Savupilvestä ilmestyy mies

Jäin viime postauksessa pizzan tekoon, joten jatketaanpa siitä. Terkkuja pizzamestari Stanstalle! 😘

En ole koskaan ollut mikään kovin intohimoinen pizzan syöjä ja vielä vähemmän sen tekijä, koska en ole oikein sisäistänyt pizzan ideaa. Minun pizzani pitää olla mahdollisimman runsas, ja ukkeli sanookin aina, että pizzastani ei erota, onko se pizza vai piirakka 😆. En vain kerta kaikkiaan osaa tehdä pizzaa muutamalla täytteellä, vaan aina pitää olla sitä, tätä ja tuota, ettei pizzasta vain tule mikään köyhäilypizza. Kuivahiivaakaan en tykkää käyttää, koska kuivahiivaleipomukseni ovat menneet lähes poikkeuksetta pieleen. Nyt ei ollut kuitenkaan muita vaihtoehtoja kuin käyttää kuivahiivaa, sillä en edes tiedä, saako Hyderabadista tuorehiivaa jostain. Kuivahiivankin olin tuonut Suomesta. 

Tällä kertaa taikinani kohosi kuitenkin pirun hyvin! Johtui ehkä siitä, että rohkenin kerrankin lämmittää nesteen tarpeeksi lämpimäksi?

Täyteaineet valmiina.

Kuivatun basilikankin olin tuonut Suomesta. Oikeasti pizzaan kuuluisi tietysti oregano (sille, joka siitä tykkää), mutta ajattelin, että basilika on intialaisille helpommin lähestyttävä ja monikäyttöisempikin kuin oregano. Chilihiutaleitakin lisäsin, koska ajattelin, että intialaisten pizzassa pitää olla pientä särmää. 🤭 Anopin suolapurkki näytti kummallisen tutulta, ja kävikin ilmi, että purkki on joskus kauan sitten Suomesta tuomani paprikapurkki, joka on nyt periytynyt anoppilaan suolapurkiksi. 

Anopin uunin maksimilämpötila on 230 astetta, joka näytti kuitenkin riittävän ihan hyvin pizzalle. Kunnollista uunipeltiä ei ollut, joten oli tehtävä kaksi pienempää pizzaa. 

Valmis pizza.

Pizzasta tuli yllättävän hyvä, ja kaikki tykkäsivät (tai ainakin niin he väittivät) – jopa autonkuljettaja, joka vei pizzaa mukanaan kotiinsakin. 😊 Minusta pizza oli ihan jees, vaikka kaikkea olisi saanut olla paljon enemmän, ja jotain proteiiniakin olisi saanut olla mieluusti mukana (en syö ikinä kasvispizzaa). 

Kermaomenasta kyseltiin edellisen postauksen kommenttilaatikossa, joten laitan tähän kuvan kermaomenasta halkaistuna, kun söin kyseisen hedelmän aiemmin tällä viikolla. 

Hedelmäliha on valkoista ja hyvin makeaa, ja sisällä on paljon isoja mustia siemeniä, joita ei tietenkään syödä. En osaa oikein kuvailla, millaista hedelmäliha on koostumukseltaan, mutta ehkä jotain sellaista, jos risteyttäisi omenan ja banaanin. Olen ärsyttävän tarkka kermaomenan kypsyyden kanssa, sillä jos kermaomena on pikkuisenkaan ylikypsä, en pysty syömään sitä, kun siinä on (mielestäni) sellainen ylikypsä maku. 

Perjantai-iltana kävimme ukkelin kanssa Makau-nimisessä ravintolassa, joka oli näyttänyt kerran ohi ajaessamme kiinnostavalta. Ravintola oli kahdessa (vai kolmessa?) kerroksessa, ja sisustus oli oikein viihtyisä. 

Ravintolan sisäänkäynti.

Palvelussa oli lievästi sanottuna toivomisen varaa. Gin tonicit olivat mallia tee-se-itse, ja alkuruokaa saimme odotella hulppeat 45 minuuttia. Tarjoilija ei kuitenkaan antanut meidän tilata pääruokaa ennen kuin alkuruoka oli saapunut, koska "pääruoan valmistumisessa kestäisi vain 10 minuuttia". Mikäs helvetin logiikka tässä on? 

