Liikaa tietoa?

Sain Annukalta Ystäväkirja-haasteen, ja päätinkin vastata Annukan kysymyksiin heti, ettei tämä(kin) haaste jää roikkumaan. Jatka lukemista omalla vastuulla: tämä postaus sisältää kaikkea sellaista tietoa, jota et halunnut tietää.

1. Perheeseeni kuuluu...

No ukkeli tietysti. Lapsiahan meillä ei ole. Lapsettomuus ei ole ollut oma päätöksemme, vaan ns. korkeammat voimat päättivät puolestamme, että tämä elämä menee nyt näin.

Lapsettomuus on vaikuttanut elämänasenteeseeni - ja elämääni tietysti muutenkin - monella tapaa. Päätin esimerkiksi aikoinani ihan tietoisesti suhtautua elämään niin, että en murehtisi sitä, mitä en voi saada, vaan iloitsisin siitä, mitä minulla on. Olen mielestäni onnistunut tässä aika hyvin.

Lapsettomuus ei ole koskaan ollut minulle mikään arka aihe, eikä minun ole mitenkään vaikea puhua asiasta. Harvemmin siitä tulee kumminkin puhuttua, sillä olen huomannut, että aihe jotenkin hämmentää ihmisiä.

 

2. Ammattini...

Olen kerennyt tekemään elämäni aikana kaikenlaista, mutta tällä hetkellä olen opiskelija ja opiskelen hoitoalaa. Yritysmaailmaankin olen sotkeutunut. Kimmokkeeni opiskella hoitoalaa sai alkunsa - uskokaa tai älkää - blogimaailmasta. Luin aikoinani jostakin blogista, kun joku hoitaja kertoi elämästään, ja tunsin kateuden pistoksen: minäkin haluaisin olla hoitaja!

Minulla on kateuteen aika rationaalinen lähestymistapa. Jos huomaan kadehtivani jotakuta, mietin, onko minulla mahdollisuutta saavuttaa kadehtimani asia, ja haluanko edes oikeasti sitä. Jos vastaus jompaankumpaan kysymykseen on kielteinen, annan asian olla ja jatkan elämääni. Jos taas vastaus molempiin on myönteinen, rupean tekemään asialle jotain. Tässä kyseisessä tapauksessa vastaus molempiin oli kyllä, joten laitoin hakupaperit menemään ja menin soveltuvuuskokeeseen. Sillä tiellä olen edelleenkin.

Koulutus on ollut kokemuksena niin antoisa, että en vaihtaisi mitään pois, vaikka välillä on ollut todella vaikeaakin. Joskus olen myös miettinyt, että ei tämmöinen ole mitään ihmisen elämää, että ensin käydään opiskelemassa täysi päivä (koulussa tai työharjoittelussa), ja sitten jatketaan opiskelua kotona iltaisin ja usein viikonloppunakin. Tätä ongelmaa ei tietysti olisi, jos en olisi semmoinen ihminen, että kaikki pitää tehdä aina täysillä ja mahdollisimman perusteellisesti.

Nyt kun opinnot alkavat olla loppusuoralla, olen kuitenkin ruvennut ajattelemaan, että haluaisinkin oikeastaan toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja perustaa kahvilan tai jonkin semmoisen. Itse asiassa aion sen tehdäkin. Nyt olen sen päättänyt.

3. Harrastukseni...

Harrastukseni ovat varsin tavallisia, eikä niitä kovin monta ole. Kaikkein tärkein harrastus minulle on liikunta, ja jokaisen takapakin jälkeen se tulee aina vain tärkeämmäksi. Olen niin onnellinen, kun olen tyrän jälkeen pystynyt taas liikkumaan ihan kunnolla, eikä polvikaan ole vihoitellut, ainakaan vielä!

Tämä blogin kirjoittaminen on minulle myös tärkeä ja rakas harrastus. Aiheet ovat joskus inspiraatiottomana aikana hukassa, ja välillä tuntuu, että toistan itseäni (kirjoitustoiveita saa muuten aina huikata!). Valokuvaaminen liittyy osaltaan bloggaamiseen, mutta harrastaisin valokuvaamista varmaan ilman blogiakin. Minulle on tärkeää saada tarkastella maailmaa hieman eri näkökulmasta, linssin läpi. Viime aikoina ei tosin ole tullut kuvattua yhtään!

