Kouvola

Ajelin loppuviikosta taas vaihteeksi tänne Itä-Suomeen, enkä vähiten siksi, että pakastemarjamme olivat aika lailla finaalissa. Tällaisessa tilanteessa on varminta suunnistaa kohti äiskän pakastinta, josta löytyy marjoja ja mehuja joka lähtöön.

Yleensä en viitsi neli-viisituntisen ajomatkani aikana paljon pysähdellä, mutta nyt päätin kerrankin ajella ihan ajan kanssa ja käydä pienellä muistelumatkalla Kouvolassa. Asuin Kouvolassa viisi- ja puolivuotiaaksi asti, ja kaupungissa tuli käytyä hyvin useasti sen jälkeenkin. Muutimme Kouvolasta nimittäin kuuden kilometrin päähän Korialle, ja Kouvola oli muuton jälkeenkin meille lähin kaupunki.

Jossakin lehdessä (olisiko ollut City-lehti) äänestettiin joskus siitä, mikä on Suomen tylsin (vai olisiko ollut rumin) kaupunki. Kouvola voitti äänestyksen kirkkaasti. En tiedä, ansaitseeko kaupunki oikeasti ihan tällaisen arvonimen, mutta en ole itsekään koskaan kaupunkia mitenkään erityisesti rakastanut.

Kaupungissa on kuitenkin yksi paikka, joka on aina viehättänyt minua ja jossa olen aina viihtynyt. Kyseessä on Kouvolan sydän - rautatieasema.

Olen matkustanut eniten Kotka-Kouvola -väliä, mutta myös Helsinkiin tuli ajeltua junalla aina silloin tällöin. Junaliikenne Kouvolasta Kotkaan piti lopettaa jo kauan sitten, mutta junaliikenne jatkuu onneksi edelleenkin.

Pidän rautatieasemista (ja lentoasemista) muutenkin, sillä niihin liittyy aivan erityinen tunnelma. Lähtemiseen ja tulemiseen liittyy monenlaisia mielentiloja ja elämäntilanteita, ja itsekin muistan monenlaisia tunnelmia, jotka liittyvät omiin junamatkoihini. Siksi kai näen yhä vieläkin silloin tällöin Kouvolan asemasta unta.

Aseman vieressä on edelleenkin vanha höyryveturi, joka on ollut samassa paikassa niin kauan kuin muistan. Kyseinen veturi on peräisin vuodelta 1929, ja se kuului valmistusmäärältään Suomen suurimpaan höyryveturisarjaan (Tk3). Näitä vetureita kutsuttiin myös Pikku-Jumboiksi, ja osa niistä jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle talvisodan jälkeen. Kouvolan aseman höryveturi on ollut samassa paikassa vuodesta 1970 lähtien (ja sen se on näköinenkin).

Rautatieasema ei ollut muuttunut paljonkaan, mikä on toisaalta aika erikoista, ja toisaalta taas ymmärrettävää. Rautatieasema on joka tapauksessa vain läpikulkupaikka, joten mitä sitä turhaan muuttelemaan.

Asemaravintolat Monttu ja Vintti olivat nekin edelleen olemassa.

Teksti aseman sinisellä valaistuksella varustetun vessan seinästä.

Venäjän-junien lähtemiset ja saapumiset tuntuivat aina erityisen jännittäviltä, sillä Venäjän-junia leimasi eksotiikka: ne veivät rajan taakse tuntemattomaan, ja junatkin olivat aivan erinäköisiä kuin suomalaisjunat. Ravintolavaunujen ikkunoissa roikkui kunnon verhot, ja ravintolapöydillä oli maljakoissa kukkia. En ole koskaan käynyt sisällä venäläisessä junassa, joten voin vain kuvitella, millaista siellä on mahtanut olla.

Mutta Venäjän-junat eivät ole enää entisellään. Helsinki-Pietari -väliä liikennöi nykyään Pendolino-junan näköinen Allegro, ja venäläinen Tolstoi-juna liikennöi enää kerran päivässä Helsingin ja Moskovan väliä. Tolstoistakin on kadonnut entisten Venäjän-junien persoonallisuus - Tolstoi näytti enää vain junalta.

Aseman lähtölaitureiden alla kulkee tunneli, joka oli tismalleen yhtä ankea kuin muistin sen olevankin. Seiniin maalattujen eläinhahmojen oli ilmeisesti tarkoitus piristää tunnelinäkymää.