Minun pääruokani – Chicken Thali – oli kuitenkin tosi hyvä, kun taas ukkelin pääruoka ei. Itse asiassa minun oli ollut tarkoitus syödä pastaa tai muuta vastaavaa, kun listalla oli paljon länsimaisia ruokiakin, mutta houkutus vei voiton. 🤭

Chicken Thali eli Kodi Vepudua, Chicken Masalaa, Jeera Dalia, riisiä, rotia ja raitaa. Slurps!

Minun teki mieli lasillista punaviiniä, joten ukkelikin päätti ottaa viiniä, vaikka hänellä oli jo aavistus, että se ei kannattaisi. Ukkeli ei mielellään tilaa viiniä Intiassa muualla kuin tasokkaissa hotelleissa, koska viinit ovat muualla usein hirveää kuraa, eikä tarjoilijoilla ole hajuakaan, miten viinit pitäisi tarjoilla.

Valitettavasti ukkeli aavisti oikein, sillä viini oli todella omituisen makuista, mutta hintaa sillä kuitenkin oli: 1500 rupiaa (16,8 euroa) per lasi! Kaksi lasia viiniä veroineen teki siis 3500 rupiaa (39 euroa), mikä on aivan järkyttävä hinta. Jeesus sentään! Eipä tarvitse enää haaveilla viinistä. 

Kotiapulainen kävi taas tällä viikolla kotikaupungissaan hakemassa leskeneläkkeensä, joka on 3000 rupiaa kuukaudessa. Me siis kulautimme ukkelin kanssa alle puolessa tunnissa kurkustamme alas koko kotiapulaisen eläkkeen, ja vielä vähän päällekin! Tällaista tämä elämä Intiassa on – erittäin eriarvoista ja epäsuhtaista. Yksi matkustaa koko yön bussilla kotikaupunkiinsa, jotta saa 3000 rupian eläkkeen ja muutaman muun valtion myöntämän edun, kuten 20 kilon riisisäkin, sokeria ja muita peruselintarvikkeita, ja toiset istuvat elitistisessä ravintolassa imuroimassa naamaansa kallista viiniä ja sitten kehtaavat valittaa, että viini oli ihan paskaa.

Kotiapulainen on palannut reissultaan ja tiskaa tiskejä tiskinurkkauksessa.

Ukkeli oli kehitellyt yksin Intiassa ollessaan tavan käydä lauantaiaamuisin Starbucksissa kahvilla ja croissantilla, ja jatkoimme tätä perinnettä nyt yhdessä. Minä tosin jätin croissantin syömättä, kun olin syönyt kotona anopin (maailman parhaita) dosia. 🤭

Tuossa lähellä sijaitsevan toimistokompleksin keskellä on viihtyisä sisäpiha, jonka ympärillä on paljon ravintoloita ja kahviloita.

Ihana koristeellinen polkupyöräriksa.

En yleensä tykkää käydä Intiassa ulkona kahvilla, koska kahvi on tavallisesti aivan ylihinnoiteltua laatuunsa nähden. Starbucksin French Press oli kuitenkin yllättävänkin hyvää, joten voin kahvitella siellä toistamiseenkin (löytyi sentään tällainenkin paikka 😆).  

Edellisellä viikolla olimme käyneet Third Wave Coffee -nimisessä paikassa, ja kahvilan pysäköinti oli jo melkein käynyt hermoilleni. Minähän kirjoittelin aiemmin, että moni asia oli ehtinyt jo ärsyttää mutta että yrittäisin ottaa ärsytyksen poikasen mahdollisuutena henkiseen kasvuun. Kummasti nuo sairastelut kuitenkin taas muistuttivat, miten naurettavaa on ärsyyntyä jonninjoutavista asioista, kun terveys on kuitenkin ykkösasia. 

Kadun varrella sijaitsevien kauppojen ja ravintoloiden ongelma täällä on se, että parkkipaikkoja ei ole riittävästi, kun liikkeen eteen mahtuu vain rajallinen määrä autoja. Monessa paikassa ongelma on ratkaistu niin, että autoja pysäköidään liikkeen eteen kahteen riviin. Ensin täytetään eturivi ja sen täytyttyä takarivi. 

