Kylmää kyytiä

Palasin tänään kotiin, ja olo on vähän väsähtänyt, sillä nukkuminen oli junassa taas varsin kehnoa. Kaikki äänet häiritsivät, ja sain nukuttua pieniä pätkiä vasta sitten, kun älysin tunkea pääni kahden tyynyn väliin. Näin myös sellaista unta, että olin Boliviassa ja jouduin menemään lääkäriin, koska sain jatkuvasti hillittömiä tärinäkohtauksia. Heräsin ennen kuin kerkesin saamaan sairaudelleni diagnoosin ja pelästyin, kun huomasin tärinän jatkuvan yhä, vaikka olin hereillä. Sitten tajusin, että se olikin juna, joka tärisi. 😀

Oulussa kello 23.46.

Sunnuntaina satoi vettä, eikä tehnyt mieli lähteä Sompion luonnonpuistoon, kuten olin etukäteen suunnitellut. Mietin, että voisin tietysti pysytellä sisätiloissakin, laittaa takkaan tulet ja neuloa sukkaa tai lukea kirjaa. Heh heh. En ollut todellakaan tullut Lappiin kutomaan sukkaa. Sitä voisin tehdä kotonakin. Päätin siis tehdä pienen patikkaretken UKK:n kansallispuistossa ja mennä sen jälkeen kylpylään. UKK:n kansallispuisto on niin iso (Suomen toiseksi suurin Lemmenjoen jälkeen), että lähtöpaikkoja on monessa paikassa, muun muassa Saariselällä, Kiilopäässä ja Tankavaarassa, eikä minun tarvinnut siis lähteä Saariselkää kauemmas, että pääsin sinne patikoimaan.

Valitsin reitikseni seitsemän kilometrin mittaisen Iisakkipään kierroksen, joka vie Iisakkipään laelle. Jo parkkipaikalla kertakäyttösadetakkia päälle vetäessäni ajattelin, että minulla taitaa viirata päästä aika pahasti, kun pitää lähteä ulos tällaisella ilmalla. Vettä satoi vaakasuoraan ja tuuli oli jo parkkipaikalla niin kova, etten meinannut saada sadetakkia päälleni, kun oikeita ulostuloreikiä ei löytynyt millään.

No tuuliko tunturissa sitten vähemmän? Juu ei. Olin aivan varma, että tuuli repisi sadetakin, ja riekaleet lentelisivät pitkin Iisakkipäätä, mutta ihmeen kaupalla sadetakki kuitenkin kesti sen höykytyksen. Kuvaaminen jäi kierroksella muutamaan kuvaan, sillä en uskaltanut ottaa kameraa esille, kun pelkäsin sen kastuvan. Ei huvittanut asioida toistamiseen lyhyen ajan sisällä huoltoliikkeessä.

Pääsiäiskuru Iisakkipäällä.

Melkein nauratti, kun kierroksen viimeisellä kilometrillä sade loppui, ja tunnin päästä paistoi jo aurinkokin. Ei kuitenkaan harmittanut, että oli tullut lähdetyksi, sillä tunturissa tarpominen kaamealla ilmalla oli ollut ihan hauska kokemus sekin.

Iisakkipään reitti oli todella helppo, sillä nousu ei ollut missään vaiheessa jyrkkä ja polku oli koko ajan "käveltävä" (ei siis tarvinnut kiivetä yhtään).

Polun loppupäässä ihmettelin metsän keskellä pilkottavaa kummallisen näköistä rakennusta.

Lähempi tarkastelu osoitti sen olevan Auroran päivätupa.

Sanoisinko, että pikkuisen erilainen päivätupa kuin tavanomaiset päivätuvat.

Meil on bileet, kaikki sileeks.

En ole ihan varma, mitä mieltä olen Auroran päivätuvasta. Onhan se hieno ja moderni, mutta minusta tuohon ympäristöön vähän turhankin pramea.

Kylpyläreissun jälkeen kävin kaupassa ostamassa paketin makkaraa ja sinappia, sillä teki ihan hirveästi mieli takassa käristettyä makkaraa. Homma kuitenkin tyssäsi heti alkuunsa, sillä en osannut käyttää takkaa. Mikä hemmetti se tämäkin vipu on?