Harrastin joskus teininä mustavalkokuvausta, ja kävin silloin muutaman kerran Kouvolan aseman ratapihalla kuvailemassa ikivanhoja junanvaunuja. Päätin käydä katsomassa, olisiko aseman liepeillä vielä näitä vanhoja junia, mutta kuten arvata saattoi, ne oli viety muualle ratapihalta kuljeksimasta.

Vanha veturi ratapihan liepeiltä kuitenkin löytyi.

Tämä on Dr14-mallinen dieselveturi, ja kyseisen mallisia vetureita rakennettiin 24 kappaletta 1960-luvun loppupuolella. Näitä vetureita käytettiin erityisesti raskaissa ratapihatehtävissä vaihto- ja järjestelytöissä. Vetureita käytetään ilmeisesti vieläkin, sillä ne saneerattiin vuosina 2002-2005 nykypäivän vaatimuksia vastaaviksi.

Rautatiemuisteloista siirryin kaupungin keskustaan, joka - toisin kuin rautatieasema - oli muuttunut aika lailla vuosien saatossa. Silmiinpistävin muutos oli ehkä se, että yksi keskustan tärkeimmistä kaduista, Kauppalankatu, oli muutettu kävelykaduksi.

Kouvolalainen nuoriso viettää nykyään perjantai- ja lauantai-iltansa ilmeisestikin eri tavoin kuin minun nuoruudessani. Silloin harrastettiin nimittäin pillurallia, ja Kauppalankatu oli yksi pillurallin keskeisimmistä kaduista. Pilluralli tarkoitti sitä, että kierrettiin yhtä ja samaa lenkkiä monta kertaa illassa - ne, joilla oli auto ja ajokortti, kiersivät lenkkiä kavereidensa kanssa autolla, ja nuoremmat (tai autottomat) kiersivät samaa lenkkiä jalan. Matkan varrella tavattiin tuttuja ja tuntemattomia, ja jos oli oikein onnekas, saattoi päästä jonkun (pojan) kyytiin.

Näin jälkeenpäin ajateltuna pillurallin idea - että kierretään yhtä ja samaa rundia monta kertaa illassa - tuntuu kertakaikkisen naurettavalta. Mutta ehkä tuolloin ei ollut muuta mahdollisuutta tavata muita nuoria, kun ikääkään ei ollut vielä niin paljon, että olisi päässyt baariin. En tiedä, harrastetaanko pillurallia enää missään, vai onko se somen ja muiden nykyajan ajanviettokeinojen myötä aivan sukupuuttoon kuollut laji.   

Omalla kohdallani pilluralli-intoa vähensi huomattavasti se, että viimeinen bussi Korialle lähti aivan liian aikaisin. Vaihtoehtoina oli siis lähteä kotiin juuri silloin, kun meno alkoi olla ns. parhaimmillaan, tai pummata kyyti joltakin. Useammin kuin kerran ratkaisimme pulman ystäväni kanssa niin, että talsimme yön pimeydessä kuuden kilometrin matkan Kouvolasta Korialle. Voin kertoa, että kävelymatka ei ollut mikään illan kohokohta. 

Kauppalankadulla sijaitsi ennen Mannerin kahvila, jota muistelen erityisellä lämmöllä. Siellä tuli käytyä lähes jokaisen Kouvola-käynnin yhteydessä, ja pullavalintakin oli yleensä aina sama: ihanan kuohkea ja croissantmainen kermapulla, jonka sisällä oli runsaasti kermaa ja hilloa. Nyt ei Kauppalankadulta saa enää kermapullia, ei ainakaan Mannerin kahvilasta, sillä kyseisen kahvilan tilalle on tullut massiivinen ja persoonaton Coffee House.

Lopuksi päätin vielä pyörähtää vanhoilla kotikulmilla.

Entinen kotikatu.

Tästä on tullut kuljettua useammankin kerran...

Hauskin muistoni Kouvolasta on se, että sekä viereisessä talossa että vastapäätä tien toisella puolella asui kaksi samanikäistä, minua vanhempaa tyttöä, ja kummankin nimi oli Liisa. Tytöt kävivät leikkimässä kanssani, ja jossain vaiheessa he rupesivat myös pitämään minulle koulua. Koulurakennuksena toimi takapihallamme oleva varastorakennus. Liisojen opetus oli ilmeisen tehokasta, sillä opin heidän ansiostaan ensin kirjoittamaan ja sitten myös lukemaan.

Vaikka aikoinani suorastaan inhosin Kouvolaa, tunnen näitä kuvia katsellessani melkein lämpöä kaupunkia kohtaan. Aika kai todellakin kultaa muistot?

