Parvekekyttäilyä

Kun asuimme tammikuussa anoppilassa, yksi mielipuuhistani oli tarkkailla kadun tapahtumia parvekkeelta. Erityisesti minua kiinnostivat kadulla liikkuvat kauppiaat, jotka kauppasivat milloin mitäkin. Kauppiaita liikkui kadulla runsain mitoin joka päivä, varsinkin aamupäivisin, ja minusta oli hassua, että esimerkiksi vihanneksia ei tarvinnut välttämättä lähteä ostamaan ollenkaan kaupasta, kun ne tuotiin parvekkeen alle. Kadulla kulkiessaan myyjät huutelivat, mitä tuotetta he kauppasivat, jotta ihmiset tietäisivät heidän olevan lähistöllä ja tulisivat ostoksille. Olin aiemminkin kuullut tämmöisten kaupustelijoiden olemassaolosta, mutta en ollut koskaan asunut sellaisella alueella, jossa olisin nähnyt heitä ihan livenä. Siksi heidän tarkkailunsa oli minusta niin kovin hauskaa puuhaa.

Myyjillä oli aivan oma nuottinsa, sellainen natiseva yksitoikkoinen äänenpaino, jota ei voi oikein kuvailla mitenkään. Usein huudosta ei saanut mitään selvää, ja silloin piti sännätä parvekkeelle katsomaan, liikkuiko kadulla esimerkiksi herneiden myyjä, koska juuri sellaista nyt kaivattaisiin. Jos myynnissä oleva tuote näytti kiinnostavalta, tuotteen hinnan saattoi vielä varmistaa kotoa käsin - tietenkin huutamalla parvekkeelta alas kadulle. Jos hintakin tuntui sopivalta, tarvitsi vain ottaa kukkaro käteen ja kipaista alas kadulle.

Aika monet kauppiaat liikkuivat polkupyörällä.
Myynnissä lehtivihanneksia ja sen semmoisia.

Toiset liikkuivat kärryn kanssa.
Tomaatteja, sipuleita, munakoisoja ja perunaa.

Siivousvälineitä(kö).

Riisimyyjä oli laittanut hinnan hauskasti näkyviin niin, että se näkyi ylös parvekkeillekin. Riisimyyjän tunnisti siitä, että hän kilkutti aina kulkiessaan kelloa huutelemisen sijaan.

Sapota-hedelmiä.
Puistossa ollut nainen tuli kadulle ostoksille.

Paperinkerääjämies.

Jos liikkuvia kauppiaita ei oteta lukuun, anoppilan kadulla oli muuten aika hiljaista (toisin kuin meidän kadullamme, jossa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, hihii), mutta kyllä siellä joskus jotain muutakin näkyi.

Läheisen koulun oppilaat ilmeisesti välitunnilla.

Esimerkki intialaisesta autonpesusta: ämpäriin laitetaan hieman vettä, rätti käytetään ämpärissä ja sitten aletaan jynssätä. Kokonaisen auton pesuun menee vettä ehkä viidestä kymmeneen litraan, mikä on aivan loistava juttu, sillä täällä on jo nyt huutava pula vedestä, vaikka kesä on vasta aluillaan. Helpotusta vesipulaan on luvassa vasta kesäkuussa, kun sadekausi alkaa.

Tankkiauto tuo asukkaille juomavettä.

Vedestä valui kadullekin sen verran, että ainakin yksi koira sai sammutettua janonsa.

Meidän kadullamme ei katumyyjiä näe, mutta täällä onkin paljon mielenkiintoisempaa katseltavaa, josta ehkä myöhemmin lisää.

Lopputili intialaisittain

Appivanhemmilla on ollut puolisen vuotta sama autonkuljettaja, nuorehko mies, joka ei paljon ylimääräisiä puhele mutta joka ajaa ihan suhteellisen hyvin eikä kolhi autoa kovin paljon. Nyt tuo työsuhde on kuitenkin katkolla, sillä mies teki helmi-maaliskuun vaihteessa katoamistempun. Mies kävi helmikuun viimeisenä päivänä hakemassa palkkansa, minkä jälkeen häntä ei ole töissä enää näkynytkään.

Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun autonkuljettaja jätti tulematta töihin. Hän on hävinnyt pari kertaa ennenkin teille tuntemattomille pariksi päiväksi mutta palannut kummankin kerran jälkeen muina miehinä takaisin töihin, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Jälkimmäinen kerta tapahtui tammikuun alussa, jolloin mekin asuimme anoppilassa, ja minä tietysti epäilin heti, että kaveri oli ollut vähän viihteellä ja jäänyt sen takia saikuttamaan. Nuorukainen ei kuitenkaan kuulemma ollut mikään örveltäjä vaan hyvin uskonnollinen muslimi ja sen lisäksi vielä sangen työteliäskin: hänellä oli täyspäiväisen autonkuljettajan homman lisäksi vielä toinenkin työ, sillä hän jakoi aamuisin sanomalehtiä puoli viidestä puoli kahdeksaan.

Tämän viimeisimmän katoamisen jälkeen aloimme spekuloida, oliko autonkuljettaja lähtenyt mahdollisesti käymään kotikaupungissaan, oliko hän sairastunut vai oliko hän ottanut ehkä lopputilin. Miestä ei saanut kiinni kännykästäkään, mikä ei sinänsä ollut mitään uutinen, koska hän ei koskaan muulloinkaan pitänyt puhelintaan auki, vaikka appivanhemmat kuinka pyysivät. Miehellä oli aina sata ja yksi selitystä sille, miksi hänen puhelimensa ei ollut päällä. Mikä ihmeen autonkuljettaja se sellainen on, jota ei voi soittaa tulemaan paikalle mihinkään? Appiukko joutui esimerkiksi sopimaan aina kuljettajan kanssa etukäteen, että tule sinne-ja-sinne siihen-ja-siihen aikaan tietämättä ollenkaan, olisiko hän itse saanut siihen mennessä asiansa hoidettua. Kuljettajan taka-ajatuksena saattoi olla se, että hän sai näin ostettua itselleen "omaa aikaa" tiettyyn kellonlyömään asti, koska ilman puhelinta kukaan ei voinut häiritä häntä ja käskeä häntä lähtemään yllättäen johonkin. Vapaa-aika työaikanahan on varsin tavoiteltava olotila, vai mitä? Vapaa-aikansa kuljettaja saattoi käyttää omiin pikku harrastuksiinsa, kuten elokuvalehtien lukemiseen jalat auton ikkunasta ulos sojottaen.

Kun kuljettajan katoamisesta oli kulunut useampi päivä, alkoi näyttää yhä varmemmin siltä, että hän oli ottanut lopputilin tyypilliseen intialaiseen tapaan: katoamalla kuin tuhka tuuleen. Appivanhempien viimeistä edellinen autonkuljettaja otti lopputilin ihan samalla tavalla: hän ei yhtenä päivänä vain enää ilmestynyt töihin. Appivanhemmat soittelivat miehen kotiin ja kyselivät tämän vaimolta miehen tilanteesta, mutta vaimo "ei tiennyt" miehestään mitään. Myöhemmin appivanhemmat saivat kuulla autonkuljettajan siirtyneen jonkun toisen leipiin, mutta uusi paikka ei syystä tai toisesta ilmeisesti miellyttänytkään herraa, koska hänellä oli pokkaa tulla pyytämään appivanhemmilta työtään takaisin! He eivät kuitenkaan enää ottaneet kuljettajaa takaisin, sillä mies oli aikamoinen häröilijä muutenkin. Kaiken lisäksi hän oli surkea kuski, ja hänellä oli aina joku betoniporsas lähdössä kyytiin. Loppujen lopuksi oli siis hyvä, että hänestä päästiin eroon.

Ei ole elämä ollut aina ihan helppoa tämän viimeisimmän autonkuljettajan kanssakaan. Mies suostui tulemaan töihin vasta puoli kymmeneltä, ja seitsemältä päivän piti olla pulkassa. Mies ei voinut joustaa työajoistaan yhtään, ja esimerkiksi silloin, kun me saavuimme joulukuun viimeisenä päivänä lentokentälle aamuvarhaisella, appiukko joutui palkkaamaan lentokenttäkeikalle toisen kuljettajan. Kello yhdeltä autonkuljettajan piti saada pitää tunnin tauko, koska hänen piti käydä moskeijassa rukoilemassa. Appiukkokin sai lounaansa yleensä vasta kuljettajan moskeijakeikan jälkeen. Hyviä ja luotettavia kuljettajia tuntuu olevan kovin vaikea löytää, ja siksi appivanhemmat olivat ylipäänsä sopeutuneet kuskin erityisvaatimuksiin.

