Ei niin pientä putkea, ettei reikää keskellä.


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Alku

Ajattelin edetä sen minun manifestini kanssa sillä tavalla, että teen aina kuukauden alussa pienen koosteen siitä, miten olen edistynyt. En kuitenkaan aio pitää manifestia minään kiveen kirjoitettuna päämääränä, jonka tavoitteet minun pitää väkisin runnoen saavuttaa. Toivomus on toki tulla lopulta sellaiseksi ihmiseksi kuin manifestissa toivoin, mutta lopullisen toteutumistavan saa elämä päättää. Muuten voi käydä niin, että keskityn liian intensiivisesti johonkin, ja minulta menee samalla jotain muuta tärkeää ohi. Siksi olen ajatellut katsoa, mitä eteen tulee, hyväksyä jokaisen kokemuksen ja kiittää vastoinkäymisistäkin. Jätän siis manifestin hautumaan alitajuntaani ja palaan siihen ehkä joskus myöhemmin. Sillä välin elän elämääni, mutta hyvin toisella tapaa kuin ennen, pysähtyen ja pohtien.

Yritän nähdä elämän uudessa valossa pääasiassa tietoisen läsnäolon keinoin, mutta en kuitenkaan halua noudattaa orjallisesti tietoisen läsnäolon "oppeja". En halua syödä jonkun toisen valmiiksi pureskelemaa. Jokainen on oman elämänsä paras asiantuntija, ja minusta tuntuisi hassulta pitää jonkun toisen ajatuksia absoluuttisena totuutena ja minun elämääni sellaisinaan sopivina. Sen sijaan haluan ammentaa tietoa monista eri lähteistä ja omaksua niistä sen, minkä koen itselleni tärkeäksi ja oleelliseksi. (Samalla tietysti toivon, että joku muukin saisi havainnoistani jotain hyötyä tai iloa.) Jos jokin asia ei minuun vetoa, jätän sen kylmästi huomioimatta, kuten esimerkiksi sen meditoinnin. Tai ehkä voisi sanoa, että jätän asian hautumaan, koska eihän sitä koskaan tiedä. Uskon, että saavutan tyynemmän, tasapainoisemman ja läsnäolevamman elämän omalla tavallani.

(En tiedä, onko tietoinen läsnäolo yleisesti hyväksytty suomennos mindfulness-sanalle, mutta sitä kuitenkin käytän, koska jostain syystä en vain pysty käyttämään mindfulnessia. Kai se tuntuu minun suuhuni aivan liian trendikkäältä termiltä, ja minunhan pitää aina ihan periaatteesta vastustaa kaikkea trendikästä. 😊)

Kirjoittelen nyt ainakin tällä kertaa joitakin kuluneen kuukauden aikana tekemiäni havaintoja. (Kohtia on neljä, joten ei tämä ihan loputtomiin jatku.) Kuvituksena on lapsena saamiani synttärikortteja, kun en muitakaan kuvia jaksanut ottaa tähän keksinyt. Sopivathan ne tavallaan teemaan, kun on kasvusta kysymys.



1. Rakas päiväkirjani

Elämä on täynnä ohikiitäviä hetkiä, ja ohikiitävinä hetket myös pysyvät, ellei pysähdy ja ota niistä kiinni. Oivallinen tapa ikuistaa hetket on kirjoittaa niistä päiväkirjaan. Kirjoittelin nuorempana ahkerastikin päiväkirjaan, mutta parikymppisenä kirjoittelu loppui. Päiväkirjoja tulee harvoin jälkeenpäin luettua, mutta se ei olekaan minusta päiväkirjaan kirjoittamisen pointti, vaan tärkeintä on pysähtyä päivän päätteeksi pieneksi hetkeksi ja miettiä kulunutta päivää. Muuten päivistä tulee toistensa kaltaisia, ja päivistä tulee viikkoja, viikoista kuukausia ja kuukausista lopulta vuosia.

