien seuraamusten uhallakin), joten tein pelin yleensä varsin varhaisessa vaiheessa selväksi. Tyyppien kunniaksi on sanottava se, että kukaan ei lähtenyt tämän asian takia käpälämäkeen. Minä itse olin kuitenkin niin tuuliajolla, etten osannut nähdä tulevaisuutta oikein kenenkään kanssa. Minulla oli ikään kuin toinen jalka koko ajan valmiina oven välissä, enkä antanut koskaan itsestäni toiselle kaikkea, ettei tulisi takkiin. Onhan se nyt parempi lähteä itse kuin tulla jätetyksi. 

Elin noin kolmekymppiseksi asti varsin huolettomasti, ilman että pysähdyin pohtimaan lapsettomuuttani oikeastaan koskaan sen enempää. Lapsettomuus konkretisoituikin todella vasta silloin, kun siskoni tuli ensimmäisen kerran raskaaksi. Olin tietysti onnellinen siskoni puolesta, mutta samalla noin läheisen ihmisen raskaus alleviivasi sitä tosiasiaa, että minulla ei olisi koskaan mahdollisuutta samaan. En ole varmaan itkenyt koskaan yhtä katkerasti kuin silloin, kun sain tietää siskoni raskaudesta (vaikka hän kertoikin asiasta hyvin hienovaraisesti). Samalla tunsin itseni maailman paskimmaksi ihmiseksi, kun en pystynyt iloitsemaan siskon raskaudesta täydestä sydämestäni, koska omat tunteeni olivat niin pinnassa. Oma kyvyttömyyteni tuntui sietämättömältä, ja olin varmasti jollakin tavalla kateellinenkin, kun siskolla oli mahdollisuus johonkin sellaiseen, mihin itselläni ei koskaan olisi. Pelkäsin myös menettäväni siskoni jollakin tavalla, kun hänellä alkaisi elämässään uusi ajanjakso, jossa minä en pystyisi olemaan mukana. Eihän lapseton ihminen voi koskaan täysin ymmärtää, millaista perheellisen ihmisen elämä on. Sama pelko minulla oli ystävien suhteenkin.

Se ei ollut mitään kauhean mukavaa aikaa elämässäni. Muistan, että kaikkialla tuntui olevan äitejä ja onnellisia perheitä, ja jouduin koko ajan painiskelemaan oman huonommuudentunteen kanssa. Elämä tuntui yksinäiseltä ja lohduttomalta, ja ahdistus tuli tutuksi. Pahinta oli se, etten edelleenkään oikein osannut käsitellä tunteitani. Tunnistin pahan oloni, mutten tiennyt, miten pääsisin siitä eroon. Jossakin vaiheessa kuitenkin jotenkin havahduin ja tajusin, etten voinut jäädä vellomaan lohduttomuuteen. En voinut jatkaa elämääni niin, muita kadehtien ja pikkuhiljaa katkeroituen.

Tein päätöksen, joka on toiminut elämänohjeenani siitä hetkestä lähtien: en koskaan murehtisi sitä, mitä minulta puuttuu tai mitä en voi saada, vaan iloitsisin aina siitä, mitä minulla on. Tajusin, etten saavuttaisi asioiden murehtimisella tai muiden kadehtimisella mitään, vaan tekisin sillä vain itselleni surkean olon. Minun ei tarvitsisi enää antaa tämän yhden asian määrittää elämääni ja itseäni, vaan voisin elää toisin. Uskon, että tuo päätös on säästänyt minut monelta murheelta ja toisaalta myös auttanut löytämään ilon ihan pienistä asioistakin. Onnea ei anneta; se otetaan.

En tiedä, olisinko koskaan halunnut lapsia, vaikka lasten saaminen olisi ollut mahdollistakin. Voi olla, että en. On myös paljon mahdollista, etten olisi koskaan pysähtynyt miettimään asiaa sen kummemmin, vaan olisin vain elänyt niin kuin yhteiskunnassa "kuuluu elää" ja perustanut perheen ennemmin tai myöhemmin. Mutta nyt kun olen tässä vuosien saatossa pohtinut asiaa, olen oikeastaan ihan tyytyväinen, että asiat menivät niin kuin menivät. Luulen (tai itse asiassa olen ihan varma siitä), että olisin ollut paska äiti. Adoptiota en ole koskaan edes harkinnut, sillä en ole kokenut tarpeeksi voimakasta paloa äidiksi. Täytyy olla aika vakaa halu vanhemmaksi, jotta jaksaa käydä läpi vuosikausia kestävän adoptioprosessin.

