Ei mikään pannukakku

On tullut näköjään pideltyä jonkinlaista kesätaukoa. Nyt tauko katkeaa kuitenkin ainakin hetkellisesti, sillä tuli käytyä (ensimmäistä kertaa elämässäni!) Ahvenanmaalla. Ahvenanmaa ansaitsee sanasen jos toisenkin sekä tietysti "muutaman" valokuvan. 😝

En oikein ymmärrä, miksi en ole koskaan aiemmin käynyt Ahvenanmaalla, kun Ahvenanmaa sijaitsee niin lähelläkin: pari tuntia autolla Turkuun ja siitä reilun viiden tunnin laivamatka Maarianhaminaan. Ehkä suurin syy Ahvenanmaa-boikotilleni on ollut kieli, sillä ruåtsin kieli ei oikein tahdo taittua meikäläiseltä. Eihän se taittunut nytkään, mutta suomella, englannilla ja kökköruotsilla pärjäsi oikein hyvin, ja jäi vielä henkiinkin. Kökköruotsin sekaan tosin pääsi livahtamaan espanjan sanoja, mutta väliäkö tuolla. ¡Sí! ¡Vámonos!

Enpä ole ennen ajanut laivaan sivuluukun kautta, mutta nyt tuli tämäkin koettua.

Ahvenanmaalla asuu vajaat 30 000 ihmistä, joista 11 000 asuu pääkaupungissa Maarianhaminassa. Pienuus onkin yksi Ahvenanmaan valteista. Kaikki on helposti hahmotettavaa ja helposti lähestyttävää, sellaista ihmisen kokoista.

 

Pienimmätkin tiet ovat Ahvenanmaalla erinomaisessa kunnossa, ja välimatkat ovat lyhyitä, joten Ahvenanmaa on ihanteellinen kohde sekä autoilijalle että pyöräilijälle.

Tai sitten ei...

Maarianhaminan pienuus tosin yllätti, ja voisin jopa moittia Maarianhaminaa hieman tylsäksi. Heti perään on toki myönnettävä, että Maarianhaminaan tutustuminen jäi aika vähälle, emmekä käyneet esimerkiksi merenkulkumuseossa tai museolaiva Pommernissa. Merikorttelissa (Sjökvarteret) tuli kuitenkin pikaisesti käväistyä.

Ahvenanmaata sanotaan Suomen omenatarhaksi, eikä suotta: peräti 70 prosenttia Suomen omenoista tulee Ahvenanmaalta.

Finströmin kirkko ja omenaviljelmiä.

Ilmasto suosii omenanviljelyä, sillä kevät tulee Ahvenanmaalle myöhään, jolloin halla ei enää uhkaa kukintaa, ja kesät ovat aurinkoisia ja syksyt pitkiä ja lämpimiä. 

Omenaviljelmiä näkee erityisesti matkalla Maarianhaminasta kohti pohjoista. Pohjoisella Ahvenanmaalla sijaitsikin meidän pääkohteemme, Geta-vuori.

Mikään oikea vuori Geta ei ole, sillä sillä on korkeutta vain 107 metriä. Meren rannalla tuommoinenkin korkeus tuntuu kuitenkin paljolta, kun vuoren laelta näkee niin kauas.

Getalle hurautti Maarianhaminasta reilussa puolessa tunnissa, eikä matkaa kertynyt kuin 40 kilometriä. Tarkoituksenamme oli kiertää Getalla noin viiden kilometrin mittainen luontopolku, Grottstigen (Luolapolku), jonka varrella luvattiin olevan muun muassa luolia, rotkoja ja kallionhalkeamia. Kuulosti varsin lupaavalta!

Getan laelle pääsee autolla, ja laella olevasta kahvila-ravintola Soltunasta saa luontopolun karttoja.

Maisemat Getan huipulta ovat huikeat.

Sitten ei muuta kuin matkaan! Polun alku löytyi helposti, ja reitillä pysyi helposti seuraamalla valkoisia puissa olevia nuolia.