Hankin siis vuoden aluksi päiväkirjan sekä muistikirjan ja -vihkoja. Hieman kuitenkin pelotti pitkän tauon jälkeen, että päiväkirjaan kirjoittaminen alkaisi tuntua työltä, enkä jaksaisikaan enää jonkin ajan päästä kirjoitella. Ratkaisin ongelman sillä tavalla, että hankin päiväkirjan, jossa on kullekin päivälle tarpeeksi vähän kirjoitustilaa. 😀

Coelhon kalenteri inspiroi värikkyydellään kirjoittamaan.

Ajattelin ensin, että kirjoittaisin kirjaan vain mukavia asioita, ja tekisin päiväkirjasta sellaisen "positiivisuuspäiväkirjan", jota olisi myöhemminkin mukava lukea. Pian kuitenkin totesin, että sellainen ei ole minua: pelkkien myönteisten juttujen kirjaaminen tuntuisi minusta teennäiseltä ja valheelliselta, kun kumminkin tietäisin, että kaikki päivät eivät ole olleet pelkästään iloisia. (Samasta syystä ajatus kiitollisuuspäiväkirjan pitämisestä ärsyttää minua suuresti.) Päätin kuitenkin kirjoittaa kirjaan niin, että yrittäisin löytää kielteisistä asioistakin jotain hyvää ja nähdä pettymykset ja takaiskut mahdollisuutena oppia jotakin.

Muistikirjan ostin sitä varten, että voisin kirjoittaa siihen tekemiäni havaintoja ja huomiota. Asioiden kirjoittaminen muistiin ja niiden pohtiminen luo tunteen siitä, että minulla on jonkinlainen ote elämääni. Kirjoittaminen tekee myös havainnot konkreettisemmiksi ja auttaa huomaamaan, että edistystä tapahtuu. Jos en koskaan pysähdy pohtimaan, en myöskään opi, vaan toistelen samoja ajatus- ja käyttäytymismalleja päivästä toiseen.

Kirjoitan kirjaan myös lukemiani tai kuulemiani ajatuksia, jotka puhuttelevat minua tai jotka tuntuvat sillä hetkellä jollakin tavalla merkityksellisiltä, vaikka en tietäisikään, miksi. Olen kirjoittanut kirjaan muun muassa Kaija Koon lausahduksen, jonka luin viimeisimmästä Anna-lehdestä (kyllä, naistenlehdetkin herättävät ajatuksia):

"Tieto kuoleman vääjäämättömyydestä on ihmiselle kuin pahin kepponen. Ilman tätä tietoa maailma olisi varmasti toisenlainen. Olisiko meillä edes uskontoja? Eläisimmekö vain hetkessä ilman suunnitelmia?"

Yritän myös pohtia asioita monipuolisemmin kuin ennen: en pelkästään päällä, kuten minulla on ollut tapana, vaan myös sydämellä ja keholla. Tällä tavalla asioista voi aueta aivan uusia puolia, ja voi löytyä se minun totuuteni, jolloin itseni näköisen elämän eläminen helpottuu.



2. Lue huuliltani

Minun on aina ollut vaikea ilmaista toisille (paitsi ihan läheisimmille) ihmisille kielteisiä tuntemuksiani, enkä ole koskaan oikein ymmärtänyt, mistä syystä. Erään taannoisen episodin yhteydessä selitys kuitenkin pamahti mieleeni kuin salama kirkkaalta taivaalta: minun on vaikea ilmaista toisille kielteisiä ajatuksia siksi, etten tiedä, miten toinen tulee reagoimaan. Pelkään loukkaavani toista, ikään kuin toinen ihminen olisi tehty lasista ja hän hajoaisi sillä hetkellä, kun minä sanon jotain kielteistä. Monesti oletan tai toivon toisen arvaavan, miltä minusta tuntuu. Ajattelen, että kyllähän toinen nyt osaa lukea rivien välistä. Tämä on johtanut pettymyksiin, kun toinen ei olekaan "ymmärtänyt" minua, ja samalla myös epämääräiseen tyytymättömyyden tunteeseen, kun olen alitajuisesti tiennyt, etten ole ilmaissut itseäni niin kuin olisin sisimmässäni halunnut.

