Sekavaa haastelua

Kesä alkaa olla lopuillaan, ainakin jos sitä mitataan koulujen kesälomilla. Moni palaa näinä päivinä arkeen, ja niin teen minäkin, tosin hyvin erilaiseen arkeen kuin aiemmin. Ennen sitä pitää kuitenkin vielä muistella kesän viimeisiä hetkiä.

Kävimme viime viikonloppuna ukkelin kanssa hieman ulkoilemassa eli suomeksi sanottuna istumassa iltaa. Käymme ukkelin kanssa baarissa tosi harvoin, mutta sitten kun kerran lähdemme, niin se kerta varmasti muistetaan. Tällä kertaa oli tosin tarkoitus mennä alun perin ilmeisesti syömään, mutta koska olimme syöneet niin myöhäisen lounaan (neljältä), ruoka ei maistunut, ja päädyimme nautiskelemaan terassien antimista. 

Ukkelilla on muutama lukematon sähköposti.

Ukkeli käy ulkona useammin kuin minä, vaikka ei hänkään kovin usein käy, mistä syystä hän myös tuntee Helsingin ravintola- ja baaritarjonnan paremmin. Ukkeli sai siis johdatella, ja minä vain talsin mukana. Muutaman muun terassin jälkeen päädyimme hotelli Tornin neljännessätoista kerroksessa sijaitsevaan Ateljeebaariin, jossa en ollut koskaan ennen käynytkään. Näköalat Helsingin ylle olivat hienot, ja kun ilmakin oli kuin kaaso morsian, niin terassikokemus oli kerrassaan ikimuistoinen.

Näkyy ainakin Stocka, Uusi ylioppilastalo ja Tuomiokirkko.

Jos näköalat olivat Ateljeebaarista huikeat, myös juomien hinnat olivat pilvissä. Toisaalta olisihan se vähän outoa, jos tuommoisessa paikassa ei osattaisi ottaa näköalalisää. Ihmettelin myös jyrkkiä kierreportaita kavutessani, että eikö baariin todellakaan ole muuta tietä.

Auringonlaskukin olisi näkynyt Tornista hienosta, mutta iso pilvi oli asettautunut harmillisesti auringon eteen.

Nyt voitaisiin lähteä.

Kun lasit olivat tyhjät, terassikierros julistettiin päättyneeksi, ja menimme vihdoin sinne syömään. Olikin jo korkea aika.

Viime päivinä on tullut oleiltua myös rannalla jonkin verran - ei niinkään siksi, että olisin saanut aurinkoa, vaan siksi, että meren äärellä tuulessa on ollut kiva istuksia ja lukea.

Vähän järeämmät auringonottovälineet.

Olen mietiskellyt rannalla kaikenlaista, kuten esimerkiksi sitä, miten osaan nykyään olla paljon paremmin hetkessä läsnä kuin vaikkapa vielä vuosi sitten. En ole tietoisesti harjoitellut läsnäoloa mitenkään, enkä oikein tiedä, mikä muutoksen on saanut aikaan. Ehkä syynä on se, että olen nykyään jotenkin paljon levollisempi ja sinut itseni kanssa, joten mielikään ei poukkoile sinne tänne, vaan ajatukset pysyvät paremmin kasassa. Yksi myötävaikuttava tekijä on ollut varmasti myös luonto, sillä olen viime vuoden aikana jotenkin löytänyt luonnon ja tajunnut, miten paljon voimaa ja rauhaa se minulle antaa. Luulenkin olevani yksi niistä ihmisistä, jotka meditoivat vahingossa. En koe tietoisia mietiskelyharjoituksia omikseni enkä ehkä edes itselleni tarpeellisiksi, koska saan luonnosta saman, minkä voisin kuvitella mietiskelyharjoituksista saatavan. Uskonkin, että jokaisella on oma juttunsa, joka voi auttaa olemaan hetkessä paremmin läsnä: yhdelle se voi olla luonto, toiselle meditaatioharjoitukset ja kolmannelle jokin muu.

Koska moni on kysellyt minulta, millaisella kameralla kuvaan, ajattelin esitellä nyt koko järeän kuvauskalustoni.

Ammattilaisen vehkeet.

Kamerani on siis Sonyn DSC-HX50V, jonka ostin sen suurempia miettimättä viime talvena sen jälkeen, kun edellinen kamerani (loistavaksi palvelijaksi osoittautunut Panasonicin DMC-TZ10) varastettiin. Tämä Sony oli niin erilainen vanhaan Panasoniciin verrattuna, että uuden kameran käytössä oli aluksi opettelemista, mutta onneksi sentään lopulta totuin. Kameraa mainostetaan "maailman pienimpänä ja kevyimpänä kamerana, jossa on 30-kertainen zoomi", ja olenkin ollut erinomaisen tyytyväinen kameraan kuvausominaisuuksien ja kuvien laadun osalta.

Putki on paljon pidempi kuin muissa pokkareissa. (On myös näköjään vähän tuhruinen...)

