Kauas on pitkä matka

Voin ilokseni ilmoittaa, että pääsin perille Boliviaan, eikä mitään suurempia ongelmia ollut. Matkajännityskin oli lähtöpäivän koittaessa kadonnut kokonaan, ja olin pelkästään innoissani lähdöstä. Olin niin intoa täynnä, että olin jo menossa laukkuineni hissiin, vaikka en ollut tilannut vielä taksiakaan.

Pienet kommellukset kuuluvat toki asiaan, ja meikäläinen ei taida selvitä ilman niitä yhdestäkään matkasta. Helsingin-lento lähti yli tunnin myöhässä, ja kahden tunnin vaihtoaikani Frankfurtissa kutistui alle tuntiin. Minun piti selvitä hallista A halliin C, josta jatkolentoni Sao Pauloon lähtisi. Frankfurtin eri lähtöhallien välillä kulkee juna, joten homma kuulosti varsin simppeliltä: ajaisin vain kaksi asemanväliä A:sta C:hen. Niin yksinkertaista se olisi!

Paitse että ei. Juna kyllä pysähtyi C-hallin asemalla, mutta junan ovet eivät auenneet. Kun hätäilin ulospääsyä, muut samassa vaunussa olleet neuvoivat, että ulos pääsisi vasta seuraavalla asemalla. Odotin siis kiltisti seuraavalle asemalle, joka olikin sitten tietysti jo D-hallin asema. Kun ihmettelin, että mitenkäs minä sinne C-halliin pääsisin, eräs miesjoukko neuvoi minua menemään liukuportaita pitkin aseman toiselle puolelle ja ottamaan junan vastakkaiseen suuntaan. Tein työtä käskettyä, mutta ovet eivät avautuneet taaskaan C-hallin asemalla. Näin, että junan viimeisestä vaunusta pääsi ulos asemalle, mutta siitä vaunusta, jossa minä olin, ei päässyt. Vaunussa ollut pariskunta neuvoi minua jäämään seuraavalla eli B-asemalla pois ja menemään jalkaisin C-halliin. He olivat olleet koko ajan samoissa junissa kuin minäkin (koska he olivat ilmeisesti tehneet kaikki samat virheet kuin minäkin), ja he aikoivat kuulemma tehdä samalla tavalla ja kävellä B-hallista C-halliin. En ymmärrä vieläkään, mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin, jotta olisin päässyt junalla suoraan C-halliin.

Lentokonesapuskat piti tietysti taas kuvata. 

Ruijanpallasta välillä Helsinki−Frankfurt.

Alkuruoka Frankfurtin ja Sao Paulon välillä: punajuuri-punaherukkasalaattia ja limettitofua. Tofu oli kuivaa ja pahaa!

Pääruoka samalla lennolla: nieriää piparjuuri-sinappikastikkeessa, pinaattia ja ohrahelmiä.

Kaksikerroksisen lentokoneen portaikko jäi viime kerralla kuvaamatta, joten virhe piti korjata tällä reissulla.

Melkein perillä!

Sao Paulon lentokenttä oli hirveän sekava, eikä kansainvälisten lentojen kakkosterminaali meinannut löytyä millään. Onneksi minun ei tarvinnut nytkään sekoilla yksin, vaan minulla oli kohtalotoverina chileläinen nainen, jonka kanssa jonotimme pariinkin otteeseen väärässä jonossa. Kun käy yrittämässä tarpeeksi moneen väärään paikkaan ja kun kysyy tarpeeksi monelta ihmiseltä, oikea paikka löytyy lopulta väkisin.

Ei ole ruuhkaa.

Yksin matkustaessa on se hyvä puoli, että tulee juteltua vieraiden ihmisten kanssa enemmän kuin kaverin kanssa matkustaessa. Sao Paulon lähtöportilla tutustuin Sveitsissä asuvaan tyttöön, joka oli syntynyt Ruotsissa ja jonka isä oli saksalainen ja äiti perulainen. Kun kysyin tytön äidinkieltä, hän ei oikein osannut vastata kysymykseeni. Tyttö kertoi puhuvansa kolmea kieltä - saksaa, espanjaa ja englantia - mutta ei mitään täydellisesti. Lopuksi tyttö totesi, että jos äidinkieli määräytyy äidin kielen mukaan, niin sitten se on varmaan espanja.

GOL-lentoyhtiön lounge Sao Paulossa.

Miekin pääsin jaloittelemaan!

Aamaisherkut katettuina.

Harvemmin tulee vedettyä makkarakastiketta aamiaiseksi, mutta pitihän tätäkin paikallista herkkua, salsichaa, kokeilla.

