Demokratia kaikilla mausteilla

Andhra Pradeshissa käytiin eilen täytevaalit, joiden tarkoituksena oli täyttää yksi edustajanpaikka parlamentin alahuoneeseen Lok Sabhaan ja 18 paikkaa osavaltion parlamenttiin. Vaikka vaalit eivät olleet kansallisella tasolla ajatellen kovinkaan merkittävät, niistä saatiin silti aikaiseksi viikkokausia jatkunut show.

Vaalipäivän aamuna, kun äänestys ei ollut vielä alkanutkaan, äänestäjien määrän ilmoitettiin olevan 4 613 589. Äänestäjistä suurin piirtein puolet oli miehiä ja puolet naisia, mutta mukana oli myös ensimmäistä kertaa kolmannen sukupuolen edustajia. Näitä "muita" oli mukana 13 kappaletta. Äänestäjien määrä tiedetään ennakolta siksi, että äänestäjäksi pitää rekisteröityä etukäteen. Kaikki rekisteröityneet eivät kuitenkaan välttämättä käy äänestämässä, ja äänestysprosentti lasketaan rekisteröityneistä ihmisistä; ei siis kaikista mahdollisista äänestyskelpoisista kansalaisista. Kun äänestäjä on käynyt äänestämässä, hänen etusormensa merkataan musteella, joka ei lähde pesussa pois, jottei sama henkilö pysty käymään äänestämässä kahta kertaa.

Minulta jäi kerran Intiassa sormi niin pahasti oven väliin, että se oli mustana useamman viikon. Monet vitsailivat minulle, että oletko käynyt äänestämässä, kun sinulla on musta sormi (silloin sattui olemaan vielä vaalitkin).

Presidentti Pratibha Patil näyttää musteella merkattua sormeensa vuoden 2009 vaaleissa. (Kuva: Hot News.)

Intian demokratiasta puhuttaessa mainitaan usein, että Intia on yksi niistä harvoista maista, joissa huonotuloiset ja alemmin koulutetut käyvät hyvätuloisia ja korkeasti koulutettuja ahkerammin äänestämässä. Jos ajattelee naiivisti, köyhien äänestämisinnon voisi ajatella johtuvan siitä, että heillä on enemmän tarvetta muutokseen kuin rikkailla - uusi hallinto voisi ehkä tuoda parannusta köyhien oloihin. Tämähän on tietysti täyttä kukkua. Suurin syy siihen, miksi köyhät käyvät rikkaita ahkerammin äänestämässä, on se, että heille äänestäminen on suhteessa kannattavampaa toimintaa. Eihän äänen antaminen nimittäin mitään ilmaista hommaa ole, vaan siitä pitää saada maksu!

Joskus ennen muinoin ihmiset kävivät kuulemma äänestämässä ihan ilmaiseksikin, mutta nykyään kaikki tietävät intialaisen demokratian pelisäännöt: äänestäjät osaavat vaatia äänestään palkkion, ja politiikkaan havittelevat tietävät maksaa äänistä. Äänestäjät voivat saada palkkionsa rahana - summa voi olla esimerkiksi 1000 tai 2000 rupiaa, joka on köyhälle aika hyvä raha. Äänestyspalkkio voidaan maksaa muutoinkin kuin rahana - naiset saattavat saada äänestyspalkkiokseen vaikkapa kultaa tai hopeaa ja miehet pullon viinaa. Hyvätuloisten ei tarvitse juosta tällaisten porkkanoiden perässä, joten heillä ei ole motiivia äänestääkään. Poliitikot tietävät tämänkin varsin hyvin, ja siksi he kalastelevatkin äänestäjiä lähinnä maaseudulta.

Väkijoukkoa kuuntelemassa vaalipuhetta Narasannapetassa. (Kuva: The Hindu)

Poliisit pysäyttelevät vaalien alla ahkerasti ajoneuvoja ja tarkastavat niitä siltä varalta, että niissä yritetään salakuljettaa suuria rahasummia tai muita artikkeleita, jotka on tarkoitettu äänestäjien lahjomiseksi. Näiden vaalien alla poliisi löysi käteistä 420 miljoonan rupian (noin 6 miljoonan euron) edestä ja arvotavaroita, kuten kultaa ja hopeaa, 120 miljoonan rupian edestä. Lisäksi löytyi myös suuria määriä alkoholia. Vaikka ehdokkaiden vaalibudjeteista (lue: lahjuskassoista) ei tarkkaa tietoa olekaan, se kuitenkin tiedetään, että vaalibudjetit ovat olleet näissä vaaleissa suuremmat kuin koskaan aiemmin.

Hallitsevan kongressipuolueen uhkaajaksi nousi vaalien alla YSR-kongressipuolue, joka perustettiin sen jälkeen, kun Andhra Pradeshin pääministeri, kongressipuolueeseen kuulunut, Y.S. Rajasekhara Reddy kuoli helikopterionnettomuudessa vuonna 2009. Politiikka on Intiassa hyvin vahvasti henkilöitynyttä, ja tärkeän henkilön poismeno saa ihmiset tolaltaan. YSR oli hyvin suosittu hahmo ihmisten keskuudessa, ja monet tekivät hänen kuolemansa jälkeen itsemurhan tai kuolivat järkytyksen takia sydänkohtaukseen. YSR:n kuolemaa on spekuloitu paljon, ja monet ovat sitä mieltä, että hänen kuolemansa ei ollut mikään onnettomuus vaan murha ja että helikopteri räjäytettiin.

Uuden YSR-puolueen johtohahmoksi nousi pian YSR:n poika, Jagan, joka kampanjoi vaalien alla voimakkaasti, jotta puolue saisi vaaleissa mahdollisimman monta edustajanpaikkaa. Vaalikampanjointi sai kuitenkin ikävän lopun, kun Jagan vangittiin toukokuun 27. päivänä korruptiosyytösten ja muiden rahasotkujen takia. Monen mielestä vangitseminen oli hallitsevan kongressipuolueen taktinen veto: kongressipuolue pelästyi Jaganin saamaa valtaisaa kannatusta, joten Jagan piti saada telkien taakse. Kuulustelujen ja vangitsemisen ajankohta - vain pari viikkoa ennen vaaleja - viittaisi siihen, että asiassa saattaa olla hyvinkin perää. Vaikka vangitsemispäätös tuli CBI:lta, moni on sitä mieltä, että ratkaisun takana oli itse asiassa kongressipuolueen johtaja, Sonia Gandhi, joka pitää CBI:ta sätkynukkenaan.