Pokkarikameraksi tämä ei kuitenkaan ole mikään kevyt, vaan sieltä raskaimmasta päästä, ja kokokin on hieman suurempi kuin pokkarikameroiden keskimäärin. Kameralle olikin hankala löytää sopivaa kamerasuojusta, kun kamera on minusta jotenkin niin kummallisen kokoinen (ei selkeästi pieni eikä kuitenkaan mikään isokaan). Päädyin lopulta ostamaan kameran suojaksi tuollaisen huovutetun pussukan Stockalta. Olen ollut valintaan (erityisesti väriin, hehe) tyytyväinen, vaikka eihän tuollainen pussukka varmasti ole mikään maailman ihanteellisin kamerasuojus. 

Olen myös kokenut kameran näppäimet hieman kömpelöinä ja kärsinyt kameran lievästä hitaudesta. Tilanne saattaa olla jo ohi, kun kamera on käyttövalmis (vaikka ei kamera loppujen lopuksi varmaan mikään erityisen hidas ole; kyse saattaa olla ennemminkin siitä, että kuvaaja on liian hätäinen). Toisaalta akku kestää todella pitkään, joten kovin usein ei semmoista tilannetta tule, että akku loppuisi kesken kuvauksen. Mielenkiintoista kamerassa on myös se, että siinä on sisäänrakennettu käyttöopas - mitään käyttöohjekirjoja ei siis tarvita.

Tuo minikokoinen jalusta on muuten tosi näppärä, sillä se on niin pieni, että se mahtuu käsilaukkuun, ja kuitenkin se ajaa asiansa erittäin hyvin. Noita saa varmaan jokaisesta valokuvausliikkeestä, ja hinta oli muistaakseni jotain kympin paikkeilla.

Lopuksi vielä muutama lausahdus Eniten vituttaa kaikki -vuosikalenterista. (Nämä eivät sitten taas sovellu siveille silmille.)

Kuu taivaalta

Viime päivinä on saatu ihailla kaunista elokuun alun kuuta, ja olenkin istunut ahkerasti sitä katselemassa. Vaikka täysikuutakin on mukava ihailla, kuun havainnointi on minusta antoisampaa muina aikoina, kun kuun pinnanmuodostelmat näkyvät selvemmin. Tämä johtuu siitä, että kuun yksityiskohdat erottuvat parhaiten valon ja varjon rajalla, terminaattorilla, kun aurinko luon kuun pinnalle pisimmät varjot. Lämpimät ja jo kuitenkin suhteellisen pimeät kesäyöt tuovat elokuussa vielä harvinaisen mukavuuslisän, kun kesähepenissä tarkenee yölläkin.

 Kuu 6.8.2014 kello 21.32. Pääskynen suorittaa juuri kuun ohilentoa.

Kuusta voi erottaa paljain silminkin helposti kuun tummemmat alueet, "meret". Meriähän ne eivät oikeasti ole, vaikka Galileo Galilei niin luulikin, vaan meret ovat jähmettyneitä laava-alueita, jotka syntyivät, kun kuulla oli vielä vulkaanista toimintaa (3-4 miljardia vuotta sitten). Sen jälkeen kuun pintaa on muokannut ainostaan meteoriittipommitus.

Kuun vaaleammat alueet ovat ylänköjä, jotka muodostuvat keveämmistä aineksista, kuten maasälvästä. Kuun kääntöpuoli - siis se, joka ei näy maahan - on lähes yksinomaan ylänköä. Lähes kaikki meret ovat siunaantuneet siis tänne meidän maapallolaisten puolelle.

Kuu 6.8.2014 kello 22.02.

Havaintovälineillä (kuten kiikareilla, mutta myös kameran zoomilla) kuusta erottuvat kraatterit, jotka ovat muodostuneet voimakkaan meteoriittipommituksen seurauksena aurinkokunnan synnyn alkuaikoina. Sama meteoriittipommitus muokkasi myös maapallon pintaa, mutta mannerlaattojen liikkeet, eroosio, tuulet, vesi ja kasvillisuus ovat hävittäneet meiltä kraatterit. Kuun pinnalla kun ei ole mitään, mikä kuluttaisi niitä.

Suurimpien kraattereiden, kuten Copernicuksen, Gassendin ja Tychon, koot vaihtelevat halkaisijaltaan sadan kilometrin molemmin puolin. Monen kraatterin keskellä on keskusvuori, ja joistakin kraattereista lähtee ympäristöä vaaleampia säteitä, jotka ovat meteoriittitörmäyksessä syntyneitä roiskeita. Roiskeet voivat ovat pisimmillään tuhansia kilometrejä pitkiä. Kaikkein selvimmät ja pisimmät säteet on Tycholla, ja ne näkyvät varsinkin täydenkuun aikaan hyvinkin selvästi.

Tein pienen kuukartaston, johon merkitsin tärkeimmät yksityiskohdat kuun pinnalla.

Pääskynen änkesi taas kuvaan.

1 = ns. "Kultainen kädensija" (ks. edempänä)
2 = Sateiden meri ja Sateenkaarten lahti (Mare Imbrium ja Sinus Iridum)
3 = Plato-kraatteri
4 = Kirkkauden meri (Mare Serenitatis)
5 = Rauhallisuuden meri (Mare Tranquillitatis)
6 = Vaarojen meri (Mare Crisium)
7 = Hedelmällisyyden meri (Mare Fecundatis)
8 = Nektarinmeri (Mare Nectaris)
9 = Apenniinien vuoristo (Montes Apenninus)
10 = Copernicus-kraatteri
11 = Tycho-kraatteri
12 = Gassendi-kraatteri

Punaisella rastilla on merkitty paikka, johon ensimmäinen miehitetty avaruuslento, Apollo 11, laskeutui. Armstrong ja Aldrin siis suorittivat ensimmäisen kuukävelyn tuossa kohtaa.