Mikäli on pysäköinyt autonsa eturiviin, ei luonnollisestikaan pääse lähtemään pois, ennen kuin taakse pysäköity auto on siirretty pois tieltä. Hyvällä tsägällä tien vieressä on vielä poikittain autoja, joiden täytyy myös siirtyä edestä pois, ennen kuin pääsee lähtemään mihinkään. 

Takarivin auton avaimet ovat yleensä tallessa pysäköintihepuilla, jottei autojen omistajia tarvitse hälyttää paikalle, mutta nuo pysäköintiheput eivät ole aina ihan tilanteen tasalla. Nytkin he näkivät, että me olimme lähdössä, mutta kukaan ei tuntunut oikein tietävän, kenellä meidän takanamme olevan auton avaimet olivat. 

Tässä seison ja vilkuilen merkitsevästi parkkiukkojen suuntaan, mutta ketään ei näytä kiinnostavan takanamme olevan auton siirtäminen.

Sain onneksi hillittyä mieleni ja odoteltua ihan rauhassa, että jotain alkoi tapahtua, ja pääsimme lähtemään. Se kun on nähty niin monta kertaa, että käämien polttaminen ei auta mitään, vaan päinvastoin jättää itsellekin paskan fiiliksen koko tilanteesta.   

Starbucksin viereen oli ilmestynyt Q Mart Convenio, jonka halusin käydä katsastamassa. Q Mart on kauppa, josta saa monia länsimaalaisia tuotteita. Q Martissa tuli käytyä aiemmin useinkin, kun appivanhemmat asuivat vielä Srinagar Colonyssa, sillä Q Mart oli kävelymatkan päässä anoppilasta. Hyderabadissa asustellessamme Q Mart oli ainoa paikka, josta saattoi mahdollisesti etsiskellä (ylihintaisia) Weetabixeja. Harmi vain, kun Weetabixeissa oli usein ötököitä.

Tämä kyseinen Q Mart Convenio on kompaktimpi kuin normaalit Q Martit, ja se on avoinna käsittääkseni ympäri vuorokauden. 

Tutkiskelin kaupan hyllyjä pieteetillä ja bongasin kaupasta monia sellaisia tuotteita, joita ei muista kaupoista saa: laajan valikoiman erilaisia pastoja, aasialaisia maustekastikkeita, proteiinivalmisteita, couscousia, Intian oloissa harvinaisempia juustoja (kuten parmesaania ja mascarponea), jotain makkaroita ja niin edelleen. Vihannekset, hedelmät, riisit ja sen sellaiset olivat kuitenkin ihan samoja kuin muissakin kaupoissa, mutta huomattavasti kalliimpia. Laatukin oli varmasti huonompi, koska kauppa näytti sellaiselta, että siellä ei tavara oikein kierrä.

Proteiinivalmisteita.

Katselin proteiinipatukoita, ja niiden hinnat näyttivät vaihtelevan 55 ja 75 rupian (60 ja 84 sentin) välillä. En kuitenkaan ostanut niitä enkä muitakaan hyllyn tuotteita, koska en käytä koskaan mitään proteiinijauheita. En tiedä suurin piirtein mitään ällöttävämpää kuin keinotekoinen proteiinijauhe. Mieluummin syön kanaa, kananmunaa tai muuta vastaava, ja jos proteiinipitoista ruokaa ei ole saatavilla, sitten olen ilman sitä ja syön sitä, mitä on. Proteiinipatukka menee kyllä silloin tällöin, mutta proteiinipatukoistakin kelpuutan vain kahta lajia, joita toin mukanani Suomesta:

Näissä on ravintoarvotkin kohdallaan: energiaa on kohtuullisesti, rasvaa ja sokeria vähän ja proteiinia paljon. Makukin on 5/5! Erityisesti tuo Crispy Brownie on niin 😋.

Koska en kehdannut lähteä Q Martista ostamatta mitään, päätin ostaa kokeeksi kuivattuja mustikoita. Voisin laittaa niitä esimerkiksi puuron joukkoon, jos/kun vielä joudun syömään puuroa.

Kuivattuja marjoja Q Martissa.

