Lähdetään lennolle

En osaa nykyään oikein iloita viikonlopuista, sillä niistä on tullut mahdollisuus tehdä kaikki viikon aikana rästiin jääneet hommat. Minulla on aina pitkä lista tehtävistä, jotka pitäisi saada viikonlopun aikana tehtyä, joten ei ole ihmekään, että lauantaiaamuun herääminen tuntuu usein työltä. Tänä lauantaiaamuna päätin kuitenkin ottaa täydellisen vapaapäivän, kun ukkelikin oli lähtenyt Intiaan. Unohtaisin kaikki velvollisuudet yhdeksi päiväksi ja tekisin juuri mitä minua huvittaa - koko päivän!

Seuraava kysymys oli, että mitä sitten haluaisin tehdä. Vastausta ei tarvinnut kauan miettiä - halusin nimittäin mennä hautausmaalle (kaikki normaalit ihmisethän haluavat suunnata vapaa-ajallaan ensimmäiseksi hautausmaalle). En halunnut kuitenkaan mennä millekään tavalliselle hautausmaalle, vaan halusin mennä jonnekin muualle. Muistelin lukeneeni joskus saksalaisten sotilaiden hautausmaasta, joka sijaitsi Honkanummella lähellä Vantaan vankilaa. Sinne lähtisin!

Hautausmaalta matka jatkui Nissaksen kartanon raunoille, Helsinki-Vantaan näköalaterassille, Ilmailumuseoon ja Jumboon. Tervetuloa minun päivääni! (Varoitus: tämä postaus on pitkä.)

Saksalaisten sotilaiden hautausmaa oli metsän keskellä, ja haudat oli siroteltu polkujen varteen. Keskelle aluetta kallion päälle oli pystytetty iso risti.

Hautausmaalle on haudattu 364 toisessa maailmansodassa ja kuusi ensimmäisessä maailmansodassa Suomen alueella kaatunutta saksalaista. Sinne on myös haudattu 201 saksalaista merisotilasta, jotka hukkuivat Suomenlahdella vuonna 1944 kahden hävittäjäaluksen upotessa. Hukkuneiden nimet on kaiverrettu pyöreällä aukiolla sijaitsevaan muistomerkkiin.

Hautausmaan taustalla on saksalainen Volksbund Deutsche Kriegsgräberfürsorge -niminen järjestö, joka huolehtii maailmasodissa kaatuneiden saksalaisten haudoista eri puolilla maailmaa. Honkanummen saksalainen hautausmaa vihittiin käyttöön vuonna 1963, ja päivää myöhemmin vihittiin käyttöön toinen saksalaisten sotilaiden hautausmaa Norvajärvellä Rovaniemellä. Sotilaiden ruumiit siirrettiin alkuperäisistä hautauspaikoistaan Honkanummelle ja Norvajärvelle.

Hautakivet ovat hyvin yksinkertaisia - useimmissa on nimet, mutta joissakin lukee vain hautaan haudattujen sotilaiden lukumäärä.

Neljä saksalaista sotilasta.

Saksalaisesta hautausmaasta on kirjoittanut myös Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia -blogi. Jos hautausmaan historia kiinnostaa enemmänkin, kannattaa käydä lueskelemassa tuolta lisää.

Kun kerran Vantaalla olin, päätin piipahtaa katsomassa myös Nissaksen kartanon raunioita Hakunilan ja Sotungin rajamailla. Nissaksen kartano rakennettiin vuosina 1912-1913, mutta se tuhoutui tulipalossa vuonna 1935.

Kartanosta ei ole jäljellä muuta kuin perustukset, portaat sekä tämä kreikkalaistyylinen pylväikkö, joka näkyy Hakunilasta Sotunkiin johtavalle tielle. Pylväikkö on aikamoisen huomiota herättävä näky korkealla mäen päällä.

Olin kuullut, että rauniot ovat aika surkeassa kunnossa ja että niistä on tullut nuorison hengailupaikka, ja tämä tuli todettua nyt ihan omin silminkin. Raunioiden kunnostamista on kai suunniteltu, ja pylväikön katto näyttääkin minusta siltä, että sille on mahdollisesti tehty jotain.

Tämä on taas yksi niistä paikoista, joissa mielikuvitus lähtee lentoon ja joissa toivoisi pääsevänsä aikakoneen matkaan.

En viitsinyt tuolla kuitenkaan kovin kauan olla, sillä paikalla oli metelöivää nuorisoa ja joku dokaajakin.

Nissaksen kartanon raunioista on kirjoitellut myös Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia ja Ruosteinen. Käykäähän ihmeessä noiden linkkien takana tutustumassa paikkaan tarkemmin, jos vain kiinnostaa. Itse en viitsi paikasta sen enempää kirjoittaa, kun toiset ovat tehneet jo sen niin hyvin.

Vantaalla kun olin, keksin, että voisin käydä vihdoin Ilmailumuseossakin. Olen joka kerta lentoasemalla asioidessani ja museon kyltin nähdessäni miettinyt, että tuolla pitäisi vielä joskus käydä, ja nyt, minun päivänäni, oli vihdoin aika toteuttaa pitkäaikainen haave. Museolle ajaessani kävi kuitenkin hieman köpelösti, sillä museolle johtava tie oli suljettu, ja päädyin vahingossa lentoasemalle. Sitten mietin, että ei hätä ole tämän näköinen: ottaisin ilon irti tästäkin vahingosta ja kävisin lentoaseman näköalaterassilla, jolla käynnistä olin haaveillut myös pitkään.

Lentokonebongaus eli lentokonespottaus kiinnostaa minua itse asiassa enemmänkin, ja minun oli tarkoitus tänä kesänä käydä lentoaseman liepeillä bongailemassa lentokoneita. Jotenkin se kesä taas mennä hurahti, enkä tullut koskaan lähteneeksi, ja nyt on jo sen verran kylmä, että spottaus taitaa joutua odottelemaan ensi kesään (vaikka tosiharrastajat spottaavat lentokoneita varmaan ympäri vuoden, oli sää mikä tahansa).

Näköalaterassille oli helppo löytää, sillä sinne oli hyvät opasteet. Kuudennesta kerroksesta aukesi ihan mukavat näköalat lentokentän ylle.

No joo, vähän harmaalta näyttää.

Huomasin heti, että paikalla oli myös lentokonespottauksen tosiharrastajia.

Terassin sisätiloissa oli makeisautomaatti ja lentojen lähtö- ja tuloajoista kertovat taulut - ja mukavan lämmin. Ulkona tuuli nimittäin aika paljon, ja vaikka minulla oli paksu toppatakki ja huppu päässä, oli ihan jäätävän kylmä.

Lentojen aikatauluja silmäillessäni huomasin, että olin tullut paikalle vähän huonoon aikaan, sillä lentoja lähti ja saapui kovin harvakseltaan. Näin sentään onneksi joitakin koneita, ettei tullut ihan turha reissu.

Jumbojetti laskeutuu.

Melkein maassa!

Viereistä miestä vakoiltuani ymmärsin myös sen, että tosiharrastajan erottaa kameran lisäksi myös siitä, että hänellä on mukanaan vihko, johon hän kirjaa bongaamansa lentoyhtiöt. Keräileeköhän kukaan enää postimerkkejä?