Meret ovat saaneet nimensä entisaikojen (lähinnä 1600-luvun) tähtitieteilijöiltä; kraatterit puolestaan suurilta miehiltä, kuten Aristoteleeltä, Tyko Brahelta ja Kopernikukselta.

Kultainen kädensija eli "Kultainen kahva" on kraatterivallin reunus Sateiden meren rannalla. Se näkyy kaikkein selvimmin silloin, kun kuu on kymmenen päivän ikäinen - eli juurikin eilen.

Kuu 6.8.2014 kello 22.59. Tychon säteet näkyvät tässä kuvassa vähän selvemmin, ja myös Gassendi-kraatterin keskushuippu näkyy aika hyvin. Kultainen kädensija näkyy sekin luoteiskulmassa.

Kun kuu on matalla, sen väri muuttuu kellertäväksi tai oranssinpunaiseksi. Kuun kellertävä väri johtuu ilmakehästä, joka on horisontissa paksumpi kuin korkeammalla taivaalla ja joka suodattaa valosta sinisemmät värisävyt pois. Vain pidempiaaltoiset, punaisemmat värisävyt pääsevät silmiimme asti ja saavat kuun näyttämään kellertävältä tai punaiselta.

Kuu 7.8.2014 kello 0.31. (Kellertävän kuun kuvaaminen oli haasteellista, eikä kuvasta tullut oikein tarkka.)

Kuun väritykseen vaikuttaa korkeuden lisäksi myös ilman puhtaus: utuisemmalla ja kosteammalla säällä kuu näyttää myös keltaisemmalta. Kuun oikea väri on kuitenkin (astronauttien ottamien kuvien mukaan) harmaa. 

Lopuksi pitää taas muistuttaa yhdestä itselleni mieluisimmasta tähtitaivaan tapahtumasta eli perseidien tähdenlentoparven maksimista, joka on ensi viikolla 13.8. aamuyöllä. Kannattaa siis tarkkailla taivasta ensi viikon alussa (ja tietysti muulloinkin)!

Oman elämänsä tähti

Vihreätniityt pohdiskeli taannoin osuvasti bloggaamista ja sitä, mikä blogikirjoittelussa oikein viehättää. Kirjoitus sai minutkin miettimään asiaa, jälleen kerran, mutta tällä kertaa rupesin  pohtimaan bloggaamista vähän toiselta kantilta: blogikirjoittajan läheisten näkökulmasta. Miltä läheisistä mahtaa tuntua, kun joku hyörii koko ajan kameran kanssa ja raportoi elämänsä käänteet ja yksityiskohdat blogissaan? Tuntuuko läheisistä kenties siltä, että elämä on bloggaajalle pelkkää potentiaalista blogimateriaalia - että bloggari arvostaa ja arvottaa kokemuksiaan eri tavalla kuin muut, julkisen kiinnostavuuden kannalta?

Ukkeli on aina suhtautunut bloggaamiseeni ja valokuvaamiseeni myönteisen huvittuneesti, ja hän myös tietää, mihin ottamani kuvat mahdollisesti päätyvät. Olisi aika kauheaa, jos hän ei ymmärtäisi bloggaamistani tai jopa pilkkaisi blogeja! Olen kuitenkin huomannut joidenkin muiden suhtautuvan vähän nihkeästi valokuvaamista kohtaan, mikä on minusta ihan ymmärrettävää. On ihan luonnollista, että nykypäivänä suhtautuu varauksella siihen, mihin omat kuvat lopulta päätyvät. Joku toinen ei ehkä niin hirveästi välitä, vaikka oma kuva jonkun toisen blogissa, naamakirjassa tai muussa vastaavassa mediassa komeilisikin, mutta itse päättäisin mieluusti jokaisen kuvani kohtalosta. Aina ei vain kehtaa tiedustella kuvien käyttötarkoitusta, kun silloin tuntisi itsensä hirveäksi niuhottajaksi. Kun ukkelin siskotyttö esimerkiksi oli meillä ja otti ahkerasti yhteisselfieitä minun kanssani, minun olisi tehnyt mieleni kieltää häntä laittamasta kuviani Fb-sivulleen ihan siitä syystä, että en lainkaan tiennyt, ketkä kaikki tulevat kuvat näkemään. Mutta se ei varmaankaan ole selfieiden idea, että niitä otetaan vain omaksi huviksi, eikä tämä nyky-yhteiskunta taida muutenkaan pyöriä sillä lailla, että voisi sanella jokaisen itsestään otetun kuvan kohtalon. Taidan oikeasti olla vähän niuho ja vanhanaikainen.

