Multavarkaissa

Olen jo pitkään kaivannut Intiassa muitakin yrttejä kuin korianteria, minttua, tilliä ja persiljaa, joita saa täällä kaupoista. Monta kertaa olen ajatellut tuoda yrttien (ja eri salaattien) siemeniä Suomesta, mutta se on jäänyt aina ajatukseksi siitä syystä, että en ole oikein tiennyt, mistä täältä saisi kunnon multaa. Tien varsilla on kyllä ns. puutarhaliikkeitä, joissa myydään kasveja ja isoja saviruukkuja, mutta multaa niissä ei käsittääkseni erikseen myydä. Viime Suomen-reissulla kuitenkin päätin, että jo nyt on perhana, kyllä sitä multaakin täytyy täällä jostain saada, ja ostin mukaani timjamin, rosmariinin, lehtipersiljan ja basilikan sekä eri salaattien siemeniä. (Olipa muuten vaikeaa löytää elokuun lopussa yrttien siemeniä kaupoista - Suomessa kun ei ollut siihen aikaan varsinaisesti mikään istutuskausi alkamassa!)

Tänään päätimme lähteä käymään taas appivanhempien tontilla, ja mietin, että sieltähän sitä multaa varmasti saa. (Nämä ainaiset tonttihöpinät ovat varmasti erittäin epäkiinnostavaa luettavaa, ja lupaankin jatkossa vähentää tonttikirjoittelua huomattavasti. Minusta on vain niin mielenkiintoista päästä seuraamaan tällaista talonrakennusprojektia ihan alusta asti, että siksi tekee aina mieli tiedottaa tontin tapahtumista, pienistäkin. ) Appivanhemmat lähtivät mukaamme, ja jo kaukaa näimme, että tontilla olikin porukka täydessä työn touhussa, vaikka oli sunnuntai. Sattui vielä niin hyvin, että he olivat levittämässä tielle maata: nyt ei tarvitsisi edes kaivaa, kun mullan saisi kaapia kukkulan päältä suoraan ämpäriin! Eikä mennyt aikaakaan, kun anoppi oli jo kaapaissut ämpärin kainaloonsa ja oli multakasan päällä täyttämässä sitä.

Heidän oma tonttinsahan se oli, joten kai siitä kasan päältä sai ottaa.

Työmiesten ja -naisten kanssa jutusteltuaan anoppi sai kuulla, että munakoisojen ja muiden sellaisten istuttaminen voisi olla hieman hankalaa, sillä tontilla oli isoja kiviä, jotka pitäisi ensin raivata pois. Anoppi oli siis ymmärrettävästi hieman pettynyt, mutta työntekijät vakuuttelivat, että viljely kuitenkin onnistuisi.

Tekeillä olevaa tietä oli tasoittamassa tasoituskone, joka ei näyttänyt minusta olevan ihan kaikkein viimeisintä vuosimallia.

Olin kuvannut konetta jo kaksi viikkoa sitten, kun kävimme tontilla edellisen kerran, koska se oli minusta jotenkin niin sympaattisen näköinen.

Tuosta kahden viikon takaisesta käynnistä työt eivät olleet hirveästi edistyneet - aiemmin kovetetulle tiepinnalle oli lisätty vain pari kerrosta maata päälle, jota nyt tasoitettiin.

Muutama työntekijä halusi ikuistuttaa itsensä kameralle, ja tokihan minä kuvia otan, jos pyydetään (tosin otan niitä pyytämättäkin ).

Nilkkakoruja myöten mullassa!

Hän ei kylläkään ollut (vielä) työntekijä, vaan yhden työntekijän tytär, joka istui hienoine vaatteineen multakasassa.

Työntekijöiden vaatetus tuntui minusta aika hurjalta, kun ottaa huomioon, että lämpötila oli kolmenkymmenen paremmalla (siis pahemmalla) puolella, ja oli vielä kosteaakin. Tuolla maaseudulla ilma tuntui vielä jotenkin erityisen tukahduttavalta, joten aikamoinen sissi saa olla, kun jaksaa noissa paksuissa vaatteissa työskennellä! Minulta valuisi hiki varmaan niin, että sillä saisi kasteltua koko tontin.

