Foto njet!

Toilassa oli mukava herätä, kun tiesin, että saisin mennä aamupalalle mihin aikaan tahansa. Niin sitten kömminkin eilen aamupalalle vasta puoli yhdeksän aikoihin. Toila Span hotellihuoneissa ei ole vedenkeitintä, jolla olisin saanut aamuveteni lämmitettyä, ja hieman jännitti, miten vatsa toimisi ilman lämmintä vettä. Mutta ei huolta, hyvin se toimi. Anopin neuvo juoda muutama lasi lämmintä vettä aamulla ensimmäiseksi on kyllä ihan lyömätön. Lämmin vesi saa vatsan toimimaan, mutta se on hyvää myös siksi, että keho on yön jäljiltä kuivunut, ja lämmin vesi imeytyy huomattavasti nopeammin kuin kylmä. Tapaako kukaan muu juoda aamulla lämmintä vettä?

Nyt takaisin reissuuni ja sen neljänteen päivään. Tässä päivän reitti:

Aamiaisen jälkeen lähdin ajelemaan kohti Pühtitsan luostaria, tarkemmin sanottuna Pühtitsan Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitettyyn nunnaluostariin (jestas mikä nimi). Päätin tankatakin heti alkumatkasta, vaikka bensaa oli vielä reilu neljännestankki jäljellä. Minulla on joskus tapana jättää tankkaaminen vähän viime tinkaan, mutta nyt en kaivannut sellaista jännitystä päivääni.

Täällä näkee muuten paljon haikaroita (vai onko tuo sittenkin kurki?!), ja niiden kookas olemus ja hieman epävarman näköinen askellus pellon keskellä jaksaa ilahduttaa aina. 

Luostari näkyi jo kaukaa puiden takaa, ja näky oli varsin vaikuttava.

Luostarin parkkialueelle kurvatessani näin, että parkkialueen vieressä oli lauma lehmiä laiduntamassa ja muutama nunna niitä paimentamassa.

Luostarille päästäkseen pitää nousta parkkipaikalta ylös mäkeen, ja olin jo heti ensi metreillä aivan nääntynyt. Olin miettinyt, että ei ehkä kannata pukeutua luostariretkelle mihinkään ripaleisiin, joten olin laittanut pitkät housut ja hihattoman topin päälle farkkutakin. Farkkutakkihan on oikein mukava ja hengittävä vaate kuumankostealla ilmalla!

Polku vei läpi luostarin hautausmaan, enkä ollut koskaan nähnyt niin hyvin hoidettua ja värikästä hautausmaata. Olin ihan ihmeissäni, miten kaikki kukat saattoivat ollakin niin täydessä loistossaan. Lähempi tarkastelu paljasti, että kukat olivatkin tekokukkia! 😀

Luostarin portti.

Luostarialue oli todella kaunis. Kaikki oli niin siistiä, järjestelmällistä ja hyvin hoidettua.

En ollut kuitenkaan vaatetusta miettiessäni tajunnut, että pääkin olisi ollut ehkä hyvä suojata jollakin. Moni muu näytti peittävän päänsä huivilla ennen kirkkoon menoa. Ei minuakaan kyllä kukaan tullut ajamaan kirkosta ulos, vaikka minulla ei huivia ollutkaan.

Vuonna 1891 perustettu Pühtitsan eli Kuremäen luostari on Viron ainoa toimiva ortodoksinen nunnaluostari. Luostarissa asuu noin 160 nunnaa, jotka hoitavat luostarin kaikki työt peltotöistä halonhakkuuseen ja ikonimaalaukseen. Luostari on omavarainen, ja luostarin ympärillä sijaitsevat luostarin kasvimaat, pellot, navetat ja kasvihuoneet.

Ihan kaikki hommat eivät nunniltakaan suju, vaan apuun täytyy kutsua Remontti-Reiska.

Kasvimaa oli upea, enkä muista nähneeni missään niin viimeisen päälle hoidettua kasvimaata. En ehtinyt ottaa kasvimaasta tosin kuin yhden kuvan, kun tuo kuvassa näkyvä nunna nousi ylös ja rupesi huutamaan minulle, että "foto njet" ja huitomaan kädellään minua poispäin. Ymmärrän kyllä hyvin nunnan ärtymyksen. Ei varmasti ole kivaa, kun kaiken maailman uteliaat turistit pyörivät kameroineen omalla kotipihalla.