Peltikin olisi pitänyt avata, mutta minä onneton en löytänyt koko peltiä! Miksi ihmeessä nykyajan takoista pitää tehdä niin monimutkaisia, että tämmöinen satunnainen käyttäjä saa vain haaveilla takkatulista? Palokunnan pojat olisivat varmasti joutuneet saapumaan paikalle, jos olisin yrittänyt tehdä takkaan tulet. (Tarkemmin ajateltuna se ei olisi ollut huono asia ollenkaan. 😛)

Hetken aikaa jo harkitsin, että lähden jollekin laavulle makkarapakettini kanssa, mutta laiskuus voitti. Kyllä otti päähän paistaa makkarat pannulla. Pannulla paistettu makkara on niin eri asia kuin nuotioon pari kertaa tiputettu.

Joku oli keksinyt hyvän keinon, kuinka kaljat säilyvät autossa kylminä.

Maanantaiaamuna olikin sitten lähdettävä kohti Rovaniemeä, sillä olin varannut paikan illan autojunasta. Keksin ennen lähtöäni, että mitä jos kävisinkin siellä Sompion luonnonpuistossa tänään, kun se olisi niin näppärästi matkan varrellakin. Yöllä alkanut vesisadekin oli loppunut, eikä tuullut yhtään, joten sadetakkia ei tänään ehkä tarvittaisi!

Minua ärsyttää matkoilla suunnattomasti, jos haluaisin nähdä jonkin paikan, mutta paikkaa ei löydy, ja aikaa tuhraantuu haeskeluun. Luontokohteilla varsinkaan kun ei ole usein minkäänlaista osoitetta, ja perille voi olla hankala löytää. Siksi valmistaudun nykyään matkoille niin, että etsin etukäteen niiden paikkojen koordinaatit, jotka haluan nähdä, ja sitten kun olen menossa kyseiseen paikkaan, laitan koordinaatit Google Mapsin hakuun.

Nämä koordinaatit vievät tarkalleen Pyhä-Nattasen polun lähtöpaikan parkkipaikalle.

Tässä olen haeskellut Rovijoen putousta.

On niin näppärää, kun ei tarvitse arpoa yhtään, vaan voi ajaa suoraan haluamaansa paikkaan.

(Koordinaatteja löytyy muun muassa Retkipaikasta, Retkikartasta ja geokätköilysivustoilta, jos harrastaa geokätköilyä.)

Pyhä-Nattanen on Sompion luonnonpuistossa sijaitseva tunturi, joka on kiinnostava monestakin syystä. Ensinnäkin Pyhä-Nattasen ja sieltä avautuvien näköalojen sanotaan olevan sellaiset, jotka moni haluaisi nähdä viimeiseksi ennen kuolemaansa. Lisäksi Pyhä-Nattasen huipulla on massiivisia tooreja, kivimuodostelmia. Koska Pyhä-Nattasen toorit ovat graniittia, jääkausi ei saanut hiottua niitä pyöreiksi, kuten muiden tunturien lakia. Ei siis ole ihmekään, että Pyhä-Nattanen on ollut saamelaisille ammoisista ajoista pyhä paikka.

Pyhä-Nattasen rengasreitti on seitsemän kilometriä pitkä, ja laitan tähän urheilukelloni tallentaman reittikartan. Selitän myöhemmin, miksi.

Lähdin itse kiertämään Pyhä-Nattasta vastapäivään kakkoseksi merkkaamastani lähtöpaikasta (löytyy aiemmin mainituista koordinaateista), jossa on myös viitta "Pyhä-Nattanen 2".

Polku on merkitty vihrein tolpin, ja se lähtee nousemaan miltei välittömästi, ensin pitkospuita pitkin, sitten kivistä rinnettä.

 
Kiviröykkiöt ovat paikoitellen varsin suuria, joten kulkija saa katsella tarkkaan, mihin jalkansa asettaa. Yleisesti ottaen nousu on kuitenkin kohtuullisen helppo.

Pian maisemat alkavat palkita vaivan, ja kun nousee vielä vähän ylemmäs, edessä odottaakin jo Palovartijan tupa.

Kaukana siintää Lokan tekojärvi.

Entinen palovartijan tupa toimii nykyään retkeilijöiden autiotupana.

Huussi with a view.

Toorit Pyhä-Nattasen laella ovat huikean näköisiä, eikä niitä voi muuta kuin tuijottaa ihmeissään.

Tooreilla on korkeutta paikoitellen jopa kymmenen metriä, joten mistään pienistä kivikasoista ei ole kyse. Tuohon viereen olisi pitänyt saada joku seisomaan mittatikuksi, mutta ei nyt ollut semmoista mittatikkua mukana. 

Taustalla siintää UKK:n kansallispuisto.

Miekin huiputin Pyhä-Nattasen!

Sukkulalampi.