Tajusin samalla jotain muutakin: minä en ole vastuussa siitä, mitä toinen ihminen tuntee. Ei ole minun tehtäväni yrittää arvailla, miten toinen ottaa minkäkin tiedon vastaan, koska enhän minä voi sitä kumminkaan tietää. Minun velvollisuuteni on ilmaista toiselle ihmiselle mahdollisimman tarkkaan, miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen, ja siihen loppuu minun velvollisuuteni. Miten toinen ihminen reagoi, on hänen "työmaataan". Olen tavallaan velkaa toiselle sen, että ilmaisen ajatukseni mahdollisimman selvästi, mutta ennen kaikkea olen velkaa sen itselleni. Sillä jos en ilmaise itseäni selvästi, minä olen se, joka tulee kärsimään.


Toinen syy, miksi en mieluusti ilmaise kielteisiä ajatuksiani tai tuntemuksiani, on se, että minulla on asiasta huonoja kokemuksia. On sellaisia ihmisiä, joilta on turha odottaa minkäänlaista ymmärrystä tai myötätuntoa. Jos sellaiselle ihmisille paljastaa syvimpiä tuntojaan, saa hyvin todennäköisesti tiskirätin naamalleen. Tuo ihminen saattaa mitätöidä kokemukseni sivuuttamalla sanomani täysin tai rupeamalla kertomaan omasta ongelmastaan, joka on tietenkin paljon pahempi kuin minun ongelmani. Hän saattaa olla jopa myös hieman huvittunut ja saada minut tuntemaan, että olen huono ja lapsellinen, kun tunnen mitä tunnen. Lopulta häpeän sitä, että olen mennyt paljastamaan ajatukseni, ja kynnys kertoa tuntemuksistani tulevaisuudessa kasvaa entistä korkeammaksi.

Mutta nyt olen ruvennut ajattelemaan niin, että ei ole minun ongelmani, jos joku ei osaa kuunnella tai olla myötätuntoinen. Ongelma on sillä toisella. Minä en tarvitse toisen ihmisen hyväksyntää tai allekirjoitusta sille, mitä tunnen. Minun ei tarvitse antaa toisen ihmisen saada minusta henkistä yliotetta, vaan voin pysyä vahvana ja varmana omista tuntemuksistani: minä tunnen näin, ja minun tunteeni ovat aitoja ja tosia. Jos toinen ihminen haluaa litistää tai mitätöidä tunteeni, niin se kertoo aika paljon hänestä itsestään. Minä voin kulkea pystypäin ja olla ylpeä siitä, että uskallan ilmaista itseäni. Toisaalta minun ei myöskään tarvitse ehdoin tahdoin kiduttaa itseäni, sillä joillekin ihmisille on vain parempi olla kertomatta juuri mitään ja puhua vain arkisista asioista. Eivät he tule kuitenkaan koskaan toisenlaisiksi muuttumaan.



3. Kaikki tehot irti!

Olen aina ollut sellainen ihminen, jonka pitää saada hommat mahdollisimman nopeasti tehtyä. Hitaushan on laiskan ja saamattoman ihmisen tunnusmerkki! Vieläkin parempi on, jos menossa on monta hommaa samanaikaisesti, koska silloin tulee nopeasti valmista. Tuleehan sitä valmista yleensä lopulta, mutta monen asian tekeminen samanaikaisesti ei tunnu minusta hyvältä. Sen sijaan että tuntisin itseni tehokkaaksi ja taitavaksi multitaskaajaksi (hyi, trenditermi tämäkin), tunnen koheltavani ja sekoilevani.

Nyt olen pyrkinyt toimimaan toisin. Teen asiat rauhallisesti (jos ei ole oikeasti kiire) ja keskityn yhteen asiaan kerrallaan. Kerron aivan arkisen esimerkin.