Loppu on musta

Joskus (aika usein itse asiassa) kyseenalaistan oman järkevyyteni. Millainen ihminen ajattelee ensimmäiseksi palaneen autiotalon nähdessään, että tuonne on pakko päästä? Nähtävästi sellainen kuin minä. Jokin autiotaloissa vain viehättää, eikä silläkään ole näköjään väliä, vaikka talo olisi palanutkin. Kyllä palaneesta talostakin jotain katsottavaa löytyy. Edes pääsy kielletty -kyltit tai -nauhat eivät pysäytä. Ehkä olisi aika hankkia vähän järkevämpiä harrastuksia?

Tämän kyseisen autiotalon bongasin viime viikonloppuna. Se oli ihan moottoritien vieressä, joten eihän siinä auttanut muu kuin mennä tutkimaan taloa lähemmin.

Pihapiirissä oli neljä rakennusta, kaksi asuinrakennukselta näyttävää, yksi vaja sekä ilmeisesti jonkinlainen autotallirakennus. Autotallirakennus oli säilynyt parhaiten, ja asuinrakennukset olivat palaneet pahimmin.

En tiedä, mikä tämänkin talon tarina mahtaa olla - oliko talo hylätty jo siinä vaiheessa, kun se paloi, vai asuttiinko siellä vielä silloin? Paloiko talo vahingossa, vai poltettiinko se? Jos pitäisi veikata, arvaisin, että talo oli jo palohetkellä hylätty, ja talo tuhopoltettiin. Sekin jäi arvoitukseksi, milloin talo on mahtanut palaa.

Autioissa taloissakin on aina jonkinlaista liikettä. Tämänkin talon hiiltyneistä kattoparruista tiputteli vesipisaroita, katosta ja seinistä roikkuvat paperinpalaset lepattivat tuulessa ja vinksallaan olevat laudat natisivat. Juuri kun olin ottamassa kuvaa tästä vajasta, oikealla oleva ovi aukesi itsekseen (tuulen voimasta, tai ehkä sieltä tuli joku ulos...), ja säikähdin melkoisesti.

Pihapiirin ulkopuolella oli kaikenmoista roinaa, ja luulen, että aluetta on käytetty kaatopaikkana, ja ulkopuoliset ovat tuoneet sinne rojujaan. Tuskin metsän keskellä olisi muuten ollut esimerkiksi ihan ehjältä näyttävä telkkari.

Alueelle rakennetaan nähtävästi uusia taloja, sillä tien vieressä oli siitä kertova kyltti. Poislähtiessäni pelästyin vielä toisenkin kerran pahanpäiväisesti, kun kuulin jotain ääniä. Helpotuksekseni äänten aiheuttajaksi paljastuikin orava, joka tillitti minua oksalta uteliaasti.

Surullisesti päättyi tämän talon tarina.

Hyvät naiset ja herrat, ladies and gentlemen

Tänään vietetään taas naistenpäivää, joka on mielestäni yksi vuoden turhimmista juhlapäivistä. Miten tätäkin päivää oikein juhlistaisi? Kaivaisiko esille kynsilakat, hilepurnukat ja kreppiraudat ja hipsuttelisi korkeissa koroissa koko päivän? Vai tiedottaisiko miehelle, että tänään on naistenpäivä, jotta tämä voisi käydä ostamassa suklaata, kukkasia tai pitsialushousut siitä hyvästä, että hänen vaimonsa on nainen? Vai lähtisikö naisporukalla ulos juhlimaan ja puhuisi naisten juttuja - mitä ikinä ne sitten ovatkin?

Lehdet aloittivat naistenpäivästä jauhamisen jo monta päivää sitten, ja Iltasanomissakin oli päivän kunniaksi lukijakysely parhaista kehuista, joita naiset ovat saaneet. Siitä tuli mieleeni äskettäin lukemani Roman Schatzin kuvaus suomalaisesta naisesta:

(Ote on kirjasta Suomesta, rakkaudella. Kiitos, Marra, lukuvinkistä!)

"Älä yritä hurmata suomalaisnaisia ulkonäölläsi tai käytöstavoilla. He lakkaavat luottamasta sinuun, jos kiinnität heihin liikaa huomiota. Muista olla välillä yrmeä ja äksy. Älä kutsu heitä kauniiksi, se on nimittäin epäilyttävää. Kehu heitä älykkäiksi ja voimakkaiksi, sillä sen he osaavat ottaa vastaan."

Kylläpä kuulosti tutulta! Olin luullut olevani jotenkin outo ja poikkeuksellinen, kun olin aina kokenut ulkoiseen olemukseeni kohdistuvat kehut äärimmäisen epäilyttävinä. Eihän sellaisella, joka kehuu ulkomuotoani, voi olla mitään muuta kuin taka-ajatuksia. (Tosin en olekaan mikään kaunotar, joten ehkä on syytäkin olla epäluuloinen!)