Kun kuljettajaa ei parin päivän jälkeenkään näkynyt, tulimme melko pian siihen tulokseen, että kuljettaja oli todellakin ottanut lopputilin. Maanantaina, kun katoamisesta oli kulunut viisi päivää, olin lähdössä anoppilasta ja tulossa juuri hissistä ulos, kun näin hämmästyksekseni samaisen autonkuljettajan ajamassa anoppilan parkkipaikan läpi vanhalla skootterillaan. Minä katsoin kuljettajaa erittäin yllättyneesti - ja hän katsoi vähintäänkin yhtä yllättyneesti takaisin. Olin ilahtunut: kuski oli palannut takaisin! Kun ukkeli soitti illalla vanhemmilleen, kävi kuitenkin ilmi, että autonkuljettaja ei ollut käynyt näyttäytymässä appivanhemmille ollenkaan, vaan hän oli ajellut anoppilan parkkipaikalla muuten vain. En voinut käsittää, mitä hittoa mies siellä enää pyöri, mutta anoppi epäili, että kuljettaja oli tullut uteliaisuuksissaan katsomaan, olivatko appivanhemmat palkanneet uuden kuljettajan. Outo tyyppi.

Minä en mitenkään käsitä tätä intialaista lopputilin ottotapaa, että häivytään vain sanaakaan sanomatta. Eikö ihmisillä ole sen verran selkärankaa, että he pystyisivät ilmoittamaan reilusti työnantajalleen, että tämä poika lähtee nyt nostelemaan? Vai pelkäävätkö he, että työnantaja ei suostukaan päästämään heitä lähtemään? Vai tulisiko ilmoittamisesta enemmän ongelmia kuin siitä, että häipyy mitään sanomatta? Tällainen ihmeellinen säätäminen on yksi syy siihen, miksi meillä ei ole autonkuljettajaa, kotiapulaista tai muitakaan työntekijöitä. Minulla ei riittäisi kärsivällisyys sen miettimiseen, mahtaakohan autonkuljettaja tai kotiapulainen tulla töihin tänään vai ei. Mutta tästä aiheesta saisi varmaan jo toisen postauksen.

Erilainen holi

Holia juhlittiin Intiassa eilen, mutta meillä on ollut nettiyhteys poikki useamman päivän ajan, ja siksi tämä postaus pyrkii ulos vasta nyt.

Holi on yksi hindujen suosituimmista juhlista, ja sen juhlinta on varsin näkyvää, kuten melkein kaiken muunkin juhlinta Intiassa. Holia sanotaan värien juhlaksi, sillä holia juhlitaan lähinnä niin, että ihmiset sotkevat itsensä ja toiset erilaisilla väreillä niin kirjaviksi kuin vain saavat. Kummallisen värisiä ihmisiä näkee kaikkialla, ja olen nähnyt jopa holi-väreillä sotkettuja koiriakin. Silloin minua on kyllä suututtanut: onko viattomat luontokappaleetkin pakko töhriä?

Kuva: International Business Times.

Minä en ole koskaan ymmärtänyt, mitä hauskaa siinä muka on, että saa töhriä itsensä ja muut väreillä. Minua saa vapaasti kutsua tosikoksi tai tiukkapipoksi (kylläpä kiristääkin, hihii), mutta minusta ajatus itseni tai vaatteitteni sotkemisesta on vastenmielinen, varsinkin kun tietää, mikä peseminen ja puunaaminen sen kaiken "huvin" jälkeen on. Niinpä en tänäkään vuonna ostanut ainuttakaan väripussia tai vesipyssyä, vaikka niitä joka kadunkulmassa näkyikin. Enkä todellakaan mennyt mihinkään suuriin holikokoontumisiin, vaan kiersin ne hyvin kaukaa.

Holin värit olivat aiemmin luonnonvärejä, joita valmistettiin muun muassa puiden kukkasista. Nykyään värit sisältävät usein iholle ja silmille vahingollisia kemikaaleja, jotka voivat aiheuttaa joskus hyvinkin vakavia seurauksia. Tänäkin vuonna esimerkiksi Mumbaissa 170 lasta päätyi sairaalaan saatuaan väreistä allergisen reaktion, värimyrkytyksen. Värien sisältämien riskien takia ihmiset ovatkin alkaneet palata takaisin luonnonväreihin, jotka ovat sekä ihmisten että ympäristön kannalta turvallisempia.