Pyhä-Nattanen oli kyllä todella omalaatuinen paikka. En ole aiemmin nähnyt mitään vastaavaa.

Lopulta oli kuitenkin aika lähteä laskeutumaan kohti Naliojan laavua. Tunturin tämä puoli yllätti totaalisesti, sillä missään Pyhä-Nattasen reittikuvauksissa ei ollut kerrottu, kuinka massiivisten kiviröykkiöiden yli polku kulkee.

Tuolta pitää tulla alas.

Sinne vain etsimään vihreitä keppejä!

Helppohan (tai no, helppo ja helppo) se oli tästä alas tulla, mutta ylös kiipeäminen olisi saattanut olla vähän kinkkisempi juttu, helvetillistä suorastaan. Tämä rinnehän olisi ollut vastassa ylämäkenä, jos olisi kiertänyt reitin myötäpäivään.

Kun olin päässyt rinteen alas, vastaani tuli neljä noin seitsemänkymppistä vanhusta, jotka olivat siis menossa samaa rinnettä ylöspäin. Olin aivan kauhistunut, kun ajattelin heitä kiipeämässä ylös tuota kivikkoista rinnettä. Mietin, pitäisikö minun varoittaa heitä noususta, mutta sitten ajattelin, että kyllä he varmaan itsekin älyävät kääntyä takaisin, jos huomaavat rinteen liian haasteelliseksi. Huumorinkukka heillä tuntui kuitenkin ainakin vielä tässä vaiheessa matkaa kukkivan.

Laavun ja metsäisen osuuden jälkeen saavutaan tielle, ensimmäiselle lähtöpaikalle, Sompion luonnonpuiston rajalle. Viimeinen kilometri kuljetaankin sitten tylsää metsätietä.

Ensimmäinen lähtöpaikka.

Jos ei halua kiivetä tuota massiivista kivirinnettä ylös, kannattaa siis kiertää lenkki vastapäivään. Ja jos haluaa käydä vain Pyhä-Nattasella ja päästä mahdollisimman helpolla, kannattaa jättää auto toiselle parkkipaikalle, nousta siitä Pyhä-Nattaselle ja tulla samaa reittiä takaisin.

Laskin, että minulla olisi vielä sen verran aikaa, että ehtisin koukata ennen Rovaniemeä Luostoon ja käydä Lampivaaran Ametistikaivoksella.

Kaivokselle johtaa kahden ja puolen kilometrin mittainen polku Ukko-Luoston pysäköintipaikalta.

Ametistikaivos oli jäänyt kaivelemaan minua kahden vuoden takaiselta Pyhä-Luoston reissulta. En ehtinyt silloin Ametistikaivokselle, koska reissu oli sellainen hetken päähänpisto, kahden päivän pikareissu Lappiin, mutta nyt tulisi tämäkin aukko yleissivistyksessä paikattua!

Kierrokselle lähtijöitä oli kolme, minä ja kaksi hollantilaisnuorukaista. Suomen- ja englanninkielisille kävijöille järjestetään omat kierrokset eri oppaiden kanssa, mikä tarkoitti sitä, että minä olisin saanut privaattikierroksen suomen kielellä, koska olin ainoa suomenkielinen. Minusta tuntui kuitenkin mukavammalta mennä kierrokselle porukalla, joten lyöttäydyin hollantilaispoikien kanssa samaan ryhmään ja otin englanninkielisen opastuksen.

Lampivaaran kahvilalta nousee portaat ylös kaivokselle, ja matkalla saa ihastella kauniita näköaloja Pyhä-Luostolle.

Ukko-Luosto. Tuolla mie kiipeilin kaksi vuotta sitten!

Aluksi meidät johdatettiin kotaan, jossa saimme kuulla kaivoksen toiminnasta ja eri kivilajeista samalla, kun nautimme marjamehua.

Lampivaaran ametisti eli violetti kvartsimuunnos, jota käytetään korukivenä, syntyi kaksi miljardia vuotta sitten muinaisen suurvuoriston uumenissa. Ametistin syntymiseen tarvittiin useita eri tekijöitä: kemiallisia aineita, vettä, 300-400 asteen lämpötilaa ja kovaa painetta. Ametistin syntyminen on todella hidasta, sillä sitä syntyy vain yhden senttimetrin verran miljoonassa vuodessa. Ajatelkaa! Saamelaiset olivat tienneet Lampivaaran ametistiesiintymästä aina, mutta kaivostoiminta aloitettiin vasta vuonna 1983.

