Näin tanssimme ripaskaa

Olen iloinnut täällä Boliviassa siitä, että minulla ei ole ollut minkäänlaisia vatsavaivoja. En saa ripulia ulkomailla muutenkaan kovin helposti, vaan minulla on taipumus kärsiä ennemminkin siitä päinvastaisesta ongelmasta. Täällä ei ole kuitenkaan ollut sitäkään ongelmaa.

Toissapäivänä ukkeli ehdotti, että menisimme ulos syömään, ja minä olin tietysti heti valmis. Halusin mennä Casa del Gambaan, jossa olimme käyneet jo aikaisemmin, koska halusin vihdoin maistaa maapähkinäkeittoa, sopa de manía. Casa del Gambasta sitä varmasti saisi! Ravintolassa kävi kuitenkin ilmi, että sopa de manía oli tarjolla vain sunnuntaisin ja pyhäpäivinä. Kyllä voi yhden sopan maistaminen olla vaikeaa! Tilasimme siis muita ruokia, ja minä otin jälkiruoaksi sitruunapiirakkaa. Piirakan syöminen kyllä vähän epäilytti, sillä piirakka oli kuorrutettu sellaisella raa'an marengin oloisella mömmöllä. Torttu oli kuitenkin hyvää, joten söin sen viimeistä palasta myöten.

Niinhän siinä sitten kävi, että ruokamyrkytyshän siitä piirakasta tuli. Onneksi ei sentään tarvinnut heittää laattaa, vaikka pahoinvointi olikin sitä luokkaa, että piti nukkua vati sängyn vieressä. Kaiken huipuksi olin edellisenä päivänä tehnyt salilla ilmeisen tehokkaan treenin, ja kipeillä reisi- ja perslihaksilla olikin oikein mukava jumpata pöntölle ja ylös sata kertaa päivässä.

Mietin eilen sängyssä maatessani, että jos minulla olisi Instagram-tili, pitäisi varmaan ottaa itsestäni meikitön sairasselfie, kun eikös ihmisillä ole tapana tehdä niin. Sitten muistin, että onhan minulla tämä blogi! Tännehän voi tunkea kaikenlaista roskaa.

Ripaska-terveisin, Satu ja nalle. (Nallella ei ollut ripaskaa.)

Nyt olen sitten ottanut tämänkin askeleen, että olen esiintynyt internetissä ilman meikkiä. Olenpa emansipoitunut.

Emansipoitumisesta tuli mieleeni, että tein alkuviikosta pienen iskun vaatekaupoille. Olen käynyt Ventura Mallissa monta kertaa, enkä ole koskaan löytänyt sieltä oikein mitään kivaa kesävaatetta. Nyt jouduin kuitenkin ilmeisesti jonkinlaisen mielenhäiriön valtaan, ja ostin viisi (!) puseroa, neljä hametta ja yhdet treenihousut. Ai kamala. Ja hameenhelmat sen kuin lyhenevät: nyt helma yltää enää puoleenväliin reittä.

Peili vääristää jotenkin, koska ei minulla tuollaiset rimppakintut ole.

En ymmärrä, mitä minulle on täällä tapahtunut. Olen aina ennen pukeutunut suhteellisen peittäviin vaatteisiin, kun olen ajatellut, että en ole tarpeeksi hyvännäköinen käyttääkseni esimerkiksi lyhyttä hametta. Nyt kun olen katsellut paikallisia ihmisiä, jotka ovat joskus hyvinkin muhkeita ja muodokkaita ja jotka siitä huolimatta pukeutuvat pieniin vaatteisiin ja myös kantavat itsensä ylpeästi, olen tullut kai siihen tulokseen, että minäkin voin lopettaa itseni häpeämisen. Olisipa tämä tapahtunut 20 vuotta sitten! Elämä olisi ollut varmaan aika erilaista.

Auringonnousun aika on minusta paras aika vuorokaudesta, ja alkuviikosta tulikin herättyä muutamana aamuna sen verran aikaisin, että ehdin näkemään auringonnousun. Aurinkohan nousi alkuviikosta täällä kello 6.02 ja laski kello 18.51.