Uusin harrastukseni on kosketinsoittimen soittaminen, josta olen jo aiemmin kertonutkin. Täytyy kyllä tunnustaa, että en ole soittanut ihan niin paljon kuin olisin kuvitellut. Senkin olen huomannut, että olen tullut jotenkin hirveän kärsimättömäksi: minun pitäisi osata uusi kappale heti kättelyssä, tai muuten iskee turhautuminen.

Toivoisin kovasti voivani sanoa, että harrastan myös lukemista, kun olen ilmoittanut osallistuvani Sannan ihanaan Kurjen siivellä -lukuhaasteeseenkin. Mutta miksi aina sillä hetkellä, kun olisi aikaa lukea, jokin typerä tosi-tv -ohjelma vetää puoleensa enemmän kuin kirja? Tälläkin hetkellä on vaikka mitä katsottavaa, kun uusin kausi Bachelorista, Biggest Loserista ja Top Chefistä on alkanut. Survivorkin alkaa helmikuussa. MasterChef Espanja on minulla kesken ja MasterChef Aasiaakin haluttaisi alkaa katsoa. Että missähän välissä niitä kirjoja ehtisi lukea?

4. Erityistaitoni...

Komppaisin tässä Annukkaa ja väittäisin, että minulla on varsin hyvä ihmistuntemus ja psykologinen silmä. Pienet ilmeet ja eleet kertovat minulle enemmän kuin ihmiset itse ehkä aavistavatkaan.

5. En osaa...

Olen tullut siihen tulokseen, että minulla on jonkinlaisia ongelmia hahmottamiskyvyn kanssa. En osaa hahmottaa isoja tapahtumakokonaisuuksia, ellen saa muodostettua niistä mieleeni "teoreettista mallia". Viimeisin tapaus tulee mieleen salilta, jossa sekoilin TRX-narujen kanssa, kun en vain kerta kaikkiaan tajunnut, miten minun tuli naruissa kiepsahtaa.

6. Oudoin tekemäni asia...

Jaa mikä niistä? Ensimmäisenä mieleen tulee suihkulähteessä uiminen. Ei siinä mitään, kyllähän ihmiset suihkulähteessä uiskentelevat, mutta kun minä vaihdoin ennen polskimista päälleni vielä bikinitkin. (Huom! Tästä tapauksesta on kulunut huomattavan paljon aikaa. Nykyään en enää tällaista tekisi, vaan uisin suihkulähteessä vaatteet päälläni. )

7. Jos saisin kymmenen miljoonaa...

Tällä hetkellä on sellainen fiilis, että matkustaisin niin paljon kuin sielu sietää. Kävisin Australiassa, Kiinassa, Japanissa, Vietnamissa, Myanmarissa, Intiassa (?), Saudi-Arabiassa, Keniassa, Grönlannissa, Islannissa, Chilessä, Perussa, Meksikossa ja USA:ssa hyvin kattavasti. Lentäisin aina ykkösluokassa ja asuisin hienoimmissa hotelleissa. Kävisin Pripyatissa, Hashimassa, viemärimuseossa, Nara Dreamlandissa, Cerro Tololon observatoriossa, Saharassa, nukkesaarella, katakombeissa ja Sahalinin saarella, josta Tsehov aikoinaan kirjoitti. Kirjoittaisin Kukkapilliin omituisia matkaraportteja eri puolilta maailmaa, ja julkaisisin lopulta kirjan seikkailuistani. Lopuilla kymmenellä eurolla lottoaisin, jotta saisin toiset kymmenen miljoonaa, jotka voisin käyttää järkevämmin.

8.  Jos saisin päivän olla mies...

Pestautuisin myyjäksi autokauppaan, kodinkoneliikkeeseen tai puhelinkauppaan. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä näiden myyjämiesten päässä liikkuu.