Ihmettelen joskus sellaisia hyvin avoimia blogeja, joissa blogikirjoittaja kertoo hyvinkin yksityiskohtaisesti läheistensä asioista tai jonka kuvissa esiintyy paljon läheisiä - ystäviä, puolisoita, lapsia, sukulaisia. Mietiskelen usein, esiintyvätkö blogikuvissa olevat ihmiset niissä ihan vapaasta tahdostaan (koska kyllä kai kuvauskohteilta on pyydetty lupa kuvien julkaisemiseen) vai esiintyvätkö he niissä vain siksi, että eivät oikein ole kehdanneet kieltäytyäkään? Entä millä lailla se vaikuttaa kanssakäymiseen, jos tietää toisen (=bloggarin) ottavan kuvia lähinnä siksi, että aikoo julkaista ne blogissaan? Mietin tämmöisiä varmaan suureksi osaksi sen takia, että jos en itse bloggaisi, minua saattaisi ärsyttää hyvinkin paljon olla sellaisen ihmisen seurassa, joka kuvaa koko ajan jotain blogiinsa. Onneksi siis minä olen meillä se, joka bloggaa, eikä ukkeli!

Olen itse ottanut alusta asti sellaisen linjan, että en kirjoita sanallakaan ystävieni ja tuttujeni asioista, enkä varsinkaan laita heidän kuviaan blogiini. Olen lähes fanaattinen sen suhteen, että läheiseni (muutamaa poikkeusta, kuten ukkelia lukuun ottamatta) eivät tule edes mainituksi blogissani. Olen myös jättänyt kertomatta kohtaamisista, jotka ovat toteutuneet blogini ansiosta tai jotka ovat liittyneet blogiini jollain tavalla. En oikein tiedä itsekään, miksi olen näin tarkka tämän asian kanssa, koska tuskin kenenkään yksityisyys nyt siitä menee, että tulee mainituksi blogissani. Ehkä tarkka rajanveto johtuu siitä, että en halua kenenkään tuntevan olevansa minulle blogimateriaalia, vaan haluan ihmisten voivan olla seurassani ilman pelkoa siitä, että tulen repostelemaan heidän elämäänsä netissä. Minusta itsestäni kun olisi äärimmäisen kiusallista, jos saisin lukea omista asioistani jonkun toisen blogista.

Jotkut tuntuvat suhtautuvan blogeihin ja bloggareihin hieman epäluuloisesti, mikä johtuu ehkä juuri siitä, että he pelkäävät päätyvänsä blogimateriaaliksi. Kerran Hyderabadissa erääseen suomalaisseurueeseen kuulunut mies oli hyvin vastentahtoinen paljastamaan itsestään minulle mitään, ja kun kävi ilmi, että hänen kotikaupunkinsa oli paljastunut, mies suorastaan närkästyi. En keksinyt miehen käytökselle muuta syytä kuin sen, että hän pelkäsi minun kirjoittavan itsestään blogiini. Tällaisissa tilanteissa vähän harmittaa, kun tuntuu, että blogi on normaalin kanssakäymisen este.

Blogeissa on se ilahduttava ominaisuus, että blogien avulla voi jakaa kokemukset samanmielisten kanssa - läheisiäni kun omat seikkailuni eivät välttämättä aina kovinkaan paljon kiinnosta! Siitä huolimatta olen joskus turhautunut bloggaamiseen ja harkinnut lopettamistakin useampaan otteeseen. Syynä on ollut useimmiten se, että olen alkanut tuntea itseni typeräksi, kun kerron asioistani julkisesti netissä, täysin tuntemattomille ihmisille. Nykyään en osaa enää ajatella noin. Koen kirjoittamisen kai niin antoisaksi, että se antaa enemmän kuin ottaa. Näen asian nykyään niin päin, että minä olen täällä joka tapauksessa, höpisemässä omiani, ja jos joku tänne tiensä löytää, ilahdun suuresti.

Euro ajatuksistasi

Äiskä sai tyrkättyä taas mukaani yhden vuosikerrallisen Avotakkoja, tällä kertaa vuodelta 1976. Vanhat lehdet ovat minusta äärimmäisen mielenkiintoisia, mikä on vähän outoa sen takia, että olen niin epäretro ja kaikkea vanhaa muuten inhoava. Ehkä vanhoissa lehdissä viehättää se, miten ne kuvastavat entisaikojen elämää ja arvoja epäsuoralla ja joskus humoristisellakin tavalla. Toisaalta ne saattavat viehättää myös siitä syystä, että vaikka yhteiskunta ympärillämme on muuttunut ja modernisoitunut, ihmiset eivät kuitenkaan periaatteessa ole muuttuneet miksikään vaan ovat ihan samanlaisia kuin ennenkin.

(Kuvat ovat samaisista vuoden 1976 Avotakoista.)

Katri Helena leipoo sultsinoita.

Juha Mieto kahvittelemassa äitinsä luona.

Oli aika hämmästyttävää lukea Kymppi ajatuksistasi -palstaa, eräänlaista yleisönosastoa, johon ihmiset olivat lähettäneet kirjeitään. Valitusten aiheet kun kuulostivat niin kovin tutuilta. Voiko todellakin olla, että elämän epäkohdat eivät ole nekään vajaassa neljässäkymmenessä vuodessa juurikaan muuttuneet?