Kyllä minäkin pikkuisen holia juhlin, mutta omasta mielestäni sotkemista paljon miellyttävämmällä tavalla; minut oli nimittäin kutsuttu aamiaiselle yhden talomme asukkaan kotiin. Kaikki muutkin talon naiset olivat saaneet kutsun, sillä kyseessä oli talomme naisväen get together. Koska talomme on pieni - tässä on vain 12 asuntoa, ja niistäkin 2 on tyhjillään - tämmöinen tapaaminen on ylipäänsä mahdollista järjestää jonkun kotona. Hieman minua jänskätti mennä tapaamiseen, kun en tuntenut naisista sen paremmin ketään ennalta, mutta toisaalta tapaaminen oli loistava tilaisuus tappaa kaikki kärpäset yhdellä iskulla eli tutustua kaikkiin talon naisiin kerralla.

Jännitys unohtui onneksi hyvin pian, sillä tunsin oloni heti alusta lähtien kotoisaksi. Kaikki naiset olivat oikein mukavan oloisia - lukuun ottamatta yhtä iäkästä naista, joka istui koko ajan yrmeän näköisenä, sanomatta montakaan sanaa. En oikein ymmärtänyt, miksi hän oli edes tullut mukaan, jos hänen kerran piti istua koko ajan naama rusinana, mutta ehkä yrmeys johtui ikäerosta: useimmat naiset kun olivat aika nuoria - tai ainakin mieleltään nuoria.

Joitakin hupaisia kulttuurierojakin tapaamisessa tuli ilmi. Naapurit kertoivat esimerkiksi luulleensa, että meillä ei ole koskaan kukaan kotona, koska meidän ulko-ovemme on aina kiinni. Intiassa kun on tapana pitää ovia auki ikään kuin merkkinä siitä, että naapurit ovat tervetulleita piipahtamaan milloin tahansa. Naiset kertoivatkin kuluttavansa aikaansa erityisesti aamupäivisin ja iltaisin vierailemalla toistensa luona juttelemassa, mikä on erittäin yleinen ajanviettotapa Intiassa muutenkin. Kun Suomessa jokainen kykkii kerrostaloissa omissa asunnoissaan, täällä naapurit saattavat olla hyvinkin paljon keskenään tekemisissä. Poikkeuksia tietysti löytyy aina, ja esimerkiksi siinä talossa, jossa ennen asuimme, meno oli ihan erilaista. Anoppikin on kärsinyt täällä heidän Hyderabadin-asunnossaan hirveästi siitä, että heidän talossaan naapurit olla kököttävät omissa oloissaan. Aluksi anoppi kävi soittelemassa naapureiden ovikelloja ja kutsumassa itsensä kylään mutta luovutti pian huomattuaan, että vastapuoli ei ollut oikein innostunut hänen vierailuistaan.

Vaikka ovemme onkin suljettu, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vieraat eivät olisi meille tervetulleita. Vierastan oven auki pitämistä monestakin syystä, enkä vähiten siksi, että hiippailen kotona näissä lämpötiloissa niin pienissä vaatteissa, että siveellisten intialaisten silmiä särkisi, jos he sattuisivat ohikulkiessaan vilkaisemaan sisälle. Puolialaston länsimaalainen moppaa siellä lattiaa! Ensimmäinen toimenpiteeni onkin aina jonkun koputtaessa ovelle (kun sitä ovikelloa ei vieläkään ole) vetää jotakin peittävämpää ylle. Puuseppä hämmentyi siltikin kerran polvimittaisesta hameestani niin, että käveli sisälle kengät jalassa - jolloin hänen vanavedessään tullut talonvahti komensi puuseppää jättämään kenkänsä ulkopuolelle, jolloin puuseppä-raukka hämmentyi entistäkin enemmän.

Holipäivän naapuritapaamisella minua huvitti myöskin sarikaitselmus: yksi naapuri kipaisi hakemassa hillittömän kasan ostamiaan sareja, joita hän rupesi esittelemään kaikille. Sitten jokainen hipelöi vuorollaan sarien kangasta (minä tietysti muiden mukana, hyvin asiantuntevan näköisenä): mitä materiaalia sari oli, ja millainen se mahtaisi olla päällä. Hinnatkin piti tietysti ottaa hyvin tarkasti selville. Jotta emme kaiken muun touhuilun lomassa kuitenkaan ihan unohtaisi holin värejä, talon emäntä kävi hakemassa tarjottimella kurkumaa ja sinooperia, joilla hän piirsi jokaisen vieraan toiseen poskeen keltaisen viirun ja toiseen punaisen.