Piha-alueella oli vesipiste, josta sai ottaa vettä. 

Poika kaatoi vettä mukista maahan, vaikka tämä näyttääkin ihan joltain ihan muulta.

Luostarialueella oli mukavan rauhaisa tunnelma, ja vierailijoitakin oli paikalla jostain syystä varsin vähän.

Parkkialueen takana pellon laidassa on pyhä lähde, jonka vettä pidetään parantavana. Ihmisiä käy lähteellä tasaisena virtana, ja kaikki tulevat kanisterien ja tyhjien vesipullojen kera, jotka sitten täytetään pyhän lähteen vedellä.

Minullakin sattui olemaan kassissani tyhjä vesipullo, ja hetken harkitsin, pitäisikö minunkin täyttää pulloni pyhällä vedellä. Päätin sitten kuitenkin jättää homman sikseen. 

Lähteen lähellä on myös pieni mökki, jossa voi käydä kastautumassa ja puhdistamassa itsensä maallisista murheista. 

Luostarilta suuntasin kohti Peipsijärveä, joka on Viron suurin järvi. Peipsijärvi on melkein kolme kertaa niin suuri kuin Saimaa, ja sen keskellä kulkee Viron ja Venäjän raja. Peipsijärvi kuuluu myös Euroopan kalaisimpiin järviin, ja sieltä saa muun muassa muikkua, ahventa, siikaa, haukea ja kuhaa. Peipsijärven ihmiset ovat saaneet elantonsa kalastuksesta vuosisatojen ajat, ja osa vanhoista kalastusmenetelmistä on yhä käytössä.

Minä suunnistin Peipsijärven pohjoisosaan Kauksiin, jossa on kaunis hiekkaranta ja joka on tunnettu lomanviettopaikka. Minun oli tarkoitus kiertää Kauksissa kahdeksan kilometrin mittainen Luiten retkipolku, joka kulkee sekä rannan dyynimaastossa että Kauksin ojan tuntumassa.

Patikkapolut tuntuvat olevan yleensä aika hyvin merkittyjä Virossa, mutta tämän polun lähtöpaikkaa oli todella vaikea löytää. Missään ei näkynyt viittoja, joissa olisi lukenut selvästi reitin nimi.

Enpä ole nähnyt ennen pysäköintimaksuautomaattia keskellä metsää, mutta nyt tuli sellainenkin ihme nähtyä. En kyllä maksanut pysäköinnistä mitään vaan ajattelin, että tulkoon sakot, jos tulee. (Ei tullut.)

Vasta vajaan kilometrin verran polkua kuljettuani näin ensimmäisen viitan, jossa luki reitin nimi, ja varmistuin vihdoin siitä, että olin oikealla polulla. Polku kulki varsin pitkään hiekkatiellä, jonka toisella puolella oli leirintäalue. Ei vastannut ihan minun käsitystäni kivasta luontopolusta.

Vesi keeta enne joomist!

Polku olikin minulle melkoinen pettymys. Opasteet olivat loppumatkasta niin surkeat, etten edes tiedä, kuljinko oikeaa polkua vai omaa polkuani. Dyynitkään eivät näyttäneet oikein miltään, mikä johtui varmasti ainakin osittain valjusta valosta.

Järvi ja pilvet olivat niin samanvärisiä, etten erottanut aluksi järven ja taivaan rajaa ollenkaan.

Pilvet näyttivät uhkaavilta, ja loppumatkasta alkoikin ripotella vettä. Pieni sade ei kuitenkaan haitannut, sillä ilma oli pilvisyydestä huolimatta hiostavan kuuma, ja sade tuntui mukavan raikkaalta.

En viitsinyt tutkia Peipsijärveä tuolla ilmalla enempää, vaan lähdin ajelemaan kohti Kohtla-Nõmmen kaivosmuseota.

Rankkasadekin yllätti, mutta tulipahan tuulilasi vihdoinkin pestyä!

Taas näkyy!

Kohtlan kaivos oli toiminnassa vuodesta 1937 vuoteen 2001, ja kaivoksessa louhittiin öljyliusketta eli palavaakiveä. Palavakivi on kiveen sitoutunutta öljyä, ja kun kiveä poltetaan, saadaan sähköenergiaa. Palavaakiveä voidaan myös tislata, jolloin saadaan polttoöljyä. Palavakivi ei ole mikään ympäristöystävällinen tapa tuottaa energiaa, mutta koska Virossa arvostetaan omavaraisuutta ja omien luonnonvarojen hyödyntämistä ja koska palavaakiveä on Virossa niin paljon, sitä myös käytetään.

