Ei voi olla mitään, jos haluaa olla kaikkea.


tiistai 8. lokakuuta 2019

Kaksi vuotta ilman vaakaa

Ajattelin nyt kuitenkin kirjoitella siitä, millaista elämä on ollut sen jälkeen, kun lakkasin punnitsemasta itseäni. Vielä reilut kaksi vuotta sittenhän kalorien kyttääminen ja vähäisellä ruoalla kituuttaminen hallitsivat arkeani, ja voin todella huonosti, ilman että itse edes tajusin sitä. En aio palata menneeseen enää sen enempää, mutta jos kiinnostaa lukea aiempia ajatuksiani syömisestä, niistä voi lukea täältä (= kuinka pahasti ihmisellä voi viirata päässä) ja täältä (= kun tunnelin päässä näkyy jo vähän valoa).

Koska en keksinyt postaukseen muita kuvia, laitan tähän muutaman treenikuvan, jotka PT on ottanut minusta elo-syyskuussa. Tästä postauksesta tulee pitkä, joten ymmärrän hyvin, jos lukeminen jää kesken.

Kuten olen aiemmin jo moneen otteeseen kertonutkin, vain vaa'an vuoden 2017 syksyllä varastoon, enkä ole sen koommin vaa'alla käynyt. Olin silloin sellaisessa tilanteessa, etten nähnyt muuta keinoa päästä pois vankilasta, jonka olin vuosien aikana itselleni rakentanut. Toivoin, että jos en tietäisi painoani, alkaisin suhtautua kehooni ja syömiseen eri lailla, kun en enää arvottaisi itseäni vaa'an näyttämän lukeman perusteella.


Vaakariippuvaisuudesta oli loppujen lopuksi yllättävän helppo päästä eroon, vaikka ensimmäiset viikot olivatkin todella vaikeita. Ei vuosien aikana opittuja tapoja ja ajattelumalleja muuteta noin vain, kertaheitolla. Koska yritin samaan aikaan myös lisätä hieman syömistä, oloni oli tosi epävarma, kun en tiennyt, olinko lihonut ja kuinka paljon, enkä voinut selvittää sitä vaa'an avullakaan. Muistan, että kauppaan meneminenkin ahdisti, kun tunsin oloni niin punkeroksi. Ensimmäisten viikkojen jälkeen olo oli jo hieman helpottunut, kun ei tarvinnut enää käydä vaa'alla joka aamu (ja joskus monta kertaa päivän aikanakin). Tunsin olevani jollakin tavalla vapaa. 

Yksi merkittävä muutos tässä kahden vuoden aikana on ollut nälän löytäminen.  En aiemmin osannut tunnistaa nälkää, sillä elin oikeastaan koko ajan pienessä nälässä, ja siitä oli tullut minulle tavallinen olotila. Nälän mukaan syöminen ei ole ollut mikään helppo tehtävä, sillä minulla on nälkä usein, ja minun täytyy myös syödä isompia määriä kuin monen muun, ennen kuin tunnen itseni kylläiseksi. Joskus suorastaan hävettää, kun tarvitsen ruokaa niin usein ja niin paljon. Asiaa ei yhtään helpota se, että toinen samassa taloudessa asuva henkilö – ukkeli siis – on pieniruokaisempi kuin minä, ja hän pystyy myös olemaan paljon pidempiä aikoja syömättä kuin minä. Minun täytyy saada ruokaa säännöllisin väliajoin, sillä minulle tulee aivan kaamea olo, jos en saa ruokaa silloin, kun minulla on nälkä. Ukkeli ei aina oikein ymmärrä suurta energiantarvettani, ja hän saattaakin töksäytellä tyyliin "miten sulla voi olla nyt jo nälkä" tai "vastahan sä söit". Kaikkein hupaisimman kommentin hän sanoi kumminkin viime viikolla: "sinä olet kuin pieni vauva, jonka pitää saada ruokaa joka kolmas tunti". (Oikeasti minun pitää saada ruokaa kyllä joka neljäs tunti, joten ukkeli voisi ensin selvittää faktat, ennen kuin rupeaa kommentoimaan. 😆)


Kun samassa taloudessa asuu tällainen epäilevä Tuomas, omakin luottamukseni nälän tunteeseen horjuu välillä, ja huomaan ihmetteleväni itsekin, miten minulla voi taas olla nälkä. Onkohan minulla lapamato? Onkohan minulla vain jano, ja sekoitan sen näläntunteeseen? Minulla on kuitenkin niin vahva tunne siitä, että minun pitää kuunnella tässä asiassa itseäni, etten piittaa ukkelin tai kenenkään muunkaan sanomisista. Siinähän ihmettelevät. 

Koska syön nyt enemmän kuin aiemmin, enkä elä enää jatkuvasti pienessä nälässä, ruoka ei pyöri koko ajan mielessäni. Ennen saatoin illalla nukkumaan mennessäni odottaa, että tulisi pian aamu, jotta pääsisin syömään aamiaista. Elin yhdestä ruokahetkestä seuraavaan, ja söin kullakin aterialla aina tietyn verran riippumatta siitä, tunnuinko tulevan ruoasta kylläiseksi vai en. Itse asiassa nyt kun muistelen, niin pelkäsin jotenkin kylläisyyden tunnetta. Ehkä "ähky" tarkoitti mielessäni samaa kuin lihava.


Kun on koko ajan nälkä, tapahtuu helposti ns. repsahduksia. Minäkin elin laidasta laitaan: normiarki oli kituuttamista, mutta heti kun tuli jotakin poikkeavaa (olkoon se sitten lomareissu, vierailu vanhempieni luokse, buffetpöytä tai viikonloppu), homma lähti lapasesta. Viikonloppuna saattoi mennä viiniä ja herkkuja, ja sitten maanantaina alkoi hirveä kurinpalautus eli kalorien laskeminen, kituuttaminen ja mieletön liikkuminen. Vannoin, että nyt tekisin parannuksen, enkä enää koskaan repsahtaisi. Kunnes tuli perjantai-ilta (tai lomareissu tai vierailu vanhempieni luokse tai buffetpöytä), ja sama alkoi alusta.