Jo ensimmäinen nähtävyys polun varrella oli sellainen, että Getalle kannattaa tulla ihan jo pelkästään sen takia.

5000 vuotta sitten Geta oli pieni saari meren keskellä, ja ranta sijaitsi juuri tällä kohtaa. Hiekka, sora ja simpukankuoret huuhtoutuivat kaikki pois, ja jäljelle jäivät vain paljaat kivet, jotka muodostivat tämän muinaisrannan eli pirunpellon. Näitä kiviä ihmiset ovat sitten vuosien saatossa kasailleet erikorkuisiksi torneiksi.

Kivitorneilta polku laskeutui hiljalleen alaspäin, ja matkalla näkyi toinen toistaan uskomattomampia kalliomuodostelmia, luolia ja halkeamia.

Nämä muinaiskallioiden terassit syntyivät 1600 miljoonaa vuotta sitten, jolloin punainen graniitti pulppusi esiin maan syvyyksistä ja jähmettyi kallioksi.

Sissipäällikkö Tapani Löfving piileskeli Getan luolissa isonvihan (1700–1721) aikaan peräti viisi vuotta. Geta tarjoaakin paljon erinomaisia piilopaikkoja.

Käynti salaiseen puutarhaan, Linnatarhaan.

Salainen puutarha.

Djupvikinluolassa (tai noidankirkossa) on pidetty monet jumalanpalvelukset.

Tunnetuin jumalanpalveluksista taitaa olla vuonna 1714 isonvihan aikaan pidetty jumalanpalvelus. Getalaisilla oli tapana piiloutua mellakoivilta venäläisiltä luoliin ja pitää siellä sunnuntaisin pienimuotoisia jumalanpalveluksia. Kerran jumalanpalveluksen aikana getalaiset kuulivat venäläisten lähestyvän, ja luolan ovelle ilmestyi venäläisten jälkikoira. Koira alkoi haukkua ilmoittaakseen löydöstään, ja getalaiset luulivat loppunsa koittaneen. Yksi getalaisnainen keksi kuitenkin irrottaa sukkanauhansa ja kuristaa sillä koiran. Niin venäläiset eksyivät jäljiltä, ja hartaushetki jatkui yhteisellä Isä meidän -rukouksella: "Varjele meitä kaikelta pahalta!"

Tarina kertoo, että lämpiminä kesäöinä luolan yläpuolella voi vieläkin kuulla mystistä huminaa. Se on tuon venäläiskoiran siunaamaton sielu, joka siellä suhisee rauhattomasti ja ihmettelee, miksi sen hajuaistin piti olla niin hyvä kesäsunnuntaina vuonna 1714. (Lainaukset polun varrella olleesta kyltistä.)

Getan suuret kivilohkareet ja halkeamat jättivät kutakuinkin sanattomaksi.

Kivilohkareet ovat ajautuneet tänne sisämaanjään mukana 15 000 vuotta sitten. Osa lohkareista on pudonnut kallionrinteiltä, sillä ahvenanmaalaiselle graniitille on tyypillistä, että se hajoaa vaakasuoriksi levyiksi. Jään ja lämmön vuorovaikutuksesta jotkin kalliourat laajenevat, ja suuria lohkoja irtoaa "emäkalliosta". Viimeksi näin on käynyt vuonna 1996.

Lopulta polku laskeutui kallioilta alas Djupvikenin luonnonsatamaan. Poukamassa oli mukava istahtaa hetki ihailemassa upeita maisemia ja vihertävää vettä.

(Veden väri ei ole näissä Bloggerin kuvissa taas lainkaan sellainen kuin se luonnossa ja minun kuvissani on. Taidan kohta vaihtaa blogialustaa, kun kuvien värien laimeneminen suututtaa niin.)

Sitten olikin aika jättää meri taakse ja heittää vielä viimeinen silmäys Pohjanlahdelle avautuviin maisemiin.

Vajaan kolmen tunnin samoilun jälkeen olimme takaisin Soltunassa. Kierrokseen olisi saanut menemään helposti huomattavasti kauemminkin, jos olisi tutkinut kaikki luolat läpikotaisin.