Loppuun vielä yksi holiin mitenkään liittymätön juttu. Arvatkaas mikä se tämä on?!

No sehän on tietysti meidän rotansyömä pesukone, joka tuli maanantaina ja joka toimii niin hemmetin hyvin. Valotkin palaa ja kaikki, kattokaa ny! Aikaa korjaamiseen ei siis todellakaan mennyt kuin se luvattu muutama päivä, ja hintakin oli alhaisempi kuin oli arvioitu. Taisivat olla ammattimiehet asialla! Perun kaikki pahat puheeni intialaisista ja kiitän ja kumarran joka ilmansuuntaan. 

Kasseja ja kuningas

Asiasisällöltään kyseenalaiset "mitä teimme viikonloppuna" -postaukset jatkuvat.

Lauantaina vierailimme anoppilassa ISON pyykkisäkin kanssa. Tarkoituksena oli pestä petivaatteita ja pyyhkeitä, kun oma kone ei vieläkään toimi. Pienemmät pyykit olen pessyt käsin, mikä käy harrastuksesta sekin, mutta lakanoihin ja muihin semmoisiin yritys ei vielä ihan riitä. Oma pyykkikone majaili parvekkeella pari viikkoa alkutekijöissään, kun koneen korjaajaksi ilmoittautunut heppu ei sitten pystynytkään korjaamaan konetta. Seuraavaksi ukkeli soitti Samsungille, josta kone oli ostettukin, ja Samsungin ukot tulivat tarkastamaan koneen ja antamaan hinta-arvion. Tuomio oli, että korjaus tulee maksamaan 3500 rupiaa (n. 55 euroa) ja että korjaus kestää 2-3 päivää (sallikaa mun nauraa). Torstaina pesukone haettiin lava-autoriksalla, ja kun katselin auton lavalla keikkuvan pesukoneen perään, tuli väkisinkin mieleeni, että siinä se nyt lähti viimeiselle matkalleen.

Kun pyykit oli laitettu pyörimään anoppilan koneeseen ja kone jätetty pyörimään kotiin yksinään (konehan on automaattinen ja pesee pyykit itsekseen; eihän sitä tarvitse vahtia!), läksimme anopin ja aputytön kanssa taas maalaistorille ostamaan vihanneksia ja hedelmiä. Olin vannonut pyhästi itselleni, että tällä kertaa keskittyisin torilla itse asiaan, enkä rupeaisi riehumaan kameran kanssa, ellen näkisi jotakin todella poikkeuksellista ja kiinnostavaa. Olin kuvannut torilla jo vihannekset ja niiden myyjät - mitä muuta kuvattavaa siellä enää voisi olla? No, kauppakassit tietenkin! Niin paljon ihania intialaisia torikasseja!

Teretulemast Intiaan.


Kassi ja käsi.

Kassi ja sarin lieve.


Kassi ja housunpuntti.

Kassi ja halloween-sormi.

Kassi ja olkapää.

(Huomaa: Teea Traders)

Kassi ja kori.

Poitsu halusi itse kuvaan, että en mitenkään ahdistellut häntä.
Pervo-täti tulee ja nappaa...

Viinirypäleitä piti ostaa iso kasa, koska olemme ruvenneet juomaan tuoretuoretta viinirypälemehua. Muutenkin olemme alkaneet juoda itse tehtyjä mehuja - vesimeloni, omena, viinirypäleet, porkkana ja kinnow on kokeiltu ja hyviksi havaittu, ja nyt odotellaan jo ihan liekeissä mangosesonkia.

Pysäköintihinnasto 2-, 3- ja 4-pyöräisille.

Torikäynnin seurauksena jääkaapissa on taas niin paljon vihanneksia, että minun piti kirjoittaa kaikkien vihannesten nimet ylös paperille, jotta muistan, mitä siellä on!

Tämähän alkaa muistuttaa jo anopin jääkaappia.

Seuraavaksi pitäisi kirjoittaa varmaan ylös myös vihannesten koordinaatit!