Luulin, että noita marjoja otettaisiin itse, ja nappasin tyhjän pussin käteeni, mutta laatikoiden vieressä istunut poika sinkoutui ylös kysymään, mitä saisi olla. Vasta sen jälkeen huomasin, että laatikoissa oli oikein lukotkin, joihin vain kyseisellä pojalla oli avain. Ei täällä mennä noin vain itse arvokkaita marjoja käpälöimään. Karpalot olivat halvimpia (110 rupiaa eli 1,25 euroa per 100 grammaa), mutta esimerkiksi kuivatut vadelmat kustansivat 490 rupiaa (5,5 euroa) per sata grammaa. 

Eilen illalla kävimme ukkelin kanssa taas random-ajelulla, ja loppuun vielä muutama kuva matkan varrelta. 

Kuvasin ajaessani tuota jättimäistä Intian lippua ja säpsähdin, kun tuo tietä ylittävä mies olikin yhtäkkiä edessäni. Kannattaisi ehkä keskittyä vain ajamiseen. 😳

Aiemmin jonkin postauksen kommenteissa kerroin, että jos tietä suunnitellaan sellaiselle alueelle, jossa on temppeli tai jokin muu pyhä elementti, tie rakennetaan niin, että temppeli saa jäädä paikalleen. 

Tässäkin temppeli on jätetty keskelle tietä.

Illalla tilasimme taas hieman erilaiset dosat, Benne Dosat, Davanagere Benne Dosasta. 

Meikäläisen rulla. Saapa nähdä, mitä tämä pitää sisällään!

Dosat oli kääritty hauskasti banaaninlehtiin.

Perunatäyte ja chutney oli jemmattu myös banaaninlehtien väliin.

Naapurilla oli viime yönä bileet, jotka kestivät johonkin puoli kolmeen asti, ja mietiskelin siinä yön pimeinä tunteina, että täällä ei taida olla mitään sääntöjä kellonajoista, jolloin asukkaiden pitää olla hiljaa. En kyllä sellaista olettanutkaan, mutta viimeöinen mekkala oli kyllä jotain ihan käsittämätöntä. Musiikit pauhasivat täysillä ja ihmiset huusivat ja lauloivat. Tuossa viereisessä asunnossa asuu kuulemma iäkkäät muslimivanhemmat ja heidän ehkä vähän yli kolmekymppinen, naimaton poikansa. Poika on kuulemma kova ryyppäämään, ja joskus oksentelevaa poikaa on kannettu portilta aamuviideltä kotiin.

Aamulla näin, kuinka joku mies kävi hakemassa naapurista tyhjiä pulloja ja tölkkejä sekä kaksi tyhjää viinipullolaatikkoa. Tyhjiä pullosäkkejä oli yhteensä neljä (laskin 😆), ja jos bileiden hyvyys on missään suhteessa kulutetun alkoholin määrään, niin jo mahtoi olla mahtavat pirskeet! Toivottavasti saamme nukkua ensi yönä ilman meteliä.

Lopuksi vielä video siitä, kuinka Intiassa myrkytetään asuinalueilla hyttysiä. Ensin myrkyttäjä kiertää härvelinsä kanssa pihalla ja sitten hän käy läpi kaikki talojen yleiset tilat kerros kerrokselta. Meteli on ihan hirveä, ja niin on hajukin.

Kivaa sunnuntai-iltaa! Meikäläinen lähtee nyt lenkille.

Keuhkotautisen kaupunkikierros

En jaksa kirjoitella sairauskertomusraportteja, joten en jatka edellisestä aiheesta enempää. Totean vain, että tällä hetkellä kaikki alkavat olla taas enemmän tai vähemmän tolkuissaan. Minulla saattaa kyllä olla keuhkoputkentulehdus, mutta otan sen ennemmin kuin ripulin. Ehkä.

Toissa päivänä, kun perseeseeni oli löytynyt jonkinmoinen tulppa, päätin lähteä jonnekin vähän käppäilemään, kun oli tullut istuttua kotona ihan tarpeeksi monta päivää. Minulla ei ollut sen tarkempaa suunnitelmaa kuin että ajattelin mennä ensin katsastamaan yhden Panjagutassa olevan ostoskeskuksen, jossa en ollut vielä käynyt (oli lähinnä kenkien osto mielessä), ja sen jälkeen katsoisin, minne päätyisin. Päämäärätön vaeltelu on Intiassa ihan parasta, kun koskaan ei tiedä, mitä edestään löytää. Siksi päätinkin jättää auton kotiin ja käyttää sen sijaan metroa ja mahan alla roikkuvia ulokkeita, joita myös jaloiksi kutsutaan.