Getan näkötorni.

Bomarsundin linnoituksen rauniot sijaitsevat itäisellä Ahvenanmaalla, eikä matka Maarianhaminasta Bomarsundiin kestänyt sekään puolta tuntia kauempaa.

Bomarsundissa aika tuntui pysähtyneen. Linnoituksen raunioituneet seinät sojottivat pystyssä maantien molemmin puolin, lampaat määkivät raunioiden keskellä olevalla niittyalueella ja paikalliset miehet metsästivät perhosia.

Toki nykyaikakin oli Bomarsundissa läsnä.

Bomarsundin kiinnostavin nähtävyys. 😎

Bomarsundissa järjestetään 10.8. Bomarsund Trail Run, ja nämä herrat saattoivat olla harjoittelemassa sitä varten.

Venäläiset aloittivat Bomarsundin linnoituksen rakentamisen vuonna 1832, kun Venäjä halusi vahvistaa uuden länsirajansa puolustusta (Venäjä oli saanut Suomen itselleen vuonna 1808 Suomen sodassa). Päälinnake oli linnoituksen mahtavin rakennus ja samalla myös Ahvenanmaan kaikkien aikojen suurin rakennus.

Päälinnake sellaisena kuin se joskus oli.

Päälinnakkeessa oli tilaa 18 000 neliömetriä, ja huoneita oli 246. Linnake oli kuin pieni kaupunki kirkkoineen, virastoineen, leipomoineen, vankiloineen, kaivoineen ja käymälöineen.

Linnake kohtasi loppunsa jo vuonna 1854, jolloin englantilais-ranskalaiset joukot hyökkäsivät Bomarsundiin. Päälinnake räjäytettiin muutama päivä hyökkäyksen jälkeen, eikä linnaketta koskaan jälleenrakennettu.

Bomarsund oli paljon hienompi paikka kuin olin osannut kuvitella varsinkin tuollaisena kauniina kesäpäivänä.

Bomarsundin silta.

Prästön luotsitupa.

Ahvenanmaan ainoa keskiaikainen linna, Kastelholman linna, sijaitsee kivenheiton – tarkemmin sanottuna noin kymmenen kilomterin – päässä Bomarsundista.

Linna pienoiskoossa.

Kastelholman linnan tarkkaa rakennusvuotta ei tiedetä, mutta linna on rakennettu joskus 1300-luvulla. Linnassa ovat asuneet sekä Kustaa Vaasa että herttua Juhana III. Linna rakennettiin aikoinaan pienelle luodolle, mutta maankohoamisen takia vettä on nykyään enää kahdella puolella linnaa. Linnan viimeisin käskynhaltija, Stellan Otto Mörner, yritti saada linnaa kuntoon vuoden 1619 tulipalon jälkeen, mutta siitä huolimatta linna menetti vähitellen merkityksensä.

Vuoden 1745 tulipalo tuhosi linnan lähes täysin, mutta 1800-luvun lopulta linnassa on tehty useita laajoja korjaustöitä. On siis vaikea sanoa, mikä linnassa on alkuperäistä ja mikä on jälleenrakennettua.

Hauskinta linnassa oli vanhoilla puvuilla leikkiminen.

Kyllikki Yrjänäntytär.

Olisin halunnut pukea päälleni myös 12 kiloa painavan metalliverkkohaarniskan, mutten jaksanut nostaa hökötystä edes päälleni.

Samalla lipulla pääsi myös lähistöllä sijainneeseen Vita Björnin vankilamuseoon, joten sekin piti käydä katsastamassa.

Vankila oli pieni, ajalleen tyypillinen maaseutuvankila. Rakennuksen toisessa päässä sijaitsivat sellit, ja toisessa päässä oli vanginvartijan ja tämän perheen asunto. Näin vangit eivät olleet koskaan liian kaukana vartijan silmistä.

Vita Björniä käytettiin vankilana vuosina 1784–1975, minkä jälkeen rakennus entisöitiin ja avattiin yleisölle vuonna 1985 maamme ensimmäisenä vankilamuseona.