Tontilla oli hirveästi tämmöisiä ihania kukkasia.

Matkalla bongasin oudon näköisiä haikaroita, joilla oli päässä ja kaulassa keltaista.

Olen tavannut aiemminkin samanmallisia haikaroita, mutta ne ovat olleet väriltään kokonaan valkoisia. Kävin joskus Sirokon kanssa keskustelua näistä haikaroista, ja sain silloin kuulla, että nämä keltasävytteiset ja ne valkoiset haikarat ovat itse asiassa sama lintu, lehmähaikara. Tavallisesti lehmähaikarat ovat valkoisia, mutta soidin- ja pesimisaikaan ne saavat tuommoisen keltaisen osittaisvärityksen. Hassuja lintuja muuten, kun pyöriskelevät lehmien (ja näköjään myös puhveleiden) jaloissa ja ratsastavat niiden selässäkin.

Saaliikseni saamaani "multaa" kotona tarkemmin tarkasteltuani huomasin, että eihän se mitään multaa olekaan vaan ikään kuin karkeaa hiekkaa. Tähänkö minun pitäisi yrttini istuttaa? Olen niin kaukana viherpeukalosta kuin vain voi olla, mutta minun järkeni mukaan tämmöinen maa on ihan ravintoköyhääkin. Tällaiseen maahanko täällä yleensä kasvit istutetaan? Niin kai, koska anoppikin niin kiivaasti tätä ämpäriin mätti.

Aikani siemeniä käsissäni pyöriteltyäni päätin kokeilla istuttamista ensin rosmariinilla, joka ei ole minulle niin tärkeä yrtti kuin muut. Jos se ei idä, täytyy käydä etsimässä multaisampaa maata jostakin muualta. Vaarana on myös se, että pulut käyvät nokkimassa arvokkaat siemeneni, ennen kuin ne ehtivät edes itää. Aika näyttää, saadaanko meillä tuoreita yrttejä vai ei!

Säikähdys

Olen ollut koko viikon kaamean vatsapöpön kourissa, mutta tänään on ollut jo niin energinen olo, että jaksoin siivotakin. (Minulla on vieressäni myös kahvikuppi, mutta tätä en ukkelille kerro, koska hänen ja appivanhempien mielestä minun pitäisi lipittää vielä tänäänkin vain kookosvettä - eikä missään nimessä ainakaan mitään kahvia! Kahvi maistuu neljän päivän tauon jälkeen vaan niin paljon kookosvettä paremmalta...) On se muuten kumma, miten minulla ei koskaan aiemmin ollut mitään vatsavaivoja, mutta nyt niitä on ollut lyhyen ajan sisällä kaksi, enkä edes tiedä, mistä kumpikaan niistä tuli. Olisiko se sitten niin, että kerran kun jonkun pöpön saa, on jotenkin alttiimpi saamaan sellaisen uudelleenkin? Ganesh Chaturthiakaan en juhlinut lainkaan, ja sain katsella kateellisena sivusta, kun muut söivät herkkuja. Höh. Mutta ehkä (eikä mitään ehkä!) se teki linjoilleni ihan hyvää, sillä kaikki vaatteet ovat kesän jäljiltä vieläkin aika tiukkoja.

Tänään siivotessani meinasin avata vierasmakuuhuoneen ikkunan, ja kun nostin verhon sivuun, kuka sieltä lähtikään vipittämään seinää pitkin! Vanha ystävämme lisko! Kun olin saanut sen ajettua luudalla turvallisesti ikkunan ulkopuolelle, se jäi mietiskelemään ikkunalasiin, mihin seuraavaksi lähtisi. Liskoa lasin takaa katsellessani totesin, että sehän on oikeastaan aika hauskan näköinen (lasin toiselta puolelta katsottuna siis ), ja kipaisin hakemassa kameran.