Sivuhuomautuksena sanottakoon, että uskon, että myös laadullisesti huono syöminen voi aiheuttaa samanlaisen noidankehän, vaikka ruokaa tulisikin määrällisesti tarpeeksi. Niin kauan kuin keho ei saa tarvitsemiaan makro- ja mikroravinteita, se näkee ikään kuin nälkää ja pyytää aina vain lisää. Kun ihminen ei tunnista, mitä hän oikeasti tarvitsisi (ravinteikasta ruokaa), hän mättää suuhunsa kaikenlaista roskaa. Sitten tulee morkkis ja päätetään tehdä ryhtiliike. Lounaaksi näkerrellään salaatinlehtiä ja syödään onnettoman pieniä annoksia, kun sitä ravinteikasta ruokaa saisi vetää melkein niin paljon kuin sielu sietää.


Omalla kohdallani tuo noidankehä on nyt toivottavasti taaksejäänyttä elämää, sillä tunnun löytäneen jonkinlaisen kultaisen keskitien. Se tuntuu kaikkien mustavalkoisten vuosien jälkeen kuitenkin niin uskomattomalta, että minun on vaikea uskoa, että tämä olisi pysyvää. Ajattelen jotenkin alitajuisesti, että tämä on vain väliaikaista ja että jonakin päivänä huomaan palanneeni vanhaan tuttuun käyttäytymiseen. Humpsista heijaa vaan. Siksi en edelleenkään uskalla käydä vaa'alla, koska pelkään, että se käynnistää jonkin vanhan tutun ajatusketjun, ja lumipallo lähtee vyörymään. Voisin kyllä käydä vaa'alla, jos olisi jokin erityinen syy (esim. lääkärillä käynti), mutta ihan pelkästä uteliaisuudesta en halua sitä tehdä. En koe olevani vieläkään henkisesti valmis siihen.

Toisaalta voi olla, etten palaisikaan vanhaan, sillä näen elämän nyt jotenkin enemmän kokonaisuutena, jatkumona. Aiemmin elämä koostui jaksoista, jotka alkoivat ja jotka päättyivät: nyt kun syön tämän kakkupalan/vedän nämä karkit/juon viiniä, niin heti huomenna/ensi viikolla/kesän jälkeen teen parannuksen ja rupean kunnon ihmiseksi. Elän nyt enemmän hetkessä (syömisten osalta siis; muuten en ehkä niinkään), ja haluan syödä sellaisia ruokia, joiden tiedän olevan hyväksi minulle juuri tällä hetkellä. Haluan pitää itsestäni mahdollisimman hyvää huolta, sillä jos minä en sitä tee, kuka muukaan sen tekee?

Kun ruokavalioni perusta on nyt paremmassa kunnossa kuin ennen ja syön riittävästi ravitsevaa ruokaa, minun ei tarvitse enää nälissäni odotella sitä hetkeä, kun saan lomaa itsestäni, ja voin unohtaa hetkeksi omat sääntöni ja rajoitukseni. Koska minulla ei ole myöskään enää mitään ns. kiellettyjä ruokia, minun ei tarvitse himoita mitään ihan vain siitä syystä, että tiedän, etten saisi syödä sitä. Tuntuu aika paradoksaaliselta, että kun sallii itselleen kaiken, lakkaakin haluamasta.


Toisaalta jos syön ison buffetaterian tai jotain herkkuja, minun ei tarvitse enää ajatella epäonnistuneeni, eikä minun tarvitse antaa sen jälkeen "vain mennä", kuten ennen. Aiemmin, kun yritin elää tiukkojen sääntöjen mukaan, yksi repsahdus tuntui maailmanlopulta, ja oli ihan sama, jos repsahduksen jälkeen antoi alamäen jatkua. Nyt kun ei enää tarvitse yrittää täyttää herkuilla nälän synnyttämää aukkoa, vaan se aukko täyttyy sillä millä pitääkin (kunnon ruoalla), herkkuja tekee mieli harvemmin, ja niitä riittää pienempi määrä. En myöskään viitsi syödä jotain, mistä en oikeasti pidä, ihan vain siksi, että sitä sattuu olemaan tarjolla. Joku saattaa kokea kieltäytymisen ongelmalliseksi, mutta miksi yrittäisin miellyttää syömisilläni(kään) ketään? Toisaalta jos pidän jostain oikein kovasti, saatan santsatakin, ja nautin ihan takuuvarmasti jokaisesta suupalasta. Elämästä saa ja pitää nauttia, eikä nautinto ole mikään epäonnistuminen, josta pitää tuntea huonommuutta ja syyllisyyttä.

Mutta jottei kaikki olisi pelkkää päivänpaistetta, on myönnettävä, että huomaan yhä edelleen ajattelevani joskus, miksi en ole yhtä laiha kuin joku toinen tai miksi minulla ei ole samanlaisia lihaksia kuin jollakulla toisella. Aina löytyy vertailukohtia, ja yleensä onnistun löytämään sellaiset vertailukohdat, että jään itse kakkoseksi. Nykyään nämä ajatukset ovat kuitenkin vain ajatuksia, jotka tulevat ja menevät. Minun ei tarvitse jäädä jumittamaan niihin, eikä minun tarvitse varsinkaan antaa niiden johtaa tekoihin. Laihuus ei ole minulle enää muutenkaan mikään ihanne, vaan haluan olla vahva, ja itseään nälkiinnyttämällä ei kyllä vahvaksi tulla.