Ensimmäinen etappi eli anoppilaa lähinnä oleva metroasema on saavutettu.

Metroasemalla oli pieniä haasteita lipun kanssa, kun lippusysteemi olikin muuttunut sitten viime metromatkan. Kertaliput olivat ennen poletteja, jotka syötettiin asemalla oleviin laitteisiin, jotta portti avautui. Nyt laitteissa ei ollutkaan enää reikiä, joihin poletin voisi tunkea, ja ihmettelin poletti käsissäni, mitä sillä pitäisi tehdä. 

Onneksi intialaiset ovat äärimmäisen auttavaisia ainakin neuvottoman turistin ollessa kyseessä, ja sain heti neuvon yhdeltä ohikulkijalta, että minun pitäisi käydä ostamassa ensin lippu. Katsoin kädessäni olevaa "polettia", ja totesin, että se olikin viiden rupian kolikko eli saamani vaihtoraha. Silloin tajusin, että saamani "kuitti" olikin varmaan se lippu. En kuitenkaan osannut luetuttaa lipussa olevaa QR-koodia laitteella, mutta ei hätää: taas pysähtyi kolme neljä tyyppiä neuvomaan, kuinka seesam aukenisi. 😊 

Olen selvinnyt metrolaiturille, ja metrokin näkyy tulevan.

Matkustin taas naisten osastossa.

Otin metrossa videon parista asemanvälistä, ja tässä lyhyt parin minuutin matka Yusufgudan asemalta Madhura Nagariin. Ikkunat olivat valitettavasti hieman likaiset, mutta kyllä niistä vielä läpi näkee.

Ameerpetissa piti vaihtaa toiseen metroon. 

Ameerpetin asemalla minua lähestyi tyttö, joka oli ollut samassa metrovaunussa kuin minä ja joka oli ilmeisesti huomannut, että otin matkalla videoita. Tyttö kysyi minulta, olinko vloggaaja ja olinko matkailemassa Hyderabadissa. En ollut kumpaakaan. 😆

Next Galleria Mall oli ihan samanlainen ostoskeskus kuin muutkin, eivätkä kenkäkaupatkaan tuottaneet tulosta. Huomasin hyvin pian olevani vaikea asiakas: kun astuin kauppaan, myyjät skannasivat katseellaan nopeasti jalkani, ja kun he totesivat koipeni olevan kokoa laskettelusuksi (sauvat vain puuttuivat), kukaan ei viitsinyt tulla tarjoamaan apuaan.

Siinä niitä kenkiä on.

Kyselin muutamalta myyjältä sopivaa kokoa, ja jokunen kenkäpari löytyikin, mutta ne olivat mallia kivikausi, joten kiittelin ja lähdin menemään. 

Kirjakaupassa viihdyinkin sitten jo paremmin. 

Suomikin oli edustettuna!

Kirjakaupassa viereeni ilmestyi arviolta parikymppinen poika, joka kysyi, olinko Amerikasta. Vastasin olevani Suomesta, mutta Suomi ei selkeästikään sanonut pojalle mitään. Sitten poika kysyi, milloin olin tullut Intiaan, ja olinko asunut täällä siitä vuodesta 2009 lähtien. Seuraava tiedustelunaihe oli, olinko sofware engineer. Poika itse näytti siltä, että hän saattoi sitä ollakin, joten asia luonnollisesti kiinnosti häntä. Teki mieleni kysyä, näytinkö siltä, mutta jälkeenpäin harmitti, kun en ollut tajunnut vastata olevani vaikkapa lentäjä. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä pojan reaktio. 

Viimeinen kysymys oli niin huvittava, että minulla oli pokassa pitelemistä: "With your knowledge, can you recommend me some book?" Minulla onkin niin suuri kirjatietous, että voin todellakin heitellä kirjasuosituksia ihan tuntemattomille ihmisille. 😆 Lopulta – ilmeisesti tarpeeksi kyseltyään – poika lähti menemään.