Katsokaa liskoa, älkääkä likaista ikkunalasia.

Olen aina miettinyt, millaiset imukupit liskoilla on käpälissään (vai sanotaanko niitä jaloiksi ja käsiksi?), mutta nyt sekin selvisi.

Ei niillä mitään imukuppeja olekaan, vaan tartuntakarvat, kuten Wikipedia tiesi kertoa. Löysin oikein nimenkin näille liskoille: kotigekko. Ne ovat kuulemma hyödyllisiä, koska ne syövät hyönteisiä, ja se on tietysti sinänsä ihan kiva juttu. Siitäkään huolimatta en näitä sisätiloihin haluaisi. En kuitenkaan pystyisi ikinä tappamaan tämmöistä - tai jos nyt tunnustan, niin olen minä yhden murhankin kerran hätäratkaisuna tehnyt.

Kun viimeksi lensin Finnairilla Suomeen, olin yötä Delhissä yhdessä kummallisessa uudessa hotellissa lähellä tietulleja. Hotelli oli kummallinen siksi, että vartija päivysti siellä hotellikerrosten käytävillä yötä päivää. Minua hermostutti ja ärsytti ajatus siitä, että joku ravaa koko ajan edestakaisin oveni takana: varmaan jos pieraisisinkin, niin vartija syöksyisi heti kysymään, että mikä se oli! Kun tulin illalla vessasta, näin, että oveni alitse vipelsi sisään pikkuinen gekko. Ensimmäinen ajatukseni oli ajaa gekko takaisin ulos käytävään, mutta minua pelotti, että se tulisi sieltä samaa tietä takaisin huoneeseeni väijymään. Paniikissa en keksinyt muuta ratkaisua kuin murhan: gekosta oli päästävä lopullisesti eroon tai muuten en pystyisi nukkumaan ollenkaan. Niin sitten tein kauhean teon ja nuijin gekon aamutossulla hengiltä. Kun näin poloisen ruumiin kokolattiamatolla, tunsin itseni oikein suuren luokan murhaajaksi - ja ruumiista piti vielä hankkiutua eroonkin! En keksinyt muuta keinoa kuin heittää gekko ulos käytävään, joten raotin ovea - kun ensin olin tiiraillut ovisilmästä, että vartija ei ole juuri oveni kohdalla. En tiedä, missä kohtaa vartija oli kierroksellaan, mutta hän saatoi hieman ihmetellä, kun huoneestani lensi käytävälle jotain. Aamulla totesin, että gekko oli kadonnut. 

Tietulliakin piti tietysti kuvata, kun se kerran sattui siinä ikkunan alla olemaan.

Käydessämme viime huhtikuussa Keralassa meidän parvekkeella majaili yksi gekko, joka vietti päivät kattolampun alla mutta joka alkoi aina ilmestyä sen takaa illansuussa esiin. Gekko piti sellaista hassua nakuttavaa ääntä, joka kuulosti meistä ihan siltä kuin se olisi sanonut "tuk tuk". Ääntely kuulosti meistä tuk tukilta kai siksikin, että autoriksoja kutsutaan Keralassa tuk-tukeiksi; nimitys oli siis muutenkin koko ajan pinnalla. (Jos haluaa ääninäytteen gekon "juttelusta", semmoisen voi käydä kuuntelemassa täältä.) 

Keralan tuk-tukeista tuli mieleen yksi tapaus, joka sattui, kun olimme palaamassa rannalta hotellille.

Tässä sitä mennään hippulat vinkuen.

Muistin yhtäkkiä kesken matkan, että ai niin, se supermarketti, onkohan se auki. Tungin pääni tuk-tukin sivuaukosta ulos - ja samassa vierestämme meni henkilöauto, joka ajoi ison lätäkön läpi ja loiskautti kaikki kurat päälleni. Me nauroimme katketaksemme: että pitikin tunkea pää juuri siinä kohtaa ulos. Minä olin yltä päältä kurassa, ja kuski pyyteli meiltä hirveästi anteeksi, vaikka eihän se hänen vikansa ollut.