Yhtenä aamuna satuin näkemään varsin mielenkiintoisen ilmiön: muutama minuutti ennen varsinaista auringonnousua taivaanrantaan ilmestyi viiva.

Olen yrittänyt googlettaa, mistä ilmiöstä tässä voisi olla kyse. Voisikohan kyse olla Novaya Zemlyan efektistä?

Auringonnousu jatkui näin:

Eli kyllä se viiru lopulta palloksi muuttui. 

Valojen ja värien leikkiä toisena aamuna:

Oletteko muuten huomanneet, että Blogger latistaa kuvien värit jotenkin? Tai ainakin minulla käy niin. Ärsyttävää. Näissäkin kuvissa on oikeasti paljon voimakkaammat värit.

Toinen asia, mikä täällä ihmetyttää, on tähtitaivas. Esimerkiksi Orionin tähtikuvio, joka Suomessa harvoin nousee kovin korkealle, on täällä melkein suoraan pään yläpuolella.

Ympyröin Orionin kuvasta selvyyden vuoksi.

Orionin vyön alapuolella (täällä siis yläpuolella, koska tähdistö näkyy täällä Suomesta ajateltuna ylösalaisin) olevat kolme tähteä näkyvät kameralla ihan mukavasti.

Keskimmäinen tähdistä on itse asiassa Orionin kaasusumu, M42, vaikka se ei tässä kuvassa näytäkään tavallista tähteä kummoisemmalta.

Kävin alkuviikosta myös yhdessä vähän kauempana olevassa supermarketissa (kun etsin perunasurvinta!), ja matkan varrelle osui Santa Cruzin yksityinen teknillinen yliopisto, UTEPSA. Nyt kun koulut olivat alkaneet, yliopisto ja sen ympäristö näyttivät varsin erilaisilta kuin aiemmin kesälomien aikaan.

Yliopistoalueelle ei kävelläkään noin vain, sillä vastassa on portit, jotka aukeavat ilmeisesti jonkinlaisella henkilökortilla. Muutenhan minä olisin varmasti käynyt jo yliopistossa sisälläkin.

Nurmikkoalueet olivat minusta varsin viihtyisät ja hyvin hoidetut.

Yliopiston viereisillä kaduilla on opiskelijan kukkarolle sopivia ravintoloita ja internet-pisteitä.

Grilliäkin valmistellaan päivän grillauksiin.

Nuorta rakkautta. 💕

UTEPSAn vieressä on toinenkin yksityinen yliopisto, Udabol, jossa voi opiskella kaikkea psykologiasta turismiin.

Enpä tiedä, mitä tuli kirjoitettua, mutta nyt lähden katsomaan, saisinko alas jotain aamupalan tapaista. Kahviakin yritin jo juoda, mutta se oli huono idea, sillä siitä tuli hirveät vatsakivut. Tukkakin olisi ihan kiva pestä kahden vuorokauden sängyssä möyrimisen jälkeen.

Leppoisaa viikonloppua!

Kaikelle löytyy selitys, kun tarpeeksi tonkii

Oli jotenkin tosi mukava palata Boliviaan, eikä syynä ollut se, että takana oli pitkä ja väsyttävä matka, ja oli kiva päästä vihdoinkin perille. Pieni välimatka auttaa joskus näkemään asiat selvemmin, ja minä tajusin kotiin palattuani harvinaisen selvästi sen, miten paljon inhoan kotiamme Suomessa. Minusta ja ukkelista on tuntunut jo pitkään siltä, että meidän pitäisi muuttaa nykyisestä asunnostamme jonnekin muualle, mutta emme ole vain saaneet tehtyä asialle mitään, kun ukkelikin on ollut jatkuvasti maailmalla. Nämä ajatukset eivät siis ole mitään todellisuuspakoa tai eksotiikan ihannointia, vaikka kyllähän nämä kivat asunnot, joissa olemme saaneet täällä Boliviassa asua, ovat auttaneet tajuamaan asian lopullisesti. On ihan hirveää sanoa näin, mutta inhoan kotiamme sydämeni pohjasta. Ei ole ihmekään, että viihdyn niin hyvin maailmalla, kun oma koti tuntuu vastenmieliseltä paikalta! Minulla ei ole minkäänlaista tunnesidettä kyseiseen paikkaan, enkä haluaisi asua siellä enää päivääkään. Jos ajatusten sanominen ääneen nopeuttaa toiveiden toteutumista ja asioiden tapahtumista, niin sanonpa nyt sitten, että haluan päästä kodistamme eroon niin pian kuin mahdollista. Kiitos ja näkemiin.