9. Hävettää tunnustaa...

mutta kyttään joskus naapureita ovisilmästä. Mutta mitäs keskustelevat rappukäytävässä niin suureen ääneen! Lehdenjakajaakin tekisi mieli kytätä, sillä olisi kiva tietää, minkänäköinen jakaja ei jaksa käyttää portaita edes alaspäin mennessään vaan ottaa hissin joka kerrosvälille. Tekisi myös mieli huikata jakajalle vinkki, että hissin voi painaa seuraavaan kerrokseen jo hissistä ulos lähtiessään, jotta hissi olisi seuraavassa kerroksessa valmiina odottamassa. Näin jakaja säästäisi monta sekuntia joka kerrosvälissä, kun hissiä ei tarvitsisi aina odotella. Mutta ehkä ajan säästäminen ei ole tälle tyypille se ykkösasia?

10. Elämän tarkoitus on...

Tämä se onkin helppo kysymys. Jos kysymys ymmärretään niin, että sillä haetaan elämän päämäärää tai tavoitetta, niin asiaa pitää miettiä laajemmin. Mikä tarkoitus muilla asioilla on? Onko kaikilla asioilla ylipäänsä jokin tarkoitus? Pitäisikö elämällä olla? Itse uskon, että elämällä ei ole tässä mielessä mitään sen kummempaa tarkoitusta vaan että olemme syntyneet tänne täysin sattumanvaraisesti ilman mitään sen kummempaa missiota. Jos asiaa ajattelee biologiselta kannalta, kysymys tuntuu suorastaan absurdilta: mehän vain syömme ja paskannamme, nukumme ja naimme - ja sitten kuolemme pois.

Jos taas kysymystä ajatellaan siinä mielessä, että miten elämä on tarkoitus elää, elämällä on mielestäni montakin tarkoitusta. Elämän tarkoitus on jokaiselle hieman erilainen, riippuen siitä, mikä on kenellekin tärkeää. Minun elämäni tarkoitus on iloita, nauttia, nauraa, oppia, jakaa, rakastaa ja auttaa. 

Minulla ei ole tapana laittaa haasteita eteenpäin, mutta nyt teen asiassa poikkeuksen. Haaste lähtisi seuraaville blogiystäville:

Appelsiinipuun alle Jaelille
Paluumuuttajattarelle
Pikku Kepposen Rouva Kepposelle 

Kysymykset ovat samat kuin minullakin. Älkää ottako vastaamisesta mitään paineita - vastaamattakin saa jättää.

Mukavaa viikonloppua! Menkää ulos jos uskallatte!

Sisäinen terveystamponi

Jokin aika sitten uhkasin kirjoittaa löytämistäni 50- ja 60-luvun Avuista ja Suomen Kuvalehdistä, ja nyt meinaan uhkaukseni toteuttaa. Postauksen aineistona ovat siis Apu-lehdet vuosilta 1956, 1958, 1966 sekä Suomen Kuvalehdet vuodelta 1960.

Taitaa ylimpänä olevaa tätiä vähän pelottaa...

Komia on kansikuva.

Nyt kun joulun jälkeen on taas se aika, että pitäisi ilmeisesti kiloja pudotella, niin tässäpä siihen näppärä apukeino.

Minimeal-ateriaa mainostetaan seuraavasti:

"Laihtuminen tai solakkana pysyminen ei ole enää mikään probleema nyt kun MINImeal - pikkuateria on olemassa. MINImeal on ainoa kansainvälisen palkinnon saanut valmiste lihomista vastaan. Se on hyvänmakuinen, runsaasti B- ja E-vitamiineja sisältävä luonnontuote, jonka avulla on saavutettu hämmästyttäviä tuloksia. 4:ssä kuukaudessa laihtui rouva Annikki Koskinen Virroilta 37 kiloa."

Jäin miettimään, mihin Minimealin vaikutus perustui, kun se ei tuosta mainoksesta käynyt ilmi. Melkoisen tehokas tuote se kuitenkin oli, kun kerran rouva Annikki Koskinenkin laihtui sen avulla 2.3 kiloa viikossa.

Koska luin lehtiä joulun aikaan, saatoin kysyä äidiltä, jos lehdestä löytyi jokin hämmentävä asia. Esimerkiksi Minimeal-mainoksessa mainittiin siirtomaatavaraliike, josta minulla oli vain hämärä aavistus. Onneksi äiti selvensi: siirtomaatavaraliikkeessä myytiin kaikkea ulkomailta tuotua, kuten kahvia, kuivattuja hedelmiä ja riisiä. Äiti oli kuulemma hakenut joskus siirtomaatavaraliikkeeseen töihinkin!