Pidän myös omista ruokarutiineistani sen verran, etten mielelläni olisi pitkiä aikoja pois niiden ääreltä. Matkoilla saatan ahdistua siitä, etten tiedä, mitä ruokaa on seuraavaksi tarjolla ja mihin aikaan. En pelkää ehkä niinkään sitä, että söisin liikaa tai huonosti, kuin sitä, että kunnollista ruokaa ei olekaan saatavilla silloin, kun sitä haluaisin. Olen toki varautunut tähän, ja minulla on aina käsilaukussa (ja repussa, jos olen sen kanssa liikkeellä) mukana pari välipalapatukkaa, joista toinen on proteiinipatukka. Mieluummin kuitenkin täyttäisin vatsani kunnon ruoalla kuin välipalapatukoilla tai muilla tilapäisratkaisuilla. Vaikka olen oppinut joustamaan ja mukautumaan, vielä on kuitenkin opittavaa, sillä söisin edelleenkin mieluiten omien aikataulujeni ja omien ruokailutottumusteni mukaan. En tiedä, kuinka monta vuotta pitää odottaa, että tämä asia muuttuu, ja muuttuuko se koskaan.

Suhteeni liikuntaan on muuttunut varsin radikaalisti näiden kahden vuoden aikana, ja muutos on vaatinut minulta työtä ja nöyrtymistä. Vaa'alla käymisen lopettaminen käynnisti uudenlaisen kiinnostuksen omaa hyvinvointiani kohtaan myös liikunnan saralla, ja rupesin lukemaan treenikirjoja ja katselemaan treenivideoita. Pikkuhiljaa tiedon lisääntyessä oli pakko myöntää, etten ollut tajunnut treenaamisesta yhtään mitään, vaikka olin kuvitellut tietäväni kaiken. Olin aina kuvitellut, että liikunnassa enemmän on parempi, ja olin liikkunut siis varsin paljon, ilman minkäänlaista järjen häivää. Ei ollut helppo myöntää, että olin ollut koko siihenastisen elämäni ajan väärässä.


Olen pitänyt liikuntapäiväkirjaa niin kauan kuin muistan, ja kaivoin tähän esimerkiksi yhden viikon liikunnat vuoden 2017 huhtikuun lopulta:

Ma: Koko kropan kahvakuulatreeni 40 minuuttia
Ti: Tunnin salitreeni
Ke: Uinti 2 km
To: Rauhallinen kävelylenkki 16 km
Pe: Koko kropan kahvakuulatreeni 45 minuuttia
La: Juoksu-kävelylenkki 9.3 km
Su: Uinti 2 km

Nyt kun katson tuota treeniviikkoa, minua alkaa suorastaan oksettaa. Missä ovat lepopäivät? Milloin ehdin palautua? Kun tuollaisen määrän liikuntaa yhdistää kehnoon syömiseen ja huonoihin yöuniin, ei ole ihmekään, jos kroppa sanoo itsensä irti. Pian tuon jälkeen minulta menivätkin polvet niin huonoon kuntoon, etten pystynyt liikkumaan kunnolla pariin kuukauteen.

Tuntuu järkyttävältä ajatella, miten huonosti olen itseäni kohdellut. Miten olen voinut olettaa, että kehoni on kuin kone, joka jaksaa päivästä ja viikosta toiseen, vaikkei saa edes kunnolla ravintoa ja lepoa? Tekisi mieli pyytää kropaltani anteeksi, että olen rääkännyt sitä kaikki nämä vuodet – ikään kuin anteeksipyyntö mitään auttaisi. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta tulevaisuuden voi aina kirjoittaa uusiksi.


Tässä vertailun vuoksi liikuntani viime viikolta:

Ma: Kävely 8 km
Ti: Venyttelyjooga 30 minuuttia
Ke: Salitreeni 1 h 25 minuuttia
To: –
Pe: Uinti 45 minuuttia
La: Kävely 9.5 km
Su: Salitreeni 1 h 35 minuuttia

Salitreenit sisältävät varsinaisen treenin lisäksi lämmittelyn, avaavat herättelyliikkeet, jäähdyttelyn sekä loppuvenyttelyn ja ovat siksi aika pitkiä. Kiinnitän myös nykyään entistä tarkemmin huomiota sarjapalautuksiin, ja sekin pidentää saliaikaa. Lauantaisesta kävelystä tuli pidempi kuin olin suunnitellut, koska kävin keskustassa asti, mutta eipä tuosta haittaakaan tuntunut olevan, kun ilmakin oli mukavan viileä. Muuten viime viikko oli hyvin tyypillinen minulle, sillä salitreenikertoja tulee tavallisesti kaksi ja aerobista liikuntaa kolme. Aerobista liikuntaa on ehkä edelleen hieman liikaa (liian suuri määrä aerobista liikuntaa saattaa syödä salitreenituloksia), mutta sen vähentäminen on minulle haaste, koska pidän siitä niin kovin. Voimaharjoittelusta on kuitenkin tullut minulle intohimo, ja haluan keskittyä nimenomaan siihen, ja koska kaikkea ei voi saada, aerobiselle liikunnalle on asetettava jonkinlaisen rajat. Painoja ei jaksa nostella huonosti ravittuna, joten uusi mottoni syömisessä onkin: mieluummin överit kuin vajarit.

Haaveissa olisi, että pystyisin käymään salilla kolme kertaa viikossa, mutta treenini ovat sen verran intensiivisiä kokovartalotreenejä (jaetut ohjelmat eivät jostain syystä oikein motivoi minua), ja olen sen verran hidas palautuja, että kaksi kertaa viikossa on tällä tyylillä maksimi. Kolme treenikertaa viikossa vaatisi melko radikaalia treeniohjelman muuttamista, mutta koska pidän nykyisestä ohjelmastani niin paljon, en haluaisi muuttaa sitä.

