Tallinnasta Tarttoon

Kun kävimme toissa vuonna äidin kanssa kiertelemässä Viroa, Tartto jäi harmittavan vähälle huomiolle, enkä ehtinyt nähdä Tartosta oikein mitään. Tuntui, että Tartossa olisi ollut paljon kiinnostavaa nähtävää ja että Tartossa saisi kulumaan useammankin päivän. 

Nyt päätin ottaa vahingon takaisin ja lähteä tutkimaan Tarttoa oikein perusteellisesti. Ajoin auton sunnuntaiaamun ensimmäiseen laivaan, joka lähti Helsingistä kello 7.30, joten olin perillä Tallinnassa mukavan ajoissa puoli kymmeneltä. 

Laivalla oli varsin väljää.

Minulla ei ollut todellakaan tarkoitus ajaa Tarttoon suorinta tietä, sillä matkallekin oli löytynyt runsaasti katselemista. Suorinta tietä Tarttoon ajaisi reilussa kahdessa tunnissa.

Tie kohti seikkailuja on auki!

Ensimmäinen käyntipaikkani Saula Siniallikas oli puolen tunnin ajomatkan päässä Tallinnasta. Saulan lähteet muodostuvat kolmesta eri lähteestä.

Lähteet ovat pyhiä, ja niiden veden sanotaan parantavan kaikki sairaat, jos niille uhraa hopeakoruja, helmiä tai rahaa. Olin tullut paikalle lähinnä katselemaan lähteitä, mutta enpä olisi harmissani, jos sitkeästi vaivannut keuhkoputkentulehdukseni jäisi tänne. Pääsisi edes salille perkele. 🙈 Olin kuitenkin varautunut uhrimenoihinkin sen verran, että olin varmistanut, että lompakossani oli kolikoita. Nuukuus kumminkin yllätti, enkä uhrannut kuin yhden kaksikymmentäsenttisen. Sillä tuskin lähtee mikään tauti. 😆

Alueen puihin oli ripustettu runsaasti nauhoja. Minulle jäi vähän hämäräksi, miksi, mutta ehkä tämäkin on yksi uhrauksen muoto?

Jos lähteille ei uhraa rahaa, Harjumaan haltija, Siniallika Tölp, saattaa seurata kotiin, ja tämmöistä matkaseuralaista en välttämättä halunnut. Se nyt vielä puuttuisi, jos joku Tölppi istuisi takapenkillä. 

Saulan lähteitä on kolme, sinivihreä Siniallikas, mustaruskea Mustallikas ja harmaansinertävä Valgeallikas. Lähteiden värisävyt johtuvat valon heijastumisesta lähteen pohjassa olevissa hiekkahiukkasista läpi kirkaan vesikerroksen. Vesi pulppusi lähteiden pohjasta, ja näky oli kerrassaan erikoinen, sillä en ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Siitä piti ottaa tietysti videokin. 

Jokin toukka jumppasi puusta roikkuen. 

Nelihaarainen puu.

Seuraava kohteeni oli Anton Hansen Tammsaaren museo Vargamäellä, mutta matkalla sain ihastella virolaista maaseutua. Minusta virolainen maaseutu on niin kaunista, ja tähän vuodenaikaan keltaiset rypsipellot ovat upea näky – ja rypsipeltoja Virossa riittää! 

Haikaranpesät ovat toinen asia, joita Virossa riittää. Pesiä on milloin minkäkin tolpan nokassa, ja näky on aina yhtä vaikuttava. 

Tämä kaveri kääntyi tuijottamaan minua siihen malliin, että piti paeta autoon. 😆

Näin pellolla isoja koppeja, ja ihmettelin mitä ne mahtoivat olla, sillä en ollut koskaan nähnyt vastaavanlaisia. 

Kun avasin ikkunan, kuului kovaääninen kotkotus. Kanaloitahan ne!

Anton Hansen Tammsaare on sama tyyppi, jonka museossa kävin viime syksynä Tallinnassa. Tallinnan museo on kotimuseo, jossa kirjailija asui ennen kuolemaansa (tarkemmin sanottuna vuodet 1932–1940), mutta täällä Vargamäellä sijaitsee hänen syntymäkotinsa. 