Kohtlan ja monen muun Koillis-Viron kaupungin synty on perustunut juuri palavankiven louhintaan, ja kun kaivostoiminta on loppunut kaupungista, ihmiset ovat joutuneet etsimään tulonlähteensä muualta. Siksi Koillis-Virossa on niin paljon tyhjilleen jääneitä taloja.

Kaivosmuseon lipputiskillä sain kuulla, että kaivostunneleita ei pääsisikään tutkimaan itsekseen, vaan niihin pääsisi vain opastetulla kierroksella. Tunneleihin kun saattaisi kuulemma eksyä. Edellinen opaskierros oli lähtenyt kahdelta (olin paikalla hieman ennen kolmea), eikä lipunmyyjä voinut taata, että neljältä tehtäisiin enää kierrosta, jos paikalle ei tulisi riittävästi väkeä. Mietin, että voisin tulla seuraavana aamuna uudestaan, mutta seuraavan aamun kierrokset olivat jo täyteen buukattuja, ja vapaata löytyi vasta kahdelta alkavalla kierroksella. Se oli kuitenkin jo liian myöhäinen ajankohta minulle, sillä minun piti olla silloin menossa muualle.

Kuulin myös, että museossa oli näyttelytiloja viidessä kerroksessa ja että noita tiloja saisi tutkia itsekseenkin. Tunnen kuitenkin itseni sen verran hyvin, että tiedän, etten jaksa lukea opastauluja tai selostuksia kovin pitkään. Haluan toimintaa, ja jos sitä ei ole, on parempi lähteä muualle.

Niinpä kaivosmuseo jäi tällä kertaa näkemättä. En kuitenkaan jäänyt murehtimaan takaiskua, sillä uskon vahvasti siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja että kaikki tapahtuu jostakin syystä. Se mikä näyttää pettymykseltä, saattaakin olla onni, vaikka emme aina itse tiedäkään sitä. Kuka tietää: ehkä nytkin jokin ikävä tapahtuma jäi tapahtumatta, kun kohtalo puuttui peliin ja muutti suunnitelmani. Aiemmin saatoin jäädä märehtimään, jos en saanut tahtoani läpi tai asiat eivät sujuneet mieleni mukaan, mutta olen onneksi onnistunut muuttamaan vuosien saatossa ajattelutapani. Pettymysten vatvominen kun ei ainakaan auta mitenkään, vaan siitä tulee entistä kurjempi olo. Helpottaa kummasti elämää, kun ei tarvitse jäädä harmittelemaan tapahtunutta, vaan voi jatkaa elämää välittömästi hyvillä mielin eteenpäin.

Söin kaivoksella lounaan ja päätin lähteä katsomaan Purtsen linnaa, joka oli jäänyt minulta edellispäivänä näkemättä. Olen luottanut matkallani aika pitkälle Google Mapsin reittiohjeisiin, mutta nyt iski epäilys, kun minun olisi pitänyt lähteä ajamaan tällaista tietä:

Erätee: Sõit omal vastutusel.

Päätin kuitenkin kokeilla tietä, mutta käännyin melko pian takaisin, sillä tie oli täynnä valtavia kuoppia. Automme on saanut kokea retkilläni kovia, ja olen monesti saanut pelätä esimerkiksi sitä, että auton pohja ottaa maahan kiinni, kun olen ajanut jotain umpeenkasvanutta kärrypolkua. Päätin siis tällä kertaa etsiä itse omat reittini. Myöhemmin tajusin, miksi Google oli ehdottanut minulle kyseistä tietä: toisella tiellä tehtiin asvalttitöitä, ja toinen kaista oli kai ollut aiemmin suljettu. Ilmeisesti Google oli luullut koko tien olevan poikki.

Kadunvarsi täynnä autioituneita taloja Kohtla-Järvessä.

Purtsen linna oli hieman erinäköinen kuin ne linnat, joissa olin aiemmin tällä reissulla käynyt. Linna oli kunnostettu huolellisesti, ja se toimiikin nykyään konsertti-, juhla- ja ravintolatilana. Linna oli minusta varsin tunnelmallinen, ja siellä olisi varmasti hieno olla erityisesti syksyn pimeinä iltoina.