Uusi suosikkimaastaveto: maastaveto hex barilla.

Palasin elokuussa vanhan tutun PT:n ohjaukseen muun muassa sen takia, että maastavedot ja penkkipunnerrukset aiheuttivat selkäkipua, ja arvelin, että tekniikkani kaipaisi hiomista. Yhtenä päivänä kävi niin, että heti treenin alussa huomasin, että minulla ei ollut voimia tehdä yhtään mitään. En ymmärtänyt, mistä moinen saattoi johtua, mutta kun rupesin miettimään syömisiäni, tajusin, että olin syönyt kahtena edeltävänä päivänä todella vähän hiilareita. Olin syönyt kumpanakin päivänä lounaan ulkona, ja koska lisukevaihtoehdot eivät olleet miellyttäneet, olin syönyt proteiinin kanssa vain keitettyjä vihanneksia ja salaatteja. Kun en jaksanut illallakaan keitellä riisejä tms., söin vain kanaa ja wokkivihanneksia.

Olen aiemminkin ajatellut, etten voisi koskaan elää vähähiilarisella ruokavaliolla, ja tämä kokemus vahvisti ajatustani entisestään. Ainakin oma kehoni tarvitsee ehdottomasti riittävän määrän hiilihydraatteja, jotta se jaksaisi liikkua täydellä teholla. Minulle onkin suuri mysteeri, miten ketogeenisellä ruokavaliolla olevat ihmiset jaksavat treenata. Mutta ehkä ihmiset ovat tässä suhteessa erilaisia, tai ehkä keho tottuu ennen pitkää käyttämään rasvoja energianaan. Mene ja tiedä.

Nyt on varmaan aika laittaa vihdoinkin pillit pussiin ja lopettaa jaarittelu tähän. En tiedä, onko tämä postaus viimeinen tässä sarjassa, mutta toivon niin. Toivottavasti ei enää koskaan tarvitse palata tähän aiheeseen!

Loppukevennys: mistä sanoista tulee lyhenne PT? No äitini mukaan tietenkin sanoista 'Perse Traileri'. (Äiti antoi luvan jutun kertomiseen blogissa. 😘)

22 kommenttia:

  1. Perse traileri... :'D Mä naureskelin, että hitsi, sulla on oma pete (puuha-Pete?)...

    Tekstistä huokuu selkeä "herääminen" uuteen ajattelutapaan. Mä en ole koskaan kieltänyt itseltäni ruokia, mutta merkkaillessani aikanaan ruokia ja liikunnat, pyrin kyllä pitämään tasapainoa yllä; jos mässäiltiin, niin sit myös liikuttiin.
    Nyt kun on treenaillut enemmänkin salilla, niin on tullut vähän sellainen ajatusmaailma, että enmä viitsi huonolla ruoalla mennä pilaamaan saavutettuja tuloksia. Herkut pyrin jättämään yhteen päivään viikossa ja olen huomannut, ettei niitä enää teekään niin paljon mieli, eikä karkkipussia saakaan vedettyä kokonaan kerralla. Kroppa oppii kaikkeen.

    Keskityin upeiden treenikuvien ohella olennaiseen eli sun treenivaatteisiin; ihanan värikkäitä etenkin nuo sun leggarit! Ja muutenkin mimmi on kyllä terässä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, puuha-Pete. :-D

      Mulla on ihan sama juttu, että saavutetut tulokset kannustaa entisestään syömään hyvin. Ei todellakaan huvita ruveta kituuttelemaan, koska se tarkoittaisi myös sitä, että olisin kohta samanlainen voimaton rimpula kuin pari vuotta sitten, ja kaikki salilla vietetty aika olisi valunut kankkulan kaivoon. Tuntuisi myös tyhmältä mennä salille huonosti syöneenä, kun en kumminkaan pystyisi tekemään siellä samoja juttuja kuin hyvin syöneenä. Ja mitä järkeä on mennä salille pyörimään, jos siellä ei jaksa edes tehdä mitään.

      Hih, sinä toinen treenivaatefani.:-) Mua harmittaa, kun leggareita on tarjolla vaikka minkälaista kukertavan kikertävää, mutta värikkäitä treenipaitoja on niin hankala löytää. En ymmärrä, mistä tämä johtuu (oon tainnut valittaa tästä joskus ennenkin :-D). Kaipailisin varsinkin tuollaisia hihattomia treenipaitoja, koska muun malliset ovat ihan liian kuumia ja ahdistavia. Pitäisikin käydä katsastamassa bolivialaiset treenivaatekaupat, kun noissa ketjuliikkeissä (Nike, Adidas, Under Armour jne.) on aina ne samat tylsät vaatteet joka maassa. Ärsyttää vaan, kun paikalliset kaupat ovat sellaisia pikkuliikkeitä, joissa myyjä tulee heti “ahdistelemaan”. :-D Mutta kai se on vähän kärsittäväkin, jos haluaa löytää jotain kivaa.

      Pus!

      Poista
  2. Persetraileri 😏Mielenkiintoista oli lukea "heräämisestäsi:,ja hyvä että olet löytänyt tasapainon syömisen ja liikunnan välillä🌺Osa siitä mitä kirjoitat on tuttua, oln myös joskus vaakariippuvainen, ja menneisyydessä on syömishäiriötä, mutta en ole käynyt vaalla varmaan 10 vuoteen. Vaatteista huomaan mikä on tilanne. Tuo nykyinen liikumtamallisi kuulostaa hyvältå:minunkin pitäisi liikkua enemmän(kävelen paljon, ja jumppsan kotona) Olet kyllä tosi hyvin treenanneen näköinen noissa kuvissa ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, tasapaino tuntuu nyt löytyneen, ja toivottavasti tämä tyyli pysyy!