Nimimerkki "Siisti täytyy aina olla" kirjoittaa:

"Mielestäni eräät koiranomistajat käyttäytyvät törkeästi antaessaan hoidokkiensa tehdä tarpeensa mihin sattuu. Sitten näitä aikaansaannoksia näkyy kadunvarsilla, puistoissa ja muilla yleisillä paikoilla, jopa urheilukentillä.

Näiden ihmisten tulisi maksaa kaksinkertainen koiravero, oppisivat ehkä paremmin ottamaan huomioon myös muut."

Koirien jätöksistä keskustellaan edelleenkin, vaikka oman havaintoni mukaan koiranomistajat näyttävät kyllä korjaavan lemmikkiensä jätökset kaduilta aika tunnollisesti pois. Keskustelu on nykyään vain laajentunut lehtien yleisönosastoilta nettiin, ja keskustelun taso on joskus hyvinkin ala-arvoista ja henkilökohtaisuuksiin menevää. (Esimerkkejä löytää helposti googlettamalla, esim. täältä ja täältä. Hieman asiallisempia perusteluja jätösten korjaamisen puolesta ja vastaan voi lukea puolestaan täältä.). Koirattomat syyttävät koiranulkoiluttajia laiskoiksi ja kykenemättömiksi hoitamaan lemmikkejään, ja nämä puolestaan syyttävät koirattomia pikkusieluisiksi kyttääjiksi.

Ampu tulee.

Eihän se koiranpaskan käsitteleminen varmastikaan mitään kivaa ole, mutta kyllä minusta koiranomistajien tulee kaupunkialueella kerätä koiriensa ulosteet pois. Ja toisaalta syyttävä sormi löytää aina kohteensa: miksi tupakoitsijat sitten saavat heittää tumppinsa minne haluavat? Tumpit ovat luonnossa ikävän näköisiä, ne saattavat aiheuttaa tulipalon ja ennen kaikkea ne ovat vakava uhka ympäristölle ja eläimille. Miksei tupakantumpeista käydä yhtä intohimoista keskustelua kuin koirien jätöksistä? Entä mitä pitäisi tehdä valkoposkihanhien pökäleille, jotka täyttävät puistot ja uimarannat niin, ettei sekaan mahdu? Tappaa kaikki linnut?

Nimimerkki "Saisi jäädä ajatukseksi" kirjoittaa parvekegrillaamisesta:

"Avotakan numerossa 6 kahdessa kohdassa (Ulos keittämään ja Avotakan löytövakka) neuvottiin parvekkeen kalustamista ruoantekopaikaksi. Kas kun ette yksin tein opeta nuotiontekoa tai savustuspöntön pystyttämistä parvekkeelle. Samassa lehdessä kerrottiin Helsingin Sanomien ruokatoimittajasta, joka samoin kesäkuussa ehdotteli ruoan grillaamista parvekkeella. Ovatkohan kaikki muutkin parvekegrillaamisen suosittelijat itse omakotitaloasukkaita?

Onhan se grillaaminen tietysti mukava ajatus, mutta saisi jäädä ajatukseksi. Kerrotalossa kun on ihan lähellä naapureita, joita ei sovi unohtaa. Arvatkaahan, onko ylänaapurina mukava ensin haistella sytytysnesteen ja hiilien palamiskaasuja ja sitten nuuhkia ruoankäryt päälle. Lämpimänä päivänä grillaajan naapurikin haluaisi olla parvekkeella tai tuulettaa, ja yksiössä ainoa tuuletusmahdollisuus on juuri siihen parvekkeelle. Oven sulkeminenkaan ei aina näiltä hajuilta pelasta. Jos vielä ruoankäryt kestääkin, niin uskokaa pois, grillin sytyttämisestä ja palamisesta tulevat savukaasut ovat inhottavia - ja tuskin järin terveellistä haisteltavaa. Arvatkaahan onko mukava herätä yhden aikaan yöllä (tai muuhunkaan aikaan) näihin hajuihin, kun alanaapurit juhlimasta tullessaan ryhtyvät vielä makkarangrillaukseen.

Tuleehan naapurin grillaustouhujen seuraamisesta tietty vähän jännitystäkin elämään, kun kuulostelee, miten tämä selviää palamaan syttyneestä patalapusta. Syttyvätkö seuraavaksi vaatteet, ikkunaverhot vai mikä? Kuvitelkaa itse istuvanne jossakin kerrostalon yläkerroksessa, kun alapuolellanne leikitään tulella, mahdollisesti pienessä humalassa. Kysyisitte joskus palotarkastajan mieltä avotulen pitämisestä kerrostalon parvekkeella."

Uusinta uutta.

Olin elänyt harhaluulossa, että parvekkeella grillaaminen on nykyään kiellettyä, mutta sallittuahan tuo näyttää olevan. Kovin harva sitä näyttää kuitenkin (ainakin meidän talossamme) harrastavan, eikä itsellenikään tulisi mieleenkään mennä parvekkeelle grillaamaan (kun joku siitä kuitenkin valittaisi). Tämäkin kiistanaihe näyttää olevan melkoinen ikuisuuskysymys, vaikka parveketupakointi taitaakin olla nykyään grillausta polttavampi aihe.