Palavankiven polttamisessa on sellainen ongelma, että poltettaessa syntyy todella paljon tuhkaa, lähes puolet polttoaineen painosta. Vaikka osa tuhkasta hyötykäytetään, tuhkaa jää silti niin paljon, että se pitää sijoittaa jonnekin. Koillis-Virossa näkeekin tuhkamäkiä, jotka ovat joskus jopa yli sadan metrin korkuisia ja jotka ovat siis kaivostoiminnan jätteenä syntynyttä tuhkaa.

Kävin katsomassa Kiviõlissa entistä tuhkamäkeä, johon kasattiin tuhkaa vuosina 1922-1975. Jätettä kasattiin mäelle ensin hevosilla, myöhemmin köysiradalla ja lopuksi vaunuilla. Mäen korkeus on 96 metriä, ja nykyään mäen päällä on seikkailukeskus, jossa näkyi olevan monenlaista hauskaa lapsille ja ilmeisesti vähän vanhemmillekin. 

Kiviõlin entinen tuhkamäki, nykyinen seikkailukeskus.

Näin Kiviõlin kaupungissa myös niin surkean näköisiä kerrostaloja, että arvelin niiden olevan ihan varmasti tyhjillään. En tiedä, kumpi oli suurempi järkytys: se, että talot olivat niin surkeassa kunnossa, vai se, että niissä asuttiin yhä.

Oli yksi taloista tyhjilläänkin.

Nyt kun olen nähnyt niin paljon näitä Viron hylättyjä taloja, en enää oikein edes pysty innostumaan niistä. Nyt minua lähinnä surettavat kaikki autioituneet tai ränsistyneet talot ja ihmiset, jotka ovat joutuneet lähtemään kodeistaan.

Tämmöisiin mietteisiin lopettelen tällä kertaa.  

Palavastakivestä lueskelin täältä:
Palava kivi takaa Viron energiaomavaraisuuden

Täiskasvanu laps

Olen postauksien kanssa vuorokauden myöhässä, ja syynä on hotellin huono nettiyhteys. Olin pyytänyt hiljaisen huoneen ja iloitsin, kun huoneeni oli ihan käytävän perimmäisessä nurkassa, kaukana hisseistä ja ohikulkijoiden mölinöistä. Iloa ei kuitenkaan kauan riittänyt, kun tajusin, että wifi ei yllä tänne perimmäiseen nurkkaan. En kuitenkaan jaksanut yrittää vaihtaa huonetta, koska mieluummin valitsen rauhallisuuden kuin wifin. Wifikin toimii ihan hyvin, jos huoneen ovi on auki ja istun lähellä ovea, ja ovensuussa minä nytkin tätä kirjoittelen. Hotellin yleisissä tiloissakin voisi tietysti kirjoitella, mutta siellä en pysty keskittymään.

Olen tällä hetkellä kylpylähotellissa Toilassa, itäisessä Virossa, ja kävin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni suolasaunassa. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä hyötyä suolasta on, enkä tiennyt, miten saunassa pitäisi toimia. Saunan keskellä oli iso kulho karkeaa suolaa, ja kun muut ottivat kulhosta suolaa ja hieroivat sillä itseään, minä toimin samoin. Olipahan erikoinen kokemus. 

Mutta jos palataan eilisen päivän tapahtumiin, niin tässä eilisen ajoreitti:

Olen niin tyytyväinen, että päätin tutkia Virosta vain pienen alueen, koska nyt olen välttynyt sellaisilta pitkiltä ja puuduttavilta ajomatkoilta, joiden ainoa tarkoitus on päästä paikasta A paikkaan B. Pysähdyksiä on ollut paljon, ja kaikki paikat ovat olleet kiinnostavia. Helppohan sitä on itselleen matka suunnitella.

Olin aamulla taas niin aikaisin liikkeellä, että Purtsen linna, jossa olin ajatellut käyväni, ei ollut vielä auennut. Se kun aukeaa vasta kello 11. Joskus ihmettelen, ketä varten tällaiset aukioloajat oikein on suunniteltu, että paikat aukeavat kymmeneltä tai yhdeltätoista ja menevät kiinni kuudelta. Ihan pyllystä, jos minulta kysytään (ja vaikkei kysyttäisikään). 