      Vaatteista tosiaan huomaa helposti, onko paino noussut vai laskenut. Joskus alkuvaiheessa, kun olin jättänyt vaa'an pois, mulla oli tapana sovitella jotain tiettyjä vaatteita ja yrittää sillä tavalla selvittää, olinko lihonut. Eihän tuokaan mitään erityisen järkevää puuhaa ollut, ja olen päässyt nyt onneksi tuostakin eroon. Ja ihan suosiolla ostin muutamat kokoa isommat housut, kun vanhat farkut tuntuivat niin kittanoilta.

      Oon kyllä tosi tyytyväinen omaan nykyiseen liikuntamalliini. Liikuntaa tulee just sopivasti, että ehdin palautua ja että säilyy sellainen “palo” tekemiseen, kun joutuu vähän odottelemaan ennen seuraavaa treeniä. :-) Uimista tekisi mieli harrastaa enemmänkin, mutta uinti ei ole mun polvelle ihan paras laji, joten se on parasta pitää siksi minimissä.

      Kiitos, Jael. <3

      Poista
  3. Luin mielenkiinnolla koko jutun, mutta ikävä kyllä työt haittaa, joten en ehdi nyt kirjoittaa muuta kuin että Voi jestas, mutta sulla on ihan mielettömät lihakset! Tekisi mieli aidosti kadehtia, mutta en sitä tee, koska en myöskään treenaa yhtä intensiivisesti ja tavoitteellisesti, vaan viime ajat olen vähän niinkuin jo luovuttanut todeten, että mulla ei riitä kunnianhimo, eikä jaksaminen töitten ohessa niin massiiviseen treeniin kuin tää mun 54-vuotias keho nykyään vaatisi. Tuntuu, että kaikki on pelkkää kilpajuoksua hupenevien lihasten ja lisääntyvän rasvan kanssa ja se masentaa.

    Olet mun lihasidoli ja ihanaa, että ne syömishäiriöiset ajat tuntuu olevan nyt selätetty <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lihasidoli. :-) Tuntuu hassulta ajatukselta, että joku ihailisi mun lihaksia, kun olen ollut aina sellainen rimpula, mutta ihana kuulla. <3 Ja hupaisaa on myös se, etten edes tiennyt, että mulla on selässä jotain lihaksen tapaisia (kun eihän niitä itse näe), ennen kuin näin itseni noista kuvista. :-D

      Menninkäiselle tuossa edellä jo kirjoittelinkin, että tästä on syntynyt nyt vähän sellainen myönteinen noidankehä, että en viitsi pilata saavutettuja tuloksia huonolla tai liian vähäisellä syömisellä. Siksi minäkin uskon ja toivon, että syömishäiriöiset ajatukset kuuluvat menneeseen elämään. Tosin eihän sitä tiedä, jos tulee vaikka jokin loukkaantuminen, enkä pääsekään treenaamaan. Se olisi vaikea paikka mulle, mutta kai siitäkin jotenkin selvittäisiin.

      Älä masennu, Annukkaiseni. <3 Olet taatusti paljon paremmassa kunnossa kuin moni muu ikäisesi, ja teet hyvinvointisi eteen jo ihan uskomattoman paljon töitä. Se että liikkuu vaikka vähänkin (ja minä tiedän, että sinä liikut paljon) ja syö pääosin terveellisesti, on aina parempi kuin jos heittäisi hanskat tiskiin eikä tekisi mitään. Kroppa ei aina vastaa sillä tavalla kuin itse haluaisi, mutta silti liikunnasta ja terveellisestä syömisestä on aina hyötyä. Olen aina ajatellut, että liikunta on kuin vakuutus, joka takaa terveemmän ja energisemmän tulevaisuuden.

      Haleja! <3 <3

      Poista
  4. Hiilarin puutos ruokavaliosta vaikuttaa tosi paljon myös psyykeeseen , (ei mikään omakokemus vaan fakta ) . Mä saan hiilareita mun ruokavaliossa marjoista ja hedelmistä .
    Mahtavat lihakset sun käsivarsissa ,älä nyt pahastu mutta kroppa on vähä liian laiha ❤❤, syömishäiriö ihmisille pitää sanoa totuus eikä sitä mitä he haluavat kuulla ❤❤❤❤❤ Kivaa viikonjatkoa Satu 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, Ulrika! Unohdinkin kirjoittaa siitä, miten olen ihan eri ihminen nyt kuin silloin, kun en syönyt kunnolla. Olin aiemmin koko ajan jotenkin tuskastunut, alakuloinen ja kärttyinen, mutta en tajunnut, että se johtui ruoan (ja varsinkin niiden hiilarien) puutteesta. En ollut ollenkaan paras versio itsestäni.

      Mulle ei marjat ja hedelmät riitä, vaan mun on saatava myös ihan rehellistä leipää, riisiä, perunaa ja sen sellaista. Mutta kiva, että sinä olet löytänyt itsellesi sopivat hiilarilähteet! Niin me ihmiset ollaan erilaisia. :-)

      Ja kyllä mielipiteen saa sanoa, en pahastu ollenkaan. Minusta näytän noissa kuvissa laihemmalta kuin mitä oikeasti peilistä katsottuna näytän, mutta voihan se olla, että peilikuva tai peiliin katsojan silmät valehtelevat. Pari lisäkiloa ei varmasti tekisi haittaa jo senkin takia, että jaksaisin ehkä nostella enemmän painoja, jos elopainoa olisi hieman enemmän. :-) Mutta syön jo nyt niin paljon, että painon nostaminen (ja enemmän syöminen) tuntuu melkein mahdottomalta tehtävältä. Viihdyn myös itse nykyisessä kropassani sen verran hyvin, että ei ole oikein motivaatiotakaan painon lisäämiseen.