Minua ei parveketupakointi haittaa, mutta ymmärrän hyvin, että jotakuta toista se voi haitata. Varsinkin näin kesällä, kun ovet ja ikkunat ovat auki, tupakansavut leijuvat taatusti sisään, mutta toisaalta - eihän siinä tupakan polttamisessa kovin kauan mene. Ymmärrän parveketupakoinnin vastustuksen varsinkin siinä tapauksessa, jos siitä aiheutuu terveydellistä haittaa, mutta (entisenä tupakoitsijana) ajatus täydellisestä parveketupakointikiellosta ärsyttää minua suunnattomasti. Naapureiden kyttääminenkin saisi varmaan aivan uudet ulottuvuudet, kun ruvettaisiin vahtimaan, kuka noudattaa lakia ja kuka ei. Enkä mitenkään jaksa uskoa, että ihmisten tupakointi vähenisi yhtään, vaikka parveketupakointi kiellettäisiinkin. Todennäköisesti tupakoitsijat siirtyisivät polttamaan sisätiloihin tai kerrostalojen alaovien liepeille, jolloin varsinkin alakerroksissa asuvat kärsisivät tupakoinnista aivan yhtä lailla kuin ennenkin, kun savut leviäisivät tuuletusluukkujen kautta sisään.

Kerrostaloyksiön neliöt tehokkaasti käytössä.

Nimimerkki "Lorisuttaja" kirjoittaa kerrostaloasumisesta:

"Varmin tapa saada ihminen näyttämään mahdottomalta ja epäsosiaaliselta on panna hänet asumaan kerrostaloon. Kaikki ne ominaisuudet, joita perinteisesti pidetään myönteisinä - persoonallisuus, oma-aloitteisuus, seurallisuus, puuhakkuus - muuttuvat silloin kielteisiksi. Vaikeinta on lapsilla, sillä heidän normaaliin kehitykseensä kuuluu peuhaaminen, äänekäs liikkuminen ja puhuminen. Kerrostalossa on ihmisen, nuoren ja vanhan, paras ja oikeastaan ainoa hyväksyttävä ominaisuus olla hiljaa eikä tehdä mitään.

Talonmiehen ja isännöitsijän osa on vaikea. Miksi tällaisia ihmissuhteita luodaan ollenkaan? Miksi missään asunnossa tarvitsee olla tällainen valvova silmä? Miksi ei asuta omakotitaloissa, joissa oman perheen kesken voidaan sopia, miten ollaan ja eletään? Kenenkään ulkopuolisen ei tarvitse häiriytyä eikä ketään häirittäisi.

Ei voida vaatia, että ihminen joka hetki sopeutuu. Riittää, kun sopeudutaan yhteisön vaatimiin kuvioihin astuttaessa oman kotipiirin ulkopuolelle. Suomalaisten mielenterveys ei ole sen lujempi kuin muidenkaan kansakuntien. Miksi meidän on alistuttava kerrostalojen ahdistavuuteen." 

Varmasti yhä edelleenkin löytyy ihmisiä, joiden mielestä kerrostaloasujat ovat epäsosiaalisia erakoita tai jotka kokevat kerrostalojen äänimaailman kiusalliseksi. Olenhan itsekin kirjoitellut ensin naapurielämän ihanuuksista ja myöhemmin kokkaavista intialaisnaapureista, joiden keitosten hajut täyttävät koko rappukäytävän (ei ole muuten viime aikoina täyttänyt - mistähän johtuu?). Yleisesti ottaen kerrostalot ja niiden asukkaat taitavat kuitenkin nykyään olla paljon hyväksytympiä kuin ennen, mikä johtuu varmasti siitä, että kerrostaloasumisesta on tullut niin tavallista, ja kerrostalojakin on niin monenlaisia.

Luulen myös, että ihmisten asumisihanteetkin ovat muuttuneet vuosien varrella ja että nykyään on sellaisiakin ihmisiä, joille kerrostalo on kaikkein mieluisin asumisvaihtoehto. Minä esimerkiksi olen siinä(kin) mielessä kummallinen, että minua ei saisi muuttamaan omakotitaloon millään. Omakotitaloasumiseen liittyy niin paljon kaikkea mielestäni vastenmielistä - piha- ja puutarhahommia, lumitöitä, kunnostustöitä ja niin edelleen - että on parempi pysytellä sellaisessa talossa, jossa tuommoisia hommia ei tarvitse tehdä. Ei siis parane valittaa naapureistakaan vaan hyväksyä heidät karvoineen päivineen.

Loppukevennyksenä vielä yksi Avotakassa nähty mainos:

Peräpyyhkeet olivat kai nykyisten Savett intim -pyyhkeiden edelläkävijöitä, ja on kyllä vaikea kuvitella, että kosteuspyyhkeitä myytäisiin enää "peräpyyhkeinä" tai markkinoitaisiin seuraavasti:

"Naiset ovat omaksuneet huomattavasti miehiä runsaammin päiväohjelmaansa alapesun, jolloin peräpää tulee samalla pestyksi. Miesten peräpää sen sijaan puhdistetaan yleisimmin vain viikkosaunan yhteydessä. Ei siis ihme, jos vaivoja ilmaantuu. On välttämätöntä pestä peräpää vähintään joka toinen päivä ja lihavien joka päivä."  