Jaganin namaste-tervehdys vankilan ovelta. (Kuva: Deccan Chronicle)

Vangitseminen ei kuitenkaan tuottanut haluttua tulosta, sillä vaikka Jagan istui telkien takana, puolueen raivokas kampanjointi jatkui. Jaganin äiti - edesmenneen YSR:n vaimo - ja Jaganin sisar jatkoivat maakuntakierroksia ja saivat puolelleen valtavan määrän ihmisiä. Nähtäväksi jää, tuottiko äidin ja sisaren kampanjointi toivotun tuloksen, sillä ääntenlaskun tulokset selviävät 15. kesäkuuta.

Vaalikampanjointi on Intiassa hurmoshenkistä, ja meno saattaa muistuttaa joskus parastakin karnevaalitunnelmaa. Lauantaina, toiseksi viimeisenä vaalikampanjapäivänä, havahduin hirvittävään kadulta kuuluneeseen meteliin. Syöksyin tietenkin parvekkeelle katsomaan, mitä kadulla tapahtui. Siellähän oli vaalitunnelma ihan parhaimmillaan. Meidän kotikatumme varrella on kyseisen YSR-puolueen puoluetoimisto, ja sinne tämä kulkuekin oli kai menossa. Sini-valko-vihreät liput edustavat puolueen värejä.



Kun katselimme vaalien alla televisiosta vaalihumua, appiukko kysäisi, onko Suomessakin vaalien alla samanlaista. Suomalaisen ja intialaisen vaalikampanjoinnin vertailu huvitti minua - kerroin appiukollekin, että Suomessa istutaan vaalien alla vaaliteltassa ja juodaan kahvia.

Pimeää shoppailua

Kävimme tänään Lifestyle-tavaratalossa hieman ostoksilla. Kun menimme kauppaan, huomasimme heti, että kaupassa oli sähkökatkos. Kaupassa oli hyvin hämärää, ilmastointi ei toiminut, eivätkä liukuportaat liikkuneet.

Jos kaupoissa tulee sähkökatkos, varageneraattori menee melkein välittömästi päälle, mutta nyt hämäränhyssyä vain jatkui ja jatkui. Kapusimme toiseen kerrokseen, jossa paloivat vain pienet kattovalot. Yritimme katsella vaatteita, mutta vähän hankalaahan se oli, kun värejäkään ei oikein erottanut. Kysyin myyjältä, tulevatko sähköt ehkä piankin takaisin, ja myyjä vastasi, että varmaan viiden minuutin päästä.

Sähköjä ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut, päinvastoin: yhtäkkiä sammuivat kaikki valot, ja olimme ihan säkkipimeässä. En uskaltanut liikkua mihinkään, kun pelkäsin törmääväni johonkin. Pian ihmiset kaivoivat kännykät esiin ja alkoivat käyttää niitä taskulamppuina. Shoppailu jatkui "taskulampun" valossa.

Valikoi sinä, poika, leluja. Iskä näyttää vähän kännykällä valoa, niin näet paremmin.

Olen aina ihmetellyt, mahtaako kaupasta kadota paljonkin tavaraa sähkökatkosten aikana. Ei olisi kovin vaikeaa mättää pilkkopimeässä laukkuunsa kaikenlaista.

No kappas, onhan täällä muitakin!

Kävin eilen illalla uudestaan silmälääkärissä, kun toinen silmäni on vuotanut jo kohta pari kuukautta, eivätkä lääkärin antamat silmätipatkaan ole auttaneet. Jos samalle lääkärille menee uudestaan kuukauden sisällä, vastaanottomaksua ei tarvitse maksaa uudelleen, vaan pääsee aiemmin maksetulla maksulla. Anoppikin tuli käymään silmälääkärillä, koska hänen silmiään alkaa kuulemma poltella esimerkiksi lukiessa. Minun oli ihan pakko ottaa anopista vastaanotolla kuva, kun hän näytti niin hassulta härpäkkeet päässä.

Lääkäri näyttää siltä kuin olisi nukahtanut!

Koska oli lauantai-ilta, vastaanotolla oli ruuhkaa, ja jouduimme odottelemaan melkein kolme varttia. Minua kävi yksi kyttyräselkäinen vanhus sääliksi - hän ei olisi oikein jaksanut odotella, joten hän vetäisi vastaanoton tuoleille pitkäkseen.

Lääkärikäynti oli minun osaltani ihan turha, koska virusperäiseen silmätulehdukseen ei kuulemma auta mikään muu kuin aika. Pitää vain odotella, että vaiva menee ohitse, ja siihen voi mennä kuukausiakin. Silmätippojen käyttöä lääkäri käski kuitenkin jatkaa.

Anoppi ei ollut hänkään oikein lääkärikäyntiin tyytyväinen, sillä lääkäri käski anopin käyttää silmälaseja koko ajan. Anoppi ei tykkää laseista yhtään ja purnasikin siksi hieman.

Kävimme ukkelin kanssa ihmettelemässä myös uutta Godrej Nature's Basket -myymälää, joka avattiin hiljattain tähän lähistölle. Kaupassa myydään kansainvälisiä ruokatuotteita, ja olin oikein ilahtunut myymälän valikoimasta. Sieltä sai muun muassa kaipaamiani pinjansiemeniä (hinta oli kyllä erittäin suolainen), tuoretta basilikaa, rosmariinia, timjamia, kirsikoita, sitruunaruohoa, erilaisia juustoja ja pastoja, ja liha- ja makkaraosastokin oli hyderabadilaisittain erittäin hyvä. Erityisen ilahtunut olin yrttivalikoimasta, koska yrttivalikoima on rajoittunut täällä lähinnä niihin yrtteihin, joita käytetään intialaisessa ruoassa, eli korianteriin ja minttuun. Yrttien hintakaan ei ollut mikään paha; esimerkiksi yksi rasia basilikaa maksoi 7 rupiaa (10 senttiä).

En ole nähnyt Hyderabadissa missään muualla gluteenittomia tuotteita, mutta tässä kaupassa niitä oli kokonainen hyllyllinen. Jos minulla olisi keliakia, olisin varmaan itkenyt ilosta.

Monsuunia ei näy vieläkään, mutta taivas on yhä useammin pilvessä. Äsken tihutteli hieman vettäkin, ja lämpötila oli tänään vain 38 astetta.

Punainen matkalaukku

Sirokko Algeriasta laittoi langoille yksitoista mainiota kysymystä. Tarkoituksena oli, että niistä saisi kuka tahansa valita ainakin yhden ja tehdä siitä kokonaisen postauksen. Kaikki kysymykset inspiroivat minua kovasti, mutta päätin lopulta tarttua ihan ensimmäiseen: jos sanon matkalaukku, mikä muisto nousee ensimmäisenä mieleesi? Tähän kysymykseen vastatessani tulen sivunneeksi hieman toistakin kysymystä - milloin olet todella suuttunut, miten ja miksi? - sillä nämä kaksi asiaa liittyvät läheisesti toisiinsa.