      Kivaa loppuviikkoa sinullekin! <3

      Poista
  5. Mahtavat salikuvat! Selkälihakset ja ojentajat erittäin hyvässä kuosissa, kuten koko nainenkin. Tuosta näkee ja sun kirjotuksesta, että jos on sinut itsensä kanssa asiat on mallillaan. Toki vaatii pitkäjänteistä työtä saavuttaa tuollainen tulos kuin sinulla. Ja vielä pitää sitä yllä.

    Itse innostun aina hetkellisesti noudattamaan terveellistä ja liikunnallista elämää :-D Sitten kaikki hiipuu kiireessä ja arjen tohinassa. (Toki ei mikään syy itsensä laiminlyöntii). Itse tykkäisin uimisesta, mutta oman kehon inhoaminen ja häpeäminen estää uimahalliin menon.

    Kirjoituksesi herätti myös ajatuksia ihmisten riippuvuuksista. Siirtyykö aina ja kaikilla riippuvuus asiasta a asiaan b ja jatkuva riippuvuus kierre on valmis? Esim sinulla riippuvuus painontarkkailusta ja itsensä kontrolloinista ruuan avulla sitten liikuntaan ja sen tuomiin saavutuksiin ja hyvään oloon? Itse pääsin kokiksesta eroon, mutta ruuan ja karamellien kulutus kasvoi. Tai askelmittauksessa saatava jokin tietty määrä jokaiselle päivälle tai päivä menetetty...Tälläisiä pohdintoja tällä erää :-D

    Mukavia treenejä sinne <3

    -m

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Panostus ylävartalon voiman kehittämiseen on kyllä tuottanut jonkinlaista tulosta, mutta nyt kun katsoin kuvia, huomasin, että koivet näyttävät vähän rimpuloilta, samoin kuin tuo ahteriosasto. :-D Niille tartteekin nyt tehdä jotain. Jokin takapuolen treenaaminen ei ole vain koskaan kiinnostanut minua pätkän vertaa, ja se tuntuu jossain määrin nololtakin, kun kaikki naiset treenaavat varsinkin täällä Etelä-Amerikassa takapuoltaan ihan hulluina. (Tosin monessa on lisänä vähän täytettäkin.) Mua kun ei voisi vähempää kiinnostaa, miltä mun ahteri näyttää, enkä varsinkaan haluaisi mitään isoa persettä, joka ei mahdu edes normihousuihin. :-D Mutta ymmärrän toki, että vahvat pakaralihakset ovat hirveän tärkeät esim. selän hyvinvoinnin kannalta, joten ei kai auta muu kuin ruveta panostamaan nyt tuohon alaosastoon.

      Mulla oli aiemmin ihan sama juttu, että uimahalliin meno ahdisti oman kehonkuvan takia. Ajattelin, että kaikki katsovat juuri minua. Mutta sitten joskus huomasin, että ketään ei kiinnosta katsella minua, vaan kaikilla on omat touhut mielessään. Ihan sama kuin salillakin: sielläkin ajattelin aluksi, että kaikki seuraavat juuri minua, kuinka tuo tunari ei saa edes levypainoa irti tangosta. Mutta sitten kun siirsin huomion pois itsestäni ja katselin muita, tajusin, että jokainen haluaa tuijottaa peilistä vain omaa kuvaansa; ei minun. :-D

      Mutta uimahalli on kyllä erityisen vaikea paikka, koska siellä ollaan alasti/uimapuvussa. Ja kynnys mennä uimahalliin voi olla todella korkea, tiedän sen omasta kokemuksesta. Toivon kuitenkin, että rohkaistuisit kokeilemaan. <3 Pari ensimmäistä kertaa tuntuvat varmasti ihan kauhean pelottavilta, mutta uskon, että pikkuhiljaa helpottaa. Uimahallissa on niin paljon kaikenlaisia ihmisiä, että kyllä sinäkin mahdut joukkoon. Itse asiassa uimahallissa käyminen on opettanut mulle itseni hyväksymistä ja jonkinlaista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta juuri sen takia, että olen tajunnut, että maailmassa on kaikenlaisia ihmisiä, eikä kenenkään tarvitse olla täydellinen, jotta voisi tehdä niitä asioita, mistä pitää.

      Riippuvuuskysymys on mielenkiintoinen, koska olen itse huomannut saman, että ihmiset monesti siirtyvät riippuvuudesta toiseen. Ehkä se on niin, että jos jokin asia on ollut elämässä kovin tärkeässä osassa, sen lopettaminen jättää niin ison tyhjiön, että se on pakko täyttää jollain muulla. Itse en näe omaa liikkumistani riippuvuutena, koska olen tykännyt aina liikkua, ja suhde liikuntaan on nyt paljon terveempi kuin aiemmin. Mutta ehkä tämä riippuu(!) siitä, miten kukakin riippuvuuden mielessään tulkitsee. Itse ajattelen riippuvuutta kielteisenä asiana, lähes pakkomielteenä, vaikka voihan riippuvuus olla hyväkin asia, joka kannustaa ihmistä elämään paremmin. Ja jos riippuvuutta ajattelee niin, että se on jotakin, mitä ilman ihminen ei pystyisi (tai ei ainakaan koe pystyvänsä) elämään, niin kyllähän minä sitten olen riippuvainen liikunnasta.

      Haleja! <3

      Poista

  6. Mielenkiinnolla luin, vaikka en oikein osaa mitään kommentoida. Itse en ole käynyt vaa’alla kymmeneen vuoteen, koska pelkään että syntyy kierre jollaista en enää ikinä halua.

