Liiskatut sitruunat

Dussehrat on nyt juhlittu, ja elämä on palannut normaaliin uomiinsa, mitä en pane ollenkaan pahakseni. Arki on minusta aina parasta, olin sitten missä päin maailmaa tahansa. Toki arki tuo täällä mukanaan omat haasteensa, ja ensimmäiseksi mieleen tulee liikenne. Oli niin ihana ajella Dussehran aikana autoa, kun pääsi oikeasti liikkumaan eteenpäin, eikä tarvinnut jumittaa liikenneruuhkissa. 

Autoa pidetään täällä päin arvossa, ja Dussehrana suoritetaankin Vahana pooja, joka on eräänlainen hinduseremonia autolle – tai moottoripyörälle, kuorma-autolle tai muulle kulkuneuvolle. Seremonialla osoitetaan kiitollisuutta ajoneuvolle, joka vie turvallisesti paikasta toiseen, mutta sillä myös suojellaan ajoneuvoa onnettomuuksilta ja pahalta silmältä. Samoista syistä myös uudelle autolle suoritetaan pooja-seremonia (joku ehkä muistaakin meidän taannoiset sitruunoiden yliajot Suomessa 😆). 

Vahana poojan voi mennä teettämään papille mutta sen voi suorittaa myös itse kotona. 

Ajoimme yhtenä päivänä ohi kuvassa näkyvän temppelin, jossa suoritettiin Vahana pooja-rituaaleja. Vasemmassa laidassa näkyvät miehet ovat pappeja.

Vahana poojaan kuuluu monenlaisia elementtejä, joista tärkeimpiä lienevät kookospähkinä, pyhä kumkum-jauhe ja neljä sitruunaa, jotka asetetaan renkaiden alle. Seremoniat voivat olla monimutkaisempia tai yksinkertaisempia riippuen tekijästä, ja tärkeintä on kai se, että seremonia tulee suoritetuksi. Poojan yhteydessä kulkuneuvot koristellaan kukkanauhoilla.

Seremoniassa koristeltuja autoja anoppilan talon edessä.

Kukkanauhoja käytetään koristeluissa muutenkin. 

Tiistaiaamuna herättyäni huomasin, että anoppi oli koristellut kaikki ovenpielet mangonlehdillä. 

Yksi syy mangonlehdillä koristeluun on se, että lehdistä vapautuu happea samalla kun ne imevät itseensä hiilidioksidia. Mangonlehdet toimivat siis ikään kuin ilmanpuhdistajina sen lisäksi, että ne ovat koristeita.

Myös appivanhempien pooja-huone koristeltiin kukkanauhalla ja mangonlehdillä.

En muista, olenko aiemmin kirjoitellutkaan pooja-huoneesta, mutta pooja-huone (tai oikeammin koppi) on eräänlainen rukoushuone, jossa hindut käyvät "tapaamassa" ja palvomassa jumalaa, rukoilemassa ja meditoimassa. Jos kotona ei ole erillistä pooja-huonetta, johonkin huoneeseen voidaan tehdä kotialttari, jonka äärellä luodaan yhteys jumalaan. Näin on esimerkiksi monella Suomessa asuvalla intialaisella, koska suomalaisissa asunnoissahan ei mitään pooja-huoneita ole. Koska pooja-huone on pyhä paikka, naisen ei pidä koskaan astua huoneeseen silloin, kun hänellä on kuukautiset. Kuukautisia kun pidetään Intiassa edelleenkin saastuttavana.

Makeiset kuuluvat tärkeänä osana kaikkiin intialaisiin juhliin, ja anoppi valmisti tiistaina ison kulhollisen payasamia eli vanukasta, johon tuli mm. saagoryynejä ja vermiselliä.

Sunnuntai-iltana kävin ensimmäisen kerran lenkkeilemässä anoppilan vieressä sijaitsevan Durgam Cheruvu -järven rannalla olevassa puistossa, josta olen kertoillut jo monesti aiemminkin. Lenkkeily on ollut minuuttipeliä, jotta ehtisin puistoon ennen pimeän tuloa mutta kuitenkin auringonlaskun jälkeen, jottei olisi enää niin kuuma. Pimeä tulee täällä yllättävän nopeasti auringon laskettua, ja vaikka en ole koskaan varsinaisesti pelännyt liikkua Intiassa pimeälläkään, en kuitenkaan halua ehdoin tahdoin hakeutua pimeisiin paikkoihin, joissa ei ole muita ihmisiä. Lenkki on siis pitänyt sovittaa siihen aikaan, että järven valaisematon peränurkka olisi ohitettu ennen pimeän laskeutumista.