Inhoan yli kaiken laukkujen pakkaamista ja varsinkin purkamista, mikä johtuu varmasti suurelta osin siitä, että minulla on aina ihan järkyttävät määrät tavaraa mukana. Yritän siksi purkaa laukut mahdollisimman nopeasti ja huiskia tavarat nopeasti paikoilleen, jotta pääsisin nopeasti mukavampien hommien pariin. Kun tulin viimeksi Itä-Suomesta, päätin purkaa laukkuni rauhallisesti ja keskittyen, koska minulla ei todellisuudessa ollut mikään kiire. Mietin rauhassa, mihin mikäkin tavara tulee, ja liikuin hitaammin kuin tavallisesti (yleensä säntäilen). En miettinyt, mitä laukkujen purkamisen jälkeen tekisin, vaan keskityin täysin laukkusavottaan, vaikka se onkin niin vastenmielinen homma. Pyrin pitämään koko ajan "paketin kasassa". Lopputulos oli hämmästyttävä. Minusta tuntui, että törmäilin vähemmän, en pudotellut tavaroita, ja luulen, ettei laukkujen purkamiseen mennyt yhtään sen kauemmin aikaa kuin jos olisin yrittänyt purkaa tavarat nopeasti - ehkä jopa päinvastoin! Mikä tärkeintä: tunsin koko ajan oloni rauhalliseksi ja hallituksi, kun tein asiat keskittyen ja kiiruhtamatta. Miten hieno ja harvinainen tunne meikäläiselle!

Olen yrittänyt toimia muissakin asioissa samalla tavalla. Käsken itseni ottamaan rauhallisesti ja keskittymään siihen, mitä olen kulloinkin tekemässä. Tuon mieleni takaisin sieltä, missä se kulloinkin vaeltelee, ja palautan sen käsillä olevaan hommaan. Sanon itselleni, että nyt teen tätä; muut hommat saavat odottaa.

Netti on oikea ajatusten ja keskittymisen pirstaloija. Minulle käy monesti niin, että rupean lukemaan jotakin nettisivua, mutta mieleeni pulpahtaa kesken kaiken jokin toinen juttu, joka minun piti katsoa. Ennen kuin ehdin tajutakaan, olen jo jättänyt alkuperäisen nettisivun ja syöksynyt toiselle. Lopulta minulla saattaa olla auki kymmenenkin välilehteä, ja olen tyystin unohtanut, mitä olin alun perin tekemässä.

Nykyään otan "aikalisän": aina kun minulle tulee mieleen jokin toinen juttu, joka minun pitäisi katsoa, pysähdyn. Havaitsen, että nyt minulle tuli tämmöinen tarve mennä toiselle nettisivulle - mitä teen? Lähdenkö toiselle sivulle vai pysyttelenkö alkuperäisellä? Kumpi tuntuu tärkeämmältä? Sitten joko hylkään mieleeni tulleen ajatuksen, tai jos se toinen asia tuntuu tärkeältä, avaan sitä varten valmiiksi uuden välilehden tai kirjoitan asian ylös, jottei se unohtuisi. Tuo pieni pysähtyminen on ratkaiseva, sillä se saa minut tuntemaan, etten ole impulssieni vietävissä. En ole internetin orja, vaan netti on minun hallinnassani.

Nalle. ❤

4. Mañana... Maybe

Olen aivan erinomaisen hyvä viivyttelemään ja siirtämään vastenmielisten juttujen tekemistä viimeiseen asti. Viivyttelen ja viivyttelen, vaikka tiedän, että vastenmielinen homma pitää kuitenkin lopulta hoitaa, ja vaikka viivyttelystä tulee niin kurja olo. Ahdistaa ja kiukuttaa, enkä saa tehdyksi oikein mitään muutakaan kunnolla. En pysty keskittymään täysillä mihinkään, kun se inhottava homma painaa takaraivossa.