    Olen kyllä myös samaa mieltä tuosta, ettei kaikkea tarjolla olevaa tarvitse syödä eikä edes maistaa. Jos ei halua, niin ei halua. Itsekään en syö ”toisten mieliksi” ja on mielestäni itsestään selvää, ettei niin tarvitse kenenkään tehdä.

    Näytät hyvältä, sopusuhtaiselta ja vahvalta – go girl! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaaka voi olla hyvä apuväline, mutta syömishäiriötaustaiselle se voi olla hirveän pelottava esine. Luulen, että mullakin vaa'alla käymättömyydestä tulee ihan pysyvä juttu, koska tunnen sen olevan oman hyvinvointini kannalta parasta.

      Minua ärsyttävät sellaiset ihmiset, jotka tyrkyttävät jotain ruokia ja ehkäpä vielä sanovat, että ota nyt, kun olen ihan sinua varten tehnyt. Mun on ollut ihan hirveän hankala kieltäytyä tuollaisessa tilanteessa, kun olen pelännyt loukkaavani toista, kun hän on suurella vaivalla tehnyt jotain “ihan minua varten”, ja sitten minulle ei kelpaakaan. Täytyy vain yrittää ajatella, että jos jonkun maailma kaatuu tuollaiseen, niin minä en voi sille sitten mitään.

      Kiitos, Elegia. <3 Matka jatkuu...

      Poista
  7. Kiva kuulla edistymisestäsi syömisessä. Iso peukku sille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä, Rva Kepponen! <3 Kiva, että jaksoit lukea. :-)

      Poista
  8. Mä kuulun kanssa siihen ryhmään, joka ehdottomasti tarvitsee ruokaa 4tunnin välein. Siinä ei ole mitään omituista vaan se on ensiarvoisen tärkeää nälkäkiukun torjuntaa ja siten huomaavaista lähimmäisiä kohtaan. :) Usein hämmästelen myös jossain lehdissä tms. olevia esimerkkejä päivän viidestä ateriasta. Niissä monesti on niin kevyitä tai pieniä annoksia, esim. välipalana omenaa ja näkkäri. Ei pysy nälkä kyllä niillä kauaa poissa.
    Kiitos myös edellisestä postauksesta! Olipa mielenkiintoista lukea coca-colan alkuperäisestä reseptistä. -Outi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Outi! <3

      Minulla on ihan sama juttu, että tuo neljän tunnin väli ei ole tärkeä pelkästään itseni takia vaan myös muiden. ;-) Ukkeli tietää myös tämän (jostain kumman syystä!), vaikka aina välillä viljeleekin kommenttejaan. Ja hän tietää myös muistuttaa, jos esim. ravintolaan lähtö viivästyy (kuten viime viikolla), että "syö jotain".

      Ja ihan yhtä lailla minäkin olen ihmetellyt noita pieniä välipaloja lehdissä. Tunnen itseni aina ihan hirveäksi possuksi, kun vertaan omia syömisiäni lehdissä oleviin ruokapäiväkirjoihin, enkä voi ymmärtää, miten joku voi elää niin pienillä annoksilla (varsinkin jos vielä liikkuu paljon). Mulla on päivässä neljä ateriaa, ja neljän viiden maissa syöty välipala on varmaan isompi kuin monen lounas. Mulla saattaa mennä välipalana esim. jättimäinen kanasalaatti kaikilla maailman vihanneksilla ja juureksilla, avokadolla ja kanan rintafileellä sekä iso lautasellinen kaurapuuroa maidon kanssa. :-D

      Kiva jos Coca-Colan alkuperä kiinnosti. Mukavaa viikonloppua sinulle!

      Poista
  9. Kuinka rohkea postaus! Pahoittelut kun kommentoin ihan äärettömän harvoin. Luen aina tekstisi kännykän kautta enkä jostain syystä saa jätettyä sieltä kommenttia :/ Läppäriä käytän aina töissä mutta harvemmin työpäivän aikana ehtii blogeihin syventyä.

    Tunnistan hieman itseäni tuosta kontrolloimisen halusta. Ajattelin aina, että minulla on kaikki hyvin, sillä liikun paljon ja syön terveellisesti, mutta huomasin väkisinkin heikot yöuneni ja että luut alkoivat näkyä jo pelottavan hyvin yläkropassa. Äitini ja mieheni huomauttivat syömisestä ja liikkumisesta useasti, ja lupasin mennä lääkärille, jos painoindeksi laskee tietylle tasolle. Kuvittelin aina, ettei sitä päivää tule, mutta kyllähän se tuli: painoindeksini on aina ollut n. 18, sitten se laski lukemaan 15,50.

    Kävin siitä sitten terveyskeskuksessa, mutta se oli ihan turha reissu, sillä tiesin jo ilman lääkäriä, ettei tässä auta muu kuin syödä useammin ja hieman nostaa annoskokoa. Onneksi se auttoi, ja nyt olen terveempi. Minulla ei siis koskaan ollut anoreksiaa tai bulimiaa, joten oletin olevani terve, mutta ei se ihan niin mennytkään.

    Onneksi olet saanut ruuan ja liikkumisen tasapainoiseksi yhdistelmäksi! Jatka samaan malliin :)

    Jossain aiemmassa postauksessa olit kaupasta löytänyt jonkin ruokatuotteen, jonka päällä taisi olla Lappi tai Suomi (pahoittelut, etten muista tarkemmin mikä postaus se oli). Mietin vain, että kenties sanat "Finland" ja "Lapland" on brändätty tällaisiksi puhtaiksi tuotteiksi, joista ihmiset mielellään maksavat. Ainakin Aasian maissa tämä brändäys toimii, myydäänhään siellä jo Pohjoismaiden happea pulloissa!