Vanginvartijan asuntoa.

Sellejä eri aikakausilta.

Oli mielenkiintoista huomata, miten vankien asuinolot olivat parantuneet vuosien kuluessa.

Kun 1800-luvulla tämänkokoisessa huoneessa asui yhdestä kuuteen vankia,

1950-luvulla tällaisessa huoneessa asui vain kaksi vankia:

Erilaisia kahleita.

Kävimme myös Vita Björnin vieressä olevassa kivassa kahvilassa testaamassa paljon kehuttua Ahvenanmaan pannukakkua.

Pannukakku oli ihan syötävää, mutta ei minusta kuitenkaan mikään mieleenpainuva makuelämys. Suurin puute pannukakussa oli se, että se ei ollut tarpeeksi makeaa. 😆

Kokonaisuutena matka oli erittäin onnistunut, sillä säät suosivat, ja seurakin oli mitä parhainta (olin matkalla ystävän ja kummipojan kanssa). Ahvenanmaa oli siis todella myönteinen yllätys, ja paljon tuntui jäävän vielä näkemättä. Ahvenanmaalle on siis matkustettava joskus toistekin!

Palasimme Turkuun M/S Gracella, joka olikin paljon isompi ja uudenaikaisempi laiva kuin menomatkan Amorella.

Täällähän on autoja ihan sikin sokin.

Gracella oli selvästi panostettu yleisiin tiloihin, sillä oleskelupaikkoja hytittömille matkustajille oli runsain mitoin, ja lemmikitkin oli huomioitu kivasti.

Koiran käymälä.

En tosin nähnyt yhdenkään koiran käyttävän tuota käymälää, vaan useampikin karvainen kaveri näytti ruikkaisevan laivan kannelle. Mitä pidemmälle matka eteni, sitä enemmän kannelle ilmestyi pissalammikoita. 

Gracen ravintolat sen sijaan aiheuttivat hieman päänvaivaa. Emme halunneet syödä à la cartessa emmekä buffetissa, joten vaihtoehdoiksi jäi kaksi ravintolaa, Frank's ja Café Sweet & Salty. Frank'sin konsepti tuntui ihan liian monimutkaiselta, joten päädyimme jälkimmäiseen. (Frank'sissa ruoat tilataan eri tiskeiltä riippuen siitä, mitä haluaa syödä. Pizza tilataan siis pizzatiskiltä, nuudeliannokset nuudelitiskiltä jne. Juomat haetaan omasta pisteestään. Ruokien valmistumista odotellaan tiskin edessä, ja kaikkien ostettujen ruokien ja juomien hinnat ladataan kortille, joka käydään luetuttamassa poislähtiessä kassalla, jossa suoritetaan maksu. Kiitos, mutta ei kiitos.)

Café Sweet & Saltyssa sai ruokaa buffetperiaatteella sillä erotuksella, että ruoasta maksettiin ruoan painon mukaan. Hinta oli varsin kohtuullinen, mutta kahvila oli minusta aivan liian pieni ihmismäärään nähden, ja istumapaikkoja sai hakemalla hakea. Kaiken lisäksi kahvila sijaitsi aivan lasten leikkipaikan vieressä, jotta aikuiset voisivat istua kahvilassa ja vahtia samalla leikkipaikalla olevia lapsiaan. Vaikka tilojen välissä oli läpinäkyvä seinä, meteliä oli aivan liikaa minun makuuni.

Mutta jälkiruoaksi nautittu baakkelssi oli hyvää – ja tarpeeksi makeaa. 😆 (Vihreä väri johtuu kahvilan omituisesta valaistuksesta.)

Oletko sinä käynyt Ahvenanmaalla? Jos olet, mitä pidit?

Putkimies soittaa aina kahdesti... tai sitten ei

Elämä maalla tuntuu olevan yhä edelleen varsin erilaista kuin kaupungissa. Yhtenä perjantai-iltana seitsemän jälkeen pihaan ajoi pakettiauto, ja pian selvisi, että putkimieshän se siellä oli. Mies oli menossa työpäivän jälkeen kotiin ja tuli tekemään vielä yhden pienen, kesken jääneen homman vanhempieni luokse. En mitenkään osaa kuvitella, että putkimies tulisi kaupungissa soittelemaan ovikelloa perjantai-iltana seitsemän jälkeen.