Aurinko on nousemassa Santa Cruzin ylle.

Heräsimme ukkelin kanssa ensimmäisenä Bolivian-aamuna kumpikin tosi aikaisin, sillä taisimme olla vielä Suomen ajassa. Tuntuu tosin oudolta ajatukselta, että olisin ollut vielä Suomen ajassa, sillä Suomessa minusta tuntui, etten päässyt Suomen aikaan ollenkaan, vaikka aikaeroa Suomen ja Bolivian välillä onkin vain kuusi tuntia. En nukkunut Suomessa koko ajassa kunnolla, ja olin lopulta aivan zombie. Luulenkin, että unien katoamisessa oli kyse jostakin muusta, ehkä kiireestä, kun piti tehdä kaikki asiat niin lyhyessä ajassa. Suorittaja-Satu heräsi taas, ja yötkin piti suorittaa - jos ei muuten niin alitajuisesti.

Minua hieman huvittaa, kun ajattelen, miten syvästi olen aina inhonnut avokeittiötä ja miten olen aina sanonut, etten haluaisi asua sellaisessa asunnossa, jossa on avokeittiö. Näköjään pystyn kumminkin tinkimään tästäkin vaatimuksesta, jos saan vastineeksi jotakin muuta, mikä miellyttää tarpeeksi. Tässä asunnossahan on avokeittiö (ja juuri sellaista kaikkein avonaisinta mallia), ja meillä olisi ollut mahdollisuus etsiä jokin toinen asunto eikä varata tätä samaa uudelleen. Talon uima-allasalue on kuitenkin niin ihana, että sellaista ei ole missään muualla, ja jo yksistään se vei voiton avokeittiöstä. Kauppojen ja kuntosalin läheisyys ovat myös todella tärkeitä asioita.

Kuntosali tuli entistäkin lähemmäs, sillä vaihdoimme kuntosalia ja otimme taas kuukauden jäsenyyden toiselle salille, joka on ihan naapurissa. Tämän talon yhteydessä on uusi kauppakeskus, Beauty Plaza, jossa avattiin viime kuun 15. päivä kuntosali, joka on auki arkipäivisin 24 tuntia vuorokaudessa. On muuten ensimmäinen ympäri vuorokauden auki oleva kuntosali Santa Cruzissa. Edellisen kuntosalimme aukioloajat olivat varsin kehnot, sillä sali oli sunnuntaisin ja pyhäpäivisin auki vain kolme tuntia, ja ukkelin oli vaikea ehtiä salille. Tämä uusi sali on, jos mahdollista, edellistäkin täyteen ahdetumpi (Boliviassa enemmän on ilmeisesti enemmän), mutta salissa on niin paljon hyviä puolia, että ahtaus on loppujen lopuksi hyvin pieni paha.

Parasta salissa on se, että se on tässä samassa rakennuksessa. Salille mennäkseen ei tarvitse kuin mennä talon ovesta ulos, kiertää kulmassa oleva ravintola ja mennä kauppakeskuksen ovesta sisään ja sieltä hissillä neljänteen kerrokseen. Aikaa salille menoon kuluu korkeintaan kaksi minuuttia.

Sali (on tuossa ylemmässä pyöreässä osassa) ja talo mahtuvat samaan kuvaan.