    Hyvää jatkoa :)

    - Tytti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta kiva kun kommentoit nyt! <3 Kommentti ilahduttaa aina suuresti. Todella harmillista, jos kännykällä kommentointi ei onnistu. Kunpa osaisin sanoa, mistä se johtuu. Mutta ymmärrän hyvin muutenkin sen, jos kännykällä ei tule kommentoitua. Mulle jo tavallisen whatsapp-viestin kirjoittaminen tuottaa tuskaa, kun aina menee väärin, enkä ikinä jaksaisi edes yrittää blogikommentin kirjoittamista kännykällä.

      Hieno kuulla, että olet saanut ruokavaliosi paremmalle tolalle. Hyvä sinä! :-) Ehkä ihminen jotenkin sokeutuu omalle elämäntavalleen eikä osaa tarkastella elämäänsä yhtä objektiivisesti kuin jonkun toisen elämää ehkä osaisi. Sitä ajattelee tekevänsä oikeita valintoja ja tietävänsä, mikä itselle on parasta, vaikka näin ei aina ole. Silloin on hyvä, että on läheisiä, jotka pitävät silmällä ja välittävät, niin kuin sinullakin on ollut. Tosin joskus se läheisten huolehtiminen voi myös ärsyttää, t. nimim. kokemusta on. :-)

      Nämä syömisasiat ovat muutenkin aika henkilökohtaisia asioita, ja on vaikea sanoa, missä kulkee sopivan ja epäsopivan puuttumisen raja. Appivanhemmat (tai lähinnä appiukko) esimerkiksi rupesivat ohjaamaan minua viime vuonna Intiassa, että en saa syödä ruokaani niin nopeasti, vaan minun pitää syödä ruokani hitaasti pureskellen. No minähän vedin tästä herneet tosi pahasti nenään, koska en voi sietää sitä, että joku kyttää minun syömistäni millään tavalla. Yhä edelleenkin tuntuu epämukavalta syödä appiukon kanssa samaan aikaan, kun minusta tuntuu, että hän tarkkailee, kuinka minä taas hotkin ruokani.

      Mutta kaikenlaisen muutoksen on tosiaan lähdettävä itsestä, ja olen niin iloinen, että sinä olet löytänyt terveemmän elämän! :-)

      Minullakin uni on hyvä mittari syömisen ja palautumisen suhteen, sillä liian vähäinen syöminen tai alipalautuminen/ylirasitus näkyvät heti nukkumisessa. Uni on vaan siitä kinkkinen mittari, että mitä enemmän siihen alkaa kiinnittää huomiota, sitä varmemmin yöunet karkaavat muille maille.

      Olipa mielenkiintoinen tieto tuo happipullojuttu! Kaikenlaista sitä keksitäänkin. Ja mielenkiintoinen ajatus tuo brändäys. En tiedä, miten hyvin se voisi soveltua tähän tapaukseen (se Finlandia-juusto), kun jotenkin epäilyttää, että moni eteläamerikkalainen ei edes tiedä Suomesta. Mutta voin toki olla väärässäkin ja aliarvioida Suomen tunnettuuden. Itse asiassa nyt kun rupesin miettimään, niin sen meidän aiemman Bolivian-asunnon omistaja on kotoisin Argentiinasta (josta tuo juusto myös tulee), ja hänelläkin taisi olla jonkinlainen mielikuva puhtaasta ja rauhallisesta Suomesta.

      Kaikkea hyvää sinullekin! :-)

      Poista
  10. Oot kuvien perusteella hyvässä kunnossa ja mahtavat käsilihakset! Mulla on ollut aina aika mutkaton suhtautuminen ruokaan mutta tunnistan tuon itsestäni että rankaisin usein itseäni vkonlopun herkuttelujen jälkeen ja viikko käynnistyi usein huonolla energialla . Tänä syksynä olen jotenkin tasannut touhua ja syönyt hyvällä ruokahalulla vaikka pizzan maanantaina. Hauskinta oli että olen leiponut kesän jälkeen ihan liikaa mutta verikoe arvot oli paremmat kuin vuosiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, kai sitä voisi huonommassakin kunnossa olla. Mutta voisi toki olla paljon paremmassakin, ja siihen pyrin. :-)

      Tuommoinen tasaantuminen kuulostaa kivalta ja tutultakin. Minusta on hyvä, jos jokaista päivää pidetään syömisten suhteen samanarvoisina, eikä esimerkiksi lauantaita ajatella "mässäilypäivänä", jolloin vedetään ihan hulluna kaikkea hyvää. Tasainen elämä saattaa kuulostaa jonkun mielestä vähän tylsältä, mutta vointi (sekä henkinen että fyysinen) pysyy niin paljon parempana, kun ei aaltoile äärilaidasta toiseen.

      Mahtava kuulla, että veriarvosi olivat parantuneet! Tsemppiä jatkoonkin!

      Poista
  11. Vau mitkä lihakset yläkropassa ja käsissä! Mie tässä odotan, että pääsisikö tänä tulevana talvena hiihtämään etelässäkin kunnolla. En omista autoa ja en viitsi busseissa kuljettaa suksia. Ehkä pitäisi, mutta sitten nuo hiihtopaikat ovat niin täynnä väkeä, että kaikki ilo häviää!
    Mukavaa viikonlopun jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No on sitä vissiin jotain lihaksen tapaista kroppaan ilmestynyt. :-)

      Etelän talvet ovat kyllä niin arvaamattomia, että hiihtosäistä ei koskaan tiedä. Mutta toivotaan, että talvi on siinä suhteessa suotuisa! Olen vissiin joskus aiemminkin maininnut, että hiihto ei ole mun laji ollenkaan. Menee hermo, kun tuntuu, ettei jaksa. :-D Tosin kokeilin hiihtoa viimeksi toissa talvena, ja voihan se olla, että nyt jaksaisikin.

      Mukavaa viikonlopun jatkoa sinullekin! :-)

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3