Lähdin tällä kertaa lenkille aivan liian myöhään, kun en muistanut, miten nopeasti pimeä tulee. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä valaistusta oli lisätty maaliskuun jälkeen, ja nyt koko järveä kiertävä polku on valaistu. Olipa kiva yllätys!

Järvellä oli Dussehrasta johtuen tavallista enemmän porukkaa (suomalainen voisi jopa sanoa, että ihan ruuhkaksi asti 😆), mutta se ei haitannut lenkkeilyä kuin kävelyreitin alkupäässä, jossa porukka enimmäkseen hengailee. 

Portin läheisyyteen oli rakennettu katsomo, jota ei puistossa aiemmin ollut.

Vedessä oli kummallinen rakennelma, jonka tarkoitusta en oikein ymmärtänyt. Se selvisi kumminkin myöhemmin.

Puistossa ei saa kaupustella mitään, mutta intialainen keksii kyllä keinot kiertää sääntöjä. 😆

Kauppiaat olivat kehitelleet kaupankäyntikieltoon semmoisen ratkaisun, että he olivat tunkeneet kärrynsä ihan kiinni verkkoaitaan. Aidan raoista kun saa näppärästi vaihdettua valuuttaa ja myytäviä tuotteita. Katselin tuota verkkoaitaa, että sen reiät ovat sen verran pienet, että myyntiartikkeleidenkin tulee olla riittävän pieniä, jotta ne mahtuvat aidan raoista. Esimerkiksi mitään hattaroita on turha yrittää tunkea aidan läpi. 😆 Toki pidempi ihminen ylettää ehkä ojentamaan ja ottamaan aidan ylitsekin.

Durgam Cheruvun ylittävä silta, joka on minusta kaunis, varsinkin pimeällä. Silta oli valaistu Dussehran kunniaksi punaisin valoin (kuvia valoista jäljempänä).

Ruuhkapaikkojen jälkeen oli niin väljää, että pystyin juoksemaankin. 😊

Yhdelle rinteelle järven rannalla oli rakennettu viime käyntini jälkeen ravintola, joka luukutti musiikkia aivan jumalattoman kovaa. Järven rauhallinen tunnelma oli sen takia vähän pilalla, ja mietinkin, oliko sellainen musiikin huudattaminen ihan tarpeellista. Mutta intialaiset ovat tottuneita meluun ja tuntuvat jopa tykkäävän siitä, joten mökä ei ehkä häiritse muita kuin metsän keskeltä tullutta suomalaista. 😆

Aiemmista postauksista tuttu vanhan moskeijan rotisko oli samassa tilassa kuin alkuvuodestakin. 

Siinä se tönöttää aina vain.

Uutta moskeijaa rakennettiin vanhan viereen, ja ihmettelin, kun rakennustyöt eivät olleet edenneet tämän pidemmälle. 

Järven pohjukasta silta näkyy kokonaisuudessaan.

Varttia yli kuusi oli jo näin pimeää, joten valot ilahduttivat.

Olen ottanut puiston ensimmäisen kuvan (sen, jossa nuoripari istuu sydänkehikon alla) kello 17.49, jolloin aurinko oli juuri laskenut, ja oli vielä ihan valoisaa. Yläkuvasta näkyy, miten pimeää on tullut vain reilussa kahdessakymmenessä minuutissa. 

Veneajelut järvellä näyttivät olevan yhtä suosittuja kuin ennenkin, ja ihmiset jaksoivat jonottaa vuoroaan. 

En kiertänyt tällä kertaa koko järveä, koska reitin loppupää näytti olevan jostain syystä myllätty auki, vaan palasin moskeijalta samaa reittiä takaisin puiston portille. Vedessä olevan rakennelman merkityskin selvisi. 

Otin valoshowsta (tai lähinnä sitä katsovista ihmisistä) videonkin, mutta en tiedä, tuleeko videosta ongelmia, kun taustalla soi musiikkikappale, jonka YouTube herjaa olevan tekijäsuojattu. Tosin samassa yhteydessä lukee huomautuksena, että omistaja sallii sisällön käytön YouTubessa, joten ehkä ongelmia ei tule?

Ihmettelin muslimien suurta määrää puistossa, ja mietin, oliko muslimeillakin samaan aikaan jokin juhla, kun hekin olivat tulleet järvelle viettämään iltaa. Hyderabadin väestöstä noin kolmannes on muslimeja, mutta yleensä muslimeja näkyy näillä seuduilla vähemmän.

Takaisin lähtöportilla.

Naisia silkkisareissaan menossa puistoon.

Lopettelen tällä kertaa tähän! 