Nyt olen jaaritellut taas vaikka mitä, vaikka minun piti laittaa tänne vain nämä gekon kuvat.

Kaupungista tulee nätti?

Hyderabadissa alkaa lokakuun ensimmäinen päivä melkein kolme viikkoa kestävä kansainvälinen biodiversiteetti-konferenssi, johon saapuu noin 10 000 delegaattia 193 eri maasta. Konferenssi on ehkä suurin koskaan kaupungissa järjestettävä tapahtuma, ja koska kaupunki yrittää tehdä lähtemättömän vaikutuksen kansainvälisiin vieraisiin, kaupungissa on meneillään kiivas kaupungin kaunistamisprojekti. Projektin kanssa on tullut pienoinen kiire, sillä täällä havahduttiin vasta viime tingassa siihen, että tämmöinenkin tapahtuma on tulossa. Siksi kaunistamistoimenpiteet keskitetään vain niille alueille, joilla kansainväliset vieraat todennäköisemmin liikkuvat, ja muut alueet saavat olla siinä kunnossa kuin ne sattuvat olemaan.

Kaupunkia kaunistetaan muun muassa niin, että delegaattien konferenssin aikana käyttämiä teitä paikkaillaan ja niille levitetään uutta asfalttia. Meidän makuuhuoneen parvekkeen editse kulkeva tie on yksi delegaattien käyttämistä teistä, ja tielle on vedetty asfalttia kahtena peräkkäisenä yönä. Viime yönä asfalttikoneet jylisivät tiellä vielä kahden jälkeen aamuyöllä, ja tuoreen asfaltin haju tunki makuuhuoneen ikkunan rakosista sisään. Saa nähdä, kuinka monta yötä tätä iloa riittää, kun nelikaistaisesta tiestä on asfaltoitu vasta yksi. Ehkä niitä muita kolmea ei edes asfaltoida?

Kasvit lisäävät tunnetusti viihtyvyyttä, joten kaupungilla on kukkien ja puiden istutusmania, kun kaikki keskikorokkeet ja sillanalustat pitää saada täyteen kasveja. Tiet ovat täynnä epämääräisiä multakasoja, eikä ole vaikea arvata, miten keskelle tietä pudotetut multakasat vaikuttavat liikenteen sujuvuuteen.

Läheisessä KBR-puistossa, jossa käyn aina lenkkeilemässä, pysäköintipaikat ovat yleensäkin vähän kiven alla. Viime viikkoina ne ovat olleet sitä ihan kirjaimellisesti, sillä parkkipaikat ovat olleet täynnä sorakasoja.

Autoiijat ovat saaneet pujotella parkkipaikoilla hiekkakukkuloiden välistä ja pysäköidä autonsa vapaisiin koloihin. Koska kasoille ei tapahtunut moneen viikkoon mitään, kerkesin jo ihmettelemään, olivatko kasat tulleet parkkipaikoille jäädäkseen (kaunistamista tämäkin!). Viime viikon lopulla kasat kuitenkin viimeinkin "tasoitettiin".

Kukkien ja puiden istuttaminen on luku sinänsä. Hienoja ja kalliita kasveja on metsästetty ympäri Intiaa, ja niistä on maksettu huikeita summia. Osa niistä on kuitenkin sellaisia kasveja, jotka on tarkoitettu sisäkukiksi, ja osa lajeista on sellaisia, että ne eivät sovi ollenkaan paikalliseen ilmastoon ja maaperään. Nyt täällä jännitetäänkin sitä, kestävätkö kasvit edes sinne lokakuun 19:nteen, jolloin konferenssi loppuu, vai saavatko delegaatit ihailla pystyyn kuolleita puskia.