Schatzin havainnosta päätellen suomalaisnaisten epäluuloisuus ulkonäkökehuja kohtaan on kuitenkin ilmeisesti yleisempää kuin olin luullutkaan, koska mistä mies olisi tuommoisen väitteen temmannut, ellei hän olisi törmännyt eläviin esimerkkeihin? Mieluummin minäkin kuulisin miehen suusta olevani esimerkiksi fiksu tai hauska, ainakin jos kyseessä on vieraampi mies, koska nuo väitteet voisin vielä jotenkin uskoa, eivätkä ne kohdistuisi naiseuteeni. On helpompi uskoa olevansa hyvä jätkä kuin viehättävä nainen. Tosin harvoinpa sitä vieraammat miehet tulevat naimisissa olevalle, baareissa luuhaamattomalle naiselle mitään imelehtimäänkään: kyllä olisikin epäilyttävää, jos autokorjaamon heppu kehuisi silmiäni tai naapurin mies sääriäni.

Ukkeli kehut ovat kuitenkin eri asia. Ukkeli on kehuissaan hyvin säästeliäs, mutta joskus hän yllättää ja sanoo spontaanisti jotain niin kaunista, että hämmennyn. Ensimmäinen reaktioni on kuitenkin tässäkin tapauksessa epäilys: vitsaileeko ukkeli tai vittuileeko hän peräti? Kun huomaan hänen olevan ihan tosissaan, tulen onnelliseksi ja mietin kuulemaani vielä pitkän aikaa. Ukkelin antamiin kehuihin myös uskon, kehui hän minussa mitä tahansa.   Hän taitaa tosin olla hieman puolueellinen, mutta väliäkö tuolla. Kiva, että joku on joskus minunkin puolellani.

Totuuden nimessä on sanottava, että olen itsekin hyvin säästeliäs kehujen antamisen kanssa, ehkä vieläkin säästeliäämpi kuin ukkeli. Miksi en kehu häntä - tai ylipäänsä muita ihmisiä - useammin? Kyllä miehetkin varmasti ilahtuisivat kehuista. Toisaalta luulen, että naiset kaipaavat kehuja ja myönteistä palautetta miehiä enemmän, ehkä jopa tarvitsevat sitä (arvostusta, prkl!). En nyt tarkoita kehumisella mitään jatkuvaa suitsutusta, vaan sellaisia pieniä, mukavia kommentteja, joihin on aihetta mutta jotka jäävät aivan liian usein sanomatta. Usein sitä tulee vain ajateltua mielessään, että kylläpä toinen teki tai sanoi kivasti, ilman että tuo ajatuksensa julki, vaikka hyvin tietää, kuinka toinen ilahtuisi.

Ehkä kehumattomuuden takana on jonkinlainen (suomalainen?) pelko siitä, että toiselle nousee neste päähän ja että tämä ylpistyy, jos saa kuulla liikaa kehuja. Parempi siis vain jakaa kehujaan säästeliäästi, ettei kukaan vain kuvittele itsestään liikoja! 

Joka tapauksessa: hyvää naistenpäivää kaikille niille, jotka sitä juhlivat! Oma naistenpäiväni taisi juuri muuttua miestenpäiväksi, joten yritetään nyt viedä tämä sitten sellaisena loppuun asti.

Paistakoon aurinko päiväänne (täällä sataa räntää)!

Vesi vanhin voitehista

Joidenkin mielestä ihmisen hyvinvointi alkaa vatsasta, ja olen kyllä asiasta täysin samaa mieltä. Jos vatsa ei ole kunnossa, koko kroppa tuntuu voivan pahoin.

Nautinnoilla on ilmeisestikin aina hintansa, ja minä olen maksellut nautintojen seurauksia nyt vatsavaivojen muodossa. Viime viikko oli syömisen suhteen erittäin epämääräinen, ja tuli syötyä paljon makeaa ja muutenkin sellaista, mikä ei normaaliin ruokavaliooni kuulu.

Rupesin muuten tässä eräänä päivänä oikein miettimään omaa perusruokavaliotani, ja totesin, että se taitaa olla aika askeettinen. Pidän kyllä hyvästä ruoasta, mutta pääasiassa elän aika kurinalaista elämää - ainakin ruoan suhteen.

Rantakauden lähestyessä ravintolassa kannattaa valita pieni ja kevyt annos.