Idän ihmeitä

Väsyin netin kanssa pelleilyyn lopulta ihan kokonaan ja päätin antaa blogin odottaa, kunnes pääsisin takaisin kaupunkiin. Eilen se hetki sitten koitti, kun köröttelimme Itä-Suomesta kotiin.

Ukkelikin ehti pienelle lomalle itään ja sai kerrankin nauttia sen verran lämpimistä säistä ja uimavesistä, ettei hänen tarvinnut valittaa kylmyyttä. Herralle piti käydä oikein ostamassa uimahousut ja shortsit, kun flanelliset kotihousut kävivät vähän turhan lämpimiksi. Olin itsekin lähtenyt liikenteeseen ihan väärin varustautuneena, kun en ollut arvannut, että viihtyisin idässä niin kauan ja että ilmat olisivat niin lämpimät. Mutta onneksi siellä metsän keskellä ei kukaan katsele, vaikka kulkisi samoissa rievuissa päivästä toiseen.

Kävimme hakemassa ukkelin Joensuun asemalta, ja Joensuun Prismassa oli oikein kansainvälinen meininki.

Samaisessa kaupassa oli myös hieno leivänsiivutuskone. Että tämmöinenkin piti vielä nähdä.

Olin etukäteen hieman pelännyt, millaiset olosuhteet täällä kotona odottaisivat, kun kaikki ikkunatkin olivat jääneet kiinni. Lämmintä olikin ihan riittämiin - 31,8 astetta. Tänään lattioita pestessä (että sain puhtaat matot puhtaille lattioille) piti oikein kaivaa hikipyyhe esiin, mikä on Suomen oloissa erittäin epätavallista. Tuli mieleen Intia, missä hikipyyhe kuului kesällä jokapäiväisiin varusteisiin. Siellä oli kuumimpina aikoina sisällä yli 35 astetta, keittiössä joskus jopa 38. Muutaman tunnin kokkaussessio kaasuliedellä virkistikin oikein mukavasti. Erityisellä lämmöllä muistelin sitä, kun tätini oli meillä kylässä, ja siivosimme yhdessä. Kummallakin oli oma hikipyyhkeensä, joka seurasi uskollisesti mukana kaikkialle, ja kummallakin oli pöydän kulmalla oma juomalasinsa, jota käytiin tervehtimässä säännöllisin väliajoin.

Kiitoksia muuten kaikille hammasongelmieni kanssa myötäeläneille! Tulehdus on nyt taas historiaa, ja tässä lähiviikkoina olisi tarkoitus viedä viisaudenhampaiden poistattamista jollakin tavalla eteenpäin - ennen kuin jokin hampaista tulehtuu taas! Aurinkoihottuman kanssa tilanne ei ole ihan yhtä hyvä, sillä toukokuun aurinkoisten päivien jälkeen kesäkuuksi kokonaan hävinnyt ihottuma palasi auringonsäteiden mukana takaisin, entistä pahempana. Ihottuma levisi kaulalta ja käsivarsilta ensin polviin ja sitten myös sääriin, eli kaikkialle, minne auringonsäteet vain pääsivät paistamaan. Näyttääkin vähän siltä, että ihottuma on tullut jäädäkseen. Ainoa keino pitää ihottuma kurissa on pysytellä pois auringosta, tai ainakin käyttää tarpeeksi peittäviä vaatteita. Mikä lienee tämänkin ongelman aiheuttanut.

Sinnikkäästi kuitenkin järven rannalla oleilin, milloin varjossa ja milloin - ihottumaakin uhaten - auringossa, ja järvellä tuli bongailtua kaikenlaista liikuskelijaa.

Kuka tarvitsee venettä, kun laiturillakin voi lähteä liikenteeseen?

Perusmallin laiturissa ei ole muita varusteita kuin perämoottori, mutta hienommassa mallissa saattaa olla esimerkiksi kaiteet, joihin voi nojailla.

Laituri deluxe.

Tässä sitä mennään.

Rantautumisen luulisi ainakin olevan helppoa, kun on laituri omasta takaa!

Kalamiehesten olojen mukavuutta lisää huomattavasti esimerkiksi päivänvarjo, joka suojaa näppärästi polttavalta auringolta.

Eräänä iltana yhdeksän aikaan havahduimme aivan järkyttävään meteliin, ja luulimme ensin, että metelin aiheuttaja on järven yllä pörräävä vesitaso tai muu vastaava. Kun meteliä oli jatkunut jo hyvän aikaa, syyllinen kurvasi niemen takaa esiin.

Äänen lähde oli hydrokopteri, enkä voinut muuta kuin ihmetellä, miten noin pienestä rutkusta voi lähteä niin kamala ääni.

Liikuntakin alkoi maistua taas siinä vaiheessa, kun hammas alkoi olla terve. Äiskän pyörää tuli ulkoilutettua useampaankin otteeseen, sillä tykkään pyöräilystä, vaikka en omaa pyörää omistakaan (paitsi tylsääkin tylsemmän kuntopyörän). Harkitsin keväällä pyörän hankkimista, mutta koska minulla on pyörän omistamisesta vähän huonoja kokemuksia (kaksi viimeisintäni on varastettu), ei oikein huvita sijoittaa pyörään satoja euroja.