Sain muuten eilen myös korjausarvion kamerastani. Takuu ei kata kameran korjausta, vaan korjaus tulee kuulemma maksamaan 190 euroa. Syynä on se, että kamera on "saastunut". Optiikan liikkuvat osat ovat saastuneet, ja se on aiheuttanut kameran toimintahäiriön. Kuvasin juuri ennen kameran hajoamista hiekkarannalla olevia sinisiipiä linssi melkein hiekassa kiinni, joten mahtaisikohan tuo saastuminen liittyä siihen.😆

Ensimmäinen pysähdyspaikkani eilen oli Valasten vesiputous ja sen vieressä oleva näköalapaikka. Epäilin, että paikalla tuskin olisi tähän aikaan vuodesta mitään vesiputousta, ja oikeassa olinkin. Putouksesta ei tullut pisaraakaan vettä.

Näköalapaikalle vievä porttikin oli suljettu, joten "putousta" saattoi katsella vain toiselta puolelta olevalta kielekkeeltä.

 
Minulle ei ihan äkkiä tule korkean paikan kammoa, mutta tuossa kyllä hieman hirvitti seisoa. Valasten putous on Viron korkein, 30 metriä, ja siltä se todella tuntuikin! Putouksen seinämistä näkyvät maapallon kerrokset, jotka syntyivät 400 000 vuotta sitten.

Kaverini pelkäsi putoavansa ja näytti siksi vähän kauhistuneelta. 😀

Seuraavaksi matkani jatkui paikkaan, jonka takia tälle matkalle läksinkin, eli hylättyyn Viivikonnan kaupunkiin. Viivikonna oli aiemmin parintuhannen asukkaan pikkukaupunki, ja kaupungin asukkaat saivat elantonsa lähes yksinomaan kaivostoiminnasta. Kaivostoiminta loppui vuonna 1974, ja asukkaat joutuivat muuttamaan muualle, joten talot jäivät tyhjiksi.

Aivan tyhjäksi kaupunki ei jäänyt, sillä joissakin taloissa on vielä asukkaita. Pihalla saattoi olla leikkikaluja tai pyykkejä kuivumassa, ja ruukkuihin istutetut kesäkukat kukoistivat.

Vaikka talo näytti kuinka rähjäiseltä tahansa, siellä saattoi silti olla vielä jotain elämää. Tätäkin yllä olevaa "hylättyä" taloa kuvatessani koin yllätyksen, sillä takapihalta ilmestyi ruohonleikkuria työntävä nainen. Hän näkyy kuvan aivan vasemmassa laidassa.

Tätä tietä oli selkeästi kunnostettu, ja tielle oli levitetty uutta soraa.

Kaupungin yhdessä nurkassa oli monen monta pitkulaista rakennusta, jotka olivat kuin autotalleja vieri vieressä.

En tiedä, mitä nuo rakennukset mahtoivat olla. Ehkä jonkinlaisia varastotiloja? Yhteen pääsin kurkistamaan sisälle, ja vähän varastotilalta siellä näyttikin.

En ole muuten nähnyt missään niin vihaisia paarmoja kuin Viivikonnassa. Paarmat eivät antaneet hetken rauhaa, ja vaikka yritin tulla kuinka nopeasti autoon, mukanani ehti tulla puolenkymmentä paarmaa. Ehkä ne olivat poismuuttaneiden ihmisten henkiä, jotka eivät pitäneet tungettelijoista: mitäs tulet tänne kuvaamaan meidän entisiä koteja.

Ne rakennukset, joita pääsin näkemään sisältä, olivat aivan täynnä kaikenlaista rojua.

Kylänraitti.

Viivikonna oli mielenkiintoinen paikka, mutta ehkä olin kuitenkin odottanut jotain enemmän. En tosin oikein itsekään tiedä, mitä. Ehkä on vain kyse siitä, että kun oikein kovasti odottaa jotakin ja muodostaa mielessään kaikenlaisia mielikuvia, totuus ei voi mitenkään vastata sitä, mitä on päässään kuvitellut.

Viivikonnasta jatkoin lähelle Venäjän rajaa Narva-Jõesuuhun. Narva-Jõesuu oli tunnettu kylpyläkaupunki jo 1800-luvun lopulla, mutta suuri osa kylpylöistä tuhoutui toisessa maailmansodassa. Sen jälkeen kaupunkiin on kuitenkin noussut monta uutta hienoa kylpylää.