Siinä se jumbojetti nyt on.

Viereinen mies kuului ottavan lentokoneiden nousuista myös "sarjaotoksia" - hän otti siis automaattisesti monta kuvaa peräkkäin. Se onkin varmasti oikein hyvä idea, ettei kuvista tule tämmöisiä:

Kyllä se vielä äsken siinä oli.

Monta nousua en nähnyt, mutta muutaman kumminkin, ja yhdestä sain jopa kuvan.

Kun olin aikani hytissyt kylmässä, oli aika suunnata vihdoinkin kohti Ilmailumuseota. Museon pihalla oli aika paljon autoja, ja syykin selvisi pian: museossa oli meneillään ilmailukirjallisuuspäivä. Minua ei kirjallisuustapahtuma kuitenkaan kiinnostanut, vaan suuntasin kohti museota, joka koostui kolmesta näyttelyhallista - kahdessa oli pysyvät näyttelyt; yhdessä vaihtuva näyttely. Pysyvät näyttelyhallit eivät olleet lämmitettyjä, joten toppatakilla ja hupulla oli taas käyttöä.

En oikein etukäteen ollut tiennyt, mitä Ilmailumuseossa tarkalleen olisi - vanhoja lentokoneita kai? Pian kävi ilmi, että siellä oli paljon muutakin ja että näyttely oli vieläkin mielenkiintoisempi kuin olin kuvitellut. Jippii!

Seuraavassa kuvassa on Saab Draken -hävittäjäkone vuodelta 1955. Kone on yksipaikkainen, ja sitä käytettiin Suomessa harjoitushävittäjänä.

Tämä taas on käsittelyharjoitusohjus. Punaisessa nauhassa ohjuksen kärjessä lukee "poista ennen lentoa". Pelottavaa.

Tämä taas on Suomen ensimmäinen helikopteri, joka saapui 11.5.1953 Imatran Voima Oy:n ja Ilmavoimien yhteiskäyttöön. Viimeisen lennon kopteri lensi vuonna 1976. Ihmettelen suuresti tuota lasista/muovista kupua: eikö tuommoinen ollut hirveä turvallisuusriski? Metallia sen olla pitää - ainakin näin naisen logiikalla ajatellen. 

Heittoistuimen hätäpakkauksen sisältö.

Melkoiset on varusteet hätäpakkauksessa, kun siellä on kirves, saha ja näemmä suksetkin! (Paremmat varusteet kuin meillä kotona.) Kuivamuonaakin näyttää olevan melko hyvin - on ainakin mustikkakeittoa, hernekeittoa, taloussuklaata ja pinaattikeittoa. Nuo valkoiset pussukat sen sijaan arveluttavat. Mitähän niissä mahtaa olla? Suolaa? Sokeria? Jauhoja?

Lisäpolttoainesäiliö.

Lentokenttäpalomies 60-luvulta.

Saksalainen lentopommi.

Kaikkein mielenkiintoisinta museossa oli minusta Convair 340 -lentokone, joka oli aluksi 44-paikkainen ja myöhemmin 52-paikkainen ja joka saapui Aero/Finnairille 18.5.1953. Kone on tehnyt Finnairin pisimmän työrupeaman, sillä se palveli aina vuoteen 1980 asti. Parasta tässä koneessa oli tietysti se, että sitä pääsi tutkimaan sisältä käsin.

Tervetuloa lennolle!

Sisällä näytti ihan siltä kuin lentokoneessa yleensä näyttääkin. Onneksi haju ei tallentunut valokuvaan - se oli nimittäin tympeä (sellainen ummehtunut).

Penkki piti tietenkin koeistua, ja minusta tuntui, että istuimet olivat jopa hieman mukavammat kuin monissa nykyajan koneissa.

Istuin näköjään varauloskäynnin kohdalla.

Ohjaamoon ei päässyt (kuten ei myöskään vessaan, mikä harmitti minua aivan erityisen paljon), joten ohjaamoa piti kuvata lasiseinän takaa. Siinä kuvatessani koneeseen tuli mies, joka rupesi juttusille ja totesi 50-luvun koneen näyttävän aika samanlaisilta kuin nykyajan lentokoneetkin. Olin hieman eri mieltä, sillä kyllä minusta koneen ikä näkyi koneesta ihan selvästi. Seuraavaksi mies uteli, olinko minä lentoemäntä, mikä tuntui minusta aika absurdilta kysymykseltä. Meneekö se siis jotenkin niin, että Ilmailumuseossa oleva nainen on automaattisesti lentoemäntä?

Näkymä koneen takaosaan.

Koneen keittiö, eli onko kapyysi nyt sitten oikea termi.

Oikea lentoemäntä.

Jostakin syystä minua kiinnostavat suuresti myös lentokoneiden moottorit, vaikka en niistä mitään tajuakaan (muuta kuin että ne ovat isoja). Olisi hienoa ymmärtää moottoreista jotain! Laitan moottoreistakin muutaman kuvan - silläkin uhalla, että viimeinenkin lukija kaikkoaa.

Tämä tässä on ohivirtaussuihkumoottori, jota on käytetty muun muassa Douglas/Boeing DC-9-50-, Boeing 727-200- ja Boeing 737-200 -koneissa.

Sama "sisältäpäin" nähtynä.

Tämä taas on yhdeksänsylinterinen Jupiter-tähtimoottori.

Tuo edellä mainittu Convair 340 oli muuten syönyt tämmöistä:

Eli tähtimoottori näyttää sielläkin olevan. (Mähän tunnen itseni jo ihan asiantuntijaksi. )

Lennonrekisteröinti- ja ohjaamon äänten taltiointilaite (eli musta laatikko).

Nykyisin "mustat laatikot" asennetaan kaikkiin yli 5 700 kg:n maksimilentopainoisiin turbiinikäyttöisiin lentokoneisiin ja helikoptereihin. Ne kestävät kovia iskuja ja yli tuhannen asteen lämpötilaa yli puolen tunnin ajan. Ne on varustettu vesiaktivoidulla akustisella lähettimellä, jonka avulla ne löydetään meren pohjalta. Mustat laatikot ovat aikaisemmin olleet mustia, sillä radio- ja sähkölaitteet on yleensä maalattu mustiksi.

Mustan laatikon taltioimaa tietoa.

Näytteillä oli myös hassuja pikkulentokoneita, jotka näyttivät enemmän tai vähemmän (yleensä enemmän) epäluotettavilta.

Kuvassa on Mignet HM-14 Pou Du Ciel eli "Taivaankirppu", jonka suunnitteli 1930-luvulla ranskalainen insinööri Henri Mignet jokamiehen lentokoneeksi. Keski-Euroopassa näitä koneita valmistettiin satakunta; Suomessa kolme. Konetyyppi asetettiin lentokieltoon vuonna 1936 ja Suomessa kolme vuotta myöhemmin, mitä en kyllä yhtään ihmettele.

Näissä kuvissa olevat koneet ovat yksipaikkaisia alkeisliitokoneita, jotka on poistettu käytöstä vuosina 1964 ja 1957. Hyvin turvallisen ja miellyttävän näköisiä rakennelmia.