Vuosien mittaan olen myös uskaltanut alkaa ajatella, etten ole välttämättä yhtään sen huonompi ihminen kuin kukaan muukaan. Onnistuin kuitenkin tuhoamaan omanarvontuntoni aikoinaan niin totaalisesti, että sen uudelleenrakentaminen on ollut työn ja tuskan takana. Työtä on vaadittu myös sen kanssa, että olen uskaltanut alkaa nauttia elämästäni. Aiemmin ajattelin, että lapsettomuuteen ei saa liittää minkäänlaisia myönteisiä määreitä, vaan lapsettomuuden taakkaa on vedettävä perässä kuin raskasta rekeä. On tunnettava syyllisyyttä siitä, ettei eläkään yhteiskunnan normien mukaan eli hanki lapsia ja kasvata heistä kunniallisia veronmaksajia. Lapsettomuuden suomasta vapaudesta ei saa nauttia, tai ainakaan iloaan ei saa koskaan tuoda julki. Muutenhan joku voi vetää vaikka herneet nenäänsä, kun tuolla sitä vain kierrellään itsekkäästi maailmaa, vailla huolta ja vastuuta, ilman mitään hajua siitä, millaista todellinen elämä on.

Käsityömessuilla

Kävimme ukkelin kanssa käsityömessuilla, jotka järjestettiin Medellínissä tänä vuonna kymmenettä kertaa. Kyseessä oli siis juhlavuosi, ja näytteilleasettajia oli tänä vuonna enemmän kuin koskaan aikaisemmin, yhteensä 450 kappaletta.

Kuvia tulee olemaan paljon, mutta tekstiä vähän, joten tämä postaus on varmaan nopeasti selattu. Kyynärpääni on taas ärtynyt ilmeisesti liiallisesta tietokoneella kökkimisestä, joten en viitsi rasittaa sitä enempää kirjoittamalla pitkiä sepustuksia.

Medellínin messukeskuksen eli Plaza Mayorin alue on minusta hieno ja arkkitehtuuri tummassa synkkyydessään minun silmääni viehättävää.

Olen ottanut nämä kaksi kuvaa joskus joulu-tammikuussa, kuten sinisestä taivaasta näkyy. Nyt on nimittäin taas palattu viikon poikkeuksellisen sateettoman ajanjakson jälkeen normaaliolosuhteisiin eli epävakauteen ja viileämpään ilmaan.

Messukeskukseen kuuluu useampi rakennus, ja tästä mentiin varsinaisiin näyttelytiloihin.

Ensimmäisessä näyttelytilassa oli perinteisempää käsityötaidetta, jollaista olin ajatellut messuilta löytyvänkin.

Toisessa näyttelytilassa kävi kuitenkin ilmi, että messujen tarjonta oli paljon monipuolisempaa kuin olin osannut kuvitellakaan.

Ihmettelimme väen vähyyttä, sillä olin kuvitellut, että messuilla olisi kova ryysis, kun oli tulossa äitienpäivä ja kaikkea. Totisesti toivon, että messuilla on tulevina päivinä vilkkaampaa, sillä muuten tuntuu kovin pahalta näytteilleasettajien puolesta, kun ei kauppakaan tietysti käy.

Tässä vaiheessa olikin hyvä pitää pieni tauko ja maistaa Las Barbas de Choclon antimia.

Aurinkoiset myyjät.

Maistoimme Azteca-maisseja, joihin tuli ainakin jotain juustoa ja chilijauhetta, jota ukkeli pyysi laittamaan reilusti, kun pääsi kerrankin itse vaikuttamaan chilin määrään. 😃

Maissit mahassa jaksoikin taas kiertää messualuetta.

Kävelykeppejä.

Soittimia.

Hauskoja kukka-alustoja.