Kun salin työntekijä esitteli salia meille, hän kertoi, että kaikki (myös esimerkiksi ryhmätunnit) kuuluu hintaan, eikä käyntejä ole rajoitettu millään tavalla. Salilla voisi siis käydä niin usein kuin halusi - vaikka monta kertaa päivässä! Ajattelin, että voi hyvänen aika sentään. Tuommoisten faktojen kertominen minulle on sama kuin jos heittäisi bensaa nuotioon. Toivottavasti osaan hillitä itseni, ettei polveni ole kohta taas romuna tai etten ole vetänyt itseäni niin piippuun, että olen taas ylikunnossa. Toivon hartaasti, että järkeä ja itsehillintää olisi karttunut vuosien varrella sen verran, että pystyn olemaan innostumatta liikaa, vaikka salin houkutukset ovatkin niin lähellä. Täytyy muuten oikein kehua, etten sählännyt nyt salilla ensimmäisellä kerralla mitenkään! Alan ilmeisesti pikkuhiljaa oppia. 🙏

Beauty Plazan kaikki liikkeet eivät ole vielä auenneet, ja sunnuntaiaamuna siellä oli muutenkin varsin hiljaista.

Viinibaari La Petite Bodega.

Resto-Bar Del Alcazar.

Vasemmassa reunassa näkyy pieni leipomo La Panera, josta saa lempparileipääni.

Tätä näin.

Olimme niin aikaisin liikkeellä, että käytävillä ei näkynyt aluksi muita kuin siivoojia. Tässä yhteydessä täytyy muuten mainita, että Bolivia on äärettömän siisti maa. Kaupoissa, asuinrakennuksissa ja sen sellaisissa siivotaan koko ajan, eikä kaduillakaan näy roskia. Täällä on siis ainakin näin siisteysnäkökulmasta katsottuna todella miellyttävä olla.

Kauppakeskuksen seinille oli ilmestynyt karnevaalikuvia, sillä täällä on ensi viikolla karnevaalit. En ole koskaan nähnyt minkäänlaisia karnevaaleja, joten odotan tapahtumaa innolla. Näytteillä oli myös menneiden vuosien karnevaalikuningattarien pukuja. Karnevaaleissa valitaan joka vuosi karnevaalikuningatar, ja tämän vuoden kuningatar, Carla Áñez, kruunattiin eilen.

Eilen ja tänään on ollut aika kuumaa ja aurinkoista verrattuna viime viikkoihin. Nyt on kai jokin korkeapaine, mutta viikonlopuksi on luvattu taas sateita. Kunpa karnevaalien aikaan ei sataisi!

Koska eilen oli niin kaunis ilma, päätimme lähteä Plazalle. Istuskelimme aikamme Plazalla, minkä jälkeen kävimme Irish Pubissa olusilla ja syömässä. Plazalla tarjoutui taas mainio tilaisuus ihmisten katseluun ja kuvaamiseen. Kuvia tulikin otettua melkoinen liuta. Sori siitä. 😀

Meidän eka auto on päässyt palmun alle!

 

Näkymät Irish Pubin terassilta.

Terveysruokaa. Kummallakin.

Olen huomannut, että monissa Santa Cruzin vanhemmista kahviloista, baareista ja ravintoloista on ihan omanlaisensa, vanhahtava tunnelma, ja niissä tuntuu kuin olisi astunut menneisyyteen. Irish Pub oli hyvä esimerkki tästä.

En tiedä, onko tuommoinen tunnelma vanhahtavine sisustuksineen ihan tarkoituksellinen, vai ovatko ravintolat vain jämähtäneet kauas menneisyyteen, kun eivät ole viitsineet remontoida. Ukkeli oli sitä mieltä, että tunnelma kuuluu asiaan, ja ehkä asia onkin niin.

Loppukaneettina vielä semmoinen tieto, että koulujen kesälomat päättyivät tänään, ja 2,8 miljoonaa bolivialaista koululaista ja opiskelijaa aloitti tänään opintonsa. Jotenkin hassua ajatella, että Suomessa odotellaan talviloman alkua, ja täällä kesälomat loppuivat juuri.

