Onnellinen perhe

Tämä viikko on ollut siitä erikoinen, että olen ollut Boliviassa yksikseni. Ukkeli lähti maanantaina Medellíniin, eikä vielä ole varmaa tietoa, milloin hän palaa. Joskus tulevalla viikolla kumminkin. Ukkeli kysyi kyllä, halusinko lähteä hänen mukaansa, mutta jäin mieluummin Santa Cruziin. Ihmiseksi, joka ei olisi millään halunnut tulla Boliviaan, viihdyn täällä yllättävän hyvin. 😜

Sääkin on täällä niin paljon parempi kuin Medellínissä. Toki välillä on ollut viileää ja satanutkin, mutta enimmäkseen on ollut aurinkoista ja lämmintä. Sade oli siinäkin mielessä hyvä juttu, että Bolivian metsäpalot loppuivat vihdoin, kun taivaalta saatiin sammutusvettä. On ollut jopa muutama kohtuullisen tuuleton päivä, ja huomasin, että tuulettomuus ei olekaan välttämättä kovin hyvä juttu. Tuuli kuitenkin laittaa ilman liikkeelle, eikä kuumuus ole niin tukahduttavaa. Jos ei tuule yhtään, kuumuus ei pelkästään leiju ilmassa, vaan se hohkaa jotenkin myös maasta, ja tuntuu kuin olisi voileipägrillissä.

Tässä mie pulikoin (siis tuolla aikuisten puolella!).

Nuo ylemmässä kuvassa näkyvät keskeneräiset tornit tulevat olemaan kai toimistorakennuksia. Täkäläiset rakennusmiehet ovat kyllä aika sitkeää porukkaa, kun he pystyvät olemaan tuolla yläilmoissa paahtavassa kuumuudessa ja hirveässä tuulessa. Aina kahdentoista aikaan soi sellainen pieniäänistä kirkonkelloa muistuttava kello kolme kertaa, ja olen miettinyt, voisiko se olla ihan vanhanajan vellikello, jolla ilmoitetaan ruokatunnin alkamisesta. Yhdeltä kello soi uudestaan, mutta neljä kertaa.

Ukkeli on aina vähän pelkeillään, että minulle sattuu jotakin, kun olen sellainen tavan tunari (ovenkarmit ahdistelevat, liikennemerkit kävelevät päälle jne.). Viime aikoina olen joutunut kasvien hyökkäysten kohteeksi. Ensimmäinen murhayritys oli varsin vaatimaton, ja tuloksena oli vain verta vuotava haava käsivarressa. Haava tuli sen seurauksena, kun kävelin liian läheltä yhtä vaarattomalta näyttänyttä pusikkoa, jonka oksat kätkivätkin sekaansa isoja piikkejä. Toinen murhayritys oli jo parempi. Kävelin jälleen liian läheltä yhtä kasvia – jotain suikulapalmua, mikä lienee – ja yksi oksa osui päähäni.

Kuvan kasvilla on osuutta asiaan.

Oksa ei ollutkaan mikään tuulessa löyhyvä lötkö palmunlehvä, vaan se oli kova ja terävä kuin miekka. Minulta rupesi valumaan ohimolta jotan, ja luulin ensin, että se oli hikeä, mutta se olikin verta. Onneksi oli sentään nenäliinoja mukana, jotta saatoin kävellä Lambilla päätäni pidellen. Siinä oli taas ukkelilla ihmettelemistä, kun olin saanut pääni auki törmäämällä palmuun. 

Torstai-iltapäivänä lähdin Uberilla kaupunkiin hieman käppäilemään ja katselemaan. Olen joskus valitellut, kun Santa Cruzissa ei ole mitään nähtävää ja tekemistä, vaikka kyllä joka paikassa on nähtävää, jos vain pitää silmänsä auki. Jo ihan pelkkä kaduilla kuljeskelu voi olla ihmeen antoisaa, ja ihmisten katselu se vasta mielenkiintoista onkin.  

Suunnistin ensimmäiseksi kaupunginpuistoon, Parque Urbanoon, jossa olin käynyt kerran ennenkin. Minulle ei ollut jäänyt puistosta mikään kovin erityisen myönteinen kuva, sillä puisto oli ollut minusta aika ankea. Nyt tajusin, että olin ollut liikkeellä väärään aikaan, sillä eihän täällä viitsi kukaan olla ulkona päivän kuumimpaan aikaan (paitsi suomalainen turisti). Puisto oli nyt myös paljon vehreämpi kuin muistin, mikä johtui varmaan keväästä.

Puiston itäisen sisäänkäynnin luona myytiin muun muassa mehuja.

Tässäkin puistossa oli muuten noita oransseja lintujen syöttöpurkkeja. Kuvassa näkyvässä lukee, että "tykkään siemenistä ja hedelmistä; ruoki minua".

Näillä rouvilla oli esitteitä aiheesta "kuinka saada onnellinen perhe". En käynyt tiedustelemassa, että mitenkäs se onnistuisi. Jehovantodistajia näyttivät olevan, eli uskovaiseksi pitäisi varmaan ruveta.

Kaupunginpuisto on todella suuri, ja siellä on kivasti harrastuspaikkojakin.

Skeittauspaikka. (Vai onko tämä skeittausta? Keski-ikäinen muumio ei olekaan nyt ihan varma.)