Pyhäjärven maalaismaisemia.

Yllätysvieraat ovat oma lukunsa. Yhtenä päivänä olimme juuri käymässä syömään lounasta, kun pihaan ajoi auto. Emme tunnistaneet tulijoita, ennen kuin mies soitti ovikelloa ja tuli esittelemään itsensä. Mies oli kuulemma iskän siskon mies. Lopulta autosta tulivat ulos myös iskän sisko ja heidän 25-vuotias tyttärensä (minun serkkuni siis), jota en ollut koskaan edes nähnyt. Iskän siskonkin olin nähnyt viimeksi 30 vuotta sitten mummon hautajaisissa.

Olin ensi alkuun ihan pöyristynyt, että kuinka ihmiset saattavat ajaa pihaan tuolla lailla mitään ilmoittamatta – ja vieläpä lounasaikaan. Kyllä meillä kaupungissa sentään ilmoitetaan tulosta etukäteen! Äiti ei ollut yllätysvieraista kuitenkaan moksiskaan vaan korjasi ruokalautaset kiireen vilkkaa pois (ruoasta ei olisi riittänyt kolmelle ylimääräiselle henkilölle) ja rupesi tekemään voileipiä. Minäkin selvisin järkytyksestäni yllättävän nopeasti ja rupesin keittelemään kahvia ja sulattelemaan pullia pakkasesta. Loppujen lopuksi vierailusta kehkeytyi oikein mukava, ja olimme iloisia, että siskon perhe oli tullut käymään, vaikkakin ilmoittamatta. Vieraiden lähdettyä neljän maissa pääsimme syömään jo sitä lounastakin. 😆

Jälkeenpäin mietin, että ehkä vierailu tuntui erityisen mukavalta juuri siksi, että emme olleet tienneet siitä etukäteen. Minä olen nimittäin vähän sellainen, että haluaisin tarjottavien olevan aina viimeisen päälle (siis silloin, kun itse olen emäntä), ja saan kehiteltyä asiasta helposti jonkinlaisen stressinkin, kun mietin, mitä tarjoaisin vieraille. Äidillä taas on jo sen verran ikää, että oma jaksaminen arveluttaa häntä, ja äiti saattaa herätä jo aamuviideltä miettimään tulevaa vierailua. Nyt kaikki hoitui ikään kuin omalla painollaan, mikä sai minut miettimään, onko sittenkään aina pelkästään hyvä asia, että ihmiset ilmoittavat tulostaan etukäteen. Ei kaikkea tarvitse ottaa niin tosissaan, eikä maailma kaadu siihen, jos pöydässä ei ole sitä kuuluisaa seitsemää sorttia. Tietysti jos kyläilypaikka on pidemmän matkan takana, saattaa pikkuisen harmittaa, jos väki ei olekaan kotona, kun ei tullut ilmoittaneeksi etukäteen tulostaan.

Paikallisia mansikkatiloja.

Olen nauttinut taas suunnattomasti siitä, että olen voinut tehdä pitkiä kävelylenkkejä ilman että tarvitsee olla koko ajan varuillaan. On vaikea pukea sanoiksi sitä tunnetta, kun tajuaa, ettei jokaista tien viereen pysähtynyttä autoa tarvitse tarkkailla epäluuloisena, vaan auton ohitse voi kävellä rentona ja luottavaisena. Medellínissä tien viereen pysähtyneet autot aiheuttivat aina pientä epävarmuutta, kun ei tiennyt kuka tai mitä autossa oli. Kaiken lisäksi kolumbialaisissa autoissa on usein tummennetut lasit, mikä oli omiaan lisäämään epäluuloa. Usein tuli mieleen, joutuisinko kohta mahdollisesti pyssynpiipun kanssa kohdakkain.