Toinen, josta oli hyvä kysyä äidiltä (aivan kuten mainoksessa sanotaankin: kysy äidiltäsi! ) oli Tampax, jota mainostettiin "sisäisenä terveystamponina".

Millainen se ulkoinen terveystamponi sitten oli, ihmettelin, mutta äiti nauroi, että eihän se sitä tarkoittanut. Kun entisaikoina oli ollut vain siteitä, jotka olivat olleet milloin minkäkinlaista mallia: Oli ollut kuminauhavirityksiä ja vyötärölle kiinnitettäviä sidevöitä. Siteitä oli tehty myös vanhoista housuista, ja nämä kestositeet oli pesty ja käytetty uudelleen. "Paljussa oli sitten niitä verisiä rättejä likoamassa", äiti kertoi.

Helppoa ei ollut naisen elämä muutenkaan. Onneksi elän ajalla, jolloin poninhäntä on keksitty.

Lehdissä oli melko paljon pilapiirroksia, ja pilapiirroksissa näkyivät erityisesti matkailu ja kansojen kohtaamiset.

Huomatkaa muuten, että etummaisella herralla on sikari (?) suussaan.

Matkailu oli 50- ja 60-luvuilla kai tekemässä tuloaan Suomeen oikein tosissaan, sillä lehdissä oli aika paljon matkailuun liittyviä mainoksia, ja lehtien ilmapiiri oli muutenkin matkailumyönteinen.

Vaikka vuoden 1966 Avun mukaan "suomalaiset menevät Mallorcalle, Kanarian saarille, Italiaan, Keski-Eurooppaan ja Leningradiin", kotimaan matkailukin, erityisesti ns. rengasmatkat, tuntui olevan suosittua.

Yhdessä Avussa etsittiin kesän hääpareja kilpailuun, jossa voittajaparille oli palkintona kiertomatka Suomen ympäri lentäen. Reitti oli seuraavanlainen: Helsinki - Vaasa - Oulu - Ivalo - Oulu - Kuopio - Joensuu - Helsinki. Ivalosta tehtiin vielä vesibussilla matka Inariin, ja Joensuusta poikettiin Kolille.

Eräässä Avussa puolestaan oli tehty pienimuotoinen gallup ja kyselty ihmisten lomasuunnitelmista:

"Asetimme jalkamme eteen ja pysäytimme ihmisiä Sääksmäen sillan seutuvilla ja Hämeenlinnassa ja kysyimme lomasuuntaa. Rekvisiitasta mainittakoon, että auringossa oli lämpöä parikymmentä astetta (ihotuntumalla) ja kansalaiset pikkutakkisillaan. Järvellä kirkuivat lokit ja rannalla matkaradiot. Västäräkki käveli rantakivillä ja västäräkistä vähäsen.

Ehkä voimme nyt paljastaa gallupimme tuloksen. Otanta oli toistakymmentä henkilöä ja sen mukaan yksikään suomalainen ei poistu Suomesta kesällä 66. Emme ole yksin."

Tuon ajan kulkupelit herättävät hymyä, jos ihmetystäkin.

Mikä ihme tämä oikein on? Onko joskus oikeasti ollut tällaisia pystysuoraan lentäviä lentokoneita, vai onko tämä vain jonkinlainen koeyksilö tai versio helikopterista?

Itse asiassa kun yritin googlettaa vertikaalisesta lentokoneesta, törmäsin uutiseen, jonka mukaan tulossa on ehkä supernopea lentokone, joka mullistaisi matkailun: Lontoosta New Yorkiin pääsisi yhdessä tunnissa, kun hypersooninen Concorde 2 lentäisi viisinkertaisella äänen nopeudella. Kone ampaisisi ensin vertikaalisessa suunnassa 30 000 metrin korkeuteen, kunnes se ylittäisi äänivallin, minkä jälkeen se lentäisi kuten tavalliset lentokoneet, horisontaalisesti.

Kaikkea sitä.

Vuonna 1960 oli Rooman olympialaiset, ja Suomen Kuvalehti kysyi ennen kisoja suomalaisilta urheilijoilta arvioita heidän tulevasta olympialaismenestyksestään.