Ongelmat alkoivat kuvan annoksesta. Normaalisti syön lihaa aika harvoin, ainakin jos vertaa keskivertosuomalaiseen, mutta joskus mieleni minun tekevi ihan kunnon pihviä. (Oletteko muuten katsoneet Farmi-ohjelmaa? Minusta on käsittämätöntä, että joillakin on niin kova lihanhimo, että sen takia pitää ruveta oikein eläimiä teurastamaan. Tämä on tietysti tekopyhistelyä, koska teurastetusta eläimestähän se minunkin lihani tulee, mutta minulle ei kyllä ikinä tulisi niin kovaa lihanhimoa, että rupeaisin ihan omakätisesti eläimiä tappamaan. Kyllä on säälittävää: liha maistuu niin kauan kuin ei tarvitse nähdä eläimen kuolevan minun ruokani tähden.)

Nyt kun näin ravintolan listalla tyrkyllä olevan neljänneskilon painoisen pihvin, en voinut vastustaa, vaan päässäni naksahti: lihaa. Pihvin kanssa en tietenkään voinut valita vihersalaattia tai uuniperunaa, jotka olivat nekin vaihtoehtoina, vaan minun oli saatava ranskalaiset, joita tulikin sitten aivan hervoton kasa. Tässä oli sellainen logiikka, että rehuja ja uuniperunoita voin syödä kotonakin. Kun kerran ravintolaan on lähdetty, niin silloin on syötävä kunnolla! (Varmaan jo ymmärsittekin, että käyn ravintolassa aika harvoin.) 

Seuraavana päivänä minusta tuntui sitten siltä, että vatsassani oli iso kivi. Kun loppuviikon syömisetkin olivat erittäin epäsäännölliset ja epämääräiset, tunne vain paheni viikon loppua kohti. Lopulta vatsa ei toiminut enää kunnolla, vaan tunsin olevani kumipallo, joka luoksesi pompin. Vatsa tuntuu pienenkin syömisen jälkeen niin täydeltä, että pelkään räjähtäväni. Ihan tätä en kyllä tilannut.

Kun karmeaa oloa oli jatkunut tarpeeksi monta päivää, päätin kokeilla, josko veden juominen parantaisi oloni. Juon normaalisti vettä luultavasti aivan liian vähän, sillä en oikein pidä veden mausta. Janoon juon vettä kyllä oikein mieluusti, sillä kylmä vesi on minusta ehdottomasti paras janojuoma. Mutta en pystyisi koskaan harjoittamaan sellaista veden pakkojuomista, että yritetään saada jokin tietty litramäärä päivässä täyteen ja kanniskellaan vesipulloa mukana joka paikkaan.

Veden juomasuositukset ovat minusta nekin vähän hämmentävät, kun eri lähteissä näkee suositeltavan hyvinkin erilaisia määriä. Joidenkin mukaan 1-2 litraa vettä riittää, mutta jotkut neuvovat juomaan jopa kahdesta kolmeen litraan päivässä. Veden tarve varmasti vaihtelee eri ihmisillä, mutta mistä sen itselleen oikean määrän sitten tietää? Oma järkeni sanoisi, että ihminen juo silloin tarpeeksi, kun ei ole jano, mutta janoakaan ei ilmeisesti voi käyttää riittävän vedensaannin mittarina. Jos tuntee janoa, silloin on kyse kuulemma jo nestevajauksesta, ja on tavallaan liian myöhäistä juoda. Pitäisi siis juoda, vaikka ei olisi janokaan.

Minua hämää myös se, että joissakin lähteissä puhutaan tarvittavasta vesimäärästä ja nestemäärästä, ikään kuin ne olisivat yksi ja sama asia. Päivän aikana juodaan paljon muutakin kuin vettä, ja kaikki juotu sisältyy tietysti nestemäärään. Mutta kuinka paljon on pakko juoda ihan puhdasta vettä, ja onko sitä pakko juoda noin fysiologisesti ottaen ollenkaan? Jos joisin pelkästään vain muita juomia kuin vettä - esimerkiksi kivennäisvettä, kalorittomia limuja, mehua, maitoa ja kahvia - kuukahtaisinko ennen pitkää veden puutteeseen, vai sisältäisivätkö muut juomat sekä ruoan mukana tullut neste sen verran vettä, että se riittäisi? Tyhmiä kyselen, tiedän sen.