Jos tuntuu siltä, että blogi-inspiraatio on hukassa, sitä kannattaa käydä etsiskelemässä Sirokon kysymyksistä. Sieltä löytää paljon kivoja postausideoita.

Matkalaukusta ensimmäisenä mieleeni tuleva muisto on peräisin vajaan puolen vuoden takaa. Kun tulimme Intiaan joulukuun lopussa, lensimme Helsingistä Frankfurtin kautta Mumbaihin. Ukkeli oli saanut bisnes-luokan liput melkein turistiluokan hinnalla, ja koska olimme tulossa Intiaan pitkän tauon jälkeen, bisnes-luokassa matkustaminen helpotti tulemista huomattavasti, koska saimme tuoda mukanamme matkatavaroita yli 120 kiloa. Jos lähtee toiselle puolelle maapalloa epämääräisen pitkäksi ajaksi, mukaan ottaa mieluusti kaikenlaista. (Turhaa roinaa, voisin nyt lisätä.) Lentorahdissa en enää halua lähetellä mitään, koska olen kerran käynyt läpi sellaisen rumban Hyderabadin lentoaseman tullissa, että en halua kokea sitä enää toistamiseen.

Ei meillä kuitenkaan ihan 120 kilon edestä ollut matkatavaroita; oli vain 90 kiloa ja neljä matkalaukkua. Mumbaista jouduimme jatkamaan vielä sisäisellä lennolla Hyderabadiin, mutta ylipainomaksut Intian sisäisillä lennoilla ovat niin pienet, että sen summan voisi vielä maksaakin. 

Saavuimme Mumbaihin, ja olimme jotenkin kuvitelleet, että Mumbain uusi lentokenttä olisi valmis ja vaihto kansainväliseltä lennolta kotimaan lennolle onnistuisi yksien seinien sisällä. No eihän se ihan niin mennyt. Kun olimme vihdoinkin saaneet kaikki matkalaukkumme hihnalta, ne piti tunkea bussiin, jolla piti körötellä toiseen terminaaliin. Hyvinhän se lopulta sujui, vaikka siinä vaiheessa vuorokautta (kello oli yksi tai kaksi yöllä) toivoin, että meillä olisi ollut muutama laukku vähemmän.

Kotimaan terminaalissa olimme työntämässä laukkujamme lähtöselvitystiskille, kun eräs lentokentän työntekijä liimautui peesiimme. Mies oli tietenkin nähnyt matkalaukkuja tursuavat kärrymme ja alkoi udella meiltä, minkä lentoyhtiön lennolla lentäisimme. "Tiedättekö, että matkatavaroita saa olla vain 20 kiloa henkeä kohti? Voi olla, että noita kaikkia laukkuja ei edes huolita koneeseen", mies pelotteli. Käppäile sinä ukko vain muita matkustajia ahdistelemaan, ajattelin. Kyllä me tiedetään, minkä verran tavaroita saa olla, ja olemme kyllä valmistautuneet maksamaan jokaisesta ylikiloista.

Mies ei kuitenkaan lähtenyt mihinkään, vaan hän sanoi voivansa auttaa meitä, jotta saisimme varmasti kaikki matkatavarat koneeseen. Minä yritin hätistellä miestä muualle, mutta ukkeli oli halukas ottamaan avun vastaan, koska se saattaisi helpottaa lähtöselvitystä paljonkin. Meille oli kerran sattunut hieman vastaavanlainen tapaus Delhissä (yksi tyyppi auttoi meitä niin, että saimme koneeseen 17 ylikiloa ilman lisämaksuja), ja tapauksen muistaessani annoin periksi. Ehkä mies tosiaan helpottaisi lähtöselvitystä, ja ainakin joutuisimme maksamaan ukon palveluksista pienemmän summan kuin mitä joutuisimme maksamaan, jos maksaisimme lentoyhtiölle jokaisesta ylikilosta. 

Mies otti lippumme ja passimme ja tunkeutui lähtöselvitystiskille hoitamaan lähtöselvitystämme. Me seisoimme ukkelin kanssa vieressä yrittäen teeskennellä välinpitämätöntä (eihän meillä mitään ylimääräisiä kiloja ole, kuka semmoista väittää?). Täällä erinäiset tahot pelaavat samaan pussiin, ja tässä tapauksessa meitä auttava mies ja lähtöselvitysvirkailija puhalsivat samaan hiileen. Kun me maksaisimme auttavalle miehelle palkkion hänen avustaan, lähtöselvitysvirkailija saisi mieheltä oman osuutensa. Me saisimme tavaramme koneeseen vihellellen, joten kaikki olisivat lopulta voittajia (ainakin jonkin hämärän logiikan mukaan).

Avustajamme latoi matkalaukkumme punnitushihnalle, mutta näytti unohtavan kokonaan yhden punaisen matkalaukun. Laukku jökötti vieressäni, mutta mies ei tehnyt elettäkään nostaakseen laukkua hihnalle. Kun kysyin mieheltä laukusta, mies hyssytteli salamyhkäisen näköisenä minua olemaan hiljaa. Seurasin tilannetta epäuskoisena: meinasiko mies jättää matkalaukun kentälle, vai miksi hän ei nostanut sitä koneeseen menevien laukkujen kanssa hihnalle? Lopulta saimme tarkastuskortit, ja mies viittilöi meitä siirtymään sivummalle. Vasta siinä vaiheessa tajusin, mitä miehellä oli mielessään: hän meinasi, että veisimme sen saamarin ison matkalaukun käsimatkatavarana koneeseen! Näin ruumaan ei tullut niin paljon ylikiloja, ja lähtöselvityskin oli sujunut helpommin!

Silloin minä aloin nähdä punaista. Ensinnäkin matkalaukku oli niin suuri, että se ei mahtuisi lentokoneessa mihinkään, vaan se jouduttaisi kuitenkin loppujen lopuksi toimittamaan ruumaan. Toiseksi laukku oli niin painava, että en jaksaisi edes yrittää nostaa sitä mihinkään hattuhyllylle - johon se ei kokonsa puolesta mahtuisikaan. "Ei tätä laukkua voi koneeseen viedä, kun tämä on niin iso ja painava", kiljuin miehelle. Hän vain hymyili minulle iloisesti: kyllä se onnistuisi; hän huolehtisi siitä. En ollenkaan ymmärtänyt, miten mies muka huolehtisi siitä, että laukku pääsisi koneeseen. Meinasiko hän itse henkilökohtaisesti tulla asettelemaan laukun johonkin mystiseen koloon? Mitähän lentoemännät ja muu lentokonehenkilökunta siihen sanoisivat?