Lopuksi piti vielä tunkea itseni Draken-hävittäjä -harjoitussimulaattoriin, jotta sain tuntumaa siitä, miltä tuntuisi olla hävittäjän ohjaksissa. Aika ahtaat olivat paikat hävittäjän ohjaksissa, ja taidankin tyytyä edelleenkin ihan tavallisiin lentokoneisiin. 

Oli kiva päivä!

THE END. 

P.S. Huomasin, että se hirveä sanavahvistus on taas palannut kommentteihin, jotan otan sen nyt taas pois ja kokeilen, kuinka kauan saan olla rauhassa roskapostiautomaattien hyökkäyksiltä.

P.P.S. Jos erikoiset hautausmaat kiinnostavat, käy lukaisemassa myös juttuni sympaattiselta lemmikkien hautausmaalta. 

Kun täti kuolalapun unohti

Yksi syksyn odotetuimmista - ellei odotetuin - tapahtuma koitti sunnuntaina, kun kävimme Lenny Kravitzin keikalla. Vähän nolostellen täytyy tunnustaa, että en ole käynyt aiemmin yhdelläkään keikalla, vaikka festareita on tullut aikoinaan kierrettyä hyvinkin paljon. Mutta tämmöisen suuren artistin "omalla" live-keikalla en ole koskaan käynyt, mutta nyt on sekin aukko sivistyksessä tullut paikattua.

Mikään suuri Lenny Kravitz -fani en ole koskaan ollut, vaikka hänellä monia hyviä kappaleita onkin. Yksi kappale on kuitenkin ollut aina erityisen lähellä sydäntäni, ja jännäsinkin koko illan, soittaisiko Lenny kappaleen, vai jäisinkö nuolemaan näppejäni.

Samalla tuli korjattua toinenkin aukko yleissivistyksessä, nimittäin käynti Hartwall Arenalla. Kovasti olen Arenasta puhetta kuullut, ja sellainenhan se oli: jättimäinen jääkiekkoareena täynnä olutbaareja.

Jos musiikki ei ollutkaan minulle se ykkösmotiivi tulla paikalle, niin oli minulla kumminkin ihan asiallinen syy tulla keikalle: herra Kravitz itse. Suomeksi sanottuna olin siis paikalla silmänilon vuoksi. Keikka oli tässä mielessä - ja muutenkin - oikein onnistunut kokemus, vaikka vielä tunti ennen keikkaa olin miettinyt, että mieluummin jäisin kotiin nukkumaan, kun aamulla olisi kuitenkin aikainen herätys. Milloin minusta tuli tällainen - ihminen, joka ajattelee ensisijaisesti nukkumista?

Väki on valunut pikkuhiljaa olutbaareista odottamaan konsertin alkua.

Ne olutbaarit olivat muuten tupaten täynnä ennen keikan alkua, mutta kai ihmiset tarvitsevat hieman tunnelman nostatusta, jotta jaksavat sitten heilua keikalla. Ilmankos minä sitten istuinkin koko keikan ajan kuin tikku paskassa. Olin ottanut mukaani myös korvatulpat, kun olin jostain lukenut sellaisia suositeltavan, ja olipahan hyvä, että semmoiset toin. Meteli oli nimittäin aivan järkyttävä - en ole eläessäni ollut sellaisessa melussa. Tuntui, että sisuskalutkin tulivat ulos. (Täti se täällä taas valittaa.)

No mutta. Kymmentä yli yhdeksän sammuivat valot, ja tuli tunne, että kohta tässä saattaa tapahtuakin jotain.

Toki pimeydestäkin piti ottaa kuva.

Enkä ihan väärässä ollutkaan. 

Jippii, Lenny on lavalla!

Olin kyllä ihan jumalattoman hieman pettynyt, kun Lennyllä oli päässään aurinkolasit ja yllään pitkä palttoo. Tuliko tästä nyt ihan turha reissu?

Onneksi tilanne korjaantui pian.

Lennyn lisäksi ihastelin shown valoja, jotka alkoivat kyllä jossakin vaiheessa käydä hieman silmiin (ja valoista johtuen - seli, seli - kuvatkin ovat vähän omituisia).

Eikös tämä mene jo melkein taiteesta?

Ja kuultiinhan illan aikana tosiaan sitä musiikkiakin. Olen vähän jäävi arvioimaan showta, kun minulla ei ole (muun konserttikokemuksen puutteessa) minkäänlaista vertailukohtaa, mutta minusta show oli räväkkä - Lenny osaa todellakin laulaa ja esiintyä - mutta ehkä jollakin tapaa tasapaksu ja yllätyksetön. Ehkä odotukseni olivat olleet liian korkealla, ja olin odottanut, että Lenny laskeutuisi lavalle helikopterilla tai että hän riisuisi paitansa kokonaan. (Kyllä elämä on pettymyksiä täynnä.) Asiantuntevamman katsojan mielestä keikka oli kuitenkin "huikea ja mieleenpainuva konserttielämys":

"Viime huhtikuussa 50 vuotta täyttänyt Kravitz veti parituntisen hittikimaran lävitse kokeneen keikarin ottein: maskuliinista uhmakkuutta luontaisiin diivan elkeisiin yhdistellen. Välistä huippukuntoon treenattu kroppa vilkkui näkyvästi löysän hihattoman paidan alta."

"Parituntinen show reviteltiin lävitse ilahduttavan röyhkeällä itsevarmuudella. Kravitzin kaikkivoipaisen rocktähden pinta säröili oikeastaan vain niinä harvoina hetkinä, kun hän avasi yleisölle sanaisen arkkunsa. Väkinäiset ja tylsänpuoleiset lavaspiikit paljastivat, ettei Kravitz karismaattisesta lavapreesenssistään huolimatta ole Robbie Williamsin kaltainen kokonaisvaltainen showmies, joka kykenisi ottamaan yleisön hyppysiinsä pelkän verbaaliikan avulla."

(Iltalehti/Ville Hartikainen)

En minäkään kyllä millään lailla valita: upea kokemushan tuo oli (vaikka en ehtinyt tarpeeksi nukkuakaan ).

Strut-biisin aikana Lenny heitteli juomapullostaan yleisön päälle vettä.

Musiikin ystävää ilahduttivat varmasti myös kitaristi Craig Rossin ja saksofonisti Harold Toddin soolo-osuudet.

Kimppakivaa Craig Rossin kanssa.

Ja sitten Toddin kanssa.

Myös Kravitzin rumpali, Cindy Blackman, oli aika huikea (huomatkaa, että naisella on ikää 55 vuotta!).

Viimeinkin parituntisen keikan loppupäässä se tuli - se minun biisini. Sitä piti oikein jo videoida (en nauhoittanut biisiä kokonaan, kun käsi väsyi).



Yleisö tuntui lämpenevän loppua kohden, ja keikan päätteeksi nähdyn Are You Gonna Go My Wayn aikana yleisö oli jo hyvin messissä.


Kun keikka sitten tuli päätökseensä, oli sellainen tunne, että kyllä tätä olisi enemmänkin jaksanut.

