Pierujoogaa ja biohakkerointia

Tajusin tässä viime viikolla, että en ole opiskellut pitkään aikaan mitään. Olen aina tykännyt opiskelusta ja uuden oppimisesta, ja ilmeisesti sen takia on tullutkin opiskeltua kaikenlaista – sekä hyödyllistä että hyödytöntä. Vai onko mikään opittu koskaan hyödytöntä?

Koska mahdollisuuteni sitoutua lähiopiskeluun ovat tämänhetkisestä elämäntilanteestani johtuen erittäin rajalliset, rupesin etsiskelemään netistä, löytyisikö sieltä jotain kivaa paikkaa opiskella. Ja löytyihän sieltä! Päädyin tutkimaan Courseran kursseja, ja aloitinkin saman tien kurssin nimeltä Biohacking Your Brain's Health. Seuraavana listalla ovat ainakin Science of Exercise, Seeing Through Photographs, Social Psychology ja Modern Art & Ideas. Mistähän kuvittelen löytyvän aikaa tähän kaikkeen?

Kysyn vaan.

Biohakkerointikurssi on ollut pieni pettymys, sillä se on ollut pitkälti erilaisten tutkimusten luettelointia ja tutkimustulosten läpikäyntiä. Toki samalla on tullut mielenkiintoista uutta tietoakin. Aiheen käsittely jäänee myös varsin pintapuoliseksi, vaikka ei kai tuon pituiselta (= 10 tuntia) kurssilta voi oikein muuta olettaakaan. Toivon, että nuo muut kurssit eivät ole samanlaisia, vaan ne perehtyvät aiheisiin hieman syvemmin. Oletko sinä kokeillut netissä jotain opiskelupaikkaa? Osaisitko suositella jotain?

Tykkään aivan erityisesti tutkia kaikenlaisia karttoja ja kaavioita. Yksi mielenkiintoinen biohakkerointikurssilla esiin tullut kartta kertoo fyysisestä inaktiivisuudesta eri maissa.

(Kuva täältä.)

Fyysisellä inaktiivisuudella tarkoitetaan tässä siis sitä, että keskiraskasta liikuntaa tulee vähemmän kuin 150 minuuttia tai raskasta liikuntaa vähemmän kuin 75 minuuttia viikossa.

Jäin tutkimaan karttaa pitkäksi aikaa, ja erityisesti kiinnostivat Saudi-Arabia ja Malesia, joissa näyttäisi olevan poikkeuksellisen paljon fyysisesti inaktiivisia ihmisiä. Piti oikein ryhtyä googletuspuuhiin ja yrittää selvittää, mistä maiden poikkeuksellisen korkea fyysinen inaktiivisuus johtui.

Saudi-Arabiassa inaktiivisuuden pääasiallisena syynä on ilmeisesti maan dramaattinen, 25–30 vuoden aikana tapahtunut muutos (koneellistuminen ja siitä seurannut ruumiillisen työn väheneminen ja teknologian kehitys) sekä huonot ruokailutottumukset. Malesiassa mahdollisia selittäviä syitä on ilmeisesti monia, kuten sukupuoli ja uskonto (islaminuskonto ei pidä liikuntaharrastuksia naiselle sopivana), maan etninen monimuotoisuus (liikkumattomuus on erityisen yleistä joidenkin etnisten ryhmien, erityisesti kiinalaisten, keskuudessa) sekä koulutus (päinvastoin kuin kehittyneissä maissa yleensä, liikuntaharrastukset vähenevät Malesiassa sitä mukaa kun koulutustaso paranee). Uskonto saattaa olla osasyy myös Saudi-Arabian lukuihin.

Mutta ei tästä sen enempää. Olipahan kuitenkin mielenkiintoista pohtia tätäkin!