En ollut tajunnut, että Brasiliassa ja Boliviassa on kahden tunnin aikaero, joten olin kuvitellut, että lento Sao Paulosta Boliviaan kestäisi vajaan tunnin. Oli pienoinen järkytys, kun tajusin, että lento kestäisikin melkein kolme tuntia. Tässä vaiheessa olisi riittänyt jo lyhyempikin koneessa istuminen.

Aikaa voi tappaa taas vaikkapa syömällä. GOL-lentoyhtiön "herkut".

Sao Paulo oli aivan järkyttävän suuri kaupunki. Tuntui, että se ei loppunut koskaan, vaan lensimme aina vain Sao Paulon yllä.

Nyt kun lueskelin lisää Sao Paulosta, selvisi, että Sao Paulon metropolialueen väkiluku on lähes 20 miljoonaa. Onhan siinä muutama pipo.

Vihdoin kone alkoi laskeutua lopulliseen määränpäähäni, eli Santa Cruz de la Sierraan.

Kaupungin ympäristö näytti ilahduttavan vihreältä, mikä ei ole ihmekään, sillä täällä on nyt sadekausi.

Bolivialaisia lampaita (nuo valkoiset täplät siis).

En meinannut uskoa silmiäni, kun näin lentokentän lähellä keskellä peltoa kaksi hylättyä lentokonetta!

Hylättyjä lentokoneita oli pitkin peltoja enemmänkin, yhteensä ehkä parisenkymmentä kappaletta.  Voi hyvänen aika sentään, mikä paratiisi!

Pahoin pelkään, että minulta jäävät nuo lentokoneet tutkimatta. Saattaisi meinaan tulla sanomista, jos menisin omin lupineni lentokenttäalueelle pyörimään.

Ukkeli oli varannut ensimmäiseksi viikoksi Airbnb-asunnon, joka on oikein kiva.

Näkymä parvekkeelta.

Näkymä toiselta puolelta taloa.

Talon yhteinen pieni uima-allasalue.

Uima-altaalle ei tehnyt hirveästi mieli mennä, sillä ilma oli tukahduttavan kuuma. Lämmintä oli kuulemani mukaan 36 astetta, eikä minkäänlaista tuulenvirettä ollut. Onneksi kaikissa huoneissa - paitsi keittiössä ja kylpyhuoneissa - on ilmastointi.

Tänään en vielä kokkaillut mitään, sillä kävimme syömässä illalla libanonilaista pikaruokaa. Ruokakaupassa tuli toki jo käytyä, mutta niitä akkainlehtiä en vielä löytänyt! Soitin ennen lähtöäni anopille, ja anoppi antoi minulle neuvoja, mitä minun kannattaisi pakata mukaan Boliviaan. Hän neuvoi minua pakkaamaan mukaan vain perustarvikkeet, kuten riisinkeittimen, pari paistinpannua ja kaksi lautasta. Voi anoppia! Hänellä ei ole koskaan mitään muuta mielessä kuin ruoka. 😀

Kun olin päässyt vuorokauden matkustamisen jälkeen perille, olin aika kamala näky. Tukka oli likainen ja rasvainen, meikit olivat vähän miten sattuivat, ja oli muutenkin erittäin nuhjuinen ja likainen olo. Ukkeli tuli minua vastaan lentokentälle, ja sitten tapasimme asunnon omistajan, joka antoi meille avaimet. Sen jälkeen ukkeli neuvoi minua menemään läheiseen ostoskeskukseen, koska minun piti kuulemma hankkia paikallinen SIM-kortti. En jaksanut välittää ulkonäöstäni, vaan lähdin samoilla vaatteilla ja samalla naamalla liikenteeseen.

Tässä sitä odotellaan.

Sain odottaa vuoroani 45 minuuttia, ja hermohan siinä meinasi mennä, kun matkakin painoi takana. Sain kuitenkin maltettua mieleni, etten heittänyt vuoronumerolappua roskiin ja lähtenyt kävelemään.

Olen kieltänyt itseäni käyttämästä englantia ja päättänyt tulla toimeen espanjalla vaikka mikä olisi. Kielitaitoni on melkoisen ruostunut, mutta onnistuin silti ostamaan itselleni SIM-kortin ja nettiyhteyden. Kyllä se siitä.

Kauppakeskus (Ventura Mall) oli ihan samanlainen kauppakeskus kuin kauppakeskukset missä tahansa päin maailmaa. Tulevan joulunkin saattoi kauppakeskuksesta havaita.

 
Yritän aina totuttautua paikalliseen aikaan niin nopeasti kuin vain mahdollista, ja olen saanut tänään valvottua menestyksellisesti paikalliseen iltaan asti. Nyt kun kello on jo yli kymmenen, olen kohtuullisen valmis menemään nukkumaan. Suomessa kello on yli neljä aamulla, eli voisinkin toivotella sinne suuntaan jo hyvää huomenta.