Yhtenä sunnuntaina minua pelotti ihan oikeasti. Olin menossa uudestaan sinne Medellínin käsityömessuille, mutten ollut muistanut, että yhdellä bussilla pääsisi ihan messukeskuksen viereen. Olinkin päättänyt ajaa metrolla lähimmälle metroasemalle Alpujarraan ja kävellä siitä vajaan kilometrin mittaisen loppumatkan messukeskukseen.

En ollut kuitenkaan tajunnut, miten tyhjä kaupunki sunnuntaina olisi. Tuo samainen alue oli arkisin todella vilkas, mutta sunnuntaina kaduilla ei näkynyt kuin muutama hassu ihminen. Yksin käveleminen autioilla kaduilla tuntui todella epämiellyttävältä, ja kaiken lisäksi käännyttyäni yhdelle pienemmälle kadulle viereeni ilmestyi auto. Luulin, että auto pysähtyisi, kun se hiljensi kohdallani vauhtiaan, mutta auto rupesikin ajamaan hitaasti vierelläni. Ahdistukseni kasvoi metri metriltä, kun näköetäisyydellä ei ollut edes muita ihmisiä, ja auto tuntui seuraavan minua. Yritin näyttää tyyneltä, vaikka mielessäni pyöri vain, että jos tästä selviän, niin hyvä on. (Tuossakin autossa oli tummennetut lasit.)

Auto seurasi minua ehkä sadan metrin matkan mutta lähti sitten menemään, ja minulle jäi arvoitukseksi, mistä tuossa oli loppujen lopuksi kyse. Ehkä kuski puhui vain kännykkään ja ajoi kanssani samaa tahtia ihan sattumalta? Tai ehkä autossa olijat arvioivat olemustani ja keskustelivat siitä, kannattiko minut ryöstää ja ampua kuoliaaksi? Joka tapauksessa, oli kyse mistä oli, kiitin onneani, että selvisin tuostakin kunnialla ja vahingoittumatta. Jos uskoisin johonkin yliluonnolliseen, saattaisin uskoa suojelusenkeleihin, koska olen selvinnyt elämäni aikana niin monesta sellaisesta tilanteesta, jossa olisi voinut käydä huonostikin.

Ei ole parempaa soutumaastoa kuin peilityyni järvi.

Kävin tekemässä eilen soutulenkin, kun oli niin tyyntä, ja muistin taas, kuinka ihanaa järvellä soutaminen voi olla. On oikeastaan aika hämmästyttävää, että soutulaite on kuntosalilla inhokkilaitteeni numero yksi, kun kuitenkin tykkään luonnonvesissä soutamisesta varsin paljon. Tuommoinen 7–8 kilometrin mittainen soutulenkki käy mielestäni jo ihan liikunnastakin.

Ulkomaalaisten mansikanpoimijoiden jokavuotisiin huvituksiin kuuluu hyppiminen läheiseltä sillalta järveen. Nyt nuoret olivat kehittäneet ihan uudenlaisen keinulautasysteemin.

Sillalta roikkui eräänlainen keinulauta (joka ei näy kuvasta), ja kulloinenkin hyppääjä (merkitty kuvassa nuolella) pääsi laudalle kiipeämällä sillan alareunaa pitkin. Sitten ei muuta kuin keinumaan laidalle ja hyppäämään siitä veteen!

Ulkomaalaisten marjanpoimijoiden lisäksi on tullut bongattua myös paikallisia kalastajia, jotka olivat lähteneet liikkeelle laiturillaan.

Mitä turhaa venettä hankkimaan, kun laiturillakin pääsee!

Sisiliskolla taisi olla perheenlisäystä tiedossa, kun oli niin paksu.

Isokoskelo on riemastuttanut poikueineen jo monena vuonna, eikä lintu pettänyt tänäkään vuonna.

Äiti, ota kyytiin!

Piti vielä kirjoitella muistakin jutuista, mutta ehkä lopetan tähän, ettei tule yliannostusta.