Olen nyt muutaman kerran kokeillut sellaista, että yksinkertaisesti pakotan itseni tekemään sen kaikkein vastenmielisimmän homman ensimmäiseksi. Kun se on saatu alta pois, voi tehdä kaikkea muuta. Tämä saattaa kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei todellakaan ole ollut. Vastenmieliseen työhön tarttuminen (siis ennen kuin on viimeinen pakko) on tuntunut aivan käsittämättömän suurelta ponnistukselta! Kokemus on kuitenkin osoittanut, että se onnistuu, vaikka tahdonvoimaa siinä kyllä vaaditaan.

Kun olen saanut sen ikävän jutun tehdyksi, olo on keventynyt ihan uskomattoman paljon. Mieli on tuntunut jotenkin kirkkaammalta, ja olo on ollut helpottunut. On tullut sellainen pystyvä ja itsetyytyväinen olo: sain tuommoisenkin veemäisen homman tehtyä, vaikka ei ollut vielä viimeinen pakkokaan! Tämä on minulle ihan uusi tunne, ja minulle onkin avautunut uusi tietoisuus siitä, miltä tuntuu, kun ei vetkuttele. Kun olen saanut ikävimmän homman pois päiväjärjestyksestä, muiden juttujen tekeminenkin tuntuu aivan toisenlaiselta, niin paljon helpommalta. Uskon, että mitä useammin pakotan itseni toimimaan heti ja olemaan viivyttelemättä, sitä paremmin alan muistaa tuon helpottuneen ja tyytyväisen olon, joka homman tekemisestä seuraa. Uskon myös, että uudenlaiset onnistumisen kokemukset kannustavat käyttäytymään jatkossakin samalla tavalla.

Kaikkea ikävää ei voi kuitenkaan hoitaa heti alta pois, vaan joskus asiat jäävät itsestä riippumattomista syistä kesken. Olen kova stressaantumaan sellaisesta, jos jokin asia jää roikkumaan, vaikka itse haluaisin hoitaa homman loppuun. On niin vaikea hyväksyä keskeneräisyys ja siihen liittyvä epävarmuuden tunne. Perjantaina kävi esimerkiksi niin, että postissa oli tullut firmalle monen monta kummallista TyEL-maksulappua, joiden summat ja päivämäärät eivät vastanneet lainkaan todellisuutta. Oli liian myöhäinen ajankohta soitella enää mihinkään ja selvittää asiaa: minulla oli siis koko viikonloppu aikaa murehtia ja stressata!

Aiemmin olisin saanut kirjeet avattuani hirveän hepulin: ai kamala, nyt tuli tällainen juttu; mitä ihmettä teen?! Tällä kertaa sanoin kuitenkin itselleni, että ihan rauhallisesti nyt, ei hätää; mietitäänpä asiaa hetki. Hengitin syvään, enkä antanut paniikin herätä. Kun tajusin, että joutuisin odottamaan joka tapauksessa maanantaihin, päätin tehdä asian eteen sen, minkä sillä hetkellä saatoin. Laskin siis viime vuoden palkat ja tein muut tarvittavat valmistelut maanantaiaamun puhelinkeskustelua varten. Aiemmin olisin luultavasti heittänyt kirjeet jonnekin nurkkaan, enkä olisi tehnyt asian hyväksi mitään, kun eihän asia kuitenkaan tulisi loppuunkäsitellyksi ennen maanantaita. Sitten olisin aina ohimennessäni nähnyt kirjeet, muistanut asian ja ahdistunut. Kun tein nyt kaiken sen, minkä sillä hetkellä pystyin, minulle tuli tunne, että homma oli minun puoleltani kunnossa. Enempää en voinut tehdä. Niin mielikin sai rauhan.



Nyt päästän teidät pahasta ja lopetan tähän. Sen kuitenkin vielä sanon, että olen jo tämän ensimmäisen kuukauden aikana ollut todella ihmeissäni siitä, miten paljon pienetkin muutokset vaikuttavat. On uskomatonta, miten pieniltä tuntuvilla asioilla saa lisättyä elämänhallinnan tunnetta ja miten paljon levollisemmaksi ja rauhallisemmaksi itsensä voi sen seurauksena tuntea.