Kaivos toimii kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti, eli ametistia kaivetaan esiin hiljalleen, ja työvälineinä käytetään ainoastaan pikkuhakkuja ja lapioita. Näin ametistiesiintymän on laskettu riittävän 500 vuodeksi. Jos kaivoksessa käytettäisiin koneita, ametisti loppuisi viidessä vuodessa. Nyt ametistia riittää myös monille, monille tuleville sukupolville. Hieno homma.

Seuraavaksi pääsimmekin sitten tositoimiin eli kaivamaan itsellemme omaa ametistia. Tunnin kierrokseen kuuluu oman onnenametistin kaivaminen, ja jokainen kävijä saa pitää itsellään yhden löytämänsä ametistin. Ametistin pitää kuitenkin mahtua nyrkkiin, eli mitään isoja köntsiä ei saa ottaa mukaansa.

Matka avolouhokselle käy katetun "kaivoskäytävän" kautta.

Näimme matkalla myös talvilouhospaikan, josta ametistia kaivetaan myös talvella.

Saimme kukin pienen hakun ja kivien keräysastiaksi metallisen siivilän, ja sitten vain kaivamaan!

Lääniä riittää.

Ensimmäinen murheeni oli, että mitä jos en löydäkään mitään! Opas kuitenkin lohdutti, että jokainen löytäisi taatusti jotain. Pikkuhiljaa silmä alkoikin erottaa pieniä violettiin vivahtavia ametisteja tavallisten kivien joukosta.

Kysyin uteliaana, oliko kukaan löytänyt koskaan oikein isoa ametistia, ja sain kuulla, että niinkin oli joskus käynyt. Kerran eräs vierailija oli löytänyt rinteestä ametistin, jota hän ei ollut saanut esiin, vaikka oli kuinka kaivanut. Kaivamiseen varattu aikakin loppui, eikä hän olisi muutenkaan saanut viedä ametistia mukanaan, koska se oli osoittautunut jo aivan liian isoksi. Kun ametisti saatiin lopulta kaivettua kokonaan ylös ja punnittiin, tulokseksi saatiin kymmenen kiloa!

Kun kaivamiseen varattu aika loppui, oli aika tutkia löydökset.

Minäkin löysin onneksi muutaman pienen ametistin, joista yhden otin mukaani.

Ite kaivoin.

Mikään järin suuri kimpale tuo ei ole, mutta onpahan mukava muisto käynnistä. Kierros oli muutenkin hauska ja mielenkiintoinen, ja siihen olikin hyvä päättää Lapin-kierrokseni.

Sitten oli jäljellä enää ajomatka Rovaniemelle ja jännitysnäytelmä nimeltä "riittääkö bensa". Onneksi Käyrämön Keidas pelasti!

Käyrämö on hyvä paikka. Sieltä saa bensaa!

Sateenkaari päättyy VR:n autojunaan, ja sinne päättyi minunkin matkani.

Juna oli täynnä japanilaisia, joista suuri osa kuului jäävän pois Tampereella aamulla puoli kuuden jälkeen. Kaamea meteli.

Olin etukäteen riemuinnut ajatuksesta, että pääsisin junassa heti lämpöiseen suihkuun ja sen jälkeen petiin, mutta suihkusta tulikin vain jääkylmää vettä. Kyllä mie niin mieleni pahoitin. Aamulla piti jopa jättää tukka pesemättä, kun en kestänyt ajatusta kylmästä suihkusta. Mutta loppujen lopuksi kylmä vesi oli pieni murhe, kun sain kuitenkin olla vaakatasossa, ja silti sekä minä että auto matkasimme Suomen halki etelään.

Olen hämmästellyt mielessäni sitä, miten hyvin polveni kesti kaikki nuo kävely- ja kiipeilyretket. En olisi voinut villeimmissä kuvitelmissakaan uskoa, että pystyisin patikoimaan kaikki reitit, jotka olin ajatellut patikoivani, ja että jaksaisin siihen päälle vielä vähän ylimääräistäkin. En keksi muuta selitystä kuin sen, että voimaharjoittelu on vahvistanut reisilihaksiani, mikä on puolestaan vähentänyt polveen kohdistuvaa rasitusta. Olen aivan uskomattoman iloinen siitä, että voimaharjoittelu on tuottanut tulosta. Huomenna taas kyykkäämään! 

Minun oli tarkoitus tehdä viimeisistä päivistä vain lyhyt tiivistelmä, mutta ei tainnut ihan onnistua? Nyt tämä on kuitenkin loppu, eikä lisää ole tulossa. 😝

THE END. 💀