Niin kauniita kynttilöitä, että eihän noita raski polttaakaan.

Piirustuspaikka lapsille.

Olin todella vaikuttunut sekä messujen monipuolisuudesta että työn laadusta. Kaikki käsityöt olivat todella taidokkaasti tehtyjä eivätkä mitään krääsää. Olin lähtenyt messuille sillä mielellä, että ostan tuolta läheisille viemisiä, mutta meninkin valikoiman edessä aivan lukkoon. En osannut ostaa yhtään mitään, kun en osannut päättää mitä ostaisin! Olen muutenkin maailman surkein tuliaisten ostaja, koska saan menemään jahkailuun ihan uskomattoman paljon aikaa. Haluaisin viedä ihmisille jotain sellaista, mistä he oikeasti pitävät, mutta eihän sitä voi koskaan etukäteen tietää, mistä toinen pitää ja mistä ei. Ei sitä tietysti olisi mikään pakko ostaa kenellekään mitään, mutta minä tykkäisin muistaa ihmisiä jotenkin. Onneksi messut jatkuvat ensi viikon loppuun, joten teen ehkä uuden (täsmä)iskun tuonne, kun olen vähän märehtinyt näkemääni.

Väriä ei messuilta puuttunut!

Vaatteitakin olisi ollut myynnissä (ja koruja, joita oli todella paljon, mutta ne jäivät kuvaamatta), ja ihastuin yhteen virkattuun hameeseen.

Hame näkyy tuolla rekissä muiden vaatteiden keskellä, ja se oli varmasti kaikkein räikeimmän värinen, mitä myyjällä oli. Mutta hame oli – kuten virkatuille vaatteille on tyypillistä – todella painava, ja aika hintavakin se minusta oli (450 000 pesoa eli 122 euroa). Toki virkattu hame on hirvittävän työläs tehdä, joten siinä mielessä hameella ei ollut hintaa juuri ollenkaan.

Ukkeli sentään osti paidan tästä puodista:

Ei ollut mikään ihan harmaa peruspaita sekään.

Näyttelyn viimeinen osasto olikin sitten sellainen, että siellä lompakko lauloi enemmän kuin olisi ehkä ollut tarpeen. Siellä myytiin ruokaa. Nämä ruokajutut vetävät minua ja ukkelia messuilla aina puoleensa enemmän kuin mikään muu, eivätkä nämäkään messut olleet poikkeus. Mukaan lähti useampi pussillinen tavaraa, ja erityismaininta pitää antaa taas siitä, että kaikkea sai maistella ennen ostopäätöstä. Jos jäi hetkeksikään ihmettelemään jonkin kojun eteen, niin heti lensi eteen lusikka, jossa oli dulce de lecheä, mangomarmeladia, chorizoa tai jotain muuta vastaavaa. Isopersemuurahaiset (hormigas culonas) jäivät kuitenkin tälläkin kertaa ostamatta.

Ukkelin taivas: monta laatikollista mausteisia suolapaloja.

Messukäynti päätettiin, mihinkäs muuhunkaan kuin syömiseen. Söimme yhdessä messukeskuksen pihalla olevista ravintoloista, vaikkei olisi välttämättä ehkä niin hirveä nälkä ollutkaan.

Tilasin ensimmäistä kertaa elämässäni vihreää mehua, johon tuli muun muassa pinaattia ja selleriä. Olin ihan ihmeissäni, kun mehu olikin hyvää. Tässähän löytää uusia makuelämyksiä!

Ukkelin "talon olut" ei ollut myöskään ihan sieltä perinteisimmästä päästä. Siihen tuli muun muassa tomaattia ja tabascoa.

Tilasin kala-annoksen, jossa oli tällä kertaa ihan oikeaa salaattiakin.

Eipä olisi tullut itselleni mieleen yhdistää kalaa ja ananaskirsikkaa (eikä tule varmasti tämän jälkeenkään).

Ukkelin "lounas" (varoitus kasvissyöjille):

Lautasellinen chicharróneja eli rapsakkaa possun kamaraa. Tyypillinen hinduateria.

Nyt mie vetäydyn takavasemmalle, eikun sori, etuoikealle.