Tammsaaren vanhemmat päätyivät rakentamaan talonsa tänne Vargamäelle (Varkaan mäelle) 1800-luvun loppupuolella. Elinolosuhteet olivat ankarat ja luonto kesyttämätöntä, ja Tammsaaren lapsuuskokemukset päätyivät lopulta myös hänen viisiosaiseen romaanisarjaansa Totuus ja oikeus. Vargamäen museo esittelee kirjailijan syntymäkodin lisäksi myös 1800-luvun järvamaalaista maatilaelämää.  

Ihmettelen aina sitä, miten sängyt olivat ennen niin paljon lyhyempiä. Olivatko entisajan ihmiset muka niin paljon lyhyempiä kuin nykyihmiset?

Harmillista museossa oli se, että kaikki selostukset olivat vain viroksi. Yritin tavata kylttejä Googlen kääntäjällä, mutta lopulta luovutin. Käännöksetkään kun eivät tuntuneet osuvan aina ihan nappiin. 

1800-luvulla tuskin tunnettiin mitään legginssejä. 😆

Museo oli ihan idyllinen paikka keskellä ei mitään, mutta se olisi voinut jäädä välistäkin ilman sen suurempaa vahinkoa. 

Seuraavaksi lähdin ajelemaan kohti Järva-Jaanin kylää. 

Vähän haastavampi ohitustilanne tulossa.

Järva-Jaanissa on venäläisten ajoneuvojen museo (Vanatehnika varjupaik ja muuseum), jossa käynti oli himottanut minua jo vuosien ajan. Alueella oli kuulemma kaikenlaisia käytöstä poistettuja ajoneuvoja, jotka olivat saaneet viimeisen leposijansa Järvä-Jaanin museosta. 

Ja voi pojat, millainen paikka olikaan kyseessä! Pihalla oli vanhaa romuautoa silmänkantamattomiin, joten olin luonnollisesti aivan haltioissani. 😆 Kuvaaminen lähti vähän lapasesta...

Onpas nättejä kukkia. Tietääkö joku, mitä nämä mahtavat olla (siis nuo vaaleanpunaiset; voikukan tunnistan minäkin.😆)

Nälkä oli päässyt yllättämään, mutta samasta kylästä löytyi ravintola, joka oli saanut Googlessa hyvät arvostelut (4,8/333 arvostelua). Semmoinen paikkahan oli lähdettävä katsastamaan. 

Jaani Tare.

Lohisalaatti oli erinomainen (yksi parhaista salaateista ikinä), joten ehkä paikka on maineensa ansainnut.

Vielä oli jäljellä yksi pysähtymispaikka ennen Tarttoa, ja se oli Kassinurmen linnoitus. Linnoitusalue on perustettu 7000 vuotta sitten, ja linnoitusta on entisöity. 

Linnoitus oli aika syrjäisessä paikassa, eikä siellä ollut ketään muuta, joten oli vähän orpo olo. Sinne tänne sirotellut vekkulit hahmot melkeinpä säikäyttivät. 

Matkaa Tarttoon oli vielä jäljellä nelisenkymmentä kilometriä, mutta sehän meni rattoisasti, kun pysähtyi välillä kuvaamaan rypsipeltoja.

Joko alkavat rypsipellot riittää? 😆

Tämmöisiä "pientä pintaremonttia" kaipaavia kerrostaloja on Virossa valtavasti. Tämä oli Vaimastveren kylässä.

Mutkien kautta Tarttoon.

Tarton hotellivalikoima ei ollut oikein miellyttänyt hinta-laatusuhteeltaan, sillä halusin saada hyvän majoituksen mahdollisimman halvalla. Ahtaassa hotellihuoneessa kykkiminen ei innostanut tällä kerralla muutenkaan, ja lisäksi hotellissa asuessa ärsyttää se, että jokaisen aterian perään pitää lähteä jonnekin, kun huoneessa ei voi lämmittää mitään. Olin siis päätynyt Booking.com:ista löytämääni asuntoon, joka vaikutti kivalta (arvostelut olivat ainakin lupaavat: 9,6/227 arviota).