Narva-Jõesuun ranta on pitkä ja kaunis ja muistutti minusta jollakin tavalla Riian lähellä olevaa Jurmalaa. Tosin rantapalveluja, esimerkiksi ravintoloita, ei ollut täällä yhtä paljon kuin Jurmalassa, vaan rantamaasto oli suureksi osaksi metsää. Itse en tällä kertaa viitsinyt ottaa aurinkoa, vaan kävin vain kävelemässä rannalla.

Kiva ja rauhallinen rantakatu oli hieman kauempana rannasta.

Oli taas nälkä, joten päätin syödä siinä ainokaisessa ravintolassa, jonka rannalla näin (Meretare).

Tuolla mie haluan syödä!

Ja niinhän mie teinkin.

Kala jäi tunnistamatta, mutta ihan hyvää oli kumminkin.

Tykkäisin periaatteessa syödä ravintoloissa, mutta kun minua niin riepoo se odotteleminen. Ensin pitää odottaa ruokalistaa, sitten tilauksen tekoa, sitten ruokaa ja lopuksi vielä laskua. Virolaiset kievarit ovat siitä kivoja, että niissä ruokalistan voi napata mukaansa jo pöytään mennessään, ja laskunkin voi käydä maksamassa tiskille. Juomarahaa jätän toki aina, vaikka ei ehkä tarvitsisikaan.

Narva-Jõesuussa näkyi lisää hylättyjä rakennuksia.

Tämä on ollut ehkä joskus hotelli?

Narva-Jõesuun jälkeen päätin käväistä Sillamäen kaupungissa, jolla on mielenkiintoinen historia. Sillamäe oli vuosina 1947-1991 ns. suljettu kaupunki, jonne virolaiset eivät päässeet. Syynä oli se, että Sillamäessä rikastettiin uraania ja sotilaallisesti tärkeitä kemikaaleja, ja kaupungissa asui ja työskenteli vain muista neuvostotasavalloista tulleita ihmisiä. Suurin osa Sillamäen nykyisistä asukkaista on heidän jälkeläisiään. Virolaisia pidettiin epäluotettavina, ja kaupungin rajalla tarkastettiin jopa passit, jotta kukaan asiaankuulumaton ei päässyt kaupunkiin. Sillamäkeä ei ollut merkitty karttaan, eikä sillä ollut tuolloin nimeä, vaan sitä kutsuttiin vain kaupungiksi numero 7. Myös Neuvostoliiton ensimmäinen ydinpommi tehtiin Sillamäessä.

Sillamäen keskusta on rakennettu Stalinin aikakaudella, ja se myös näkyy keskustan rakennuksissa.

Sillamäen kulttuuritalon edestä alkava puistobulevardi oli minusta hieno.

Kadun päässä oleva paviljonki tuntui olevan suosittu valokuvauspaikka.

Muistin, että minullahan on laukussa pieni jalustani, ja päätin ottaa itsestäni itselaukaisijalla kuvan, kun en kehdannut pyytää ketään ottamaan kuvaa itsestäni. En kuitenkaan tajunnut, että jalusta oli liian matala, eikä takana olevaa merta näkynyt ollenkaan!

Sillamäessä ja Narva-Jõesuussa kuuli puhuttavan ainoastaan venäjää, joten tuntui melkein kuin olisi ollut Venäjällä. Täällä Toila Spassakin väki tuntuu olevan pääasiassa venäjänkielistä.

Viron kieli se jaksaa naurattaa aina vain. Eilen tavasin hississä luostariretken ilmoitusta.

Oonkohan mie täiskasvanu vai en? Useimmiten tuntuu, että en!

Tuossa lähellä on kivikkoinen ranta, jossa kävin eilen iltasella pienellä piknikillä.

Eilinen loppuilta menikin sitten salilla ja kylpylässä, jossa en tosin hirveän kauan viihtynyt.

Hotellin kuntosali on muuten hotellin kuntosaliksi aivan erinomainen.

Salin nurkassa oli vaaka, ja ihmettelin, kun porukka ravasi salilla kylpytakit päällään punnitsemassa itseään. Kävivätkö he ehkä tarkistamassa, kuinka monta sataa grammaa he olivat saunassa hikoilleet?

Nyt meinaankin taas lähteä kylpylän puolelle. Ihmiseksi, joka ei pidä kylpylöistä, tunnun viihtyvän siellä kovin hyvin. 😀