Huomasin, että ympärillä olevat ihmiset seurasivat väittelyämme kiinnostuneena, mutta minua suututti niin, että en välittänyt. Mies kehtasi tosiaan väittää minulle, että hän toisi laukun koneeseen asti, mutta minä en uskonut siihen pätkän vertaa. Eikö hänellä muka ollut muuta tekemistä kuin kuljetella matkustajien laukkuja ympäri kenttää ja tulla vielä oikein saattamaan ne koneeseenkin? Paskat! Mies häipyisi takuulla paikalta heti, kun ensimmäinen tilaisuus tulisi, ja jättäisi meidät selviämään matkalaukun kanssa yksin.

Näin jo mielessäni kaikki ne ongelmat, joita laukusta meille tulisi. Olin nähnyt niin monta kertaa, mitä siitä seuraa, kun joku vie liian ison ja painavan laukun koneeseen. Laukku saa lähtöpassit ruumaan, kun sille ei yksinkertaisesti ole koneessa tilaa. Minua väsytti, janotti ja suututti, mutta koska lähtöselvitys oli jo tehty ja muut matkalaukkumme olivat lähteneet ruumaan, en voinut tehdä oikein enää mitään. Oli kuitenkin vielä pakko hieman pelotella miestä ja tokaista: "jos laukusta koituu meille jotain ongelmia, niin minä tulen kyllä kummittelemaan sinulle".

Ei auttanut muu kuin niellä kiukkuni ja lähteä kohti turvatarkastusta. Nappasin matkalaukun itselleni, koska mies raivostutti minua niin paljon, että en halunnut häntä lähellekään matkalaukkua. Marssin suu viivana kohti naisten turvatarkastusjonoa, ja jätin ukkelin ja avustajamiehen tulemaan perässä.

Turvatarkastusjono oli tuskastuttavan pitkä, ja kaiken lisäksi kaikki lentoemännät ja muut lentoaseman työntekijät päättivät tunkea läpi turvatarkastuksesta juuri silloin ja etuilla jonossa seisovia matkustajia. Ymmärrän kyllä periaatteessa, että lentokentän työntekijöillä on oikeus mennä turvatarkastuksesta ennen matkustajia, mutta juuri sillä hetkellä minun oli hirveän vaikea sulattaa sitä.

Pitkän jonotuksen jälkeen tuli vihdoinkin minun vuoroni nostaa matkalaukkuni hihnalle - ja vielä viime hetkellä joku lentoasemavirkailija kiilasi eteeni! Käänsin pääni kiukustuneena sivuun, ja katseeni osui viereiseen tauluun, jossa oli lueteltu kaikki ne tavarat ja aineet, joita ei saanut viedä käsimatkatavaroissa koneeseen. Siinä samassa muistin, että tämä oli juuri se matkalaukku, johon olin pakannut ison kokkiveitseni, pari pienempää veistä, kahdet sakset, shampoota, hoitoainetta, saippuaa, hehtaarikokoisen Nivea-tötsän ja mitä vielä! Ne vietäisiin kaikki minulta pois, jos yrittäisin päästä turvatarkastuksesta läpi - ja pahimmassa tapauksessa joutuisin vielä selittelemään, miksi olin edes yrittänyt viedä koneeseen tällaisia tavaroita.

Helvetin äkkiä pois täältä, oli ensimmäinen ajatukseni. Rupesin ryysimään laukkuineni jonoa vasten ja suuntasin kohti miesten turvatarkastusjonoa, jossa ukkeli näkyi seisovan avustajamiehen kanssa. Hittojako sekin vielä täällä teki; olisi mennyt metsästämään uusia uhreja! "Ei tätä laukkua voi koneeseen viedä; täällä on veitsiä ja saksia!", kiljuin miehelle. Mies ei hetkahtanut yhtään vaan otti vain minulta laukun naureskellen ja sanoi, että sitten se piti varmaan viedä ruumaan. Ukkeli lähti miehen mukana takaisin lähtöselvitystiskille, ja minä jäin siihen seistä töröttämään. Minulla oli ihan hirveä jano, ja päätin suutuspäissäni juoda vettä seinästä sojottavasta hanasta, jonka päällä luki  "drinking water" ja josta kaikki intialaiset ukotkin kävivät ryystämässä mukillisen. Jos tässä nyt tulisi vielä joku pöpökin, niin sittenpähän tulisi! (Ei tullut.) 

Ukkeli kertoi myöhemmin minulle, että lähtöselvitysvirkailija oli saanut hirveän hepulin, kun he olivat ilmestyneet vielä yhden matkalaukun kanssa lähtöselvitystiskille. "Minä laitoin jo teiltä koneeseen melkein 40 kiloa ylimääräistä, ja te tuotte vielä yhden laukun! Miten te edes kuvittelitte vievänne tämän laukun koneeseen, jos siellä kerran on veitsiä ja saksia?!"

Ja kaiken lisäksi käsipakaasiin oli piiloutunut yksi liputon ja passiton salamatkustaja.

Tontti keskellä ei-mitään & monsuunin merkkejä

Kävimme ukkelin kanssa katsomassa yhtä tonttia lähellä Himayat Sagar -järveä Hyderabadin ulkopuolella. Tontti oli kukkulan päällä, joten sinne piti hieman kavuta.

Onneksi nousu ei ollut kovinkaan vaivalloinen, vaikka aurinko porottikin ihan suoraan pilvettömältä taivaalta.

Ylhäältä aukesivat mukavat näköalat ympäröivälle maaseudulle. 

Järvikin näkyi, ja kaukana horisontissa häämöttivät myös Hyderabadin laita-alueen uudet, jättimäiset toimistorakennukset.

Viehätyin paikasta ja lähialueesta oikein kovasti. Jotkin paikat ovat sellaisia, että niissä tuntee olonsa heti kotoisaksi, ilman että viehätyksen syytä osaa edes tarkemmin selittää. Tämä paikka oli juuri sellainen. Voisin kuvitella itseni totaalisen hyvin asumaan tänne, vaikka lähistöllä ei ollut edes mitään kovin kummoisia palveluja.

Kävelymatkan päässä tontista oli pieni kylä, josta löytyy varmaankin kaikki tarvittavat peruspalvelut, eikä kaupunkiinkaan ole matkaa kuin 20 kilometriä.

Kävimme pyörähtämässä kylän laidalla, ja kyläkin vaikutti viehättävältä, hieman uneliaalta paikalta. Ikään kuin siellä olisi ainainen sunnuntai.

Poispäin ajellessamme näimme aloe vera -viljelyksiä.

Aloe verat oli istutettu jostakin syystä vieri viereen pyöreälehtisten kaktusten kanssa.

Näimme myös nättejä kukkapeltoja, joissa kasvatetaan kukkia myyntiin.

Tämä taas on jonkinlainen taatelipalmu, ellen aivan väärässä ole.