En yleensä "muista" juoda päivän aikana vettä tarpeeksi, joten päätin nyt viikon alusta täyttää aamuisin puolentoista litran pullon vedellä. Sen pitäisi olla sitten iltaan mennessä tyhjä. Päivän mittaan vettä lipitellessäni muistin pian sen toisenkin syyn, miksi en juurikaan vettä juo: joudun ravaamaan vessassa vähän väliä. En ymmärrä, kuinka päivittäin litratolkulla vettä juovat selviävät päivästään kunnialla! Itse en meinaa uskaltaa lähteä vessasta metriä kauemmas, kun hätä voi yllättää missä ja milloin vain (ja sitten kun se tulee, se on kova).

Veden juonnin lisääminen ei ainakaan toistaiseksi ole mitenkään kohentanut oloani, eikä vatsa ole toiminut yhtään paremmin, päinvastoin: vesi on tehnyt vatsasta entistä raskaamman pallon. Kohtahan tässä voisi kuntopalloksi muuttua. Aion kuitenkin jatkaa vesikokeilua vielä ainakin viikon loppuun, koska voihan tässä olla kyse siitäkin, että keho reagoi muutoksiin hitaasti.

Mutta ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin: glögikausi nimittäin jatkuu! Joku ehkä muistaa, kuinka panikoin lokakuun lopussa, kun en löytänyt sokeritonta glögiä kaupoista. Luulin, että sokerittoman glögin valmistus oli lopetettu, mutta lopulta kävikin ilmi, että glögisesonki ei ollut vielä edes alkanut.

Nyt on nolona tunnustettava, että olen venyttänyt glögikautta täältä toisestakin päästä: kävin vielä viime viikolla hamstraamassa sokeritonta glögiä yhdestä kaupasta, jossa tiesin sitä vielä olevan myynnissä. Hintakin oli pudonnut murto-osaan. Mitä ihmettä: eikö maaliskuu olekaan otollisinta aikaa glögimyynnille?

Glögistä tulikin mieleeni, että minullahan on kaapissa vielä joulutorttuaineitakin. Jos leipoisi glögin kaveriksi parit tortut, olotilanikin voisi muuttua kiinteästä nestemäiseksi, koska eikös se luumukin edistä vatsan toimintaa. Haha. Seuraavaksi voisinkin sitten kipaista metsästä kuusen ja koristella sen.

Leipääntynyt matkanjärjestäjä

Matkustaminen on kivaa, ja matkojen suunnittelu on melkein paras osa matkaa. Joskus sekin käy kuitenkin työstä.

Ukkeli sai joskus viime vuonna idean, että lähdetään puolen suvun kanssa jonnekin Etelä-Eurooppaan lomailemaan. Puoli sukua tarkoittaa tässä ukkelin siskoa ja veljeä ja heidän lapsiaan sekä kolmea, neljää serkkua perheineen. Jos kaikki lähtisivät mukaan, meitä olisi yhteensä parisenkymmentä henkeä. Meidän piti lähteä jo viime kesänä, mutta ajankohta ei silloin sopinut kaikille. Tänä vuonna matkan suunnittelu aloitettiin ajoissa, ja jotenkin kummassa minä huomasin yhtäkkiä olevani se, joka oli matkan suunnittelusta pääasiallisesti vastuussa. Eihän siinä mitään - matkojen suunnittelu on kivaa, ja minä olen nähnyt Eurooppaa aika paljon, joten minulla on alueesta myös eniten kokemusta. Tarkoituksena oli, että minä valikoisin muutaman paikan ja ehdottaisin niitä sitten muille.

Tajusin kuitenkin hyvin pian sen, että on aivan eri asia suunnitella matkaa esimerkiksi minulle ja ukkelille kuin isolle ryhmälle, josta osaa en ole koskaan edes tavannut. Kaiken lisäksi matkalaisten iät vaihtelevat kolmen ja viidenkymmenen vuoden väliltä (lapsia on aika monta), ja kaikille pitäisi olla tarjolla jotakin, joten epätoivo meinasi iskeä heti alkumetreillä.

(Kuvat ovat Sisiliasta kuuden vuoden takaa.)

Matkakohteen valintaa ei yhtään helpottanut se, että olin kuullut tarinoita samaisten sukulaisten aiemmista, mönkään menneistä matkoista. Kerran nämä sukulaiset, jotka asuvat kaikki Amerikassa, olivat vuokranneet mökin jostakin, ja nuoriso oli meinannut kuolla tylsyyteen, kun heillä ei ollut mökillä mitään tekemistä. Nyt olisikin tarkoitus valita sellainen paikka, jossa olisi tekemistä kaiken ikäisille. Suunnitelmana oli myös jakautua ryhmiin sen perusteella, mikä tekeminen ketäkin kiinnostaa. Olisi seikkailuhenkisten ryhmä, joka voisi kokeilla esimerkiksi riippuliitoa ja muita seikkailullisempia juttuja, ja olisi urheilullisten ryhmä, joka voisi vaikkapa pelata tennistä ja tehdä vaelluksia luonnossa. Sitten olisi myös nähtävyyksistä kiinnostuneiden ryhmä sekä chillailijoiden ryhmä.