Kävimme katsomassa appiukon kanssa myös yhtä tonttia, joka sijaitsi lähellä vanhoja Golcondan raunioita (Golcondasta olen kirjoitellut aiemmin täällä). Kun ajoimme tontin portista sisään, yllätyimme, sillä tontti ei ollutkaan tyhjä, vaan siellä sijaitsi vanha talo. Eikä talo ollutkaan ihan mikä tahansa talo, vaan nizam-kuninkaiden aikakaudelta peräisin oleva kuninkaan asumus. Talolla oli ikää siis kolmisensataa vuotta.

Vaikka talo oli aika ränsistynyt, merkkejä entisajan loistosta oli vieläkin näkyvissä.

 

Ihastuin taloon ja paikkaan valtavasti (sen näkee näistä kuvien määrästäkin, hihii), ja olisin voinut viettää tuolla koko päivän tutkimalla jokaisen huoneen ja nurkan. Tosin se olisi saattanut olla hieman pelottavaa, koska sisällä olisi varmasti ollut rottia, liskoja ja muita pikkuasukkeja - tai itse kummitus!

Olisipa olemassa semmoinen aikakone, jolla voisi siirtyä ajassa taaksepäin! Olisi ihana päästä näkemään, millaista elämää talossa vietettiin silloin joskus ja miltä ihmiset silloin näyttivät!

Talon takana oli vesiallas, josta ennen muinoin saatiin juomavesi. Nyt vesi oli ihan vihreää, ja siinä uiskenteli kilpikonnia, joita en harmikseni saanut kuvaan.

Yhdessä muurissa oli kulunut miehen kuva; olisikohan ollut itse kuningas?

Talo ei ollut ihan autio, sillä sen yhdessä osassa asui perhe, joka oli ilmeisesti kai jotain kaukaista sukua edesmenneelle kuningassuvulle. Tonttia meille esitellyt mies soitti talossa asuvalle miehelle, joka päästi meidät kurkkimaan myös talon sisäpihan puolelle.

Sisäpihalla järjestettiin ennen muinoin juhlia, ja sieluni silmillä voin melkein nähdä, kuinka täällä juhlitaan.

Tehtävä: etsi kuvasta kolme virhettä, miksi tämä ei voisi olla 1700-luvulta.
(Kuva suurenee kuvan vieressä klikkaamalla.)

Kuvitettuja puheluja ja hyvää mieltä

Koska sain kaksi eri haastetta melkein samaan aikaan, päätin yhdistää ne tähän samaan postaukseen. Ensimmäisen haasteen sain Sirokolta, joka haastoi minut kuvittamaan puheluni: mitä teen samalla, kun puhun puhelimessa. Toisen haasteen sain Kuwaitin kaunottarelta, joka haastoi minut kertomaan sekalaisessa järjestyksessä kymmenen asiaa, jotka saavat hyvälle minut mielelle.

KUVITETUT PUHELUT

En juurikaan piirtele mitään puhelimessa puhuessani (korkeintaan töhrin sanomalehden sivuja), ja olen muutenkin äärimmäisen huono piirtäjä. Kuvittelin ensin, että en tee puhelimessa ollessani mitään muutakaan, kunnes rupesin hieman miettimään asiaa. Mitä kaikkea sitä onkaan tullut tehtyä samalla, kun olen puhunut puhelimessa! En taida aivan noudattaa haasteen alkuperäisiä sääntöjä, koska tässä tulee mukaan hieman muitakin ruumiinosia kuin kädet, mutta toivon mukaan se ei haittaa.

[Edit. 12.12.12. Kuhunkin toimintoon liittyi muka-hauska kuva, mutta onnistuin tuhoamaan osan blogini kuvista, enkä löytänyt enää kuvia takaisin. Olkoon nyt siis ilman kuvia.]

Olen puhelimessa puhuessani

ottanut valokuvia


ajanut kuntopyörällä


sovittanut sovituskopissa vaatteita


ollut marjametsällä


ottanut aurinkoa


tehnyt ostoksia


laittanut ruokaa


silittänyt pyykkiä


tiskannut astioita


käynyt vessassa


juonut alkoholipitoisia juomia


tehnyt käsitöitä


surffannut netissä


harjannut hampaita


kävellyt


syönyt


katsonut televisiota


ja ajanut autoa.



Paljon muutakin on varmasti tullut tehtyä, mutta loput toiminnot ovat joko unohtuneet tai sitten ne saavat jäädä kokonaan kertomatta.