😘

Kukkia ilman mehiläisiä

Jostain syystä postauksen aloittaminen tuntuu taas kovin vaikealta, joten hypätäänpä aluksi vaikka eilisiltaan. Kävimme ukkelin kanssa testaamassa yhden ravintolan, jossa emme olleet aiemmin käyneet, ja minusta ruoka oli parasta, mitä olen täällä vähään aikaan ravintolassa syönyt. (Anopin ruokiahan ei voita kukaan eikä mikään.)

Tarjolla oli mm. Telanganan osavaltion (johon Hyderabadikin kuuluu) erikoisuuksia, ja tarjoilija varoitti tilausta tehdessämme – ja minut nähtyään 😆 – että ruoka on sitten tulista. 

Laitankin tähän Intian kartan, josta näkyy myös Telanganan osavaltio ja Hyderabad, vaikka kaikki varmasti osaisivat halutessaan googlettaakin nämä.

Anoppila – ja minun Intian-kotini – on tuossa punaisen pallon kohdalla.

Hyderabad on väkiluvultaan Intian neljänneksi suurin kaupunki Mumbain, Delhin ja Bangaloren jälkeen, ja kaupungin väkiluku on esikaupunkialueet mukaan lukien hieman yli 9 miljoonaa. Koko kaupungin ympäri kulkeva kehätie Outer Ring Road eli ORR näkyy myös tuossa kartalla. Kehätiellä on pituutta kokonaisuudessaan 158 kilometriä, ja jos haluaa ajaa kehätiellä, pitää maksaa tietulleja. Kehätien vierellä kulkee service road, jota pitkin saa ajaa ilmaiseksi.

Thangedun ruoka oli todellakin tulista, muttei kuitenkaan minun makuuni liian tulista (hilkulla kyllä oli 😆).

Pottelu Paya Shorba eli eräänlaista luuydinkeittoa. Ei näytä kovin houkuttelevalta mutta oli superhyvää.

Jostain syystä intialaiset tykkäävät ottaa alkuruoaksi keittoa, mitä minä taas en ymmärrä alkuunkaan. Minusta kun on huono asia syödä ensimmäiseksi nestemäistä keittoa, kun sehän täyttää vatsan, eikä vatsaan jää tarpeeksi tilaa "oikealle" ruoalle. Ukkelin mukaan intialaiset tykkäävät ottaa ravintolassa keittoa siksi, että keitto ei kuulu intialaiseen kotiruokaan, joten se on heille harvinaista herkkua. Minä taas vedän eineskeittoja Suomessa joka päivä, joten keitto ei enää ravintolassa oikein houkuttele. 😆

Karimnagar Mutton Fry.

Tangdi Kebab.

Kasvisruokavaihtoehdot olivat tässä ravintolassa aika vähissä, mutta pääruoaksi otimme Telangana Chicken Curryn lisäksi Methi Chamania (paneeria ja sarviapilaa), vaikka kumpikaan meistä ei oikein tykkää paneerista (ukkeli kuulemma vihaa sitä 😆).

Methi Chaman.

Telangana Chicken Curry, Bagara Rice ja Raitaa.

Leiviksi tilasimme Tandoori Rotia ja Rumali Rotia, mutta ne jäivät kuvaamatta. Kumma kyllä, en jaksanut syödä enää mitään jälkiruokaa. 😆

Ruokaa jäi koiralle vietäväksikin. 😆

Autonkuljettaja oli poissa pari päivää, joten auto oli minun käytössäni, ja ajelimme ukkelin kanssa siellä sun täällä.

Yhdellä ajelulla kävimme eräässä Ratnadeepissa, ja minulle iski kateus, kun anoppilan lähellä ei ole yhtä hyvää – tai edes minkäänlaista – Ratnadeepia. 

Valmiiksi kuorittuja ja pilkottuja hedelmiä ja vihanneksia annospakkauksissa.

Ukkeli löysi jotain mehua, jossa oli basilikansiemeniä(?). Juoma näytti niin epäilyttävältä, että hyllyyn jäi.

Puhdistusvempaimia kielelle.

Minä en ollut tiennyt, että tuommoisia kielen puhdistusjuttuja on olemassakaan, kun en ole koskaan puhdistanut kieltänikään. Onpa tullut tehtyä hirveä emämoka!

Ratnadeepissa myytiin myös kukkia.

Hedelmät ja kukat olivat sulassa sovussa vierekkäin hedelmäosastolla, koska kukkia kuluu Dussehrana. Nuo eivät siis ole mitään syötäviä kukkia, vaan niitä käytetään uskonnollisissa seremonioissa. Lisäksi kukkia kuluu röykkiöittäin Telanganan Bathukamma- eli kukkajuhlassa, jossa kukista tehdään upeita asetelmia ja koristeita. Bathukammaa juhlitaan samaan aikaan kuin Dussehraa, ja ystäväni, joka järjestää asuinalueellaan vuosittain upean Bathukamma-juhlan, kutsui minutkin juhlaan, mutta en jaksanut lähteä. 🙈

Olipa hyvä kauppa!