Yksi serkku ilmoitti haluavansa vain maata rannalla drinkkilasi kädessään, ja minä vähän ihmettelen, missä tarkoituksessa mies meinaa rannalla maata, kun ruskettua hän tuskin haluaa (on jo tarpeeksi ruskea). Ehkä mies haluaa vain nautiskella baarin antimista ja katsella vähäpukeisia naisia, mikä sekin kuulostaa vähän oudolta, koska miehellä on vaimo ja kaksi pientä lasta. Serkun tuntien selitys voi kyllä hyvinkin pitää paikkansa, joten hän saa perustaa ihan oman, rantaleijonien ryhmänsä.

Kyseisen serkun mukaantulo on kuitenkin hyvin epävarmaa, sillä hänen vaimonsa haraa kovasti vastaan, mikä ei ole mitään uutta sekään, sillä tämä vaimo on oikea vastarannan kiiski muutenkin. Hän on aiheuttanut sukutapaamisissa ongelmia ennenkin, mikä saattaa johtua ihan kielimuuristakin. Vaimo on nimittäin kotoisin Pohjois-Intiasta, eikä hän puhu äidinkielenään telugua, kuten miehensä ja tämän suku, ja kielipuolena on hyvin helppo tuntea itsensä ulkopuoliseksi ja vetää sen seurauksena herneitä nenään. Sen tiedän ihan omasta kokemuksestakin (t. nimim. aika monta hernepussia tuhonnut). Pari päätyi yhteen opiskeluaikoinaan, sillä he opiskelivat kumpikin samassa opinahjossa lääkäriksi. Kyseessä on suvun nuorison toinen rakkausavioliitto - toinen on tietysti minun ja ukkelin. Rakkausavioliitoista puheen ollen: ei sovi unohtaa sitäkään, että myös appivanhempien avioliitto on rakkausavioliitto. Se on minusta aika käsittämätöntä, kun ajattelee, miten sovinnainen intialainen yhteiskunta on tuohon aikaan (1960-luvun lopussa) mahtanut olla. Ihan täytyy nostaa hattua anopin ja appiukon vanhemmille, että he olivat niin avarakatseisia, etteivät puuttuneet lastensa puolisoiden valintaan. 

On melkein huvittavaa ajatella, että kaksi niin erilaista sukua kuin serkun ja tämän vaimon suku ovatkin päätyneet lastensa avioliiton kautta yhteen. Serkun vaimon perhe on hyvin moderni ja länsimaalaistunut, kun taas serkun äiti (anopin nuorempi sisar, jonka mies kuoli yli 10 vuotta sitten) on kouluja käymätön ja maalla kasvanut, eikä hänen käyttäytymisensä ole mitenkään viimeisen päälle hiottua. Minusta anopin sisar on ihana ja aito ihminen, mutta ns. sivistyneiden ja koulutettujen intialaisten silmissä hän on varmaankin täysi juntti.

Kävimme kerran kylässä serkun vaimon vanhemmilla Bangaloressa, ja minulta meinasi mennä jauhot suuhun, kun en ollut ollenkaan tottunut niin länsimaistuneeseen menoon. Vanhemmat nimittäin tarjosivat meille (minulle ja ukkelille) juotavaksi olutta, vaikka kello oli vasta yksitoista aamupäivällä. Siinä sitten jutustelimme olutta juoden - minä, ukkeli, serkun vaimon vanhemmat sekä heidän vähän yli parikymppinen poikansa. Kokemuksieni mukaan intialainen nuoriso nauttii alkoholinsa vanhemmalta sukupolvelta salassa, ja tilanne tuntui siitä syystä todella absurdilta. (Ukkelin perheessä tosin ollaan tämänkin suhteen vapaamielisempiä, ja ukkeli ja hänen kaverinsa juovat alkoholia appiukonkin nähden, vaikka pientä häveliäisyyttä onkin havaittavissa.)

Mutta nyt eksyin todella kauas varsinaisesta aiheesta.

Kulutin lomakohteita vertaillessani aika monta tuntia, kun yritin miettiä, mikä voisi olla sellainen paikka, jossa olisi jokaiselle jotakin. Vaikka netti helpottaa tiedonhakua nykyään huomattavasti, se myös tavallaan hankaloittaa matkakohteen löytämistä, sillä löytämäänsä tietoon saa aina suhtautua hieman epäluuloisesti. Hienot nettisivut ja kauniit kuvat saattavat antaa paikasta liioitellun hyvän kuvan, ja taas vastaavasti jokin paikka saattaa jäädä varjoon ihan vain sen takia, että siitä ei löydy tietoa tai että se ei ole kuvissa ja ihmisten kertomuksissa edukseen.