Ihmiskoe jatkuu! 😃



10 kommenttia:

  1. Olisikohan epätrendikkäämpi väännös multitaskaajalle monisuorittaja? Ja yhteen asiaan kerrallaan keskittyvälle sitten monosuorittaja..? :D Sopisi hyvin geneeriseen suomalaiseen mentaliteettiin "ennen sitä hiihdettiin neljäkymmentä kilometriä kouluun vastatuulessa ja sudet kintereillä".

    Tuo kaiken vähänkään epämiellyttävän lykkääminen hamaan tulevaisuuteen on kyllä niin tuttu juttu. Pahinta elää vielä parisuhteessa jossa toinen on, jos mahdollista, vielä pahempi asioiden lykkääjä. Ei riitä että soimaa itseään kun joutuu vielä hiljaa mielessään jupisemaan seuratessa toisen avaamattomien kirjeiden piilottelua ja asioiden "unohtelua".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monisuorittaja onkin hyvä suomennos! Rupean käyttämään sitä. :-) Monosuorittaja nauratti. :-D

      Kai sitä jotenkin alitajuisesti ajattelee, että ne ikävät hommat katoavat itsekseen, jos niihin ei kiinnitä huomiota. Vaikka hyvin tietää, että monesti asioiden lykkääminen vain pahentaa asioita. Joskus olen esimerkiksi jättänyt jonkin sähköpostin lukematta heti, kun olen tiennyt, että se pitää sisällään jotain vastenmielistä, ja sitten kun olen lukenut sen viikon päästä, olen kauhukseni saanut huomata, että siinä olikin jotain, mikä olisi vaatinut välitöntä toimintaa. :-/

      Poista
  2. Nyt on pakko tunnustaa, että jouduin jo lopussa vähän harppomaan tekstiä, mutta selväksi tuli kumminkin, että siellä puhaltaa nyt sellaset rauhalliset muutoksen tuulet, jotka kuulostaa aikaslailla samansorttisilta, joita täälläkin on ilmassa. Hämmästyttävää tosiaan, kuinka suuret vaikutukset on ihan vaan sillä, että välillä pysäyttää itsensä ja sen sekunnin sadasosan miettii ennenkuin säntää tekemään automaattisesti jotain. Tai että pystyy rauhottamaan itsensä yön tai vapaapäivän ajaksi, eikä stressaakaan siitä, että ei just nyt pysty tekemään mitään jollekin asialle, mille muka pitäis just nyt pystyä.. (Ja samalla toisen äärilaidan ihmisiä ei ahdista yhtään, vaikka jää kaikki viimetippaan tai sen tipan yli.)

    "Syö rumin sammakko ensin" taitais sopia tohon sun päätökseen hoitaa se kaikkein ikävin homma ekana alta pois, niin ei tunnu ne vähemmän ikävät miltään.

    Kyllä me ollaan kuule vähän ajan päästä ihan hitsin viisaita ja zen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei mitään, ymmärrän hyvin. Tästä ei ole kovin kauan, kun löysin vaatehuoneen laatikosta kolmannen luokan ainekirjoitusvihon, jonka olin näköjään säästänyt. Opettaja oli kirjoittanut loppuun punakynällä, että "Satu, asiaa oli riittämiin, ehkä olisit voinut hieman lyhyemmin kertoa saman". :-D

      Juu, kannattaa syödä se rumin sammakko eka ja säästää prinssi viimeiseksi, niin saapi nautiskella. ;-D

      Zen on vielä aika kaukana minusta, mutta täytyy ajatella, että on se ainakin nyt lähempänä kuin ennen. :-) Onnea sinunkin matkallesi! <3

      Poista
  3. Minäkin pidin nuorempana päiväkirjoja,joista yksi on vielä tallella,ja Venezuelan/Usan aikana pidin myös,joskin en kirjoittanut joka päivä,mutta kun otan sen esille tulee muistot mieleen,sellaisia joita en ilman sitä päiväkirjaa varmaan edes muistaisi. Hyviä päätöksiä ja onnea vaan sinulle tuolla matkallasi. Minä tunnistan itseni kohdista 3 ja 4.....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päiväkirjan kirjoittaminen ei monesti oikein inspiroi, mutta jälkeenpäin on tosiaan iloinen, että on päiväkirjaan kirjoittanut. Minäkin tuppaan unohtamaan asiat helposti, joten päiväkirja toimii muistin virkistäjänäkin.