Minulle tuli kutsu ylemmältä taholta (vai pitäisikö sanoa alemmalta taholta 😆), joten kävin tutustumassa ostoskeskuksen saniteettitiloihin. Siinä pöntöllä istuskellessani oli hyvä opiskella wc:n käyttämisen sääntöjä. 

Viides sääntö oli minusta mielenkiintoinen: jos kerran vessa on jo vedetty, mitä todistusaineistoa pöntössä on enää peiteltäväksi? Vaikka saattaahan se olla, että pönttöön on jäänyt jokin pökäle pyörimään.

Päätin lähteä kävelemään kohti Ameerpetia (joka on Panjagutan viereinen kaupunginosa), jossa oli tullut pyörittyä aiemminkin anopin kanssa. Anoppi tykkää käydä pikkukaupoissa, ja olemme käyneet Ameerpetissa ostamassa ainakin kahvia, teräsastioita, yöpaitoja ja hedelmiä. Nykyään anopilla ei ole Ameerpetiin enää mitään asiaa, kun appivanhemmat asuvat niin kaukana sieltä, ja anopin suosima kahvikauppakin muutti jonnekin muualle.

Kadunvartta kävellessäni huomasin avoimen portin ja näin sisäpuolella jotain mielenkiintoista. 

Kävelin portista sisään, ja edessäni oli jonkinlainen moskeija tai vastaava, jonka pihalla oli hautoja. Muslimitaustan päättelin hautakivien teksteistä, sillä nimet olivat musliminimiä, minkä lisäksi kivissä oli urdunkielistä kirjoitusta (urdu on Hyderabadin muslimien puhuma kieli).

Anoppilan periferiassa elämä on (intialaisittain ajateltuna) varsin rauhallista, mikä tuli taas havaittua hyvin selvästi. Madhapurin katujen ylittäminenkään ei ole mitään verrattuna Ameerpetin monikaistaisiin katuihin, joilla bussit ja rekat vyöryvät päälle. Oikein nauratti, että oli tullut aiemmin valiteltua muutamasta autosta. 😆  

Videonpätkä Ameerpetin katumyyjistä ja katuelämästä muutenkin:

-

Näillä kulmilla on yhtä lailla isoja ja prameita sariliikkeitä kuin pienempiä kauppoja sekä katukauppiaita, joilta saa melkein mitä tahansa.

Farkkunurkkaus. Laatu olisi varmasti ainakin kohdallaan. 😆

Noista pälyilevistä ukoista tuli mieleeni, että Intiassa on turha yrittää tehdä mitään muilta salassa. Ulkomaalainen voi olla varma siitä, että kadulla on aina vähintään sata silmäparia, jotka seuraavat herkeämättä jokaista liikettä.

Festivaalikauden kunniaksi koristeltu The Chennai Shopping Mall.

Tässähän niitä kenkiä olisi. Tuskin kuitenkaan kokoa 40.

Laksmi-temppeli (Sri Sri Sri Dhana Lakshmi Sonaba Devalayam).

Kaksi metrolinjaa risteää Ameerpetissa.

Kermaomenoita. Hyviä mutta ihan hitsin täyttäviä ja turhan makeita (jopa meikäläisen makuun).

Omppoja.

Hattaraa.

Mehupiste.

Autoriksakuski on koristellut ajoneuvonsa kukkasin.

Katukahvila. Jos en olisi juuri selvinnyt jotenkin ripaskasta, olisin taatusti ostanut tästä jotakin. Olisin halunnut maistaa ainakin sonti coffeeta, pepper chaita ja badam-teetä! Ja oikeastaan kaikkea muutakin. 🤭

Ameerpetissa on pienellä alueella tosi monta temppeliä, joten useamman jumalan moikkaaminen käy helposti samalla reissulla. 

Tästä portista pääsee oikein temppelikeskittymään, jossa on mm. Hanuman-, Sai Baba- ja Shiva-temppelit. Pitäisi joskus käydä tutkiskelemassa aluetta tarkemmin.