Liikuntamuotoja on paljon, joten jokainen löytää itselleen varmasti mieluisan tavan liikkua. Jos omaa lajia ei ole kuitenkaan vielä löytynyt, minulla olisi ehdotus: pierujooga. Ukkeli kertoi nimittäin taannoin, että hänen kollegansa oli ruvennut käymään pierujoogassa ja että pierujoogan tarkoitus on poistaa kehosta myrkkyjä piereskelemällä. Luulin ensin, että ukkeli vedättää minua, mutta pian kävi ilmi, että tarina oli kuin olikin totta. Kollegan mukaan pari ensimmäistä harjoituskertaa olivat olleet vähän vaikeita, kun pierua ei ollut oikein tullut, mutta pikkuhiljaa tulosta oli kuulemma alkanut syntyä. Enpä tullut kysyneeksi ukkelilta, että oikeinko kollega joutuu maksamaan joogatunneista jotain. Tämä on kyllä älyttömin juttu, jonka olen pitkään aikaan kuullut!

Tästä päästäänkin näppärästi seuraavaan aiheeseen eli koiran jätöksiin. Meillä on taas ollut hississä jos jonkinlaista lippua ja lappua, ja yksi niistä koski lemmikkien jätöksiä.

Lapussa käsketään pitämään lemmikit piha-alueella aina kiinni ja korjaamaan niiden jätökset. Jos näin ei tee, tulee sanktioita.

Muutama kävelylenkillä nähty karvainen kaveri (näillä ei ole osuutta asiaan):

Talon parkkihalli pitää myös pitää siistinä, ettei talon imago kärsi (vapaasti suomennettuna).

Hississä oli jokin aika sitten myös vähän vakavampi lappu. Lapussa kerrottiin, että tämän meidän tornin (talokokonaisuuteen kuuluu kaksi tornia) viidennen kerroksen asuntoon oli murtauduttu. Murtautuminen oli tapahtunut jälkien perusteella parvekkeen kautta. En ensin oikein tajunnut, kuinka varkaat ovat onnistuneet kiipeämään viidennen kerroksen parvekkeelle, mutta sitten ukkeli hoksasi, että eihän heidän ole tarvinnut kiivetäkään. Tornit ovat yhteydessä toisiinsa viidennen kerroksen sisäpihan kautta, joten varkaat ovat luultavasti päässeet parvekkeelle helposti sisäpihan kautta.

Osa viidennen kerroksen sisäpihaa.

Varkaiden on siis täytynyt tulla taloon pääsisäänkäynnin kautta, mikä on tietysti ikävää vartiointifirmalle, koska vartijoitahan tapahtumasta varmasti ainakin osittain syytetään.

Toinen harmillinen asia on se, että talomme kuntosali on nyt osittaisessa käyttökiellossa. Kuntosalilla saa harrastaa vain ns. hiljaista liikuntaa, kuten joogaa, mutta painoja ei saa nostella eikä mitään laitteita käyttää. Kuntosali on ykköstornin 29. kerroksessa, ja 28. kerroksen asukkaat olivat valittaneet melusta, joka kantautuu kuntosalilta heidän asuntoonsa. Kun melutasoja oli tutkittu, oli käynyt ilmi, että melu todellakin ylittää sallitut rajat. Nyt sali on käyttökiellossa siihen asti, kunnes rakennusfirma korjaa mokansa – eli varmaan aika pitkään. Tässä talossa on mennyt pieleen varmaan kaikki mahdollinen, mikä vaan voi mennä! Minuunhan kuntosalin käyttökielto ei vaikuta, kun käyn Tesoron salilla, mutta harmittaa muiden puolesta. Salilla kävi yksi vanha pappakin, jolle oman kotitalon yhteydessä sijaitseva sali oli varmasti hyvinkin tärkeä. 

Fyysisesti inaktiivinen.

