Se vei koko käden

Voi tätä elämää. Tiedän, etten saisi valittaa, kun on kumminkin niin hieno matka takana, mutta ehkä juuri siitä syystä oma elämä tuntuu taas niin valjulta ja merkityksettömältä. Tyhjältä. Minuun on tainnut iskeä lomaltapaluuahdistus, kun tuntuu niin vaikealta palata arjen rutiineihin ja kohdata kaikki velvollisuudet. Mietin vain kaikenlaisia tekosyitä, joiden varjolla voisi paeta kaikkea sitä, mitä pitäisi tehdä. Kaikkein eniten huvittaa se, että puolitoista vuotta sitten Intiasta palattuani olin niin tohkeissani Suomesta, etten halunnut matkustaa mihinkään edes lyhyelle lomalle. Nyt kun olen taas päässyt matkustamisen makuun, voisin lähteä saman tien seuraavalle matkalle. Joudun kuitenkin odottamaan seuraavaa matkaa varmasti aika kauan, joten nyt on revittävä kaikki irti tästä viimeisimmästä.

Kyllä se päivä kuitenkin aina valkenee.

Auringonnousu näkyi ensimmäisen SF-hotellimme ikkunasta hieman erikoisesti: ensin aurinko valaisi nuo kukkulat ja nousi vasta sitten muun kaupungin ylle.

San Francisco tunnetaan Golden Gate Bridgen ja mäkiensä lisäksi myös kaapelivaunuistaan. Kaapelivaunut ovat vähentyneet radikakaalisti sitten vuoden 1947, kun San Franciscon edistyksellinen pormestari ilmoitti, että vanhanaikaiset kaapelivaunut pitäisi korvata nykyaikaisemmilla busseilla. Nykyään käytössä on kolme kaapelivaunulinjaa, mikä on vain murto-osa 1800-luvun lopun tilanteesta, jolloin linjoja oli 23.

Paikalliset käyttävät kaapelivaunuja harvoin, mikä johtuu suurelta osin kaapelivaunulla matkustamisen kalleudesta: yhdensuuntainen matka maksaa kokonaiset kuusi dollaria. Kaapelivaunuilla matkustajat ovat siis suurimmaksi osaksi turisteja, ja sen kyllä huomaa.

Tukka hyvin ja selfiekeppi pystyssä.

Pappaa taitaa vähän jännittää.

On muuten mielenkiiintoista, miten joskus vasta valokuvia katsoessaan huomaa joitain juttuja, joita ei kuvaa ottaessaan ollut huomannut. Tätä ylempää kuvaa katsoessani huomasin, että kaapelivaunussa oli seissyt tuommoinen salskea nuorukainen (hirveä moka, kun pääsi ohi silmien), ja tätä seuraavaa kuvaa katsoessani huomasin, että tuollahan roikkuu Suomen lippu!

En ymmärrä, mitä Suomen lippu tekee tuossa Union Squaren laidassa. Jälkimmäinen hotellimme oli jossakin noilla paikkeilla, mutta en osaa tuosta kuvasta hahmottaa, roikkuuko lippu hotellistamme vai viereisestä rakennuksesta. Jos lippu roikkui hotellistamme, se oli siinä tietysti siksi, että minä ja ukkeli asuimme hotellissa. Kyllä meidän takia kannattaa liputtaa.

Kaapelivaunuja ohjataan vain toisesta päästä, joten ne pitää päätepysäkillä kääntää. Sain seurata näytelmää Powell Streetin ja Market Streetin kulmauksessa, josta vaunut lähtivät puskemaan ylämäkeen. Radan päässä on pyöreä kääntölevy, jonka päällä kuljettaja ja apumies kaapelivaunun kääntävät.
 

Itse en kaapelivaunulla ajanut, kun kaapelivaunulla ajelu ei jostain syystä oikein tuntunut kiinnostavalta ajatukselta. Autolla sen sijaan tuli seikkailtua mäkiä ylös ja alas.