Minun piti soittaa asunnon omistajalle 20 minuuttia ennen saapumistani, mutta soitin vasta 10 minuuttia ennen ja odottelin loppuajan asunnon edessä, kun en halunnut olla ainakaan myöhässä. 🙈

Asunto on Tarton korkeimmassa asuinrakennuksessa, 24-kerroksisessa Tigutornissa. Nimi tarkoittaa suomeksi kotiloa, ja se tulee rakennuksen muodosta, joka muistuttaa kotiloa (ei näy kylläkään tuosta kuvasta). Erikoista asunnossa oli se, että sitä ei tarvinnut maksaa etukäteen, vaan maksu piti tehdä vasta paikan päällä. En ollut aiemmin törmännyt samanlaiseen käytäntöön, ja se hieman oudoksutti.

Mutta maksaminen sujui hyvin, ja omistajakin oli oikein ystävällinen, joten saatoin asettua taloksi. 

Asunto on kerroksessa 12, ja näkymät ovat joelle.

Maljakossa oli tuoreita neilikoita. Arvostan.

Hintaa majoitukselle tuli 60,75 euroa per yö, joka ei ole minusta paha hinta lainkaan. 

Koska oli niin kaunis ilta, päätin lähteä vielä vähän kaupungille Tarton sunnuntai-illan menoa katsomaan.

Raatihuoneentorilla.

Raatihuone.

Tigutorn näkyy tännekin.

Jokivarsi viehätti, joten istuskelin siellä pitkän aikaa ilta-auringosta ja musiikista nauttien (lähistöllä oli jokin tapahtuma, josta kuului musa kivasti). 

Tänään oli sateinen päivä, ja kastuin sen verran, että mietin, pitäisikö lähteä lämmittelemään tuohon viereiseen Aura-vesikeskukseen ja sen saunamaailmaan. Se olisi kymmeneen asti auki. Toisaalta lipun hinta on niin suolainen (23 euroa näin ilta-aikaan), että tarvitsee harkita tarkasti, haluanko mennä oikeasti sinne tänään.

Eipä muuta tällä kertaa! Matka jatkuu...

Tuleeko likasangosta kalaa?

Kiusaanpa teitä laittamalla lisää luontokuvia. Tämänkertaiset kuvat ovat Lammassaaresta, jossa kävin toistamiseen, koska olin todennut sen viime vuonna niin ihanaksi paikaksi. Yritän keksiä kuvien kylkeen jotain asiankuulumatonta lätinää, jottei tämä menisi ihan pelkäksi luontobloggailuksi. 

Törmäsin viime viikolla Hesarin nettisivulla podcastiin, jossa puhuttiin miellyttämisenhalusta. En yleensä kuuntele podcasteja, mutta tämän päätin jostain syystä kuunnella, vaikka haastattelijan tyyli ärsyttikin (minä, minä, minä). Hyvin pian kävi ilmi, että podcast oli vedonnut minuun syystä, sillä löysin itsestäni miellyttämisenhaluisen ihmisen. Kuuntelin podcastin jälkeen useammankin Youtube-videon samasta aiheesta, ja mitä enemmän kuuntelin, sitä huonompi olo minulle tuli. Erityisesti tämä video osui ja upposi kuin kirves joulukinkkuun. 

Miellyttämisenhalun jäljille johtivat moninaiset havainnot elämästäni. Olen ollut aina sellainen, että välttelen viimeiseen asti konflikteja (läheiset pois lukien 😆), vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että en pidä puoliani. Itse asiassa muistan lapsuudesta, että jotakuta vastaan asettuminen (tai edes ajatus siitä) aiheutti ihan fyysisiä reaktioita, sillä minua alkoi huimata. Minun on ollut myös vaikea sanoa ihmisille ei, vaikka mieli olisi tehnytkin, ja sitten olen yrittänyt keplotella lupauksistani myöhemmin irti tavalla tai toisella. 

Minun on ollut myös vaikea tuoda esille omaa mielipidettäni, ja mieluummin myötäilen toisia kuin rupean ajamaan omaa asiaani voimakkaasti. Muiden ihmisten hyvinvointi ja tunteet ovat olleet minulle aina tärkeämpiä kuin omani, ja olen hyvin tarkkavainuinen ja vaistoan herkästi muiden ihmisten tuntemukset ja mielialat. Olen ollut valmis laittamaan omat tarpeeni taka-alalle, jotta muut pysyisivät tyytyväisinä, ja tietämättäni jopa ottanut vastuun muiden tunteista. Jos joku on huonolla tuulella tai allapäin, minun pitää tehdä kaikkeni, jotta saisin hänet taas hyvälle tuulelle. Yllätin itseni tässä yhtenä päivänä pohtimassa sellaistakin, että jos sairastuisin vakavasti, tuskin kertoisin siitä kenellekään, jotta kenenkään ei tarvitsisi olla huolissaan. Jaksaisin ehkä kantaa oman murheeni, mutta en kestäisi sitä, jos pitäisi olla huolissaan vielä jostakusta muustakin. 