Villasukan rauhoittava vaikutus

Perjantai 2. helmikuuta, Frankfurt, hotelli Steigenberger Airport
kello 11.58 paikallista aikaa

Istun tällä hetkellä Frankfurtissa hotelli Steigenbergerissä, vaikka meidän ei pitäisi olla Frankfurtissa ensinkään. Meidän pitäisi olla tällä hetkellä jo melkein Sao Paulossa, mutta kun Suomessa sattui tulemaan eilen pikkuisen lunta. Olen ollut toistaiseksi onnekas ja onnistunut välttämään lumimyräkät ja niistä aiheutuneet viivästykset Helsinki-Vantaalla, mutta tällä kertaa nakki napsahti. Koneemme saapui Frankfurtista ajoissa, ja tilanne näytti siinä vaiheessa ihan hyvältä, kun koneen oli arvioitu lähtevän takaisin Frankfurtiin vain 40 minuuttia myöhässä. Mutta sitten lentokentällä sössittiin useampaankin otteeseen maakaluston kanssa, ja lentomme lähti lopulta melkein kolme tuntia myöhässä. Saavuimme Frankfurtiin melko tarkalleen samaan aikaan, kun Sao Paulon jatkolento lähti Frankfurtista.

Olisin normaalisti stressannut tilannetta hirveästi ja laskenut tunteja ja minuutteja miettien, ehtisimmekö Sao Paulon -jatkolennolle. Tällä kertaa oloni oli kuitenkin todella rauhallinen, ja syynä oli se, että minulla oli mukanani sukkapuikot ja lankaa. Olin nimittäin kuullut, että koneeseen saisi viedä puiset neulepuikot, vaikka metalliset puikot ovatkin kielletyt. Olin tiennyt tämän jo kauan, mutta silti en ollut jostain syystä ottanut koskaan neuletta koneeseen mukaan. Nyt en voi muuta kuin ihmetellä miksi, sillä neulominen säästi minut tälläkin reissulla monelta mielipahalta. Jos olisin vain istunut ja odottanut, olisin tullut kärttyiseksi ja levottomaksi, kun en olisi osannut ajatella muuta kuin sitä, että saattaisimme myöhästyä jatkolennoltamme. Nyt kun käsilläni oli jotain konkreettista tekemistä, ajatuskin kulki jotenkin selvemmin, ja pystyin jopa näkemään tilanteen hyvät puolet. En kyllä enää ikinä lähde lennolle ilman sukkapuikkoja!

Olen tykästynyt nykyään piirakkasukkien neulomiseen. (Ohje löytyy täältä, ja tiimalasikantapään ohje löytyy esimerkiksi täältä.) Piirakkasukkien neulominen on kivan vaihtelevaa, mutta malli on kuitenkin tarpeeksi yksinkertainen, jotta ohjetta ei tarvitse kuljettaa mukana (tietysti sen jälkeen, kun on tehnyt riittävän monet piirakkasukat). Sukat myös syntyvät yhdessä hujauksessa. Harmittelinkin, kun en ollut ottanut enemmän lankoja mukaan, sillä tällä vauhdilla langat loppuvat minulta alta aikayksikön. Sukan varsi ja kantapää oli nimittäin tehty, ennen kuin olimme edes lähteneet Helsingistä. 😀

Sama päivä, Frankfurtin lentokenttä, Senator Lounge, 
kello 18.07

Söimme lounasta hotellin ravintolassa, jonka nimeä en edes yritä lausua.

Nyt olemme päässet taas lentokentälle ja käyneet läpi passi- ja turvatarkastukset. Aikaa koneen lähtöön on vielä monta tuntia, sillä tulimme kentälle tarkoituksella todella aikaisin. Kun virkailija antoi meille eilen illalla uudet liput Frankfurtin kentällä, saimme tämän päivän Sao Paulon -lennolta kaksi viimeistä(!) paikkaa, jotka olivat molemmat ikkunapaikkoja. (Jos noita kahta paikkaa ei olisi ollut, olisimme joutuneet viettämään Frankfurtissa kaksi vuorokautta, sillä Lufthansa lentää Sao Pauloon vain kerran vuorokaudessa.) Virkailija ei voinut muuttaa istumapaikkoja, mutta ukkeli tiesi, että jos tulisimme kentälle tänään ajoissa, saisimme paikat ehkä muutettua.