Näkemiin, Helsinki!

Taidanpa ruveta käymään keikoilla useammin. Seuraava sopiva tilaisuus olisi Hartwall Arenalla marraskuun viidestoista päivä. Silloin siellä konsertoivat Matti ja Teppo.

Melkein tuttu TV:stä

Täytyy nyt tuon edellisen blogioksennuksen jälkeen yrittää kirjoittaa vähän myönteisempää tekstiä, kun ei siinä paskassakaan jaksa loputtomiin rypeä.

Sain viime viikolla kirjeen, joka ensin ihmetytti ja sitten huvitti. Kirjekuoren päällä luki lupaavasti "kutsu tv-kuvauksiin". Melkein rupesi jännittämään, kun mietin, että mihinköhän ohjelmaan pääsisin. Rakas, sinusta on tullut pullukka? Suomen kaunein koti? Kaikkien aikojen kosinta? Siivoushullut? Suomen surkein kuski? Vai kutsuttiinko minut sittenkin Ylen uutisiin kommentoimaan Ukrainan poliittista tilannetta?

Jännitys vaihtui kuitenkin pian pettymykseksi, sillä kyse olikin jostakin tylsästä tiedeohjelmasta. En pääsisikään esittelemään sisustustaitojani Suomen kansalle tai jakamaan tarinaa ukkelin romanttisesta kosinnasta. (Jos aivan oikein muistelen, niin ukkeli ei tainnut kosia minua ollenkaan. Homma meni jotenkin niin, että minä sain päähäni, että voisimme mennä vaikka naimisiin, jotta saisimme aiheen juhlia. Olikin muuten kivat juhlat.)

Kirjeessä kosiskeltiin minua Ylen Prisma Studioon, ja aiheena oli keskimääräinen suomalainen elämä. 

"Minä olen Turkka. Valmistelen Ylen Prisma studioon TV1:lle tiedejuttua, jossa tutkin keskimääräistä suomalaisten elämää. Loimme suomalaisesta henkilökuvan, johon sinä sovit täydellisesti kaikkien 5,47 miljoonan suomalaisen joukosta.  − − Jos mietit keskimääräistä suomalaista, mikä elämässäsi on tavallisuudesta poikkeavaa?"

Jos minä olen keskimääräinen suomalainen, niin millainen sitten mahtaa olla epätyypillinen suomalainen? Oikein rupesi pelottamaan, että millaista porukkaa tästä maasta löytyykään.

Keskimääräisyyteni alkoi kiinnostaa sen verran, että piti googlata tuo kyseinen ohjelma. Löysin ohjelmaan liittyvän testin, jolla saattoi testata, oliko uniikki vai tavis.

Testin tulos osoitti, että kyllä se Turkka tietää, mistä hän puhuu: olen testin mukaan vain 13-prosenttisesti uniikki.

"Valitsemiemme muuttujien perusteella olet lähes täydellisen keskiverto. Sinulla on luultavimmin työpaikka, terveelliset elämäntavat, asunto kaupungissa ja vapaata aikaa katsoa esimerkiksi televisiota. Mikäli jatkaisimme kymmenellä lisäkysymyksellä saattaisit kuitenkin lipsahtaa erikoisen puolelle, joten nauti tavallisuudestasi vielä kun voit."

Kyseinen ohjelma keskiverroista suomalaisista tulee muuten ulos ensi tiistaina. Ja selvennykseksi sanottakoon vielä, että minua ei ohjelmassa nähdä. Niin keskiverto en sentään ole, että lähtisin televisiokuvauksiin heti ensimmäisen tilaisuuden tullessa.

Televisiosta tuli mieleeni, että aika ilman telkkaria on mennyt ihan hyvin, vaikka on pakko myöntää, että telkkaria on ollut välillä ikäväkin. Joskus yksin ollessani olisi kiva kantaa ruokalautanen sohvalle ja katsella syödessä telkkaria. Toki läppärin edessäkin voi syödä, mutta läppärin kanssa ärsyttää se ainainen kuulokkeisiin vyöttäytyminen, ja ruoka ja läppäri on muutenkin vähän vaarallinen yhdistelmä. Olen kaivannut telkkaria myös pyykkiä silittäessä ja kuntopyörää ajaessa, joista varsinkaan jälkimmäistä en ole viime aikoina kyllä juuri harrastanutkaan. Kaikesta huolimatta televisiota ei ole meidän huusholliin edelleenkään tulossa. Kai.

Liikunta ei ole maittanut viime aikoina yhtään, enkä tiedä, mitä on tapahtunut sillekin kontrollifriikille, joka oli ennen niin tarkka syömisistään. Nyt en ole jaksanut yhtään välittää siitä, mitä olen suustani laittanut, ja varsinkin makea on maistunut.

Olen monesti miettinyt, että onko mitään järkeä ostaa irtokarkkeja, kun valikoima on aina tämä. Eikö kannattaisi ostaa suoraan suklaalevy?

Sen verran sain kuitenkin itseäni yhtenä päivänä liikkeelle, että kävin kiertämässä Hanikan luontopolun. Metsä on tuonut ennenkin mielenrauhan, ja toivoin, että niin kävisi nytkin. Tällä kertaa metsälenkki ei kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta.

Näin yhdessä puussa tämmöisen erikoisen kuvioinnin. Miten ihmeessä tämä on syntynyt (vai onko joku käynyt kaivertamassa tämän)?

Hanikan luotopolku on harvinaisen monipuolinen luontopolku, ja suosittelen sitä siksi lämpimästi. Erityisen kivaksi luontopolun tekee se, että maasto on niin vaihtelevaa. On mäntymetsää ja kallioita, meren rantaa ja pitkospuita. Pituutta polulla väitetään olevan viisi kilometriä, mutta SportsTracker sai pituudeksi suunnilleen 7 kilometriä. Kiersin luontopolun jo keväällä, ja jo silloin piti tehdä polusta postaus, mikä kuitenkin jäi.

Tässä muutama kuva luontopolun varrelta maaliskuun alusta (huomatkaa lumitilanne!).

Luontopolku on merkitty keltaisin maalausmerkein, jotka on maalattu joko puihin (kuten kuvassa oikealla) tai kallioihin, sekä paikoitellen myös kävyn kuvalla varustetuilla nauhoilla tai viitoilla (polun vieressä vasemmalla). Polku on merkitty hyvin, eikä eksymisen vaaraa juurikaan ole (ellei satu olemaan meikäläinen).

Polun varrella on kylttejä, jotka kertovat alueen historiasta ja luonnosta. Tällä kalliolla näkyy kyltti, joka kertoo jääkauden kallioon jättämistä jäljistä: Hitaasti virtaava jää on muokannut maiseman muotoja ja raapinut kallioita. Myös jäätikön pohjassa kulkeneet kivet ovat pyöristäneet kallioiden piirteitä.

Hanikan siirtolohkare on matkannut jäävuoren pohjassa tälle paikalle noin 12 000 vuotta sitten. Siirtolohkare on kotoisin Viipurin rapakivigraniittialueelta, ja se painaa yli 200 tonnia. Siirtolohkare on yksi suurimmista Espoon reilusta 25 rapakivisiirtolohkareesta.