Kaipasin pyörälenkille jonkinlaista motiivia, joten päätin lähteä etsimään läheistä geokätköä, jonne näytti kännykän mukaan olevan linnuntietä hyvinkin lyhyt matka. No. Linnut harvemmin lentelevät teitä pitkin, ja suhteellisen lyhyt kätköpyöräily venähti 40 kilometriin.

Pölyinen kylätie.

Siellä missä tie päättyy.

Yhtenä päivänä sain päähäni käydä kylän keskustassa kuntopolulla hieman lenkkeilemässä. Kyseisiä polkuja ei taideta kovin usein tallata, sillä heinä oli paikoitellen epämiellyttävän pitkää. Hakkuualueella päivää paistatellut kyykäärmekin livahti jalkani alta sivuun. Sekin tuli taas todistettua, että lenkkeilyyn kannattaa valita päivän kuumin hetki, jolloin hiki irtoaa mukavasti. Ei ole niin yksinäinen olo, kun paarmat ilmestyvät pitämään seuraa. Jos vielä kaipaa lisäjännitystä lenkkiinsä, kannattaa harhautua väärälle polulle ja havahtua vasta siinä vaiheessa, kun vastaan tulee junarata. Tällä tavalla saa myös mukavasti lisäpituutta lenkkiinsä.

Missä muualla kuin Suomessa voi keskellä metsää törmätä laavuun, jossa polttopuutkin odottavat nätisti pinottuina?

Soutelu kuuluu sekin mukaviin kesäisiin liikuntamuotoihin, mutta sekään ei sujunut ihan ongelmitta. Ensimmäisellä kerralla unohdin ottaa pehmusteen persuksieni alle, ja takapuoleni hankautui soutaessa veneen penkkiä vasten niin, että iho meni rikki (jaa miten niin mun takapuolihaavaumat ei kiinnosta?). Seuraavalla kerralla muistin ottaa pehmusteen mutta unohdin hanskat, ja sain käsiini lähemmäs kymmenen erittäin kivuliasta rakkulaa. Tulipahan kuitenkin soudettua.

Naapurit näkyivät harrastavan vesijuoksuakin, mutta minä pelkään järven (tai minkä tahansa muun vesistön) tuntematonta pohjaa niin paljon, etten uskalla nykyään edes uida luonnonvesissä. Käyn vain kastautumassa rantavedessä, jossa voi nähdä, mitä veden pinnalla alla on. Jos jalkaani tarttuisi heinä tai jos jalkani osuisi vahingossa esimerkiksi löllyvään mutapohjaan, saisin varmasti niin kauhean paniikkikohtauksen, että tukehtuisin. Puhumattakaan siitä, että pohjassa saattaa piileskellä iso ja pelottava hauki tai että vastaan saattaa uiskennella vesikäärme. (Minulle on varmaankin jäänyt vesikäärmeistä trauma Balaton-järveltä, missä niitä oli pilvin pimein.)

Tästä tulikin mieleeni, että laiturilemmikit lisääntyivät! Aiemmin laiturin liepeillä oli uiskennellut kaksi säynävää, mutta myöhemmin myös kaksi ahventa alkoi möllötellä laiturin lähellä. Ahvenet olivat myös hyvin uteliaita: kun laiturilta laskeutui veteen, ne tulivat lähemmäs tarkistamaan, että mitäs täällä oikein tapahtuu.  

Ukkeli ei meinannut uskaltaa mennä veteen, kun pelkäsi ahvenen puraisevan.

Tyyni kesäilta.

Tykkäsin lapsena syödä talkkunaa, ja olen jo pitkään ajatellut, että pitäisi joskus ostaa talkkunaa ja kokeilla, onko se yhtä hyvää kuin muistan. Nyt sain vihdoinkin talkkunaa ostetuksi, ja kyllä se oli aivan yhtä hyvää kuin lapsenakin!

Herkkua on monenlaista.

En yleensä juo piimää, enkä nauti sitä muussakaan muodossa (paitsi leivonnaisissa), mutta talkkuna-piimä -yhdistelmä on kyllä jotain ihan erinomaisen hyvää. Talkkunapussin kyljessä oli mielenkiintoisia reseptejä, ja meinaan myös kokeilla niitä, kun talkkunaa voi näköjään käyttää sekä suolaiseen että makeaan leivontaan ja jälkiruokiin. Marjahutun tapaista jälkkäriä olen joskus maistanutkin, ja se oli muistaakseni ihan huippuhyvää.

Lueskelin taas äiskän vanhaa keittokirjaa (vuodelta 1969), josta löytyy aina kaikenlaista hauskaa.

Voisivat ruokailijoiden naamat olla näkemisen arvoiset, kun pöytään kannettaisiin tällainen veikeä annos.

Ukkeli kaipaili keitetylle kananmunalle munakuppia, ja löytyihän äidiltä lopulta semmoinen.

 Simppeli munakuppi.

Paluumatkalla piti vielä kuvata alavia peltoja Elimäen liepeillä.

Nyt on hyvä palata taas arkeen ja katsoa, mitä se tuo tullessaan.