Himayat Sagar -järvi on yksi niistä vesialueista, joista Hyderabad saa juomavetensä.

Järvessä uidaan, pestään pyykkiä ja sitä myös roskataan surutta.

Hyderabadin vesitilanne on ollut tänä kesänä huonompi kuin koskaan aikaisemmin, ja vedestä on ollut monin paikoin huutava pula jo pitkään. Monet ovat joutuneet turvautumaan kaupungin vesitankkeriautoihin, jotka tuovat vettä 5000 litran tankeissa. Meidänkin talon juomavesi on tuotu tankkiautolla jo parin kuukauden ajan. Kaupungin laillisten autojen lisäksi Hyderabadissa on satoja "yksityisyrittäjiä" eli laittomia tankkiautoja, jotka käyvät varastamassa veden surutta sieltä mistä saavat.

Joskus tankkiautoja katsellessani tulee mieleen, että kuinkakohan suuri osa vedestä loppujen lopuksi pääsee perille. Tankkiautot ovat yleensä nimittäin aina niin piripintaan täytettyjä, että jos tiessä on pienikin töyssy tai monttu, vettä loiskuu tielle ämpärikaupalla. Joskus autoissa on suorastaan reikiä, joista valuu vettä tielle tasaisena norona.

Kesän kuumuus on pahentanut huonoa vesitilannetta, enkä edes uskalla ajatella, kuinka monta ihmistä ja eläintä on tämänkin kesän aikana kuollut janoon. Yhtenä päivänä satuin liikennevaloissa vesitankkiauton taakse, ja tien vieressä päivysti lauma kerjäläislapsia, jotka tulivat koputtelemaan valoihin pysähtyneiden autojen ikkunoihin. Yksi tyttö - olisiko ollut kuuden, seitsemän vanha - ei tullutkaan kerjäämään keneltäkään mitään, vaan hän meni tyhjän vesipullon kanssa edessäni olleen tankkiauton taakse. Tyttö yritti kaikin voimin kääntää tankkiauton hanan sulkijan auki, pitäen samalla pulloa hanan alla. Vaikka tyttö kuinka yritti ja yritti, hän ei saanut hanaa auki, ja hanasta valui pulloon vain muutama onneton tippa. Lopulta tyttö antoi periksi ja kaatoi pulloon valuneen lirunkin pois. Minua alkoi ahdistaa ihan hirveästi: miten julmaa taistelua elämä täällä joskus onkaan.

Pian tämän jälkeen yksi kerjäläispoika tuli koputtamaan käsi ojossa ikkunaani. En koskaan anna kerjäläisille - varsinkaan lapsille - mitään, mutta nyt ojensin pojalle ikkunan raosta vesipullon jämän, joka oli pyörinyt autossani. Siitä oli hetkellisesti varmasti paljon suurempi apu kuin muutamasta lantista, jotka eivät päätyisi lapselle kuitenkaan.

Kaikkien elämä helpottuu kohta ainakin vähän, kun monsuuni- eli sadekausi alkaa. Monsuuni saapuu manner-Intiassa aina ensimmäisenä Keralaan, jonne se saapuu normaalisti kesäkuun ensimmäisen päivän paikkeilla ja josta se sitten etenee hiljalleen muualle Intiaan. Joka vuosi viimeistään toukokuun alussa alkaa hirveä spekulointi siitä, tuleeko monsuuni ajallaan vai myöhässä ja millaiset sateet tänä vuonna saadaan. Ilmatieteen laitos antaa säännöllisin väliajoin ennusteita monsuunin etenemisestä ja saapumisajankohdasta, ja ennusteet muuttuvat jatkuvasti. Tulee aina mieleen suomalainen vääntäminen juhannuksen säästä tai siitä, missä päin maata saadaan nauttia valkoisesta joulusta.

Monsuuni saapui Keralaan muutama päivä sitten, hieman myöhässä, ja sen on arvioitu saapuvan Hyderabadiin muutaman päivän päästä. Monsuuni tarkoittaa sitä, että aurinkoiset päivät ovat aika lailla ohitse monen kuukauden ajaksi, kun taivaan täyttävät pilvet ja sadettakin saadaan, aika usein ukkosten kera. Lämpötilat laskevat, ja Hyderabadin normaalisti kuiva ilmasto muuttuu niin kosteaksi, että pyykkien kuivattaminenkin on vaikeaa. Vaikka en mitenkään rakasta intialaisen kesän kuumuutta ja jatkuvaa hikoilua, kesä on silti minusta miellyttävämpi vuodenaika kuin monsuunikausi. En pidä monsuunin pimeistä päivistä, jatkuvasta kosteudesta ja säiden arvaamattomuudesta: suhteellisen kaunis ilma saattaa muuttua hetkessä kaatosateeksi. Joitakin muutoksia säätilassa oli jo tänä aamuna nähtävissä, sillä ulkolämpötila alkoi aamulla pitkästä aikaa kakkosella eikä kolmosella, ja keittiön hanasta tuleva vesikin oli kylmää. En muista, milloin hanasta on tullut viimeksi kylmää vettä.

Nyt on semmoinen aika vuodesta, että joka paikka tursuaa mangoja. Mangopuutarhan omistavilla ihmisillä on mangoja enemmän kuin he ehtivät syödä, ja meillekin on jo pari sukulaista soitellut ja tarjonnut mangoja. Appivanhemmillakin on maaseutumökkinsä yhteydessä mangopuutarha, ja sieltä laitettiin viime viikolla kolme isoa laatikollista mangoja tulemaan bussikyydillä Hyderabadiin. Minä ja ukkeli saimme yhden kenkälaatikollisen oman puutarhan mangoja, ja voi hyvänen aika, miten hyviä ne ovatkin. Voisin elää loppuelämäni mangoilla!

 

Tulipahan tämäkin koettua

Viime viikko oli kyllä aika kauhea, ja siitä johtuu tämä blogihiljaisuuskin. Vietin viime viikolla suurimman osan ajastani vessanpöntöllä, mutta nyt on jo näyttänyt jonkin aikaa siltä, että tulppa on taas löytynyt tuonne peräpäähän. 

En ole koskaan kärsinyt Intiassa mistään vakavammista vatsapöpöistä, mitä olen aina vähän ihmetellyt. Pieniä pyrähdyksiä on toki ollut, mutta ei mitään pitkäkestoisempaa. Ei silti, että olisin mitään pöpöä halunnutkaan, mutta on aika yllättävää, että en ole koskaan sairastunut sen pahemmin, kun ajattelee, miten huolettomasti olen aina syönyt ja juonut. En ole aina muistanut pestä edes käsiä ennen ruokailua, vaikka olisin syönyt sorminkin... En ole ollut muutenkaan mitenkään turhantarkka hygieniasta, mikä on ollut vähän tarkoituksellistakin, koska minusta pienet bakteerit vain kasvattavat vastustuskykyä. En tiedä, pitääkö tämä ihan oikeasti paikkansa, mutta ainakin minulla tämä logiikka on näyttänyt toimivan.