Kuvassa on muinaisranta: mannerjäätikön vetäydyttyä noin 12 000 vuotta sitten tämä rinne oli veden peitossa. Rinteessä näkyy muinaista rantakivikkoa, josta osa on nyt peittynyt maan alle. Aallot huuuhtelivat kiviä ja huuhtoivat hienon hiekan alemmaksi rinteeseen.

Kieli keskellä suuta.

Vaikka pidän myös kallioista ja metsästä, tämä polun meren lähellä kulkeva osuus miellyttää minua kuitenkin kaikista eniten.

Jos joku innostuu Hanikan luontopolulle menemään, pari varoituksen sanaa on paikallaan. Koska polku kulkee välillä kallioilla, ja polulla on muutenkin aika paljon korkeuseroja, polku ei sovi ihan huonojalkaisille. Kalliot ja pitkospuut saattavat olla myös hyvin liukkaita, varsinkin nyt syksyllä, kun pitkospuille on pudonnut lehtiä. Itsellänikin oli monta kertaa hyvin lähellä, etten lentänyt persiilleni.

Esitteen Hanikan luontopolusta voi ladata täältä ja täältä.

Ei tämä juttu vielä tähänkään lopu. Vielä on nimittäin jäljellä tärkeää kerrottavaa. Näin Meilahdessa opastinkyltin, joka näytti kauempaa katsottuna siltä, että joku oli käynyt sotkemassa sen mustalla tussilla.

Lähempää tarkasteltuna kävi ilmi, että kyltin kuului ollakin tuollainen.

Ihmettelen vain, miten kukaan ehtii ohi ajaessaan saada tuosta mitään tolkkua. En ole ymmärtänyt kyltistä yhtään mitään, vaikka olen tuijottanut sitä tässä viimeiset viisi minuuttia.

Lopuksi voin ilokseni ilmoittaa, että glögikausi on taas avattu. Lemppariglögini (Valio hei, missä viipyvät mun mainostulot?) oli taas ilmestynyt kauppoihin, ja niin päättyi puolen vuoden piinallinen kausi ilman glögiä (join viimeiset glögit huhtikuussa). Tämä glögikausi ei kyllä alkanut kovin hyvin, sillä join glögiä sängyssä läppärin kanssa maatessani ja kaadoin tulikuumat glögit rinnuksilleni. Koska minulla oli päälläni vain ohut t-paita, glögi poltti rintamukseni aika ikävästi. Mitä tästä taas opimme? No, emme tietenkään mitään. Makaan paraikaakin sängyllä glögilasin kanssa.

Olen muuten joutunut ottamaan kommentoinnissa numerovahvistuksen käyttöön, vaikka tiedänkin, että se on erittäin ärsyttävä. Blogiin tuli ennen ehkä neljä, viisi roskapostikommenttia päivässä, mikä oli vielä jotenkin siedettävä määrä, mutta sitten niitä rupesi tulemaan useita kymmeniä päivässä. (Roskapostit ovat anonyymeina tulevia kommentteja, joissa mainostetaan sitä tai tätä ja käsketään klikkaamaan jotakin linkkiä.) Blogger onneksi tunnistaa roskapostit tosi hyvin ja osaa laittaa ne suoraan roskapostilaatikkoon, joten roskapostikommentit eivät tule näkyville blogiin. Jokaisesta tulee kuitenkin ilmoitus sähköpostiin, ja on todella ärsyttävää poistella kymmeniä tällaisia kommentti-ilmoituksia sähköpostista. Ilmoitukset pitää vielä käydä läpi yksitellen, sillä joukossa saattaa olla ihan oikea anonyymin jättämä kommentti. Toinen vaihtoehto olisi estää anonyymien kommentit kokonaan, mutta en mieluusti estäisi kenenkään kommentointia, sillä jokainen kommentti on minulle tärkeä. Kukaan ei varmaan ymmärtänyt alkuunkaan, mikä tämänkin sepustuksen pointti oli, enkä ymmärtänyt sitä oikein itsekään. Joka tapauksessa pahoittelen, että joudutte kestämään sitä numerovahvistusta nyt ainakin jonkin aikaa.

Loppuun vielä yksi kuva auringonnoususta, joka taitaa olla jo ainakin kuukauden takaa. 

Onhan päivä vielä huomennakin?

Täyslaidallinen paskaa

Blogit ovat aina täynnä kaikkea ihanaa: tunnelmallisia kuvia, elämän ihastelua, ikimuistoisia tapaamisia ystävien kanssa, onnellisuutta ja kaikenmoista diipadaapaa. Mietin joskus (aika usein), että mahtavatko nämä elämän ihastelijat salata todellisesta elämästään paljonkin, vai olenko minä ainoa ihminen, jonka elämä on välillä täyttä paskaa. Ainoa, jonka elämä tuntuu menevän päin helvettiä.

En ole viime aikoina juurikaan kirjoitellut, sillä minulla on ollut käynnissä ns. suuri elämänmuutos, joka on pitänyt minut kiireisenä. Kun pahimmat kiireet loppuivat ja alkoi taas uudenlainen jakso elämässä, alkoi vitutus, jollaista en ole aiemmin kokenut.

Nykyään puhutaan paljon mukavuusalueesta ja siitä, kuinka omalla mukavuusalueellaan ei saisi olla. Mukavuusalueelta pitäisi pyrkiä tietoisesti pois, jotta voisi kehittyä ihmisenä. Onhan se nyt ihan kamalan väärin, jos ihminen tuntee olonsa turvalliseksi, ja elämä tuntuu olevan hallinnassa.

Päätin sitten minäkin tulla ulos omalta mukavuusalueeltani, ja tulinkin sieltä melkoisella rytinällä. Eksyin lopulta niin kauas, että voisin sanoa olevani tällä hetkellä Kuussa. Minusta sellainen, joka väittää, että omalta mukavuusalueeltaan ulos tuleminen on sitä, että uskaltautuu kuuntelemaan sellaista musiikkia, jota ei normaalisti kuuntele, ei tiedä mukavuusalueelta poistumisesta yhtään mitään. Tuollaiset puheet ovat pelkkää lässytystä. Vai olenko käsittänyt mukavuusalueelta poistumisen jotenkin väärin, kun uuden etsiminen on herättänyt minussa inhoa, pelkoa ja jopa suoranaista paniikkia? Ehkä olenkin lähtenyt vain liian kauaksi? Ehkä olisi pitänyt vain ruveta harrastamaan laskuvarjohyppyä tai vuorikiipeilyä - kuolemassa kun ei ole mitään pelottavaa; elämässä on.

Tämä kaikki on tietysti johtanut perustavanlaatuiseen itsetutkiskeluun, ja kaikki aiemmat kriisini ovat alkaneet tuntua yhtä pelottavilta kuin postimerkkeily. Kuinka olenkin onnistunut tekemään ihan mitättömistä vastoinkäymisistä niin suuria ongelmia? Eiväthän ne ole olleet mitään näihin nykyisiin verrattuina!