Olen myös ollut aina kovin huolissani siitä, mitä muut ajattelevat minusta. Mitä jos joku ajattelee minusta jotain pahaa? Tämä on aika naurettavaa, sillä ensinnäkään en voi tietää, mitä kukakin ajattelee, koska en osaa lukea kenenkään ajatuksia; toiseksi en pysty kontrolloimaan toisten ajatuksia, vaikka kuinka spekuloisin ja pelkäisin, ja kolmanneksi: miten se, mitä joku ajattelee minusta, voi vahingoittaa minua? Enkö tee itse itselleni enemmän hallaa sillä, että teen muiden ajatuksista niin suuren numeron? 

Myös validaatio muilta ihmisiltä on ollut minulle tärkeää. En ole osannut iloita aikaansaannoksistani, jos en ole saanut muilta kehuja tai jos tekojani ei ole edes huomioitu. Ilman muiden hyväksyntää tekoni eivät ole olleet minkään arvoisia, vaan ne ovat ikään kuin lässähtäneet pannukakuksi. Olen ollut kuin narkkari ja juossut jokaisen kehun perässä ja kaivannut tunnustusta, jotta voisin tuntea olevani oikeutettu olemaan ja elämään. 

Miellyttämisenhaluun on aina syynsä, eikä minun ole vaikea jäljittää, miksi olen mahdollisesti omaksunut tällaisen käyttäytymismallin. 

Suurin syy on ollut varmasti iskä ja hänen käytöksensä, sillä iskä hallitsi koko perhettä epävakaalla luonteellaan ja arvaamattomalla käytöksellään. Hän sai raivokohtauksia aivan mitättömiltä tuntuvista syistä, ja raivokohtaukset tulivat tavallisesti täysin puskista. Meidän muiden perheenjäsenten elämä oli siis jatkuvaa tasapainoilua ja iskän tyytyväisenä pitämistä (hieman kärjistettynä). Jos iskä vaikutti tyytyväiseltä, maailmassa oli rauha, mutta silti ilmassa leijui koko ajan vaara – mahdollisuus siitä, että kohta räjähtää.

En toki lapsena tiedostanut olevani koko ajan varpaillani, tarkkailevani iskän käyttäytymistä ja haistelevani ilmapiiriä, mutta näin jälkeenpäin näen asian hyvin selvästi. Enkä sano tätä mitenkään iskää syyttäen vaan vain todeten, että asiat nyt vain sattuivat menemään näin. Iskällä oli ollut rankka lapsuus, joten hän oli varmasti omaksunut käyttäytymismallinsa oman lapsuutensa kokemuksista ja siirsi niitä tietämättään eteenpäin. Toisaalta en myöskään halua kaunistella iskän käytöstä enkä vähätellä sitä, miten suuri merkitys sillä oli perheeseemme ja kotimme tunnelmaan.

Toinen miellyttämisenhaluni syntyyn vaikuttanut tekijä oli varmasti varhaislapsuuden kaverikokemukset. Kun minut jätettiin ulkopuolelle ja otettiin silmätikuksi, opin varmasti hyvin pian tarkkailemaan muita ja etsimään keinoja, joiden avulla voisin päästä osaksi porukkaa. Opin luultavasti hyvin pian muokkaamaan käytöstäni ainakin sellaiseksi, että ärsytin muita mahdollisimman vähän. Lapsihan tekee melkein mitä tahansa kuuluakseen joukkoon ja tullakseen hyväksytyksi, vaikka se vaatisikin sitten sen, että luopuu siinä samalla omasta identiteetistään. 