Kehätien opasteet ovat kahdella kielellä, englanniksi ja Telanganan valtakielellä teluguksi.

Minähän rupesin aikoinaan opiskelemaan telugua sen takia, että pystyisin puhumaan anopin kanssa, sillä anoppi ei puhu englantia (joitakin yksittäisiä sanoja lukuun ottamatta). Vaikka teluguni on edelleenkin hyvin vajavaista, oli kyllä erinomaisen hyvä päätös ruveta opiskelemaan sitä, koska pystyn nykyään kommunikoimaan anopin kanssa kohtuullisen hyvin. Meillä on anopin kanssa todella lämpimät välit (ainakin minun mielestäni 😆), ja tuntuu, että mitä enemmän vietämme aikaa yhdessä, sitä välittömämmiksi ja läheisemmäksi välimme tulevat.

Anoppihan näki viime reissulla tissinikin (alastomuus ei ole Intiassa todellakaan mikään luonnollinen juttu, edes saman sukupuolen edustajien keskuudessa), kun sovitin sarin aluspaitaa, joka oli teetetty minulle edellisenä kesänä olleisiin siskontytön häihin, joihin en sitten perseogelmieni takia päässytkään. Paita oli niin tiukka, että en saanut sitä omin avuin päältäni, joten jouduin huutamaan anopin apuun. Anoppi tulikin, mutta hämmennyin muistaessani, että minulla ei ollut alla edes rintaliivejä. Anoppi tokaisi vain, että mitä siitä; sehän olen vain minä, ja auttoi minua vetämään paidan pois päältäni.

Opiskelin jossain vaiheessa telugua niin intohimoisesti, että rupesin koostamaan omaa sanakirjaakin. Ensiksi tein englanti-telugu -sanakirjan, jossa on 57 sivua, mutta sitten kyllästyin kääntämään aina englannin kautta ja rupesin kokoamaan telugu-suomi -sanakirjaa, jossa on nykyään 43 sivua (sanakirja täydentyy edelleen).

Ote sanakirjastani.

Harmillista on se, että sanat, joita en käytä jatkuvasti, eivät oikein tahdo pysyä mielessäni, joten sanavarastoni ei ole todellakaan yhtä suuri kuin sanakirjat. 

Olen ihmetellyt taas huuli pyöreänä Hyderabadin nopeaa kasvua ja entistä korkeampia taloja, joita nousee kaupungin laitamille. 

Asuinalueiden portit ovat yleensä tarkasti vartioituja.

Huomatkaa erikoinen avoparkkihalli talojen alla.

Mikähän tästäkin mahtaa tulla?

Tiet eivät luonnollisestikaan riitä tälle väkimäärälle, joten on rakennettava uusia. Intialaiset rakastavat flyovereitaan eli teitä, jotka kulkevat korkealla ilmassa ja joita saattaa olla useampi päällekkäin.

Jollakin flyoverilla.

Uusi flyover rakenteilla.

Ilahduttavaa on se, että flyovereiden pilareita on alettu koristaa maalauksin, kuten tästäkin kuvasta näkyy.

Huomasin ilahtuneena, että uusilla asuinalueilla on alettu kiinnittää huomiota myös pyöräilijöiden ja jalankulkijoiden viihtyvyyteen. 

Ihan oikea jalkakäytävä tien vieressä! Eikä jalkakäytävällä kasva yhtään puuta eikä siellä ole mitään esterataa, kuten tavallisesti. 😆

Kuvassa näkyvä pyörätie oli minusta kerrassaan hämmästyttävä. Pyörätie oli katettu, eli pyöräilijät saavat pyöräillä auringolta suojassa, ja sitä riitti kilometrikaupalla. Lisäksi katolle oli asennettu aurinkopaneelit.

Ihan mahtava ajatus! (Mutta missä ovat kaikki pyöräilijät?)

Vielä muutama liikenteessä bongattu juttu, ja sitten lähden kahvinkeittoon. 

Tosin nyt on haasteena se, onnistunko painamaan blogin päivitysnappulaa juuri sillä hetkellä, kun netti toimii. Sähköt kun katkeilevat omituisesti muutaman sekunnin välein. 

Seuraavaksi pitääkin varmaan kirjoittaa siitä, miten monella tapaa Intia on jo ehtinyt haastaa kärsivällisyyttäni, vaikka minun pitäisi olla tottunut tähän kaikkeen. Jos luulet meditoimisen tehneen sinusta seesteisen ja tasapainoisen, niin tervetuloa testaamaan itseäsi Intiaan. 😆