Sekin tässä harmittaa, että sitä aiempaa mukavuusaluettani ei enää ole. Se lakkasi olemasta sillä hetkellä, kun sieltä poistuin. Nyt nimittäin tiedän, että pystyn halutessani niin paljon enempään, ettei se vanha mukavuusalueeni (lue: elämäni) enää tyydytäkään. En todellakaan halua palata vanhaan, mutta edessäkin on tiilimuuri: olen jäänyt jumiin jonnekin entisen ja tulevan välille, eikä kumpaankaan suuntaan ole oikein menemistä. Kuinka monta kertaa ihminen voi aloittaa alusta tuntematta itseään idiootiksi ja epäonnistuneeksi yksilöksi? Lukumääriä en tiedä, mutta minä olen tämän rajan nyt saavuttanut. Koko elämäni on mennyt päin persettä, ja nyt tuli jo paskatkin. (Pahoittelen, etten jaksa pahoitella kielenkäyttöäni.) 

Että terveisiä vaan niille kaikille, jotka lirkuttelevat onnesta soikeina: tällaista on pieleen mennyt elämä. Minun elämäni.

Space: The final frontier

These are the voyages of the Starship Cornholio

Its lifelong mission

To explore strange new worlds

To seek out new life and new civilizations

To boldly go where no man has gone before

Diili

Joku saattaa ehkä muistaa minun valitelleen, kuinka paljon meillä on kaikkea turhaa roinaa ja kuinka meidän huonekalut ovat niin kamalia, että niistä joutaisi melkein kaikista eroon. Nyt voin ilmoittaa, että asiassa on tapahtunut edistystä: saimme tällä viikolla heittää hyvästit vanhalle vuodesohvalle, työpöydälle ja -tuolille, monitorille, telkkarille ja tv-tasolle.

Ukkeli oli jo pitkään suunnitellut laittavansa jonnekin ilmoituksen, että nuo kaikki edellä mainitut annetaan ilmaiseksi - hakijan täytyisi vain järjestää kuljetus ja tulla kantamaan tavarat pois. Suunnitelmassa ei ollut tapahtunut mitään edistystä, kunnes alkuviikosta ukkeli sai yllättävän tarmonpuuskan ja laittoi vihdoinkin ilmoituksen. Eikä mennyt kauan, kun puhelin alkoi piristä. (Kaikesta pääsee näköjään eroon, jos ilmaiseksi antaa.) Ehtona oli kuitenkin, että kaikki tavarat piti viedä kerralla pois: kaikki tai ei mitään.

Pian löytyikin se onnekas, joka halusi tavaramme tulla hakemaan. Onnettaren valittu oli joku intialainen (kuului puhuvan vielä teluguakin, mikä herättikin epäilyksen, että ukkeli taisi suosia jotakin oman kylän poikaa), joka lupasi tulla seuraavana iltana hakemaan tavarat. Ukkeli vihjaisi miehelle, että tämän ei kannattaisi vuokrata kovin kallista pakettiautoa. Minusta meidän kalusteet olisivat kyllä ansainneet arvoisensa kyydin.

Noutopäivän iltana sain sitten kuulla ukkelilta, että tavaroita hakemaan tuleva mies olisi oikeastaan halunnut vain työpöydän ja monitorin, mutta ukkeli oli sanonut, että kaikki oli vietävä; muuten ei tulisi kauppoja. Minua alkoi hieman säälittää: mies tarvitsi vain pöydän ja monitorin, mutta nyt hän joutuisi ottamaan vastaan kaikenlaista muutakin rojua siinä sivussa! Kuvittelin mielessäni sen ilmeen, joka miehen naamalle leviäisi, kun hän tajuaisi tulleensa juuri 60 kiloa painavan television omistajaksi, enkä enää kestänyt. Totesin ukkelille, että tämä eukko lähtee nyt: en kyllä varmasti meinaa olla paikalla, kun mies tulee.

Suoriuduin ennätysajassa pihalle, ja näin siellä vähän eksyneen näköisen intialaisen miehen. Mies tiiraili talojen numeroita siihen malliin, että arvelin, että kyseessä oli juurikin se mies. Panin merkille, että mies ei ollut onneksi mikään kukkakeppi, kuten intialaiset monesti ovat, vaan vähän vantterampi kaveri: tuo jaksaisi ehkä kantaakin jotain. Mies oli pukeutunut erittäin sopivasti muuttohommiin: kauluspaitaan ja suoriin housuihin. Minä painelin autoon ja ajoin kirjastoon.

Vajaan tunnin kuluttua ukkeli lähetti tekstiviestin, että reitti oli selvä: miehet olivat lähteneet. Kävin muina miehinä vielä kaupassa - yritin teeskennellä, että enhän minä ollut oikeasti paennut paikalta, vaan olin tullut vain asioille kirjastoon ja kauppaan. Lopulta suunnistin kotiin miettien, että näinköhän mies oli huolinut kaikkia tavaroita. Ehkä hän oli lopulta ottanut kuitenkin vain sen pöydän ja monitorin.

Eteisessä näytti siltä, että paikalla oli käynyt suuremmankin luokan pyörremyrsky: eteisen matto oli heitetty kylppärin oven eteen kasaan, ja samassa mytyssä oli myös toisen makuuhuoneen matto. Kurkistin ovelta siihen makuuhuoneeseen, jossa vuodesohva ja työpöytä olivat olleet: tyhjä! Sitten menin tarkistamaan olohuoneen ja huomasin, että televisionurkkauskin oli tyhjä.

Ukkeli näpytteli sohvalla läppäriään sen näköisenä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sain kuulla, että tavaroita hakenut mies ei olisi millään halunnut ottaa telkkaria ("minulla on pieni lapsi, joka varmasti hajottaa television"), mutta ukkeli oli pysynyt tiukkana: telkkari oli vietävä. Kaiken lisäksi pakettiauton kuljettaja oli ollut kukkakeppi, ja miehillä oli ollut melkein ylitsepääsemätön paikka saada televisio kannettua ulos. En tiennyt, miten päin olisin ollut, kun kuvittelin mielessäni onnettomia miehiä raahaamassa sitä jättimäistä televisiota. Pyydän anteeksi ja toivon, että meitä ei rangaista tästä teosta kovinkaan pahasti.

Koska meiltä lähti telkkari, eikä sitä monitoriakaan enää ollut (siinä oli myös telkkari), edessä oli uuden telkkarin hankinta. Ukkeli oli katsellut jo kuukausikaupalla kaupoissa telkkareita, joten arvelin, että hän varmaan säntäisi ostoksille heti, kun kaupat vain lauantaiaamuna avautuisivat.

Mutta minä olin saanut jo toisenlaisen idean. Perjantaina imuroidessani (parhaat ideat tulevat siivotessa, hehe) mieleeni oli putkahtanut outo ajatus: tarvitsemmeko me telkkaria oikeastaan lainkaan? Minä katson telkkaria nykyään aika harvoin, kun ei sieltä oikein tule mitään kiinnostavaa minulle. Olen katsonut ohjelmia jo pitkään lähinnä netin kautta, kun netissä voi nähdä ohjelmat heti tuoreeltaan eikä vasta joskus vuosien päästä, kuten suomalaisilta tv-kanavilta. Ukkeli ei katso telkkaria sitäkään vähää kuin minä, joten miksi ihmeessä meidän pitäisi ostaa telkkari, jos ei sitä kukaan kerran katso?