Tässä tapauksessa mikään varovaisuus ei olisi auttanutkaan, sillä minulla ei ole aavistustakaan, mistä pöpön sain. Lauantai-iltana söimme ulkona, mutta söin samaa ruokaa ja join samaa vettä kuin muutkin, eikä muille tullut mitään ongelmia.

Olin vesiripuloinut maanantai-illasta lähtien parikymmentä kertaa päivässä neljän päivän ajan, minkä jälkeen päätin, että nyt tämä saa riittää, ja lähdin lääkäriin. Pari päivää aikaisemmin olimme soittaneet ukkelin lääkäriserkulle USA:han, joka oli tehnyt puhelimessa diagnoosin (turistiripuli) ja määrännyt siihen lääkkeenkin. Ukkelin kaveri, jolla on pieni laboratorio Nelloressa, puolestaan epäili, että ripuli saattoi johtua ihan kuumuudestakin. Täällä on ollut viikkotolkulla 42-43 astetta lämmintä, ja se panee elimistön aika koville. Erityisesti ruoanlaitto on todella tuskaisaa, kun hiki valuu solkenaan. Minulla onkin nykyään kokatessani esiliinan lisäksi toinenkin vakiovaruste - hikinauha.   

Lähiapteekillamme on hassu nimi, Hetero.

Kävimme ostamassa serkun määräämää lääkettä lähiapteekistamme. Kerroimme apteekkarille, mitä haluamme, ja apteekkari kysyi, montako kappaletta haluamme. Lääkkeet myydään täällä liuskoissa, ilman mitään pakkauksia, ja niitä saa ostaa juuri sen verran kuin haluaa, vaikkapa vain yhden kappaleen. Lääkkeiden mukana ei anneta mitään tietoa niiden ottamistavasta, vaikutustavasta tai mahdollisista haittavaikutuksista, joten jos tämmöiset asiat kiinnostavat, tiedot pitää etsiä muualta. Apteekkarikin tietää tietysti jotain, ja jos ei jaksa mennä lääkäriin, voi ensin koittaa onneaan apteekissa: selittää vain vaivansa apteekkarille, ja apteekkari kyllä löytää hyllystä jonkinmoisen vaivaan sopivan lääkkeen.

Lähiapteekkimme vieressä on jäätelöbaari, ja ukkeli ehdotti, että miksi en kokeilisi syödä jäätelöä. Kun on pari päivää elänyt pelkällä kaurapuurolla, niin miltä kuulostaa jäätelöannos? Ihan hemmetin hyvältä! Kurvasimme siis jäätelöbaariin. Ukkeli kehotti minua ottamaan vain vähän vaniljajäätelöä, mutta minusta tuntui ihan naurettavalta tyytyä pelkkään vaniljaan, kun kerran oli tänne asti tultu. Tarjoilijan suosituksesta päädyin suklaahässäkkään, jossa oli suklaata kaikissa mahdollisissa olomuodoissa.

Piti sitten kuvata tämäkin.

Jäätelöbaarista sai myös vesipulloja, joten lääkekin luikahti alas näppärästi siinä samalla. Apteekin ukko oli tullut apteekista ulos jaloittelemaan ja seurasi lasin takana ulkona, kuinka ripulipotilas ahtoi naamaansa samanaikaisesti jäätelöä ja ripulilääkettä.

Lääke ei tuntunut auttavan ollenkaan, päinvastoin (yöllä piti hieman kiirettä). Seuraavana päivänä rupesin uteliaisuuksissani etsimään tietoa kyseisestä lääkkeestä netistä, ja kävi ilmi, että sen kanssa ei saa nauttia maitotuotteita lainkaan, koska maitotuotteiden kalsium haittaa lääkkeen imeytymistä. Sitä se apteekkarikin ehkä mietti siellä lasin takana haahuillessaan!
  
Kun lääke ei tuntunut auttavan, vaikka otin sitä ilman maitotuotteitakin, läksin lopulta lääkäriin. Lääkärille ei täällä mennä koskaan yksin, vaan mukana on aina vähintäänkin yksi saattaja, joskus puoli sukua. Minun mukaani tulivat ukkeli ja appiukko, joka keskeytti työpäivänsä minun takiani. Ei auttanut yhtään nolostella lääkärin vastaanotolla, kun piti selostaa lääkärille ulosteen koostumuksen yksityiskohtia, ja appiukko kuunteli vieressä.

Luulin, että menisimme pieneen lääkärikeskukseen, jollaisessa olemme asioineet tavallisesti muutenkin, mutta ukkeli veikin minut isoon sairaalaan. Jos minulta pitäisi ottaa jotain testejä, ne otettaisiin isossa sairaalassa kuulemma varmasti ainakin kunnolla. Minun olisi myös helppo (kerran sairaalan rekisteriin rekisteröidyttyäni) tulla sairaalaan tarvittaessa yksinkin, koska sieltä saisi kaikkien erikoisalojen hoitoa. Sairaala oli mieletön hehtaarirakennus, ihan kuin lentokenttäterminaali, ja ihmisiä oli - yllätys, yllätys - paljon.

Tunnollinen bloggaaja ottaa aina kuvia, löysät housuissakin.

Ison sairaalan iso aula.

Koska olin sairaalassa ensimmäistä kertaa, minun piti ensin rekisteröityä sairaalan rekisteriin. Minulla olisi pitänyt olla passikin mukana, koska olin ulkomaalainen, mutta onneksi passini numero löytyi ukkelin työpaikan rekistereistä, ettei passia sentään tarvinnut lähteä hakemaan.

Ulkomaalaisille potilaille oli oma osastonsa sairaalan perällä, ja sekin muistutti aika lailla lentokenttää loungemaisine odotustiloineen. Arabiankielisille asiakkaille oli oikein oma tiski, josta he saivat tarvittaessa tulkkausapua. Kun paperit oli täytetty, sain oman sairaalakansion, jota pitää kuljettaa aina sairaalassa asioidessa mukana. Sairaaloissa ja lääkäreissä annetaan täällä aina kansiot, joihin tulevat maksukuitit, potilastiedot, lääkärin määräämät reseptit ja sen semmoiset. Jokaisella sairaalalla on omannäköisensä kansio, ja näyttää hassulta, kun kaikki potilaat kantavat kainalossaan samanlaista kansiota, ihan kuin oltaisiin kaikki saman kiireisen toimiston työntekijöitä.