Jalkakäytäviäkin rakennetaan kiivaasti. Kunnolliset jalkakäytävät olisivatkin täällä melkoinen parannus, koska silloinhan teiden vierellä pystyisi oikeasti kävelemään ilman, että tarvitsisi koko ajan pelätä jäävänsä auton alle. Kunnolliset jalkakäytävät taitavat kuitenkin olla nekin pelkkää toiveunta, koska kyllähän jalankulkijat mahtuvat ihan hyvin hyppimään autojen seassakin.

Jalkakäytävistä tehdään yleensäkin hirveän kapeita, ehkä noin puolimetrisiä, ja kaiken lisäksi jalkakäytäville istutetaan kasveja tai dumpataan roskia. Jalankulkijoille ei siis lopulta jää tilaa juuri ollenkaan.

Tässä on joku ilmeisesti purkanut kylpyhuoneensa ja heittänyt purkujätteet porttinsa pieleen jalkakäytävälle. En kyllä edelleenkään ymmärrä tätä intialaista mentaliteettia, jonka mukaan roskista on päästy silloin eroon, kun ne on saatu omalta tontilta pois. Minua ainakin häiritsisi suunnattomasti, jos minun kotiporttini vieressä olisi yksi purettu kylpyhuone - vaikka se olisikin portin ulkopuolella!

Meidänkin kadulle on kai tarkoitus tehdä jonkinlainen uusi jalkakäytävä, koska kadun vierusta on täynnä laattakasoja.

Laatat ovat olleet tuossa siitä lähtien, kun tulin takaisin tänne elokuun lopussa, ja olen kovasti ihemetellyt, milloin niille mahtaa tapahtua jotakin ja mihin ne mahtavat siirtyä. Kuvassa näkyy muuten jalkakäytäväksi tarkoitettu korotettu alue, joka on istutettu täyteen puita, ja sähkötolppiakin siellä on. Jalankulkijat joutuvat siis kävelemään ajotien reunassa.

Koska täällä on jalankulkijoille hyvin vähän mitään ylikulkusiltoja tai muita vastaavia, jalankulkijat joutuvat tietä ylittäessään hyppimään keskikorokkeiden yli. (Jotain suojatien tapaisia olen jossakin nähnyt, mutta niillä ei ole muuta virkaa kuin se, että on saatu pari valkoista viirua tietä koristamaan.) Kaupungin vasta istuttamat arvokkaat kasvit ovat siis vaarassa, kun ihmiset hyppivät niiden päältä. Estääkseen kasvien tallomisen kaupunki onkin pystyttänyt korokkeiden viereen niin tukevat aidat, että niiden yli ei luulisi kenenkään kiipeilevän.

Tässä on jo aita valmiina, mutta kasvit ovat vasta tulossa.

Mutta koska intialaiset ovat hyvin kekseliästä kansaa, aitaakin voidaan hyödyntää monin eri tavoin.

Aidalla voi kuivata esimerkiksi pyykkiä. Huomatkaa vihreät kalsarit kuvan oikeassa reunassa.

Siinä onkin delegaateille ihmeteltävää!

Lisähaasteen konferenssiin valmistautumiselle tuo vielä Ganesh Chaturthi -juhla, joka alkaa huomenna ja jota juhlitaan kymmenen päivää. Juhla päättyy siis 29. päivänä ja huipentuu siihen, että Ganesh-patsaat upotetaan vesistöihin. Normaalisti juhlan jälkien siivoamiseen kuluu ainakin pari päivää, mutta nyt kaupunki pitäisi saada siistiksi vaivaisessa yhdessä päivässä, kun konferenssi alkaa lokakuun ensimmäinen päivä.

En tällä kertaa kirjoittele Ganesh-juhlasta sen enempää, sillä olen kuvannut Ganesh-patsaita ja kirjoitellut juhlasta aiemminkin. On minulla kyllä tänäkin vuonna yksi tavoite: minun pitäisi löytää Khairatabadin kaupunginosasta kaupungin suurin Ganesh-patsas, joka on yli 17 metriä korkea. Olen yrittänyt kerran aiemminkin metsästää kyseistä patsasta, mutta silloin en sitä löytänyt. Jospa tänä vuonna kävisi parempi tuuri.