Jokaisella on varmasti elämässään asioita, jotka aiheuttavat ahdistusta, ja yksi minun ahdistuksen aiheistani on se, jos joudun istumaan lentokoneessa ikkunapaikalla jonkun tuntemattoman vieressä. Vaikka tiedän, että voin pyytää vierustoveria nousemaan ylös milloin tahansa, ikkunapaikalla istuminen tuntuu siitä huolimatta kamalan ahdistavalta. Tuntuu kuin olisin vankilassa! Painajaismaisimpia ovat yölennot. Kun vieruskaveri käy pitkäkseen ja rupeaa nukkumaan sikeästi, olen jumissa vieruskaverin ja seinän välissä. Tuntuu hirveän vaikealta herättää täysin tuntematon ihminen syvästä unesta tai vaihtoehtoisesti yrittää kömpiä hänen ylitseen. Minulla on oltava tieto siitä, että pääsen liikkumaan silloin kun haluan, tai muuten tulen hulluksi. Nyt saan kuitenkin onneksi istua ukkelin vieressä, ja nyt voisin istua ikkunapaikallakin. Ukkelin kun voi tökkiä huoletta hereille milloin vain. 😊

Yksi Frankfurt-vuorokauden hyvistä puolista oli se, että pääsisin Frankfurtiin kaupoille etsimään kenkiä. Minun oli nimittäin pitänyt ostaa maaliskuisiin häihin jotkin hienommat kengät Suomesta, mutta en ollut yksinkertaisesti ehtinyt käydä kaupoissa. Etelä-Amerikasta - tai ainakin Boliviasta ja Brasiliasta - on nimittäin aivan turha etsiä koon 40 kenkiä, sillä suurin koko sikäläisissä kenkäkaupoissa on 39. Jos jokin pari 40-koon kenkiä löytyykin, kengät ovat niin rumia ja vanhanaikaisia, että mieluummin kuljen ilman kenkiä kuin semmoiset jalassa.

Selfie photo box frankfurtilaisessa ostoskeskuksessa.

Bershkassa oli yhtä paljon vaatteita maassa kuin rekeillä. Tästä tunnistaa laadun. 😀

Frankfurtista ei kuitenkaan löytynyt kenkiä eikä mitään muutakaan, mutta tulipahan nähtyä sieltäkin jotakin muuta kuin vain lentokenttä. Knöödeleitäkin tuli maistettua ja pretzeleitä syötyä! Sitä vain jäin miettimään, paistaako Frankfurtissa koskaan aurinko. Frankfurtissa on nimittäin ollut aina siellä käydessäni harmaata ja kylmää.

Olen joutunut nyt lentokentällä kahdesti sellaiseen hipaisutestiin, että läppärini on pyyhkäisty pienellä lapulla, minkä jälkeen lappu on syötetty koneeseen. Koneen on ilmeisesti tarkoitus paljastaa, jos henkilö on käsitellyt viime aikoina räjähteitä tai huumeita. Ukkeli joutui tänään oikein perusteellisiin tarkastuksiin, sillä häneltä pyyhittiin aivan kaikki housunkauluksesta alkaen! Ukkeli matkustaa niin paljon Etelä-Amerikan ja Euroopan väliä, että varmasti jo se yksistään riittää herättämään epäilykset.

Mihinkäs se hiiri oikein katosi?

En taida kutoa sukkia tällä Sao Paulon lennolla, sillä olen juonut pari lasia skumppaa. Saattaisi olla, että piirakkasukkiin saataisiin aivan ennen näkemätön malli, jos nyt rupeaisin neulomaan. Aikaa koneeseen nousuun on jäljellä edelleen reilusti, mutta koska en jaksa enää kirjoittaa, täytyy yrittää keksiä muuta aktiviteettia. Voisin esimerkiksi hakea lisää skumppaa.