Käyhän se tietysti näinkin.

Mehumyyjät koolla. Noista keltaisista pömpeleistä myydään maissimehua (somo).

Sitten olinkin kävellyt puiston läpi ja tullut puiston länsipäähän. Salossa liehui komeasti Santa Cruzin lippu.

Santa Cruzin kaupungilla on oma lippu (kaksi vihreää raitaa ja keskellä valkoinen raita), ja sitä näkee kaupungissa melkeinpä enemmän kuin kansallista Bolivian lippua.

Grilliherkkuja.

Rahalla saa ja taksilla pääsee.

Toisessa pikkupuistossa näytti olevan meneillään jonkinlainen tapahtuma, ja kaarsin tietysti uteliaana kameroineni paikalle.

Tytöt näyttivät harjoittelevan jonkinlaista tanssiesitystä.

Pojilla taas oli orkesteri koossa, ja mietinkin, olisiko tässä ollut jokin koulun tapahtuma alkamassa.

Eikö olekin taidokas linnunpesä?

Syy, miksi olin oikeastaan lähtenyt kaupungille, oli se, että halusin nähdä Etelä-Amerikan keskikohdan. Olin törmännyt netissä väitteeseen, että Etelä-Amerikan maantieteellinen keskipiste sijaitsisi Boliviassa ja Santa Cruzissa, Plazuela Calleja -nimisessä puistossa.

Kartalta katsottuna väitetty keskipiste näytti olevan minusta ihan väärässä paikassa, ja keskipisteen kuuluisi olla ennemminkin Brasiliassa.

Plazuela Calleja on aivan liian lännessä ollakseen keskellä Etelä-Amerikkaa.

Tarkempi googlettaminen paljastikin, että Etelä-Amerikan keskipiste on tosiaan Brasiliassa, Mato Grosson osavaltiossa, Cuiabán kaupungissa. Se näyttääkin jo paljon uskottavammalta.

Brasilia on muuten aika jäätävän kokoinen, kun Boliviakin on jo kolme kertaa isompi kuin Suomi. Pitihän se tämäkin laskea, ja tulos oli semmoinen, että Brasilia on 25 kertaa Suomen kokoinen.

Mistä tuollainen legenda, että Etelä-Amerikan keskipiste olisi Santa Cruzissa, on saanut alkunsa, sitä en tiedä. Uskomus näyttää kumminkin elävän vahvana.

Aukion laidalla olevan ravintolan seinässäkin lukee, että "syöt juuri Etelä-Amerikan keskustassa".

Kun googletin ennen lähtöäni Plazuela Callejaa, kävi ilmi, että aukiolla oli tehty perusteellinen remontti ja että aukio oli avattu yleisölle juuri edellisenä iltana. Tämäpäs sattui!

Vaikka aukio oli pieni, se oli minusta tosi viehättävä, ja huomasi kyllä, että aukiota oli vastikään uudistettu, kun kaikki suorastaan kiilteli uutuuttaan.

Aukiolla ei ollut mitään mainintaa siitä, että nyt oltaisiin Etelä-Amerikan keskipisteessä, mutta siellä oli kyllä tolppa, johon oli merkitty etäisyyksiä Etelä-Amerikan muihin kaupunkeihin.

Aukion ympäristökin oli varsin tunnelmallinen.

Kuvia olisi vielä paljon lisää, mutta taidan jättää ne toiseen kertaan, kun olihan tätä jo tässäkin.

Loppuun kumminkin vielä ah-niin-ihanan ulkomaalaisviraston kuva, joka on tarjonnut minullekin runsaasti jännittäviä hetkiä.

Voiko olla rumempaa rakennusta? Ei voi!

Pitäisi käydä taas ulkomaalaisvirastossa, kun emme ilmeisesti olekaan lähdössä takaisin Medellíniin vielä silloin kuin oli alun perin tarkoitus, vaan lähtö siirtyy ainakin marraskuun alkuun. Suomalainen saa maahan tullessaan 30 päivän turistiviisumin, joka ei ole muuta kuin leima passissa. Jos oleskelua haluaa jatkaa tämän jälkeen, jatkoaikaa pitää käydä anomassa ulkomaalaisvirastossa (maksimioleskeluaika maassa ilman varsinaista viisumia on 90 päivää). Jollei tätä tee, joutuu maksamaan maasta poistuessaan sakot. Koska jo pelkkä ajatus ulkomaalaisvirastosta ahdistaa, taidan valita jälkimmäisen vaihtoehdon ja maksaa lentokentällä ne sakot. Vanha Bolivian-viisumini meni vanhaksi toukokuussa, joten siitä ei ole minulle enää mitään iloa.

Odotan tulevaa yötä vähän ahdistuneena, sillä joku teki taas viime yönä remppaa, ja seinään hakkaamista ja nakuttelua kesti aamuneljään. Remontin ääniä on kuulunut muinakin iltoina, mutta ne ovat sentään loppuneet puolenyön aikoihin ja alkaneet uudestaan "vasta" kuuden jälkeen aamulla. En voi käsittää, eikö täällä ole mitään sääntöjä, mihin aikaan talossa saa meluta. Nähtäväksi jää, onnistuuko nukkuminen (metelöinti alkoi eilenkin vasta puolenyön jälkeen).