Erikoinen lihatarjous

Intiassa törmää jatkuvasti hauskoihin kirjoitusvirheisiin, kun englannin sanat ovat vääntyneet uuteen uskoon. Jotkut teiden kuninkaat ovat kirjailleet kuorma-autonsa taakse ihan asianmukaisesti "King of the road", mutta joiltakuilta senat ovat menneet hieman sakaisin, ja autossa lukeekin "Road of the king".

Törmäsin taannoin marketissa mielenkiintoiseen lihatarjoukseen.

 Ei kun pataan.

Kuva: Lionspictures.

Hindujen hautausmaa (ja mitä siellä tapahtui)

Minun on jo pitkään tehnyt mieli käydä tutkimassa yhtä hindujen hautausmaata, jonka ohi kuljen melkein päivittäin. En ole koskaan aiemmin käynyt hindujen hautausmaalla, vaikka mieleni on kovasti tehnyt - hautausmaat kun näyttävät täällä niin kovin erilaisilta meidän hautausmaihimme verrattuna. Hautausmaat eivät ole täällä hirveän tavallisia muutenkaan, koska tavallisemmin hindut tuhkataan ja tuhkat lasketaan jokeen. Jotkut kuitenkin harrastavat myös maahan hautaamista kristittyjen tapaan.

Kerran ajoin jo tämän hautausmaan portista sisäänkin (hautausmaa on sellaista drive-in -mallia, että sen läpi kulkee autotie), mutta en uskaltanut sillä kertaa astua edes autosta ulos, kun hautausmaan keskellä olevan rakennuksen liepeillä hengaili niin paljon ukkoja. En tiedä, olivatko he hautausmaan työntekijöitä, kuolleiden omaisia vai muuten vaan hautausmaan rauhasta nauttivia tyyppejä, mutta jo pelkästään minun paikalle saapumiseni herätti heidän keskuudessaan niin paljon huomiota, että minua ei enää huvittanut alkaa hillua vielä kameran kanssakin. Minua jännitti sekin, miten ihmiset (surevat omaiset?) reagoisivat, jos länsimaalainen "turisti" tulisi hautausmaalle kuvia näpsimään.

Sittemmin kyseisen hautausmaan ohi ajaessani olen huomannut, että siellä pyörii jengiä aina, oli päivä tai aika mikä tahansa. Tuskin koskaan tulisi sellaista hetkeä, että saisin touhuta hautausmaalla ihan yksin, katseilta piilossa. Olin kysynyt jokin aika sitten ukkelilta, miten hän luulisi ihmisten suhtautuvan, jos menisin hautausmaalle kameroineni. Ukkeli on valokuvaukseni suhteen joskus suorastaan ylivarovainen, joten kun hän nyt sanoi, että eivät ihmiset siihen mitenkään reagoisi, rohkaisin mieleni ja palasin taas hautausmaalle. Olin päättänyt, että nyt en kyllä lähtisi paikalta tyhjin käsin, kävi miten kävi. Porukkaa näytti yllättäen olevan paikalla aika vähän, joten sain ruveta kuvaamaan ihan rauhassa. Edes hautausmaata oikopolkunaan käyttäneet koululaiset eivät innostuneet minun touhuistani tavanomaisia hi:n ja bye:n huuteluja enempää.

Jo kaukaa olin nähnyt, että hindujen hautausmaalla hautakivet ja haudat eivät todellakaan ole suomalaiseen tapaan mustanpuhuvia tai harmaita, vaan kivet loistivat kaikissa mahdollisissa (ja mahdottomissa) väreissä. Oikein silmiä välillä särki!

