Missä hiisi sihisee?

Aina kun päätän mennä lenkille Espoon Keskuspuistoon, lenkistäni tulee katastrofi. Niin kävi nyt, ja niin kävi myös viime kerralla.

Viimeksi minulla ei ollut mukana puhelinta eikä siis myöskään karttaa, mutta arvelin osaavani kiertää puistossa jonkinmoisen lenkin ilman niitäkin, jos vain pysyisin poluilla. Puisto on täynnä risteileviä polkuja, eikä läheskään kaikissa haarakohdissa ole opasteita. Olin jättänyt autoni Olariin, ja kierrettyäni jo hyvän tovin päädyin polulle, jonka arvelin vievän takaisin Olarin suuntaan. Tulin kuitenkin ihan oudon näköisen asutusalueen laitamille, ja koska maisemat näyttivät niin vierailta, päätin kysäistä koiraa ulkoiluttaneelta mieheltä hieman neuvoa.

Kävimme seuraavanlaisen keskustelun:

Minä: - Anteeksi, mutta pääseeköhän tätä kautta Olariin?
Mies: (näyttää hämmentyneeltä ja miettii) - Kyllä tätäkin kautta pääsee, mutta Olari on periaatteessa tuolla ihan vastakkaisessa suunnassa. (viittilöi suuntaan, josta olin juuri tullut)
Minä: - Mikä paikka tämä sitten on? 
Mies: - Kuurinniitty.
Minä: - Ööh... aha.

Tiesin kyllä, että on olemassa paikka nimeltä Kuurinniitty, mutta minulla ei ollut mitään aavistusta, missä se voisi olla. Kun mieskään ei näyttänyt kovin innostuneelta piirtämään minulle karttaa tai lähtemään oppaakseni, totesin, että taitaa olla parempi palata samaa reittiä takaisin. Mies nyökytteli.

Kiipesin taas samat mäet ylös ja alas, kunnes suuntavaistoni sanoi, että voisin oikaista metsän poikki ja lyhentää sillä tavalla matkaani huomattavasti. Tuumasta toimeen! Rämmin pitkin metsäpolkuja ja kiipeilin kallioilla, kunnes alkoi iskeä paniikki: jos en löydä metsästä ulos, niin kukaan ei ikinä osaa etsiä minua täältä. Sitten järkeilin, että jos kerran metsässä on polku, niin pakkohan polun on lopulta viedä jonnekin. Ainahan poluilla on alku ja loppu! Yritin siis pysytellä polulla ja toivoa parasta. Helpotuksellani ei ollut rajoja, kun ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen tupsahdin lopulta metsästä ulos samalle kuntoradalle, josta olin kulkenut menomatkallani. Päätin, että Keskuspuistossa seikkailu sai nyt riittää minulle.

Paitsi että eihän se riittänyt. Keskuspuistossa on nimittäin hiidenkirnu, joka on kaivellut mieltäni jo vaikka kuinka kauan. Olen nähnyt lapsena yhden hiidenkirnun, ja se on jäänyt mieleeni maagisena ja jännittävänä kokemuksena. Halusin nähdä toisenkin hiidenkirnun! Olin aiemmin yrittänyt puolihuolimattomasti etsiäkin tätä hiidenkirnua, mutta se ei ollut tarttunut haaviini. Tällä kertaa valmistauduin matkaani huolellisesti, ja laitoin oikein hiidenkirnun koordinaatit kännykkään: nyt se ei varmasti jäisi löytymättä!

Sitten vain kohti keväistä metsää!

Keskuspuistossa on jo pitkään tehty kaivu- ja parannustöitä, ja kaivinkoneiden ja muiden työkoneiden möyryäminen keskellä rauhaisaa metsää oli ärsyttänyt minua jo syksyllä. Olin luullut, että hommat olisi saatu jo tehdyiksi, mutta kaikesta päätellen työt olivat edelleen käynnissä.

Pahaksi onneksi hiidenkirnu näytti kartan mukaan olevan juurikin tämän esteen takana, joten ei auttanut muu kuin kiertää aita ja toivoa, etten joutuisi ainakaan minkään räjäytysten keskelle.

Pienen poukkoilun jälkeen tulin vihreälle kyltille, joka oli paikalla merkkinä siitä, että kyseessä on rauhoitettu luonnonmuistomerkki. Pian löysin kyltin läheisyydestä myös itse hiidenkirnun, joka oli hyvin vaatimattoman näköinen kuoppa kalliossa. Tätäkö olin tullut katsomaan?

Reikä ei ollut halkaisijaltaan kuin ehkä noin puoli metriä, ja se oli mutaisen jään ja oksien peittämä. Kyllä kannattikin tulla!

Vieressä oli toinen muodostelma, joka oli sekin ilmeisesti jonkinmoinen hiidenkirnu.

Hiidenkirnut ovat syntyneet jääkauden aikana niin, että jäätikköjen sulamisvedet ovat pyörittäneet paikoillaan isoa kiveä, joka on kaivertanut kallioon symmetrisen ja sileäreunaisen kolon eli hiidenkirnun (tämä selvisi juuri googlesta). Aika paljon on saanut kivi pyöriä, että on tuommoinen pyöreä kuoppa syntynyt! Nimensä hiidenkirnut ovat saaneet siitä, että niiden uskottiin olevan hiisien poraamia kuoppia, joissa hiidet kirnusivat voita ja keittivät soppaa sammakoista ja sisiliskoista. 

Kun olin hiidenkirnun löytänyt ja saanut uteliaisuuteni tyydytetyksi, oli hyvä jatkaa retken lenkkeilyosuutta. Kuntopolut olivat suureksi osaksi aivan sulat, mutta varjoisemmissa paikoissa oli jäätä vielä niin paljon, että paikoitellen sai olla kieli keskellä suuta.

Lenkkisuunnitelmani meni pieleen, sillä ne perhanan kaivutyöt olivat katkaisseet polut juuri sieltä kulmasta, josta olin aikonut kulkea. Ei auttanut, vaikka kävin ihmettelemässä savivellin keskellä kaivinkoneita ja kelta-asuisia työmiehiä: ei tästä tosiaan pääse mihinkään. Lopulta jouduin tarpomaan jonkin pientaloalueen katuja melkoisen matkan, ja lenkkini venähti paljon aiottua pidemmäksi. Polvi alkoi vihoitella siihen malliin, että toivoin vain pääseväni nopeasti takaisin autolle.

Kirosin mielessäni työkoneet ja kaivaukset, mutta onneksi minulla oli sentään kartta apuna, että tiesin meneväni suurin piirtein oikeaan suuntaan.

Äkkiä maisemat alkoivat näyttää kovin tutuilta, ja pian epäilykseni vahvistuivat: hiidenkirnu oli taas vasemmalla puolellani, ja olin kiertänyt huomaamattani ison ympyrän ja palannut takaisin samaan pisteeseen, josta olin lähtenytkin. Olihan asiassa sentään se hyvä puoli, että loppumatka kulkisi jo tutuksi tullutta reittiä. 

Autolle päästyäni olin aivan näännyksissä ja päätinkin, että en tulisi enää ikinä Keskuspuistoon lenkille tai missään muussakaan tarkoituksessa. Tämä oli taatusti viimeinen kerta.