Illalla tein sitten ukkelille radikaalin ehdotuksen: mitä jos emme ostakaan koko telkkaria? Olin ollut varma, että ukkeli oli saanut jo pahan pakkomielteen jostakin tietysti telkkarimerkistä ja -mallista - olihan hän niitä jo kuukausikaupalla metsästänyt - mutta yllättäen ukkeli olikin samaa mieltä kuin minä: emme me mitään telkkaria tarvitse. Ja niin me sitten päätimme kokeilla elämää ilman telkkaria. Sitä vain ajattelee, että kyllä telkkari kuuluu jokaisessa taloudessa olla, eikä tule edes kyseenalaistaneeksi asiaa. On tämä ihmisen elämä kummallista.

Asiasta viidenteen, katselin tuossa yhtenä päivänä ukkelin parranajoa, ja tajusin, miten turhasta olen valittanutkaan. Minä kun olen aina valittanut naisen elämän olevan niin kamalan työlästä, kun naisen pitää ajella kaiken maailman karvoja, hoidella kauneuttaan sun muuta. Mutta meillä naisilla ei sentään kasva parta, jota pitää pahimmassa tapauksessa ajella joka ikinen päivä! Jos minä olisin mies, niin minulta menisi kyllä hermo parran kanssa. Ajatelkaa nyt: jos miehellä menee parranajoon vaikkapa viisi minuuttia päivässä, se tekee kaksi ja puoli tuntia kuukaudessa ja yli 30 tuntia vuodessa! Kuvitelkaapa, arvon naiset, että jyystäisitte karvojanne 30 tuntia vuodessa! Ei herranjestas sentään. Tämän havainnon jälkeen rupesin suhtautumaan miehiin aivan uudella kunnioituksella ja katsomaan sileitä leukoja ihan uusin silmin. Sitä vain ihmettelen, että mitä varten parran pitää ylipäänsä kasvaa miehen naamassa, kun ei sillä kuitenkaan ole mitään virkaa. Onko se jokin jäänne apina-ajoilta?

Tässä ei nyt tunnu tulevan uni silmään millään, mutta omapa on vikani, kun piti mennä lenkille niin myöhään. On vain niin kiva, kun illat alkavat pimentyä ihmisten aikoihin, että oli ihan pakko lähteä raittiiseen syysiltaan harhailemaan. Tulipa siinä samalla otettua muutama valokuvakin.

Näiden syvällisten pohdintojen jälkeen on kai hyvä mennä yrittelemään sitä nukkumista, jotta voi taas herätä iloisena sunnuntaiaamuun ja ruveta odottelemaan, että milloin se sunnuntaiahdistus taas iskee.

P.S. Minulla on ollut jo kaksi päivää kauhea elohiiri peukalossa. Peukalossa. On kamalaa, kun peukalo nykii koko ajan ihan hulluna. Miten ihmeessä tästä pääsee eroon?

Sammalet myllätyt

Satuinpa kuulemaan tässä taannoin, että metsässä on nyt erityisen paljon sieniä. Koska sienet ovat hyviä, ja niiden kerääminen on hauskaa, päätimme viettää eilen rattoisan sunnuntaipäivän sienimetsässä samoillen.

Eilen ei olisi kyllä mitenkään uskonut, että oli syyskuun seitsemäs päivä. Älkää nyt kivittäkö minua, mutta jos nyt ihan rehellinen olen, niin alan olla vähän kyllästynyt näihin lämpimiin päiviin. Auringonpaisteessa ei ole mitään vikaa, päinvastoin, mutta viileämpää saisi olla. Jos en olisi vielä aivan liian nuori saamaan vaihdevuosien oireita, väittäisin, että mummokymmenet ovat alkaneet, kun hikoiluttaa koko ajan niin kovasti.

Ilahduin muuten kovasti, kun törmäsin jokin aika sitten Ilta-Sanomissa juttuun meteopaatista eli sääherkästä ihmisestä. Olen reagoinut säähän aina todella voimakkaasti - ja valittanut asiasta blogissanikin jo useamman kerran. Sateisina, pilvisinä ja varsinkin sumuisina päivinä minut valtaa epämääräinen ahdistus, joka voi olla hyvinkin voimakasta. Tekisi mieli mennä vain peiton alle piiloon maailmaa siihen asti, kunnes aurinko taas näyttäytyy. Olen kuvitellut ahdistuksen syyn olevan jossakin muualla (lapsuudessa tietysti, koska sieltähän ne kaikki ongelmat juontavat), joten oli suuri helpotus, kun sain vaivalleni diagnoosin. (Kuka näitä diagnooseja muuten oikein keksii? Joku eläkkeelle jäänyt psykologi varmaan.)

Aurinko nousi tänäänkin.

Sieniretkelle lähtö muodostui hieman ongelmalliseksi sen takia, että en minä eikä sienikaverini tunne pääkaupunkiseudun metsiä lainkaan. Mihin ihmeeseen sitä osaisi lähteä sieneen? Näppäränä ihmisenä keksin, että Google tietäisi varmasti tämänkin, ja tiesihän se. Nokka kohti Pirttimäkeä! Minulla ei ollut kyllä aavistustakaan, missä moinen Pirttimäki mahtoi olla, mutta kännykkäkartasta sekin sitten selvisi.

Koska sienituntemukseni on tasolla kantarelli-kärpässieni, nappasin mukaani äitini vanhan sieniopasvihon. Olin löytänyt vihon joskus kaappeja siivotessani, ja olin ihmetellyt suuresti, miksi minulla oli äitini vanha sieniopas, kun en käy sienessäkään (muuta kuin joskus Itä-Suomessa, jossa on tarjolla henkistä tukea). Vihkonen on vuodelta yksi tai kaksi, ja sivut ovat jo aika kellastuneet ja repaleiset. Vihko alkaa kannustavasti sanoilla Lehmät sieniä syövät. Eivät ne ihmisten ravintoa ole, ja jatkuu seuraavasti: Sienten käytöstä ruuaksi kuulee yhä mitä mielettömämpiä väitteitä. Miljoonien markkojen arvoiset sienisaaliit jäävät yhä mätänemään metsiin, vaikka esimerkiksi viennille olisivat ovet avoinna Etelä-Eurooppaa myöten. Yleinen käsitys on, ettei sienillä ole mitään ravintoarvoa. Totta on, että kilo sieniä sisältää vain 300-400 kaloria, mutta mikä olisikaan tervetulleempi tieto vaikkapa laihduttajalle. Oikein asiallinen opas siis.

Matkalla Pirttimäkeen huomasimme, että muutama muukin oli päättänyt lähteä sienestämään. Jokainen tienpätkä, johon vain sai auton tungettua, oli jonkun sienestäjän miehittämä. Parhaassa tapauksessa autoja saattoi olla samassa ryppäässä kuusikin. Emme viitsineet jäädä samoille apajille, joten ajoimme Pirttimäen ohi, kunnes vastaan tuli ensimmäinen vapaa pysäköintimahdollisuus. Ämpärit käteen ja metsään! Pian kävi kuitenkin ilmi, että pyöriskelimme erään talon pihassa, joten kaasutimme pois paikalta. Ajoimme edemmäs ja tulimme Velskolaan - toinen paikka, jonka olemassaolosta en ollut tiennyt. Mietin, että kylläpä tätä Espoota riittää. Löysimme melko suuren parkkipaikan, jolla ei ollut yhtään autoa, joten lupaavalta näytti. Sienestäjät olivat saapuneet.