Nyt kun tässä on taas melkein kaikki mahdolliset asiat maan ja taivaan väliltä käsitelty, voin jatkaa hyvillä mielin päivän muita toimintoja. 🏊

The public health burden of physical inactivity in Saudi Arabia
Prevalence of physical inactivity in Saudi Arabia: A brief review
Physical Activity and Its Correlates among Adults in Malaysia: A Cross-Sectional Descriptive Study

Linja-autossa on tunnelmaa

Tällä viikolla on ollut pitkästä aikaa hyvät ilmat, eikä koko viikon aikana ole tainnut sataa pisaraakaan – ainakaan siellä, missä minä olen sattunut kulloinkin olemaan. Sateettomat ja osin aurinkoiset päivät ovat olleet oikein mukavaa vaihtelua epävakauden ja jatkuvien ukkoskuurojen jälkeen.

Joskus sataa ja paistaa yhtä aikaa.

Iltarusko.

Erikoinen ilmiö.

Koska vapunpäivänä oli niin kaunis ilma, päätimme lähteä ukkelin kanssa kaupunkiin. Vapunpäivä on täälläkin vapaapäivä ja työväen juhla, ja kaupungilla oli meneillään massiivinen työväenmarssi.

(Huomatkaa sateenvarjot, jotka toimivat aurinkovarjoina, sillä aurinko porotti varsin voimakkaasti suoraan päälaelle.)

Tästä tuli muuten mieleeni, että täkäläisessä El Colombiano -lehdessä huomioitiin taannoin Suomen vaalitulos! Artikkeli oli pieni, mutta oli kuitenkin aika huikea lukea kolumbialaisesta lehdestä, kuinka äärioikeistopuolue Verdaderos Finlandeses ("Todelliset suomalaiset") oli saanut Suomen eduskuntavaaleissa äänivyöryn.

Koska vapunpäivä oli pyhäpäivä, suurin osa keskustan liikkeistä oli suljettu. Muistin, kuinka kaupunkikierroksen opas oli joulukuussa kertonut, että kun Medellínin keskustan liikkeet sulkevat illalla ovensa, keskustaan jäävät vain kodittomat ja huumeidenkäyttäjät. Tämän huomasi vapunpäivän katukuvasta selvästi, sillä kodittomia näkyi järkyttävän paljon. Ihmiset makasivat kuka missäkin, eikä ohikulkijoita tuntunut kiinnostavan heidän kohtalonsa.

Tietysti mitä kukaan yksittäinen ihminen voi kodittomien hyväksi tehdäkään, varsinkin jos on kyse huumeidenkäyttäjistä, joiden jokainen peso menee huumeisiin. Joka tapauksessa näky oli minusta todella järkyttävä ja sai miettimään taas monenlaisia asioita.

Coltejer-rakennus. Huomatkaa köysien varassa roikkuvat maalarit(?).

Tällä kaverilla on kova homma, kun pitää kannatella seinää 24/7. Ilmankos hänellä onkin tuommoinen sikspäkki.

Ukkeli bongasi katumyyjällä hedelmiä, jotka hän oli tunnistavinaan.

Saimme kuulla hedelmän olevan nimeltään mamoncillo, ja maistiaisiakin saimme. Ostimme pussillisen, mutta kun kysyimme myyjältä hintaa, hän ei olisi ottanut hedelmistä minkäänlaista maksua!

Yleinen vessa.

Ukkeli kertoi luulleensa noita Kulttuuripalatsin vieressä kasvavia puita seinään liimatuiksi kuviksi. Hän tajusi puiden olevan oikeita vasta kun ne rupesivat huojumaan tuulessa. 😁

Ehdotin ukkelille, että lähdettäisiin käymään Arvin luonnonpuistossa, kun siellä saattaisi olla vähän viileämpääkin kuin kaupungissa. Matkustimme siis ensin metrolla Acevedoon ja sieltä kahdella eri köysiradalla ylös luonnonpuistoon.

Tulin muuten tietämään senkin, että sillä minun Cívica-kortillani voi maksaa useammankin henkilön matkan. Erittäin näppärää!