Painija Kyösti Lehtonen otti suorastaan nokkiinsa toimittajan typerästä kysymyksestä.

Köpin ennustus meni kuitenkin pieleen, sillä painista ei tullut yhtään mitalia. Kisat olivatkin ensimmäiset, joissa Suomi jäi ilman painimitalia.

Muiden urheilijoiden mietteitä ennen kisoja:

Paul Nyman (pyöräily): "Kyllähän me pyöräilijät olemme valmistautuneet Roomaa varten huolellisemmin kuin koskaan ennen, mutta valitettavasti Suomen talviset olosuhteet aiheuttavat sen, että joudumme kuitenkin lähtemään matkaan heikommin eväin kuin sanokaamme ranskalaiset ja italialaiset. Näissä puitteissa olisi todellinen jymypaukku, jos joku meistä olisi pistesijoilla."

Pekka Lairola (uinti): "Keväällä odotin vielä suuria tältä kaudelta, mutta kun kesken parhaan harjoittelukauden korva alkoi reistailla, menetin toivoni. Niinpä minun on nyt sanottava, että matkustan kisoihin selvästi vähäiset mahdollisuuteni tietäen. En jaksa uskoa kunnon valtavaan nousuun enää yhdessä hetkessä."

Olavi Ojanperä (melonta): "Koko melontajoukkueellamme on aika pienet mahdollisuudet. Ei kannata maalata kauniita näkyjä, sillä yhtään mitalia tuskin kisoissa melonnasta saadaan."

Eino Mäkinen (painonnosto): "Tekisi kovasti mieli olla optimisti sekä omasta että joukkutoverien puolesta. Sellainen voitaisiin kuitenkin katsoa rehentelyksi, ja elleivät asiat sitten luontuisikaan niinkuin on ajatellut, niin kylläpä siitä saisi jälkeenpäin kuulla kunniansa."

Niin. Sellaista se on se positiivisuus. Vaarallista.

Minusta on mielenkiintoista katsella mainoskuvien perheitä ja spekuloida, mitä kuvat tuon ajan yhteiskunnasta ehkä kertovat. Millaisia ovat ihmisten ilmeet, vaatteet, kampaukset, asennot, heidän suhde toisiinsa, millaista rekvisiittaa kuvissa on käytetty...

Tässä on esimerkiksi tämmöinen hyvin toimeentuleva ja oikein esimerkillinen perhe. Isä taitaa olla pankinjohtaja, kun siinä niin heti aamusta puvussa istuu, ja äiti työskentelee kemikaliokaupassa myyjänä. On saanut testattavakseen uutta Hertta-huulipunaa. Tytär menee neljännelle luokalle ja poika kolmannelle, ja kummatkin ovat oikein hyviä koulussa. Poika harrastaa luonnontieteitä (olivat eilen syysretkellä, jossa kerättiin metsästä kolmekymmentä erilaista kasvia), ja tytär kuuluu lukupiiriin ja näytelmäkerhoon. Televisiokin on perheeseen hankittu, ja tänä iltana koko perhe kerääntyy television eteen katsomaan Myrskylinnut-sarjaa. Tämänkin täydellisen perheen täydellisestä aamusta tulee vielä vähän täydellisempi, kun tarjolla on Valio-juustoa!

Tässä perheessä taas poika kokeili uutta Husqvarna-mopediaan sillä seurauksella, että rapa roiskui narulla kuivumassa olleille pyykeille. Isä hieman toruskeli poikaansa, mutta salaa hän on kuitenkin ylpeä poikansa ajotaidoista ja rohkeudesta. Poika puolestaan tuumaa, että oho, tulipahan taas kolttonen tehtyä, mutta toisaalta: onneksi isä ei tiedä, mitä mopedin kanssa eilen tapahtui. Äitiä huolettavat lähinnä pyykit: ne pitäisi saada likoamaan, ennen kuin kura kuivuu vaatteisiin kiinni...

On ollut hauska seurata lehdistä joidenkin, nykyään niin kovin tavallisten, tuotteiden alkutaipaletta.

Onko 50 markkaa ollut joskus kolikko?

Tämä rouva on selvästikin opettaja, ja hänelle ei ryttyillä.