Temppelien läheisyydestä johtuen kaduilla myydään paljon kukkia ja muita temppelimenoissa tarvittavia elementtejä. Kysyin tänään anopilta, miksi jumalalle viedään kukkia, vaikka tiesinkin jo vastauksen: koska jumala tykkää kukista. Kukat ja hedelmät ovat kuulemma erityisesti jumalan mieleen. 🤭

Eipä uskoisi, että tuokin kuvan oikeassa reunassa näkyvä rakennus on temppeli (Sri Kanaka Durga -temppeli).

Durga-temppelin sisäänkäynti.

Temppeleiden edessä parveilee aina rahaa tarvitsevia (voisi kai myös sanoa, että kärjäläisiä), eikä tämäkään temppeli ollut poikkeus. Ihmiset ovat usein temppelistä tullessaan nöyrässä mielentilassa ja anteliaalla päällä, joten temppelin ovenpieli on hyvä paikka päivystää. 

Menin pälyilemään temppelin ovelle, ja sisällä näytti olevan käynnissä jokin mielenkiintoisen näköinen tilaisuus. Oven vieressä istunut mies viittilöi minua menemään sisään, mutta silti hieman epäröin. Mies kuitenkin huitoi kädellään, että sinne vaan, joten kävin viemässä kengät kenkäsäilytykseen ja astuin temppeliin. 

Temppeli oli paljon suurempi kuin olin kuvitellut, ja se oli täynnä ihmisiä. Kaikilla oli edessään upea kattaus pooja-tarpeistoa, kuten kynttilöitä, kukkia ja hedelmiä.

Oven lähellä oli koppi, jossa istui kolme työntekijän näköistä tyyppiä, ja arvelin, että valokuvaamisyrityksistä tulisi heti sanomista. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta, joten kaivoin kännykän esiin.

Kieltoja ei kuitenkaan kuulunut, joten rohkaistuin ottamaan lisää kuvia. 

Pujari eli pappi puhui edessä kovaääniseen, ja seremonia oli ilmeisesti vasta alkamassa, kun pappi neuvoi ihmisiä olemaan ottamatta kuvia tai videoita ja keskittymään pooja-seremoniaan. Tämä kaikki tuli tietysti ikuistettua videolle. 😆

Yhtäkkiä kaikki rupesivat pyörimään paikallaan ympäri – minä muiden mukana, vaikka minulla ei ollut hajuakaan, miksi. Seuraavaksi ihmiset istuutuivat alas, ja minä katsoin parhaakseni liueta paikalta, koska minulla ei ollut edes mitään tuomisia jumalalle, ja tunsin pistäväni siinä seisoessani silmään kuin koiranpaska lumihangella.

Temppelistä ulos tullessani sain aikaan pienen konfliktin, kun minua sisään neuvonut mies pyysi minulta rahaa. Sanoin, että minulla ei ollut pikkurahaa, koska tiesin, että kenkäsäilytyksestä piti maksaa jotain, eikä minulla ollut kuin 20 rupiaa ja muutama hikinen kolikko. Annoin kenkäsäilytyksestä vastaavalle miehelle sen 20 rupiaa, jolloin ovella istunut mies suutahti, kun huomasi, että minulla olikin pikkurahaa. En voinut muuta kuin antaa miehelle pari kolikkoa, vaikka olisin halunnut antaa enemmänkin, koska hän oli kuitenkin rohkaissut minua menemään sisään (olisin menettänyt paljon, jos en olisi mennyt). Sitten liukenin paikalta. 

Temppeli toiselta puolelta.

Gurudwara Saheb eli sikhitemppeli.

Lähdin kävelemään kohti Ameerpetin metroasemaa, koska aloittaisin sieltä kotimatkani, ja matkalleni osui erikoinen alue, jota olin ihmetellyt jo muistaakseni vuonna 2009, kun appivanhemmat asuivat lähellä Ameerpetia S R Nagarissa. 

Rakennusten seinät ovat täynnä erilaisten kurssien mainoksia, ja alueella vallitsee hyvin tiedonjanoinen ja jotenkin aktiivinen ilmapiiri. 

Tekniset vimpaimetkin saisi korjautettua varmasti kohtuuhintaan.

Semmoinen oli se päivä – tai oikeastaan kolmetuntinen. 

Kohta olisi vuorossa se pizzakokeilu, ja kävin jo hakemassa kaupasta paprikoita, herkkusieniä, pizzaan sopivaa juustoa ja pizzakastiketta. 

😘