Pienet (tässä kuvassa kolmionmuotoiset) aukot kivissä ovat sitä varten, että niihin voidaan laittaa palamaan pienet tulet, vähän niin kuin meillä kynttilät. Hautakivien kirjoitukset olivat hyvin yksinkertaisia, ja kivissä luki tavallisimmin vain henkilön nimi sekä syntymä- ja kuolinpäivät. Joistakin kivistä puuttui syntymäpäiväkin, sillä täällä on vanhemman väen keskuudessa varsin tavallista, että he eivät tiedä tarkkaa syntymäpäiväänsä. Aika monessa hautakivessä näkyi olevan kuolinpäivän lisäksi myös viikonpäivä ja kellonaika, jolloin henkilö oli menehtynyt.

Tämä hauta oli hyvin pieni, sillä tähän oli haudattu alle vuoden ikäinen vauva.

Näissä oli "hautakivinä" muurattuja tiiliä.

 

Ainoat värit, joita en haudoissa nähnyt, olivat harmaa ja musta!


Useimmille haudoille joutui kahlaamaan pitkän heinän läpi, mutta siellä täällä kulki myös laadoitettuja polkuja.

 Jotkut haudat olivat hyvin yksinkertaisia,

Tässä kivessä ei ole edes kuolinpäivää, vaan pelkästään henkilön nimi.

ja jotkut taas varsin koristeellisia.

Tähänkin oli haudattu alle vuoden ikäinen vauva.

Nämä haudat olivat katoksen alla suojassa.

Hautojen muotokin näytti olevan täysin vapaavalintainen.

Jos katsoo haudoista hieman vasemmalle, niin siellä joku ottaa juuri minusta kuvaa...

Kukkia ei meidän tapaamme haudoilla ollut, ja silloinkin kun niitä oli, ne näyttivät lähinnä luonnon omilta aikaansaannoksilta.

Hautausmaa oli paikoin niin pitkän heinän peitossa, että hautoja ei meinannut edes erottaa heinän alta. Ruohonleikkureina toimivat nelijalkaiset ystävämme.

Hautausmaan keskellä oli pitkulainen aukio, jossa oli pieniä katoksia. Joidenkin katosten alla oli kukkasia, jotkut katokset olivat tyhjiä, ja joidenkin alla paloi vielä hiillos. Katot olivat noesta aivan mustat.

Mietin, mitä katoksissa oikein mahdettiin polttaa. Ei kai vain ruumiita? Miksi hautausmaalla poltettaisiin ruumiita; eivätkö ne haudata kokonaisina maahan? Näytin myöhemmin kuvia ukkelille, ja hän totesi, että kyllä nuo ruumiinpolttopaikkoja taitavat olla. Jotkut kuulemma polttavat ruumiit ennen maahan panemistakin. Olin siis tietämättäni käynyt jonkun savuavien jäännösten äärellä...

Tässä on nuotio jo valmiina seuraavaa lähtijää varten.

Aikani hautoja kuvattuani huomasin, että yksi mies lähti seuraamaan minua. Päätin kuitenkin olla välittämättä miehestä ja jatkaa kuvaamistani. Pian huomasin kauempana toisen miehen, jolla oli olkapäällään iso kassi ja joka otti kuvia isohkolla järjestelmäkameralla - ja kameran linssi osoitti suoraan minuun päin. Minä harmistuin: eikö länsimaalainen saa olla hautausmaallakaan rauhassa! Lähdin kävelemään ripeästi kauemmas, jotta saisin karistettua molemmat miehet kannoiltani, mutta minua seurannut mies lähti puolijuoksua perääni, ja kameramieskin lähti hyppimään kameroineen samaan suuntaan.

Minua seurannut ukko osoitteli minulle hautoja ja yritti kovasti selittää jotain hindiksi. Yritin ensin olla välittämättä ukosta mitään, mutta lopulta kysäisin, eikö mies osaisi telugua. Ehkä miehellä oli jotain mielenkiintoistakin kerrottavaa? Selvisi, että telugu oli miehen äidinkieli mutta että hän oli yritti puhua minulle hindiä, koska ulkomaalainen osaa täällä paljon todennäköisemmin hindiä kuin telugua. Mies paljastui hautausmaan työntekijäksi, ja nyt kun yhteinen kielikin oli löytynyt, mies oikein innostui esittelemään minulle hautoja. Kameramieskin rohkaistui tulemaan lähemmäs ja utelemaan minulta, mikä minä oikein olin naisiani. Mies itse oli kuulemma toimittaja, joka oli tullut tekemään hautausmaalle ihan toista juttua mutta olikin sitten kiinnostunut minusta, kun oli nähnyt minun (ulkomaalaisen) näpsivän kuvia haudoista.