Näissä muovipulloissa ihmetystä aiheutti pullojen koko. "Kylmän ja kuuman vaihteluja sekä happoja ja emäksiä kestävinä ne ovat korvaamattomia emännän apulaisia esimerkiksi säilöntäaikana. Vetoisuus: 40, 50 ja 60 l." Ööh, tehtiinkö ennen esimerkiksi mehua siis 40 litran pullollinen kerrallaan? Vai mitä muuta noihin mahdettiin säilöä?

Vuoden 1966 Avussa oli jo televisio-ohjelmatkin, ja tv-kanavia oli tasan kaksi. Ykkönen ja kakkonen.

Viritysmusiikkia näytti tulevan aika usein, kuten myös elokuvia. Mainos-tv:tä tuli muutaman tunnin ajan illassa kummaltakin kanavalta, mikä tarkoitti kai sitä, että kyseisenä aikana tulevien ohjelmien lomassa esitettiin mainoksia. Ruotsinkielistä ohjelmaa tuli samoin muutama tunti illassa. Arkisin tv-ohjelmat alkoivat vasta illalla neljän, viiden aikaan, mutta sunnuntaisin lähetyksiä tuli aamusta alkaen.

Margariini teki tuloaan ruokapöytiin 50- ja 60-luvuilla, ja sitä mainostettiinkin kovasti. Margariini oli ilmeisesti voita edullisempaa, mutta margariinia mainostettiin myös vitamiinipitoisena ja terveellisenä. Erikoista minusta on se, että rasvamainoksissa vedottiin aina lasten terveyteen ja elinvoimaan.

Löysin Ylen arkistoista vanhan Kultanauha-margariinimainoksen vuodelta 1956. Oi niitä aikoja! 

Jos loppiaispöydän tarjottavat eivät ole vielä selvillä, niin tässä teille pari vinkkiä.

Muistakaa myös käyttää deodoranttia siltä varalta, että toimitatte itsenne "tilanteisiin".

 Hyvää päivän jatkoa.

Karvainen aurinko ja muita ihmeellisyyksiä

Hyvää, onnellista ja kaikin puoli antoisaa alkanutta vuotta 2016 kaikille!

Kukkapilli päivittyi viime vuonna yleisesti ottaen harvakseltaan, joskus useammin, joskus harvemmin. Silloin kun on muussa elämässä kiirettä, blogi on ensimmäinen, joka ajanpuutteesta kärsii. Välillä on ollut motivaatiokin vähän kadoksissa. Pelkäänpä, että sama tyyli jatkuu tänä vuonnakin: välillä postauksia tulee harvemmin ja välillä useammin. Kiitos teille lukijoille, jotka olette jaksaneet pysyä matkassani ja jättäneet käynnistänne myös viestin. Olette minulle kovin tärkeitä. ♥

Viime postauksen kuvat olivat niin kertakaikkisen rumia, että nyt on pakko yrittää vähän skarpata. Nämä kuvat ovat suurimmaksi osaksi viime maanantailta, jolloin taisi olla näillä leveysasteilla ensimmäinen varsinainen talvinen päivä.

Venus aamutaivaalla.

Kuu sitten vähän myöhemmin.

Venus ja kuu aamulla. Tämä ei ole maanantailta, vaan kuva on otettu 8.12.

Venus näkyy aamutaivaalla tammikuussakin, joten jos taivas on selkeä, niin kannattaa katsella taivaalle (kaakon suuntaan). Venus on niin kirkas, että siitä ei voi erehtyä.

En yleensä tapaa tehdä uudenvuodenlupauksia - en siksi, että minulla olisi niitä jotain vastaan vaan siksi, että en ole kokenut lupausten tekemisille mitään erityistä tarvetta. Olen muutenkin ollut aina semmoinen "katsotaan, mitä eteen tulee" -ihminen. Tai olenhan minä joka vuosi aina sen saman "lupauksen" tehnyt: olen luvannut olla lupaamatta mitään.