Yksi kaupungin tunnetuimmista kaduista on Lombard Street, jota sanotaan maailman kiemuraisimmaksi tieksi (mikä ei sitten kuitenkaan pidä ilmeisesti paikkaansa). Lombard Street on erittäin jyrkkä (jyrkkyysaste on 27 %), ja 1920-luvulla kadun jyrkkyys oli liikaa sen ajan autoille. Laskua loivennettiin niin, että tiehen tehtiin kahdeksan tiukkaa mutkaa. Lombard Street on nykyään suosittu turistinähtävyys, paljon suositumpi kuin osasin arvatakaan. Autoletka kadulle oli melkoinen. Kun olimme istuneet odottamassa 45 minuuttia, minua rupesi naurattamaan: tässä sitä on istuttu kohta melkein tunti odottamassa sitä, että pääsisimme ajamaan yhden kadunpätkän alas! En yhtään ihmettele, jos alueen asukkailta meinaa mennä hermot, kun nurkilla pyörii jatkuvasti niin paljon autoja. Ilmassa oli myös pientä taistelun makua, kun sivukaduilta Lombardille pyrkivät autot yrittivät tunkea alhaalta asti Lombardia pitkin ajaneiden autojen väliin. Puolensa joutui siis pitämään, että pääsi tämänkin suuren huvin kokemaan.

Tässä sitä mennään.

Ja täältä sitä tullaan.

Enkä ole edes varma, oliko kokemus kaiken vaivan arvoinen.

Paljon mielenkiintoisempi kokemus olikin toinen kadunpätkä, jolle ajauduimme vahingossa ja mitään etukäteen aavistamatta. Parin kadun päässä Lombard Streetista sijaitsee nimittäin Filbert Street, jonka Hyde Streetin ja Leavenworthin välinen katuosuus on kaupungin jyrkin, 31,5 %. Taisin kiljua koko matkan alas.

Seuraava kohde onkin sitten jo näköpiirissä: kaupungin maamerkki Coit Tower.

Kiitos Coit Towerista kuuluu Lillie Hitchcock Coitille, joka jätti kuollessaan vuonna 1929 kaupungille 125000 dollaria, joka oli määrä käyttää sopivalla tavalla kaupungin kaunistamiseen. Niin syntyi Coit Tower, korkealla mäellä seisova 63-metrinen torni, joka tarjoaa luultavasti parhaimmat näkymät yli kaupungin.

Golden Gate Bridge. Enpä ole sitä vielä nähnytkään.

Siellä se Alcatraz taas kummittelee.

Coit Towerissa tuli taas todettua, että maailma on pieni: törmäsimme tornissa ukkelin entiseen kollegaan, jolle meidän oli määrä mennä juuri sinä iltana kyläilemään. Aivan toisistamme tietämättä olimme päättäneet mennä käymään Coit Towerissa juuri samana päivänä ja samaan aikaan! Kollega perheineen ei tosin viitsinyt jäädä jonottamaan ylös torniin pääsyä, sillä jono oli pitkä, ja hissiin pääsi vain kourallinen ihmisiä kerralla.

Mutta siinä jonottaessa oli mielenkiintoista katsella seiniin maalattuja maalauksia, jotka ovat peräisin vuodelta 1934. Maailma kärsi 1930-luvulla Suuresta lamasta, ja hallitus päätti työllistää työttömiä taiteilijoita: taiteilijoille annettiin tehtäväksi maalata Coit Towerin seiniin kuvia, jotka kertoisivat tuon ajan kalifornialaisesta elämästä. Maalaukset aiheuttivat alkuaikoina polemiikkia, sillä maalauksiin oli piilotettu yhteiskunnallista kritiikkiä ja poliittisia teemoja. Myöhemmin maalaukset kuitenkin hyväksyttiin ja niitä opittiin arvostamaan.

Ensimmäisenä päivänä käväisimme Ferry Buildingissa, joka on vähän niin kuin sanfranciscolainen kauppahalli.

Ferry Building toimi aluksi nimensä mukaisesti lauttojen lähtöpaikkana, mutta suurien siltojen (Golden Gate Bridge ja Bay Bridge) avaamisen jälkeen lauttaliikenne väheni. Yhä tänäänkin Ferry Buildingin laitureilta lähtee kuitenkin joitakin lauttoja muun muassa Sausalitoon ja Larkspuriin.

Vuonna 2003 Ferry Building remontoitiin uuteen käyttöönsä: nykyään Ferry Building tunnetaan paikallisten ja laadukkaiden ruokatuotteiden myyntipaikkana. Siellä on myös hyviä ravintoloita ja kahviloita.

Mistä tuokin on tänne lennähtänyt.

Ferry Building on pakollinen käyntikohde hyvän ruoan ystävälle, sillä sieltä saa monia sellaisia paikallisia tuotteita, joita ei muualta saa. Minua harmitti, kun kävimme Ferry Buildingissa jo ensimmäisenä päivänä, jolloin olimme liikkeellä jalkaisin, enkä viitsinyt ostaa mukaani yhtään ylimääräistä kannettavaa. Myöhemmin tuolla ei sitten tullut enää käytyä. Toisaalta matkalaukut olivat jo muutenkin niin painavat (ylläri), että niihin ei olisi voinut laittaa yhtäkään oliiviöljypulloa.