Draamaa joka lähtöön

Intiassa ei mene yleensä mikään täysin suunnitelmien mukaan, ja viime kuukausien ihmettelyn aiheena on ollut appivanhempien uuden asunnon remontti. Ukkeli palkkasi hommaan sisustussuunnittelijan, ja remontista tuli mittavampi ja kalliimpi kuin appivanhemmat olivat alun perin suunnitelleet. Appivanhemmat ovat menettäneet hermonsa jo monesti, joten ukkelin ei auttanut lopulta muu kuin lähteä itse Hyderabadiin katsomaan, mikä siellä oli tilanne.

Sitä ennen autonkuljettajapoika oli toiminut eräänlaisena välitysmiehenä ja tiedottanut remontin etenemisestä ukkelille valokuvin ja videoin lähes päivittäin. Kun poika joutui lähtemään kotiseudulleen muutamaksi päiväksi hautajaisiin, hän määräsi veljensä sijaisekseen. Niinpä autonkuljettajan veli kävi sitten joka päivä remonttipaikalla ottamassa valokuvia ja lähettämässä niitä ukkelille.

Autonkuljettajan sukulaisella oli ollut tonttikiistaa jonkun toisen miehen kanssa, ja tämä mies oli uhannut tappaa sukulaisen, jos sukulainen ei antaisi periksi. Intiassa tonttikiistat saattavat olla joskus varsin verisiä – ihan kirjaimellisesti – ja kaikki keinot ovat käytössä. Tämäkin mies oli tekaissut jonkinlaisen paperin, jonka mukaan tontti kuului hänen perheelleen, vaikka näin ei oikeasti ollut. Yhtenä päivänä autonkuljettajan sukulainen oli seissyt jossakin tienposkessa, kun Toyota Innova (iso tila-auto) oli tullut hänen päälleen ja ajanut hänet kuoliaaksi. Sen jälkeen kuski oli mennyt ilmoittautumaan poliisille, että nyt kävi tällainen moka, että ajoin vahingossa tuon yhden miehen päälle, ja selvinnyt pelkillä sakoilla. Tekoa ei voinut mitenkään todistaa murhaksi, sillä sukulaisen perheen olisi pitänyt ilmoittaa jo tappouhkauksesta poliisille.

Mutta murhataan sitä täällä meilläkin, nimittäin muurahaisia. Ostin kerran Intiasta monta torakkaliitupakkausta ja toin niitä tänne vanhemmilleni, jossa kärsitään joskus muurahaisista. Olin todennut nämä liidut Intiassa erinomaisen helpoiksi ja tehokkaiksi. Ei tarvitse vetää kuin muutama viiva lattiaan, niin muurahaisten joukkokuolema on taattu.

Luontokin osaa järjestää tragedioita. Yhtenä päivänä olin rannassa ottamassa aurinkoa, kun linnut rupesivat säksättämään yhtäkkiä hirveästi. Kun nostin päätäni, näin saunan rappusilla naapurin kissan. Kun lähdin kävelemään kissaa kohti, kissa lähti pakoon ja pudotti matkalla suustaan jotakin. Kun menin katsomaan, mikä maassa oli, suorastaan järkytyin, sillä maassa oli ihan vastasyntynyt oravanpoikanen.

Kissa jäi makailemaan ylös rappusille ja tarkkailemaan, mitä minä hänen saaliilleen tekisin.

Oravanpoikanen oli elossa ja näytti vahingoittumattomalta, ja kun en tiennyt, mitä tehdä, soitin äidille. Äiti päätti nostaa oravanpoikasen ylös rantasaunan katonrajaan, jos vaikka oravaäiti löytäisi poikasensa sieltä (oravalla on ilmeisesti pesä jossakin saunan rakenteissa). Mutta sinne se poikanen oli sitten kumminkin kuollut. 😢 En tiedä, mitä tuossa tilanteessa olisi pitänyt tehdä, kun poikanen oli niin pieni, että sillä ei ollut silmätkään vielä auki. Emme me olisi osanneet ruokkiakaan sitä mitenkään.