Tänä vuonna uudenvuoden lupaukselle oli kuitenkin erityinen tilaus. En viime vuonna pitänyt huolta itsestäni, vaan laiminlöin moniakin juttuja, ja tänä vuonna olenkin päättänyt ruveta kohtelemaan itseäni paremmin. Se ei ole mitään ihan kovin helppoa: kun on tietynlaiset ajattelumallit omaksunut, niistä on kovin vaikea päästä eroon. Yritän motivoida itseäni sillä ajatuksella, että mitä paremmin itseäni kohtelen, sitä kauemmin ja sitä terveempänä saan elämästä nauttia.

Olen nauttinut lomasta täysin siemauksin - lomalla parasta on se, että silloin voi tehdä juuri sitä mitä haluaa, juuri siihen kellonaikaan kuin huvittaa. Esimerkkinä mainittakoon omituinen mieliteko toissa-aamuna puoli seitsemältä aamukahvia juodessani: minulle tuli äkillinen halu lähteä uimaan. Kun kerran lomalla olin, ja uimahallikin oli auennut sopivasti kuudelta, saatoin lähteä hallille siltä istumalta. Ei mennyt kuin reilut puoli tuntia, ja olin jo altaassa pulikoimassa.

Mieliteko oli siksi kummallinen, että normaalisti inhoan uimahallissa uimista. (Olen asiasta joskus avautunutkin.) Tämä aamu-uintikokemus oli kuitenkin aivan ihana, kun väkeäkin oli suhteellisen vähän. Ehkä se, miksi en ole uinnista pitänyt, onkin johtunut uinnin ajankohdasta. Jos menee uimaan heti aamusta, ei tarvitse pestä meikkejä (kun ei niitä yön jäljiltä ole), ja joka-aamuinen hiustenpesukin tulee suoritettua uimahallilla. Kaiken lisäksi pääsee aamusaunaan! Täysin ongelmitta ei tämäkään reissu tosin sujunut. Pukuhuoneessa tuli taas törttöiltyä: ensin en löytänyt ovea pesutiloihin (miten se onkin aina piilotettu niin kummalliseen paikkaan), ja sitten en löytänyt pukukaappiani, kun olin unohtanut kaapin numeron. Ystävälliset ihmiset onneksi auttoivat. Harmillista, että en pääse normaaliaamuina aamu-uinnille, koska kokemus oli kaiken kaikkiaan mukava. Toisaalta tämä saattoi olla sellaista uutuudenviehätystäkin: aamu-uinti oli kiva, koska en ole sitä koskaan ennen kokeillut. Voi olla, että kyllästyisin aamu-uinteihinkin aika pian, jos ottaisin ne tavakseni.

Nyt olen saanut päähäni, että minun tekee mieli kylpylään, mikä on aika erikoista, sillä inhoan kylpylöitäkin. En ole koskaan ymmärtänyt sitä vedessä lillumista.

Onkos tämä nyt sitten jonkinlainen kangastus? Näyttää aivan siltä kuin laiva olisi haukannut tuon saaren.

Olin aiemmin miettinyt, pitäisikö minun järjestellä kaappeja ja muita rojupesiä vai ei, ja ilmeisesti tuosta aamu-uinnista virkistyneenä päätin, että siivoan yhden lipaston. No. Eihän se taas siihen yhteen lipastoon jäänyt. Monesti päätän tehdä asioita pikkuhiljaa niin, että siivoan esimerkiksi tänään sen lipaston, huomenna vaatehuoneen ja ylihuomenna sitten jotain muuta. Yleensä siinä käy kuitenkin niin, että työt tulee tehtyä kertarykäyksellä, ja joko A) siivoan niin kauan, kunnes kaikki aiottu on siivottu; B) siivoan niin kauan, että en enää kerta kaikkiaan jaksa enempää tai C) päivä loppuu. Nyt kävi niin, että nämä kaikki vaihtohdot toteutuivat aika lailla samaan aikaan, ja illalla olin siinä pisteessä, että hyvä että jaksoin suihkussa seisoa.

Toisaalta on ihanaa, kun kaikki työt on yhden päivän aikana tehty, eikä seuraavaksi päiväksi ole mitään odottamassa. Minulla on tämmöisten siivousurakoiden jälkeen vähän hassu tapa käydä aukomassa kaappien ovia ja ihastelemassa, kuinka kaikki on hienosti järjestyksessä ja kuinka kaikilla tavaroilla on oma paikkansa. Suuri mysteeri on se, mihin se järjestys ja tavaroiden paikat taas jonkin ajan päästä katoavat. Ei tarvitse olla ennustaja, kun voi sanoa, että muutaman kuukauden päästä tuossakin eteisen kaapissa on taas rojua niin paljon, ettei peräseinää näy. Jospa tekisinkin toisen uudenvuoden lupauksen ja päättäisin pitää paikat tänä vuonna järjestyksessä?