Ferry Buildingissa on myös erinomaisia ravintoloita, mutta me söimme vain portobello-leivän ja empanadan hedelmistään kuuluisassa Frog Hollow Farmissa. Oli muuten maukasta - vaikka tarjoilija kaatoikin säheltäessään kahvini lattialle (uusi kahvi tuli kuitenkin tilalle ennätysajassa).

Vielä pitäisi vähän jaksaa. Kyllä tämä kohta loppuu.

Hyde Street Pier Maritime National Historical Parkissa osoittautui melkeinpä lempipaikakseni San Franciscossa, koska eihän meikäläinen voi vastustaa vanhoja laivoja.

Ukkeli ei ollut laivoista niin hirveän innoissaan, mutta minä olisin voinut kuljeskella varsinkin purjevene Balcluthan ja siipiratashöyrylaiva Eurekan uumenissa tuntitolkulla.

Tässä yläkuvassa on sikopahna, jossa kuljetettiin sikoja ja kanoja, jotta merimiehet saivat tuoretta lihaa pitkilläkin matkoilla.

Olin aivan haltioissani Balcluthalla siitä tavaran määrästä, mikä kannen alla oli. Siellä oli vanhoja lohilaatikoita, jauhopusseja, säilyketölkkejä, tynnyreitä ja paljon kaikkea muuta jännittävää.

Ukkeli katosi laivasta ulkoilmaan hyvin nopeasti, enkä voinut ymmärtää, miten jauhosäkit ja säilykepurkit eivät häntä muka kiinnostaneet. Kahteen kertaan ukkeli ehti jo soittaakin minulle tuonne kannen alle, kun luuli minun eksyneen laivaan.

Entä sitten se siipirataslaiva! Siellä oli vanhoja autoja. Jippii! Eureka oli todella massiivinen, ja se oli toiminut aikoinaan matkustaja- ja autolauttana. Oikein pystyin aistimaan laivassa menneen ajan tunnelman.

Näkymä Hyde Street Pierilta rantaan päin.

Lopuksi vielä pari kuvaa Japanese Tea Gardenista ja Ghirardelli Squarelta.

Tässä kuvassa on jyrkästi kaareutuva Moon Bridge, jonka heijastuksen sanotaan muodostavan veteen täyden ympyrän. 

Ghirardelli Square on vanha suklaatehdas, joka on remontoitu viehättäväksi ostoskeskukseksi, jossa oli paljon kivannäköisiä kauppoja. Kuuluisia Ghirardellin suklaita myydään täällä edelleenkin, ja niitä tuli ostettua kotiinviemisiksi vähän enemmänkin.

Jos ei tämä nyt vielä ole käynyt jollekulle selväksi, niin tykkäsin San Franciscosta kovasti, ja lähtisin sinne koska tahansa uudestaan.

Yksi asia, jota kaupungissa tosin ihmettelin, oli kodittomien suuri määrä. En tiedä, ovatko kodittomat yhtä suuri ongelma kaikissa muissakin Yhdysvaltojen kaupungeissa, vai onko heitä erityisen paljon San Franciscossa. Eräs taksikuski ainakin oli sitä mieltä, että kodittomia tulee San Franciscoon muualtakin Yhdysvalloista, sillä San Franciscossa on ympäri vuoden suhteellisen miellyttävä ilmasto, ja kaupunki vetää persoonallisen luonteensa takia muutenkin ihmisiä puoleensa. Taksikuski tiesi myös kertoa, että kodittomat saavat ruokaakin jostain ja että heille on tarjolla yösijojakin, ja taksikuskin mielipide olikin, että kodittomat ovat periaatteessa vain laiskoja.

Toinen ihmisryhmä, joka hämmästytti, olivat kaikenlaiset sekopäät, joita varsinkin Union Squaren ympäristö tuntui olevan täynnä. Sekopäillä oli koko ajan oma show menossa, mikä ei tuntunut kauhean miellyttävältä. Muutenkin San Franciscon väki on hyvin monenkirjavaa, ja kun viimeisenä iltana eksyin kävellen hieman kauemmas vilkkaammilta kaduilta, minua jopa pelotti, sillä kaduilla liikkui hyvin epämääräisen näköistä jengiä. Enkä minä ihan vähästä säikähdä. Mutta turvattomuuden tunne on amerikkalaisissa kaupungeissa varmaankin enemmän sääntö kuin poikkeus, ja sen kanssa on vain opittava elämään.