Tunnistettuani itseni miellyttämisenhaluiseksi moni minua ihmetyttänyt asia sai selityksen. Yhtäkkiä ymmärsin, miksi olin kokenut koko elämäni ajan itseni jotenkin ulkopuoliseksi, irralliseksi ja yksinäiseksi ja miksi en tuntenut saavani todellista yhteyttä toiseen ihmiseen, vaikka kuinka yritin. Podcastissakin puhuttiin siitä, kuinka miellyttämisenhaluinen ihminen usein kokee, että hän ei ymmärrä koskaan täysin muita ihmisiä eivätkä muut ihmiset ymmärrä häntä, vaan itsen ja muiden välillä tuntuu olevan aina jonkinlainen näkymätön muuri. Tämä on kuin suoraan omasta elämästäni. Ympärilläni voi olla vaikka kuinka paljon ihmisiä, läheisiäkin, mutta koen silti olevani aina jotenkin yksin. 

Kokemukselle on lopulta hyvin yksinkertainen selitys: jos ei paljasta muille ihmisille, kuka oikeasti on, todellisen yhteyden kokeminen on mahdotonta, kun muut eivät pääse pintaa syvemmälle. Pitää uskaltaa paljastaa ihmisille ajatuksensa ja tunteensa ja hyväksyä myös se, että kaikki eivät ehkä pidäkään minusta, jotta voi löytää todellisen yhteyden toiseen ihmiseen.  

Olen myös tuntenut aina, että minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuka oikeasti olen. En ole osannut varmuudella sanoa olevani tällainen tai tuollainen ilman että heti seuraavassa lauseessa on tullut epäilys, onko sittenkään näin. Olenko rauhallinen vain räväkkä, olenko spontaani vai ennakoiva, olenko tunne- vai järki-ihminen? Mistä edes tykkään (paitsi palapeleistä ja salilla käymisestä)? Miten ihminen voi olla vielä viisikymppisenäkin näin hukassa itsensä kanssa? 

Toisaalta eihän se ole mikään ihme. Jos on koko elämänsä tarkkaillut muita ja mukauttanut itseään tilanteen mukaan, miten sitä voisi alkaa yhtenä kauniina päivänä toimimaan eri lailla. Ja jos on aikoinaan oppinut, että ainoa selviytymiskeino on se, että on koko ajan valppaana ja varuillaan, on suorastaan vaarallista heittäytyä villiksi ja vapaaksi ja lakata välittämästä muiden mielipiteistä ja tunteista. Siinähän voi tulla vaikkapa ihmisten hylkäämäksi ja jäädä ihan yksin! 

Voisin tuntea surua siitä, että elämä on mennyt näin ja että kadotin itseni jossain varhaisessa vaiheessa, mutta en suostu suremaan enkä harmittelemaan. Mennyt on mennyttä, eikä sitä saa enää muutettua. En halua velloa asian nostattamissa tunteissa senkään takia, että asian syvällisempi pohtiminen alkaa suorastaan oksettaa. Että tuli sitten heitettyä hukkaan koko elämä. Ennemmin suuntaan katseeni eteenpäin ja mietin sitä, miten tästä eteenpäin. Keinot tosin ovat tällä hetkellä vain aika vähissä. Uudeksi ihmiseksi ryhtyminen ei onnistu tuosta vain, ja radikaalit muutospyrkimykset saattaisivat aiheuttaa läheisissäkin ihmetystä, suorastaan vastarintaa: et sinä ole tuommoinen; mitä sinä nyt oikein sekoilet.

Henkisyys- ja läsnäolotaitojen kautta olen tietämättäni työstänyt hieman tätä miellyttämisenhaluakin, mikä on ollut helpottavaa tajuta. Olen siis jo löytänyt – vähän vahingossa – työkaluja luoda itselleni parempi tulevaisuus. Jos olen kanssakäymistilanteessa täysin läsnä, se tarkoittaa sitä, että ajatteleva mieleni on poissa, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että miellyttämisenhalukin on poissa. Jos uskaltaa olla toisen ihmisen kanssa täysin "auki", ilman että on jatkuvasti varuillaan ja tarkkailuasemissa, saattaa luoda ihan uudenlaisia yhteyksiä ja ihmissuhteita. Löysin esimerkiksi tänä vuonna anoppiin uuden, aivan ihmeellisen yhteyden, ja anoppi tuntuukin minulle jossain mielessä läheisemmältä kuin kukaan muu. Kuulostaa kornilta, mutta tuntuu siltä kuin näkisin anopin silmistä hänen sielunsa – ja hän näkisi minun.