En pidä kissojen saalistuspuuhista yhtään, ja se onkin yksi niistä syistä, miksi pidän koirista enemmän kuin kissoista. Toisaalta kävi kerran niinkin, että pihan poikki juoksi valkoinen pupu, ja hetken päästä samaan suuntaan juoksi koira. En tiedä, miten tuokin episodi päättyi.

Kai se on vain pakko hyväksyä, että luonnossa vallitsevat tietyt lait, joille ihminen ei voi mitään. Kauhulla olemme seuranneet pihapiirisssä lentelevää tikkaa. Pikkulinnuilla on nimittäin pöntöissä poikasia, ja tikat saattavat käydä ryöstämässä lintujen poikasia ja pistää ne poskeensa. Vaikka turha minun on toisaalta jeesustella, kun itsekin syön lihaa. Ihan samalla tavalla minunkin takiani tapetaan viattomia eläimiä.

Bongasin puuvajassa sammakon, joka ei pelännyt minua yhtään.

Muurahaisten lisäksi toinen riesa (ja murhauksen kohde) ovat hyttyset, joita on tänä vuonna ihan hirveästi. En muista, että minään vuonna olisi ollut niin paljon hyttysiä kuin nyt, enkä tiedä, mistä moinen hyttysmäärä mahtaa johtua.

Rantasaunaan ei voi mennä ilman hyttyssavuja.

Olen tullut hulluksi: kävin järvessä, vaikka vesi oli alkuviikosta vain 12-asteista! Eilen vesi oli jo 21-asteista, mutta nyt se on varmasti viilentynyt.

Sitä olen tässä mielessäni hiljaa ihmetellyt, miksi kaikki kesätapahtumat tuntuvat alkavan vasta juhannuksen jälkeen. Monet paikatkin (esimerkiksi kesämuseot) avaavat ovensa kesäkuun alussa tai vasta juhannuksen jälkeen ja sulkevat ne koulujen alkaessa elokuussa. Minusta on ihan naurettavaa, että kaikki pitäisi tehdä muutaman hassun viikon aikana heinäkuussa, kun elokuussa ja syyskuussakin on vielä usein kesäisen lämmintä. Mutta tietysti ihmisillä on aikaa ja intoa tehdä kaikenlaista silloin, kun he ovat lomalla, ja koska suomalaisten lomakausi on useimmiten heinäkuussa, ei kai auta kuin hyväksyä se, että Suomi avautuu juhannuksena ja sulkeutuu koulujen alkaessa.

Mikä kasvi?

Vihje numero 2.

En tiedä, miten muualla Suomessa on ukkostanut, mutta tälle kohdalle Suomea ukkonen ei ole vielä oikein kunnolla osunut. En ole asiasta pahoillani, sillä ukkonen vähän pelottaa näissä maisemissa, kun ollaan aika lailla metsän keskellä. Kun vanhempani rakensivat aikoinaan tätä taloa, tontille osui kai jonkinlainen trombi ja kaatoi tontilta yli 30 puuta.

Sadetta kumminkin saatiin eilen yhden oikein reilun sadekuuron verran.

Minä olin sadekuuron aikaan "salilla" eli iskän verstastilassa. Toin Espoosta mukanani levytangon ja -painot sekä TRX:n, ja kun talosta löytyi jo ennestään jumppapallo ja treenipenkki, ei tarvitse mennä oikealle kuntosalille, kun minulla on itselläni kaikki tarvittava. Ketä mitenkin hulluuttaa.

Kävimme perjantaina äidin kanssa uimahallissa uimassa, ja oli aika juhlallista uida, sillä altaassa ei ollut meidän lisäksemme ketään muuta! Kenenkään ei taida tehdä mieli 30 asteen helteellä uimahalliin...

Kauppareissulla kummallakaan ei ollut ostoskärryyn sopivaa euron tai 50 sentin kolikkoa, eikä minulla ollut muutenkaan lompakossa kuin Kolumbian pesoja. Kokeilin huvikseni niitä, ja kävi ilmi, että 500 peson kolikkokin kävi kärrypoletiksi. 

Nyt ei muuta kuin mukavaa sunnuntain jatkoa! 😘