Metsä ei kuitenkaan näyttänyt oikein lupaavalta, eikä sieniäkään tuntunut löytynyt. Mutta sitten löysin yhden sienen, jonka satuin myös tunnistamaan: karvalaukku! Pudotin saaliin ylpeänä ämpärin pohjalle. Tästä se lähtisi!

Käykäähän kaivamassa suurennuslasit, jos ette muuten näe. Se ON sieni.

Muita sieniä ei kuitenkaan löytynyt, mikä tietysti harmitti. Kuulin, että parkkipaikalle ajoi toinenkin auto ja sen jälkeen vielä kolmaskin, ja minulle tuli kiire kiivetä ylös mäkeen, etteivät muut sienestäjät vain näkisi minua. Tulisivat vielä kyselemään, olinko löytänyt sieniä, ja minulla olisi ämpärin pohjalla vain yksi vaivainen karvarousku. Miten noloa!

Jäin vakoilemaan kukkulalle puiden taakse ja näin, kuinka sienestäjät menivät polkua pitkin toiseen suuntaan. Huokaisin helpotuksesta, mutta sitten tajusin, että päässäni käveltiin. Sain syyllisen kiinni, ja paha aavistukseni kävi toteen: hirvikärpänen! Hirvikärpäsiä oli paljon, ja ne tunkivat joka paikkaan - hiuksiin, sieniämpäriin ja kaula-aukosta sisään. Yritin sohia ja listiä niitä, mutta eihän niiltä lähtenyt nirri millään. Samassa hädässä tajusin myös, että sienikaverini oli hävinnyt näkyvistä ajat sitten, ja minulle tuli kiire lähteä etsimään häntä. Lähdin laskeutumaan kukkulalta, mutta arvioin pudotuksen väärin: jalkani lipesi kostealla sammalikolla, ja tulin kierien rinnettä alas. Oksat rymisivät siihen malliin kuin metsässä olisi loikannut isompikin hirvi. Iskin polveni johonkin - tietenkin sen saman, joka on kipuillut jo ennestäänkin - ja vaatteetkin likaantuivat, mutta suurimmat kolhut sai kuitenkin ylpeyteni. Onneksi kukaan ei ollut sentään näkemässä v-tyylin alastuloani. Jonkin ajan kuluttua tajusin vilkaista ämpäriini ja huomasin sen olevan tyhjän. Se ainoakin sieni oli pudonnut kyydistä.

Sienikaveri löytyi onneksi kännykän päästä, ja kun hänenkään saaliinsa ei ollut erityisen mairitteleva, ehdotin, että mitä jos lähdettäisiinkin Espoon Keskuspuistoon. Siellä olisi ainakin metsällä kokoa. Riittävä koko on todettu ihan omakohtaisesti useammankin kerran, sillä Keskuspuiston-lenkkeilyni on päättynyt melkein joka kerta eksymiseen. Olin alun perinkin ajatellut, että voisimme mennä sienestämään Keskuspuistoon, mutta olin hylännyt ajatuksen, kun olin ajatellut Keskuspuiston olevan niin keskeisellä paikalla, ettei siellä mitään sieniä enää olisi. Nyt tuttu Keskuspuisto alkoi tuntui kuitenkin oikein miellyttävältä vaihtoehdolta.

Kun pääsimme Velskolan metsästä ulos parkkipaikalle, totesimme, että meidän jälkeemme tulleilla oli tainnut olla vähän kiire metsään: heiltä oli jäänyt auton takaovi auki. Kuinka joku oli saattanut unohtaa autonsa oven selkosen selälleen?

Emme osanneet tehdä asialle mitään, ja lähdimmekin hetken ihmettelyn jälkeen menemään. Parkkipaikalta pois kurvatessamme huomasimme parkkipaikan laidalla ison kyltin, jossa ilmoitettiin parkkipaikan olevan yksityisaluetta: pysäköinti oli 60 euron sakon uhalla kielletty.

Keskuspuistossa olin viisastunut vahingosta sen verran, että päätin ottaa mukaani vain muovipussin. Hetken samoiltuamme tapahtui ihme: löytyi ensin yksi karvalaukku, sitten toinen ja kolmas. Saimme karvalaukkuja ja kangassieniä lopulta niin paljon, että ämpäri tuli melkein täyteen. Reissu ei ollutkaan loppujen lopuksi mikään turha, ja taas tuli todistettua sekin, että on ihan turha lähteä metsää edemmäs sieneen. Kaiken lisäksi Keskuspuistossa ei ollut ensimmäistäkään hirvikärpästä!

Metsässä näkyi muutama muukin sienestäjä, ja nyt ei sentään tarvinnut piiloutua, kun oli saalista, mitä esitellä. Sain leikkiä sieniasiantuntijaakin, kun törmäsimme pariskuntaan, joka oli vain ottamassa valokuvia sienistä. Pariskunta ei kuulemma uskaltanut kerätä sieniä, kun ei tuntenut niitä, ja nainen olikin kovin kiinnostunut saaliistamme ja siitä, mitä olimme löytäneet. Kun hän kuuli meidän löytäneen karvarouskuja, hän halusi nähdä, miltä karvarousku oikein näytti, ja minähän mieluusti esittelin. Tunnustin toki, että en ollut minäkään mikään sieniasiantuntija, mutta kannustavasti selostin, että karvarousku on sellainen sieni, mitä aloittelijakin voi kerätä, kun "tässä on nämä karvat, joista ei voi erehtyä".

Älkääkä nyt vain sanoko, että tämä ei olekaan karvarousku!

Kohtasin metsässä myös epämieluisan näyn. Maastossa liikkui jokin nauhamainen otus, ja pian äkkäsin sahalaitaisen kuvion sen selässä. Kyy! Mitä kyy metsässä tekee - eivätkö ne paistattele päivää vain kallioilla? Ei tänne saa tulla sienestäjiä säikyttelemään! Oikeasti en kuitenkaan osannut edes säikähtää, kun ensimmäinen ajatukseni oli, että käärmeestä piti saada kuva. Varmasti karhun kohdatessanikin ajattelisin ensimmäiseksi, että nyt äkkiä kamera esille. (Tähän kohtaan piti tulla kyyn kuva, mutta en saanut kuvaa millään ladattua, vaikka kuinka yritin. Joudutte siis luottamaan sanaani. Kuva ei tosin ollutkaan mikään erityisen onnistunut, joten tämä ei ole mikään maailmanloppu.)

Yhteenvetona voisin sanoa, että oli oikein kannattava ja mukava sienestysreissu. Lähtisin kyllä toistekin. Siitäkin huolimatta, että löysin vielä illalla päästäni yhden hirvikärpäsen.