Tällä sairaalalla oli punaruskea, aika tylsän näköinen kansio. Vasemmanpuoleisen kansion sain pari viikkoa sitten silmäklinikalta, jossa kävin vuotavan silmän takia. 

Sairaala oli minusta kaikin puolin myönteinen kokemus, ja varsinkin ulkomaalaisten puoli oli hieno. Se vain vähän ihmetytti, että ruumishuone oli keskellä sairaalaa ihan pääkäytävän varrella. Luulisi, että se sijaitsisi jossain peränurkassa, eikä sellaisessa paikassa, josta kaikkien pitää kävellä ohi. Tosin kuolema on täällä muutenkin luonnollinen osa elämää, ihan yhtä luonnollinen kuin syntymäkin. Ajan aika usein yhden hinduhautausmaan ohitse, ja näen aina silloin tällöin hautausmaalle kulkevia hautajaissaattueita, jossa kantajat kantavat ruumista sellaisella lavetilla päidensä yläpuolella. Lavetti on koristeltu kukkasin, mutta ruumis näkyy kuitenkin kaikille, jotka sinne päin vain sattuvat katsomaan. Minusta se on aika karmaisevaa, koska en halua nähdä kauppareissullani kuolleita ihmisiä. Muutama viikko sitten näin hieman erilaisen saattueen, sillä ruumis ja saattajat matkustivat kuorma-auton lavalla. Koska saattue oli liikkeellä kuumimpaan aikaan päivästä, ruumista suojattiin auringolta mustalla sateenvarjolla.

Lääkärin tutkimukset eivät kauan kestäneet, kuten ne eivät täällä yleensäkään kestä. Minua ihmetyttää vieläkin se, miten nopeasti intialaiset lääkärit tekevät diagnoosinsa - ja ilmeisesti osuvat aika usein ihan oikeaankin. Nopeus johtuu kuulemma siitä, että potilasmäärä on Intiassa niin valtaisa. Lääkärit näkevät jatkuvasti niin paljon samanlaisia tapauksia, että heille kehittyy harjaantunut silmä ja vankka kokemus. 

Olen tottunut Suomessa hieman perusteellisempiin tutkimuksiin, ja minusta tuntui, ettei minua nytkään tutkittu oikein ollenkaan. Lääkäri kuunteli minun kertomukseni, kysyi pari kysymystä, otti verenpaineen ja painoi vatsaani kahdesta kohtaa. Sen jälkeen hän totesi kyseessä olevan jonkin bakteeriperäisen infektion ja kirjoitti lääkereseptin. Jos ongelmat kuitenkin jatkuisivat, voisin soittaa lääkärin numeroon, joka löytyi reseptipaperista. "Olen täällä kymmenestä kolmeen," hän sanoi, ja lisäsi sitten vinosti hymyillen: "mutta normaalisti tulen myöhemmin ja lähden aikaisemmin". Mitähän sekin mahtaa tarkoittaa - että lääkäri tulee kahdeltatoista ja lähtee yhdeltä?

Kiirettä pitää sairaalan apteekissakin.

Täältä sai lääkkeille ruskean pussin, johon apteekkari olisi voinut ruksata lääkkeiden ottamistavan, jos vain olisi viitsinyt.

Jos väkeä oli sairaalassa sisällä, niin oli sitä sairaalan ulkopuolellakin. Tunnelma oli kuin rautatieasemalla konsanaan. Poliisit olivat ulottaneet lonkeronsa tännekin, ja anoppilan autonkuljettajaa odotellessani katselin, kuinka jonkun onnettoman moottoripyörää nostettiin juuri poliisien hinausauton lavalle.

 

Onpa kivaa olla taas terve! 

Parvekekyttäilyä, osa 2

Viimeksi tirkistelin anoppilan parvekkeelta, mutta nyt on aika paljastaa, mitä omalta parvekkeelta näkyy ja kuuluu.

Asumme yhdellä Hyderabadin halutuimmista alueista, joten täällä asuu myös paljon julkkiksia. Meidän parin kilometrin mittaisen kotikadun varrella ei taida olla kuin yksi pieni kerrostalo, ja siihen me olemme ukkelin kanssa jotenkin päätyneet. Muuten tämän alueen talot ovat omakotitaloja, monesti vielä isoja lukaaleja, jotka on ympäröity tiukasti muurein, jotteivat ohikulkijat pääse tirkistelemään pihalle. Liikehuoneistojakin on jonkun verran.

Kotikatua suuntaan (nuo kerrostaloilta  näyttävät ovat liikehuoneistoja)...

ja toiseen.

Intialaiseen tapaan meillä on useampi parveke, kolme kappaletta. On siis paikkoja, joissa kyttäillä! Meidän makuuhuoneen parveke on suoraan kadulle päin, etelään, ja olohuoneen ja keittiön parvekkeet ovat länteen päin. Lännessä päin meillä on naapurina vanhahko pariskunta, joka asustelee pienehkössä omakotitalossa, ei siis missään lukaalissa.

Vaikka pariskunnan talo on melko pieni, tontti on kuitenkin iso, mikä on onni meille, koska näin meillä on lännen puolella tyhjää tilaa. Normaalisti täällä rakennetaan talot aivan uskomattoman lähelle toisiaan, ja monissa kerrostaloissa, joita kävimme aikanaan katsomassa, suurimpana ongelmana oli se, että huoneistot olivat älyttömän pimeitä, kun kahden metrin päähän rakennettu naapurikerrostalo peitti kaiken ikkunoista pyrkivän valon.

Naapurilla on tontillaan paljon erilaisia puita ja muita kasveja, muun muassa mango-, tamarindi- ja banaanipuu.

Kuvassa etualalla on mangopuu, jossa se lepakkokin silloin yöllä hääräsi ja oikeassa reunassa näkyy tamarindipuu.

Naapureiden talonvahti (watchman) asuu perheineen pihalla pienessä kopperossa, joka on aika tarkkaan meidän keittiön parvekkeen alla. Koppero näkyy tuossa aiemmassa kuvassa etualalla. Watchmanilla on myös silityspalvelu, ja hän silittää pyykkiä pihalla, mangopuun alla varjossa. Koska mies käyttää sellaista hiilillä täytettävää iänikuista silitysrautaa, kuten intialaiset silittäjät yleensäkin, hiilien käry nousee joskus meidän parvekkeen kautta sisään.

Jokin aika takaperin koko talonvahdin perhe oli saanut ilmeisesti ruokamyrkytyksen, sillä he oksentelivat kukin vuorollaan pitkin pihamaata. Minä istuin parvekkeella juomassa aamukahvia, ja alhaalla pihalla lensi oksennus kaaressa.