Arvista tuli mieleeni, että ukkelin siskon piti tulla perheineen käymään Medellínissä huhtikuun lopulla, mutta ei hän sitten tullutkaan. En tiedä, mihin suunnitelma lopulta kaatui. Todennäköisesti siihen, että ukkelista ei voi koskaan olla varma, missä päin hän milloinkin on. Seuraavaksi ukkelin veljen ja yhden serkun piti tulla tänne toukokuun lopussa, mutta nyt näyttääkin siltä, että ukkeli on menossa itse silloin Intiaan. Sitä ennen ukkeli menee joksikin aikaa ilmeisesti Boliviaan, joten minulla on tiedossa aika paljon yksinäisiä päiviä.

Arvin herkkuja.

Edellisen postauksen kommenteissa oli puhetta kokapuun lehdistä, joita on käytetty Etelä-Amerikan maissa eräänlaisena luonnonlääkkeenä aikojen alusta. En ole törmännyt kokatuotteisiin täällä kaupungissa, mutta Arvissa näytti olevan tarjolla jos jonkinlaista kokatuotetta.

Tarjolla olisi ollut mm. kokateetä, rommia kokalla, kokapuun lehtiä sekä kokajauhetta.

Googletin tuota kokajauhetta, ja selvisi, että sillä näyttää olevan vaikka mitä terveysvaikutuksia. Kokajauhe ehkäisee muun muassa osteoporoosia ja vähentää masennusta.

Arvissa käppäillessä tuli nälkä, joten oli mentävä syömään. Saimme eteemme ruokalistat, mutta kuulimme, että listan annosten lisäksi tarjolla olisi myös grillikanaa suoraan hiiligrilliltä (al carbón). Se kuulosti hyvältä, mutta varmistelin vielä, mitä muuta annokseen kuuluisi: herkkusienikastiketta, perunoita, salaattia, arepaa ja avokadoa. Vesi herahti kielelle, joten tilasimme annokset.

Ruoka ei ihan vastannut odotuksia.

En tiedä, oliko keittiöstä loppunut ruoka, vai ovatko annokset yleensäkin tällaisia. "Salaatti" oli neljä paperinohutta tomaattiviipaletta, avokadoa oli noin sentin paksuinen viipale, eikä arepakaan ollut kokonainen vaan puolikas (toinen puolikas oli ilmeisesti ukkelin lautasella). Mutta kana oli kuitenkin hyvää, ja herkkusienikastikkeenkin näki ilman suurennuslasia.

Ukkeli halusi palata Arvista takaisin kaupunkiin bussilla, joten menimme odottelemaan bussipysäkille. Pienen odottelun jälkeen pysäkille saapuikin bussi, jossa luki Medellín. Bussissa oli vielä tässä vaiheessa hyvin tilaa, ja edessä häämöttävä matka tuntui varsin rattoisalta. Mitä pidemmälle matka kuitenkin eteni, sitä enemmän bussiin tuli väkeä, ja lopulta bussi oli niin täynnä, että viimeksi tullut matkustaja joutui roikkumaan ovenraossa. Tie vuorilta alas oli todella mutkainen, ja koska bussin vauhti oli kova, meinasin pudota jokaisessa mutkassa penkiltä (istuin käytävän puolella). Tunnelma oli kuitenkin kohdillaan, ja meillä oli ukkelin kanssa niin hauskaa, että vajaan puolentoista tunnin kieputus ei tuntunut loppujen lopuksi ollenkaan pahalta.

Me istuimme etupenkissä, mutta tämä pariskunta keksi mennä etu-etupenkkiin.

Huomasimme olevamme aika korkealla.

Olisin halunnut ottaa matkalla ikkunasta kuvia, mutta se ei oikein onnistunut, kun piti pitää lähes koko ajan kaksin käsin jostain kiinni.

Tässä paras yritelmäni:

Jossakin kylässä matkan varrella.