Niin me sitten hyppelimme heinikossa peräkanaa, hautausmaan työntekijä edellä ja minä ja toimittaja perässä. Toimittaja käski minua poseeraamaan milloin minkäkin hautakiven edessä, ja minä yritin puristaa naamalleni väkinäisen hymyn, vaikka minulla oli ihan hirveä hikiletti ja olemus oli muutenkin mahdollisimman kaukana kuvauskelpoisesta yksilöstä. Hautausmaan työntekijäkin tunki itsensä puoliväkisin muutamaan kuvaan, vaikka toimittaja ei ollutkaan yhtään kiinnostunut hänen kuvaamisestaan.

Minä sen sijaan otin hänestä oikein mieluusti kuvan, kun hän halusi poseerata hautausmaan portilla olevan patsaan vieressä.

Kyllä toimittaja kuvasi aina välillä muutakin kuin minua. Tässä hän kuvaa hautausmaan kupeeseen rakennetun sillan alle jääneitä hautakiviä.

Huomatkaa: hautakivien päällä SAA seisoa.

Lopulta minulla oli kaikkien hautojen päällä hyppimisen jälkeen niin kuuma, että hiki vain valui, ja kiitin hautausmaan työntekijää esittelystä, ja totesin toimittajalle olevani lähdössä. Mutta eihän homma ollut ollenkaan sillä hyvä. Toimittajan kun piti vielä haastatellakin minua. Siinä sitten käytiin läpi muun muassa sellaiset tärkeät asiat, kuten oliko minun ja mieheni avioliitto rakkausavioliitto; mikä piirre minua viehätti miehessäni eniten ja mikä on meidän hääpäivämme. Toimittaja ei tainnut kylläkään saada minusta oikein mitään mielenkiintoista irti, sillä mietin koko ajan mielessäni, että älä nyt vain lörpöttele mitään julkaisukelvotonta tai mitään liian henkilökohtaista (toimittaja kun oli sanonut julkaisevansa kaiken).

Kotona kerroin ukkelille käyneeni vihdoinkin hautausmaalla, mutta toimittajan kohtaamisesta en kertonut mitään. Minua huvitti suunnattomasti ajatus, että kyseinen sanomalehti on juuri se sama lehti, jonka ukkeli lukee aamulla ensimmäiseksi. Jos hän sieltä eukkonsa räjähtäneen naaman bongaisi, niin aika varmasti minäkin kuulisin siitä.

P.S. Kuva ilmestyi lehdessä jo tänään. Olin aamulla keittiössä, kun ukkeli huusi minulle, että hei, sinun kuvasi on lehdessä! Ukkeli oli juuri meinannut ruveta päivittelemään, että kato perhana, lehdessä on jonkun ulkomaalaisen kuva - kunnes hän huomasi, että se olikin hänen vaimonsa.  Eikä mennyt kauaa, kun ukkelille rupesi tulemaan viestejä, että oletko nähnyt vaimosi päivän lehdessä. Ja juuri äsken soitti ystäväni, jonka isänkin piti päästä puhelimeen onnittelemaan minua siitä, että olin päässyt lehteen.

Kaikkein huvittavinta tässä on se, että koska en tiennyt, miten täällä suhtauduttaisiin siihen, että joku käy kuljeskelemassa hautausmaalla ihan vain huvin vuoksi, yritin pitää käyntini vähän salassa. Nyt kaikki ovat sitten saaneet lukea hautausmaakäynnistäni päivän lehdestä.