Miten sitä ennen jaksoikaan roikkua puhelimen langan perässä!


HYVÄÄ MIELTÄ TUOTTAVIA ASIOITA

Hymy. Asioiden piti olla satunnaisessa järjestyksessä, mutta minun piti laittaa ykkönen kuitenkin ykköseksi: hymyilevät ihmiset ovat mielestäni aina kauniita, ja hymy yhdistää ihmiset kieli- ja kulttuurirajoista huolimatta. Kun tuntematon ihminen hymyilee minulle vaikkapa kaupassa tai kadulla, minulle tulee siitä ihan järjettömän hyvä mieli. Hymystä ei olekaan enää pitkä matka nauruun, joka on minusta parhainta ajanvietettä, mitä tiedän.

Kiireettömät aamuhetket aloittavat päivän ihan eri tavalla kuin hätäisesti kellon mukaan käynnistyvät aamut. Rauhalliset aamut rajoittuvat lähinnä vain viikonloppuun, kun silloin ei tarvitse lähteä heti aamusta mihinkään, mutta ne ovat siksi sitäkin arvokkaampia. On ihana lukea kaikki lehdet ihan rauhassa ja juoda aamukahvi ilman kiirettä. Minulla kun on nyt sellainen kuppikin, jossa on kansi, joten kahvi ei jäähdy siinä niin nopeasti. Ukkelilla on samanlainen, mutta vaaleansininen.

Viestit - tekstiviestit, puhelut, sähköpostit; kaikenlaiset viestit jostain kaukaa tai läheltäkin. Jossain on siis joku, joka ajattelee minua...

Viileät tuulenhenkäykset ovat tätä nykyä aika vähissä. Aamuvarhaisella on vielä hieman viileämpää, ja silloin avaan kaikki ovet, jotta sisälle tulisi edes hieman raitista ilmaa. Päivällä viileistä henkäyksistä on turha haaveilla, sillä päivälämpötila liikkuu tätä nykyä 37 asteessa. Kun asuntomme on etelään päin ja talon ylimmässä kerroksessa, aurinko lämmittää vähän joka suunnasta, ja sisälläkin on päivällä 33 astetta. Lunta ja pakkasta en siltikään ikävöi!

Jääkylmä juomavesi. Tämä liittyy tietenkin tuohon edelliseen, mutta myös siihen, että koko tammikuun ajan join huoneenlämpöistä vettä. Asuimme tuolloin anoppilassa, ja kyllästyin kuuntelemaan sitä ainaista "kylmästä vedestä tulee sitä ja tätä tautia" -litaniaa ja lopulta luovutin, ja join siellä vain huoneenlämpöistä vettä. Nyt jäädytän pullot pakastimessa niin kylmäksi kuin saan ja nautin joka ikisestä kulauksesta!

Yhteinen aika ukkelin kanssa on ollut viime vuosina todella vähissä, koska hän on ollut aina töissä. Nyt hänellä on kuitenkin ollut enemmän vapaa-aikaa (jopa ihan vapaita viikonloppuja!), ja on ollut ihanaa tehdä kaikenlaista yhdessä - tai olla tekemättä mitään. Olinkin jo melkein unohtanut, millaista se on.

Kipeät lihakset. Viimeaikaiset urheilusuoritukseni ovat keskittyneet lähinnä ruokalautasen ympärillä pyörimiseen, ja ihan oikea liikunta on jäänyt tosi vähälle. Kuumuuskaan ei tuo urheiluun yhtään lisää motivaatiota. Siksi kipeät lihakset tuottavat hyvää mieltä: sainpahan tehdyksi taas edes jotain.

Onnistumisen kokemukset. Kun ymmärtää tai tulee ymmärretyksi vieraalla kielellä; kun uskaltaa tehdä semmoista mitä ei ole ennen uskaltanut tai kun onnistuu jossain sellaisessa, minkä oli aavistellut menevän pieleen.

Puhtaassa kodissa on mukava olla, ja siivoamisen jälkeen onkin erityisen hyvä mieli: koti on taas puhdas - ainakin seuraavaan päivään asti!

Saapuva vieras. Saan luokseni huhtikuussa suomalaisen vieraan pariksi viikoksi, ja odotan sitä jo kovasti. Ihana päästä suunnittelemaan, mitä kaikkea voisimme yhdessä tehdä ja mitä kaikkea olisi kiva vieraalle näyttää.