Ja sitten vihdoinkin: 

Tadaa! Siinä se nyt vihdoin on!

Olin koko syksyn miettinyt kosketinsoittimien ostamista, jotta voisin taas elvyttää soittoharrastukseni. Olin siirtänyt ja siirtänyt ostoa, koska olin pelännyt, että en sitten enää muuta tekisikään kuin soittaisi. Mutta vihdoinkin maanantaina, kun tuli liikuskeltua lentokentän suunnalla taas muutenkin, kävin lähistöllä sijaitsevassa musiikkiliikkeessä soittimenhakumatkalla.

Kovin innokas en kuitenkaan ollut soittimen kimppuun pääsemään, sillä pari ensimmäistä päivää soitin virui laatikossa, kun en jostain syystä halunnut avata laatikkoa. Toiseksi meillä ei ollut soittimelle mitään paikkaakaan, minkä olin tajunnut vasta siinä vaiheessa, kun olin roudannut soitinta sisään. Ei kannata miettiä tämmöisiä asioita etukäteen, koska sillä tavallahan saattaisi säästyä ongelmilta, ja ongelmathan pitävät mielen virkeänä. Lopulta oli pakko ottaa soitin esille, kun ukkeli soitteli jatkuvasti Intiasta ja kyseli, joko olin kokeillut soitinta.

Noin minuutissa tajusin, että se, että olen osannut soittaa joskus 20 vuotta sitten, ei tarkoita sitä, että voisin alkaa tuosta vain soittamaan. Nuottien lukutaito oli kyllä tallella, joten melodian soittaminen onnistui aika vaivatta, mutta vasemman käden soinnut olivatkin sitten vähän eri asia. En muistanut yhtäkään sointua, ja jos opinkin yhden muistamaan, se ei paljon auttanut, kun yhdessä kappaleessa saattoi olla kymmenenkin sointua. Sointujen vaihtamisen tulisi tapahtua nopeasti, ettei musiikkiin tulisi katkoja, ja kaiken huipuksi oikealla kädelläkin pitäisi soittaa koko ajan! Niinpä jouduin nöyränä toteamaan, että Coldplayn A Sky Full Of Stars on harjoittelukappaleeksi aivan liian hankala, ja kaivoin vanhasta nuottivihosta esiin Maijan karitsan.

Sointujen muistamisongelman ratkaisin niin, että kirjoitan ylös ne soinnut, joita soittamassani kappaleessa tarvitaan ja kiinnitän lapun nuottien viereen. Näin ei tarvitse koko ajan plarata sointuja soitto-oppaasta.

Toiveena on tietenkin, että jossakin vaiheessa oppisin muistamaan soinnut, etten tarvitsisi noita lappusia enää.

Siivotessani löysin myös vanhoja nuottejani. Voitteko uskoa, että olen ollut joskus niin viitseliäs, että olen kopioinut kappaleiden nuotteja nuottivihoista - käsin!

Ei voi uskoa! Ja nyt olen niin laiska, etten viitsinyt edes piirtää koskettimia sointukarttoja varten, vaan tulostin netistä valmiit kuvat, jotta saatoin vain värittää sormien oikeat paikat kuviin tussilla.

Tässä vaiheessa siis tuntuu, että soittamisessa on melkoinen opetteleminen, mutta onneksi opettelu on niin kivaa. Ja voi sitä riemun tunnetta, kun kappale menee noin sadannen yrityskerran jälkeen vihdoin suunnilleen oikein! Nyt pitäisi harjoitella jokin kappale niin hyvin, että voin sitten pitää ukkelille konsertin, kun hän palaa kotiin.

Maanantaina tuli tehtyä sellainenkin huomio, että meidän parvekkeelta näkee tähän aikaan vuodesta auringonlaskun. Vastahan tässä on 13 vuotta asuttukin, että oli korkea aika havaita tämmöinenkin asia.