      Minä olen onneksi säästänyt kaikki päiväkirjani, ja kerran repäisin ja lukaisin koko elämäni läpi, tai siis siihen asti, mitä olin kirjoittanut. Välillä nauroin ihan kippurassa, ja välillä taas häpesin pää punaisena. Kaikkea sitä on tullut tehtyäkin.

      Kiitos, Jael. <3

      Poista
  4. Minä olen mennyt tammikuun osittain keventäen, mutta en yhtään keventyen. Jotakinhan tässä taas pitäisi yrittää, mutta jos ei pääse tiettyyn tahtotilaan, ei minulla onnistu mikään. Minä olen vähän sellainen päämäärä ihminen sitten jossain asioissa kuitenkin. Että jos tietää mihin tähtää, pystyy tekemään aikamoisia asioita, mutta jos tähtäin on hukassa, on vaikea saada itseään yhtään mihinkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa kovin tutulta. Minullakin motiivin pitää olla selvillä, jotta motivaatio muutokseen - tai edes sen yrittämiseen - löytyy. Jos rupean johonkin juttuun, ilman että tiedän oikein itsekään, miksi, niin eihän siitä hommasta oikein tule. Jonkin aikaa jaksaa itsensä ehkä pakottaa, mutta sitten homma taas lössähtää. Vaikken nyt mitään erityistä tavoittelisikaan, niin silti pitäisi jonkinlainen syy kumminkin olla.

      Toisaalta jos motivaation löytyminen kuulostaa kovin hankalalta, niin voisihan sitä lakata yrittämästäkin. Olisi vain tyytyväinen asioiden nykytilaan ja siihen mitä on. :-)

      Poista
  5. Olen kirjoittanut monta päiväkirjaa elämässäni, kaikista niistä on ollut hyötyä, vaikka jossain vaiheessa sitten olenkin ne hävittänyt. Vielä on yksi psyykkauskirja tallella odottamassa poistumista, olen siihen jo valmis. Asioiden laittaminen paperille on todella terapeuttista, myöhemmin lukiessa huomaa, miten on ollut 'syvissä vesissä', naurettavaltakin tuntuu, mutta oman kehityksensä huomaa kyllä, se kai on tarkoituskin, eihän niitä muita varten kirjoiteta.
    Säntäämisetä tuli mieleen ihan konkreettinen esimerkki. Ennen suorastaan juoksin muka kiireessä juna-asemalle, välillä matkalaukkuja perässä vetäen, puoli kuolleena perillä. Otin oikein aikaa, ja saman matkan samassa ajassa taivalsin normivauhdillani kiirehtimättä. Se hosuminen oikeasti vääristää ajantajua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava, että olet huomannut samansuuntaisia asioita. Joskus asioiden kirjoittaminen ylös tuntuu sillä hetkellä turhalta, mutta kun aikaa kuluu ja tulee ajallista etäisyyttä kirjoitukseen, kehitys todellakin näkyy. Siksi en nykyään kaihda tyhmältäkään tuntuvien asioiden kirjoittamista ylös, koska pienetkin asiat saattavat olla merkityksellisiä.

      Hyvä esimerkki tuo juna-asemalle kiiruhtaminen! Tuollaista minäkin olen epäillyt, että en loppujen lopuksi saavuta hätäilylläni yhtään mitään. Kun tekee rauhassa, saa vielä bonuksena rauhallisen mielen, kun tuntuu, että homma on ollut hallinnassa koko ajan.

      Poista