Lauantai 3. helmikuuta, Guarulhoksen lentokenttä, Sao Paulo
kello 7.40 paikallista aikaa

Huh. Reilut yksitoista tuntia lentämistä takana, ja olemme vihdoin saapuneet Etelä-Amerikan maaperälle Sao Pauloon. Vielä olisi viimeinen kolmen tunnin rutistus Santa Cruziin. Tämä onkin ollut elämäni pisin lentomatka, joka tulee kestämään kaikkiaan 48 tuntia (jos mitään lisäviivytyksiä ei tule!). Että terveisiä vain sinne Helsinki-Vantaalle. Toivotaan, että tänä talvena ei tule enempää lunta. 😆

Elokuva nimeltä Anna minun syödä sinun haimasi. Tämän on pakko olla hyvä.

Päivä on valkenemassa Brasiliaan.

Saavuimme Brasiliaan varsin näyttävästi. Emme olleet saaneet vielä Frankfurtista maihinnousukortteja Sao Paulo - Santa Cruz -lennolle, ja transit-alueen turvatarkastukseen oli tullut jokin uusi sääntö, jonka mukaan ilman maihinnousukorttia ei pääse suoraan turvatarkastuksen läpi toiseen lähtöterminaaliin. Varausvahvistus ei riitä dokumentiksi, vaan matkustajien pitää suorittaa kaikki maahantulovelvollisuudet ja mennä hakemaan maihinnousukortit ulkokautta. Ei auttanut, vaikka kuinka jankkasimme ja jankkasimme, että ei tämmöistä sääntöä ole ennen ollut. Lopulta raivostuin ja huusin kaikki suomalaiset kirosanat, jotka mieleeni tulivat. En ole taas ihan hirveän ylpeä käytöksestäni. Ukkelikin menetti hermonsa, mikä on varsin epätavallista, ja huusi turvatarkastuksen naiselle, että taidatkin olla ensimmäistä päivää täällä töissä, kun et tiedä mistään mitään.

Kysyimme apua Lufthansan lentohenkilökunnalta, joka oli juuri tulossa lentokoneesta. Tilanne ratkesi lopulta niin, että saimme luvan mennä turvatarkastuksen läpi, jos joku Lufthansa lentohenkilökunnasta tulisi saattelemaan meidät. Ihan naurettavaa. 

Täällä voi vaihtaa vauvansa, jos se ei miellytä.

Sama päivä, lento G3 7714 Sao Paulo - Santa Cruz
kello 10.52

Nyt on ihan hirveä päänsärky, sillä hermojamme koeteltiin Sao Paulon kentällä vielä viimeisen kerran. Kun menimme hakemaan maahantulokorttejamme GOL:n tiskiltä, kävi ilmi, että minulla ei ollutkaan varausta Santa Cruzin lennolle, vaan varaus oli tehty vain ukkelille. Lufthansan työntekijä oli tehnyt Frankfurtissa jonkin mokan, eikä kumpikaan meistä ollut huomannut, että varauslapussa oli vain ukkelin nimi. Lento oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, ja minut pantiin jonotuslistalle. Ukkeli sanoi, että hän ei lähtisi yksin Santa Cruziin, joten näytti siltä, että matkamme pitenisi vielä vuorokaudella. Pääsisimme viettämään yömme taas jossakin Sao Paulon lentokenttähotelleista. Seurasi kaksi piinallisen pitkää tuntia ja hieman suukopua ja muuta kivaa, mutta ihme tapahtui, ja minäkin sain paikan lennolta. Pääsimme koneeseen ihan viimeisellä sekunnilla, kun portin ovet olivat jo sulkeutumassa.

Nyt tarvitsee jännittää enää sitä, tulevatko laukkumme, ja missä kunnossa ne ovat. Tein nimittäin ison annoksen inkivääri-valkosipulitahnaa, ja jos se on levinnyt laukkuun, haju on melkoinen.

Nyt laitan tämän postauksen tulemaan, ja toivon, että se saapuu täältä korkeuksista sinne maan pinnalle. Safkakin näkyy tulevan juuri! Juhuu!