 

Etelän puolella, tien toisella puolella, on tyhjä tontti, jonka on vallannut muutama muovihökkeli. Tontilla oli aiemmin oikein telttakylä, mutta sitten asukkaat pakkasivat hökkelinsä kasaan ja muuttivat muualle. Ihmettelen tuota tonttia, miten se on pysynyt tyhjänä, kun jokaiselle maapläntille pitää täällä rakentaa jotain.

Tien vieressä on yleensä yksi banaaninmyyjä ja yksi kookosmyyjä, joka myy vihreitä kookoksia juotavaksi. Kookosmyyjän myyntipaikka on kuvan vasemmassa laidassa, tuossa missä on sininen pressu. Myyjä peittää kookoksensa yöksi aina pressulla, eikä niitä kai kukaan koskaan sen alta varasta.

Uusi kookoskuorma on saapunut.

Banaanikärry.

Molemmat myyjät loistivat koko viime viikon poissaolollaan, mikä johtuu luultavasti siitä, että maanantaina tyhjän tontin takana olevassa talossa alettiin kaivaa porakaivoa. Pora-auto kaivoi koko päivän aamusta iltaan, ja harmaa liete valui talon edestä kaikkialle niin, että banaani- ja kookosmyymälöiden edustat olivat ihan harmaata velliä. Nyt velli on jo kuivunut harmaaksi pölyksi (näkyy tuossa tonttikuvassa valkoisena viiruna kadun vieressä), mutta myyjiä ei ole sen jälkeen näkynyt.

Kaikkein hedelmällisin kyttäilykohde on kuitenkin vinosti meitä vastapäätä asuvan Tollywood-näyttelijän talo.

Mies ei ole enää mikään superstara eikä niin kovin nuorikaan, mutta hänen tekemisensä jaksaa silti kiinnostaa ihmisiä. Päivittäin portin liepeillä pyöriskelee kaikenkirjavaa kansaa, jotka yrittävät tirkistellä joskus hyvinkin härskisti sisään.

Kotirauha, mitä se on?

Joskus näitä tungettelijoita onnistaa, ja näyttelijä sattuu ajamaan juuri portista sisään tai ulos jollakin loistoautoistaan ja saattaa jopa pysähtyä ja avata auton ikkunan.

Saman kadun varrella asuu muuten muitakin telugunäyttelijöitä, muun muassa Balakrishna, Nagarjuna ja Tabu. Onneksi suosikkini, sulopoika Siddharth, ei sentään asu naapurissa, koska sitten joutuisin jo melkein ostamaan kiikarit.

Kerran näin portin ulkopuolella pyöriskelemässä kaksi niin kummallisen näköistä heppua, että meinasin pudottaa silmät päästäni.

Heput olivat ilmeisesti jonkinlaisia kiertäviä esiintyjiä, jotka olisivat mielineet päästä esiintymään näyttelijälle - maksua vastaan tietenkin. Portit eivät kuitenkaan auenneet, ja ukot jäivät istumaan kadun varteen. Toinen ukoista oli ilmeisesti loukannut jalkansa, kun sitä tutkittiin niin kauan ja hartaasti.

Viime viikolla näyttelijän talon portinpieleen ilmestyi hänen uusimman elokuvansa mainosplakaatti.

Se on lisännyt tungettelijoiden määrää entisestään, joten herraa itseään tungettelijat eivät kai haittaa. Elokuvan ensi-ilta on vasta marraskuussa, mutta mainostaminen on hyvä aloittaa ajoissa.

Mies ei selvästikään ole mikään kehonrakentaja, mutta siinä sitä komeillaan plakaatissa ilman paitaa, bokserit jalassa ja pyssy komeasti pystyssä sojottaen.

Näyttelijän pihalla tapahtuu aina kaikenlaista. Välillä siellä on juhlat, välillä koirat juoksevat pitkin pihaa ringissä ja välillä joku mäiskii nyrkkeilysäkkiä. Kerran ilmeisesti kotiapulainen oli keksinyt näppärän kuivauspaikan vaatteille: hän oli levitellyt ne katolle. Siellä oli farkkua ja alushousua naapureiden töllisteltävänä. Kerran ihmettelin iltamyöhällä talon eteen pysäköityä bussia. Arvoitus selvisi pian, kun bussista ruvettiin kantamaan kaikenlaista tavaraa taloon. Kyseessä oli ilmeisesti näyttelijän kuvausbussi, jota nyt purettiin.

Asiattomien vieraiden puntinlahkeita varten pihalla häärää saksanpaimenkoira, ja iltaisin, kun talo hiljenee, taloa vartioi yövartija. Vartija kiertää taloa (koko yön ilmeisesti!) ja puhaltaa pilliin minuutin, puolen, välein merkiksi siitä, että kaikki on hyvin. Ääni kuuluu meillekin hyvin selvästi, ja joskus kun puhallusten välinen tauko venyy ja venyy, rupean miettimään, onkohan joku kolkannut vartijan.

Kerran, kun en saanut yöllä unta ja ukkeli oli jossain matkalla, avasin makuuhuoneen parvekkeen oven, jotta sisään tulisi vähän "raitista" ilmaa. (Tuolloin en ollut vielä ollut tehnyt lähempää tuttavuutta liskojen kanssa, joten en osannut pelätä niiden sisääntuloa.) Kello oli yli puolenyön, ja yhtäkkiä ulkoa alkoi kuulua kummallista suhinaa. Menin parvekkeelle katsomaan, mistä ääni tuli, ja kadunlakaisijathan ne siellä lakaisivat katua yön pimeydessä. Lakaisijat olivat pääasiassa vanhoja mummoja, jotka lakaisivat katua luudalla (luuta käy täällä kaikkeen siivoamiseen). Mummoilla oli huivit päässä, ja sarien päällä komeilivat oranssinväriset huomioliivit.

Sittemmin olen tullut huomaamaan, että kadunlakaisijat heittävät kierroksensa joka yö, aina puolenyön jälkeen, kun liikennettä on vähemmän.

Raitis ilma on "raitista" siksi, että tälläkin alueella - vaikka parempi alue onkin olevinaan - on yksi Intian kaupunkien yleinen vitsaus: kadun varressa poltetaan joskus roskia, ja savun haju voi olla joskus hyvinkin voimakas. Kerran haju oli niin pistävän voimakas, että koko asunto ja vaatteet haisivat savulta. Savu meni jopa henkeen niin, että tuntui siltä, kuin olisi polttanut tupakan. 

Mitähän muovijätettä siellä tänään poltetaan?

 Eniten nautin täällä illoista, siitä hetkestä, kun aurinko on juuri laskenut.

Taivas on joka ilta hieman erivärinen, ja on kiva istuskella parvekkeella seuraamassa, kuinka auringonlaskun jälkeiset värit haalistuvat ja muuttuvat hiljalleen yön mustaksi pimeydeksi.

Sataa.