Epätoivo iski: kuinka pystyisin valitsemaan lomapaikan tuommoiselle ihmisryhmälle netin, matkaopaskirjojen ja muiden matkalaisten kokemusten perusteella? Ihmisten kokemukset kun voivat nekin olla hyvin erilaiset - siinä missä yksi haukkuu jonkin paikan aivan lyttyyn, toinen kehuu sen maasta taivaaseen. Vaikka kuinka yrittäisi lukea rivien välistä, on mahdoton tietää, mikä mahtaa olla se absoluuttinen totuus, ja onko sitä edes. Olisi tietysti parasta, jos paikoista olisi omakohtaista kokemusta tai jos voisi käydä tutustumassa paikkoihin etukäteen, mutta se kun ei oikein onnistu. Omista matkoistani Manner-Eurooppaan on jo sen verran aikaa, että kokemuksistani ei juurikaan ole hyötyä, ja muutenkin taisin katsella paikkoja lapsena vanhempieni mukana hengaillessani varmasti aivan eri silmin kuin nyt. Eipä tullut silloin nuorena mieleen ajatella, että tämä näyttääkin juuri sellaiselta paikalta, johon voin tuoda intialaiset sukulaiset sitten parinkymmenen vuoden päästä.

Olin valmis jo melkein luovuttamaan, mutta sain sitten kuitenkin raavittua kasaan jonkinlaisen listan, jota ehdotin sukulaisille: Portugali (lähinnä Albufeira), Kreeta (tarkemmasta paikasta en vielä oikein päässyt selvyyteen), Sardinia (tätä kyllä hieman epäröin) sekä Napolin ympäristö Manner-Italiassa (tätä epäröin vieläkin enemmän). Napolin ympäristössä olisi paljon kaikkea mielenkiintoista katsottavaa (mm. Pompeiji, Vesuvius, Capri ja Ischia, Amalfin rannikko), mutta paikka taitaisi olla enemmänkin aikuiseen makuun. Käsittääkseni alueella ei ole myöskään isoja ja matalia rantoja, joten mikään erityisen lapsiystävällinen kohde se ei taida siinäkään mielessä olla. Portugalin suhteen oli vähän oma lehmä ojassa, sillä rakastuin aikoinani Lissaboniin, ja olen aina tahtonut sinne uudestaan. Lisäksi ajattelin, että muutkin varmasti tykkäisivät Lissabonista. Albufeirassa taas olisi ilmeisesti aika hyvät rannat, ja kaiken lisäksi Espanjakin olisi lähellä, joten sielläkin voisi halutessaan piipahtaa.

Laitoin listan menemään sukulaisille, kun ajatukseni oli, että he voisivat tutustua paikkoihin ja ilmoitella minulle, mikä paikka heitä erityisesti kiinnostaisi. Sitten voisimme siirtyä suunnittelun seuraavaan vaiheeseen ja alkaa miettiä tarkkoja päivämääriä, matkalle lähtijöitä, majoitusta, lentoja ja aktiviteetteja. Reilun viikon päästä tuli vastaus, joka hieman tyrmistytti: "Päätä sinä, kun sinä tunnet Euroopan varmasti paremmin kuin me. Meille on aivan sama minne mennään, kunhan paikka vain on lapsiystävällinen."

Tuntuu aika hurjalta ajatukselta päättää tuommoisen poppoon lomakohde ihan yksinäni, koska minä olen sitten myös tavallaan vastuussa siitä, että paikka on hyvä ja sopiva. Aikuiset pystyvät aina joustamaan ja sopeutumaan, mutta entäs jos lapset ja nuoret eivät viihdykään valitsemassani paikassa? Kukaan tuskin tulisi syyttelemään minua, vaikka paikka ei olisikaan kaikkien mieleen, mutta tuntisin kuitenkin epäonnistuneeni paikan valinnassa ja pilanneeni muiden loman. Enpä siis tiedä, miten tästä eteenpäin - minne lähdetään ja lähdetäänkö ylipäänsä mihinkään. Itselläni on sellaiset fiilikset, että jäisin mieluummin kotiin kuin lähtisin matkalle. Enpä olisi uskonut, että joskus koittaa tämäkin päivä, että koti houkuttelee enemmän kuin matkalle lähtö.