Ukkeli ehdotti auton vuokraamista täksi viikonlopuksi, mutta minua ajatus ei – normaalista poiketen – oikein innostanut. Vuokra-autossa on aina se ongelma, että autoa on vähän niin kuin pakko käyttää, ettei mene rahat hukkaan. En nyt oikein jaksaisi sellaista pakonomaista kiitämistä paikasta toiseen.

Niinpä lähdimme käymään tänään bussilla ja metrolla eteläisessä Medellínissä Sabanetassa, jossa olemme käyneet ennenkin ja johon olemme tykästyneet kovin.

Verenluovutusta Sabanetan keskusaukiolla.

Istuimme taas tuossa tutussa kuppilassa, mutta sillä erotuksella, että emme ottaneet tällä kertaa olutta vaan kahvia ja coca-colaa. Olutkin on alkanut tökkiä viime aikoina, ja jo pelkkä ajatuskin oluesta jotenkin etoo. Koinkin Perun-matkan jälkeen melkoisen ahaa-elämyksen, sillä tajusin: jos kerran alkoholijuomat ovat alkaneet tökkiä niin pahasti, niin mikäs pakko minun on niitä sitten juoda! Olutta on nimittäin tullut otettua monesti ihan vain tavan vuoksi, ilman että olen yhtään miettinyt, haluanko oikeasti olutta vai kenties jotain muuta.

Olenkin nyt päättänyt olla ilman alkoholia niin kauan, kunnes minusta tuntuu taas oikeasti siltä, että tekisi jotain drinksua mieli. En tiedä, milloin drinksut mahtavat taas maistua, mutta ainakin tällä hetkellä tuorehedelmämehut tai kylmä coca-cola maistuvat niin paljon paremmilta kuin mikään alkoholipitoinen.

Kaikkea lemmikillesi. ❤

Luulin ensin, että nämä olivat rumpuja, mutta ukkeli arveli näitä jonkinlaisiksi säilytysastioiksi. Jäi arvoitukseksi, mitä nuo oikeasti olivat.

En muista, olenko jo aiemmin kertonut, että olen äärimmäisen viehättynyt kolumbialaisten ystävällisyydestä. Erityisesti tykkään täkäläisestä hissikäyttäytymisestä, vaikka siihen sopeutuminen tuottikin aluksi hieman vaikeuksia, kun olin tottunut jurottamaan hississä ja välttelemään kontaktia muiden ihmisten kanssa viimeiseen asti.

Täällä on sellainen tapa (oli hissi missä tahansa, esimerkiksi ostoskeskuksessa), että hissiin astuja tervehtii aina jo hississä olevia, ja hissistä pois jäävä hyvästelee hissiin jäävät. Siis jos joku astuu hissiin, jossa on jo väkeä, hän sanoo buenos días/tardes/noches tai hola, ja kun hän jää pois, hasta luego. Minusta muiden hissimatkustajien tervehtiminen on tosi kiva tapa, ja hissimatkakin sujuu luontevammin, kun ollaan ikään kuin jo tuttuja.

Sabanetan jälkeen vein ukkelin lounaalle Envigadoon, talomuseo Otraparteen. Olin käynyt Otrapartessa jo yksinäni aiemmin ja ihastunut paikkaan kovasti. Pidän erityisesti museon suuresta puutarhakahvilasta, joka onkin lukemani mukaan yksi Medellínin suosituimmista kahviloista.

Tässä on vain osa kahvilasta; kahvila jatkuu vielä tuonne rakennuksen taakse.

Ukkelikin tykästyi paikkaan, joten käymme tuolla vielä varmasti (monta kertaa) uudelleen!

Talo, joka on nyt siis muutettu museoksi, kuului filosofi ja kirjailija Fernando Gónzalesille, joka asui talossa vuodesta 1957 kuolinvuoteensa 1964 asti. 

Muutama kuva itse talosta:

Eipä minulla taas muuta! Toivottavasti siellä Suomessa takatalvi irrottaa pian otteestaan!