Vuoden hirvein juhla

Olen aina tykännyt diwalista, mutta nyt taisin muuttaa mieleni. 

Emme olleet ostaneetkaan oikeita raketteja, koska niitä ei saanut ampua tällä asuinalueella, vaan ne olisi pitänyt mennä ampumaan jonnekin kauemmas. Olimme ostaneet vain pienempiä ilotulitteita, ja menimme ampumaan ne illalla seitsemän aikaan ukkelin, anopin ja appiukon kanssa alas pihalle.

Olimme juuri ampuneet ilotulitteet loppuun, kun näimme, kuinka vartija ja joku toinen mies kantoivat kassissa isokokoista koiraa, joka retkotti puoliksi kassin ulkopuolella. Saimme kuulla, että kyseinen kulkukoira oli löytynyt yhdestä kolmannen kerroksen asunnosta olohuoneen sohvan alta. Koira oli ilmeisesti säikähtänyt raketteja ja paukkuja niin, että se oli juossut naapuritalon kolmanteen kerrokseen, mennyt yhden asunnon avoimesta ovesta sisään, piiloutunut sohvan alle ja löytynyt sieltä myöhemmin pelosta tärisevänä. Nyt koiraa oltiin viemässä kassissa asuinalueen ulkopuolelle, mutta vieminen jäi yritykseksi, sillä samassa jysähti taas jokin pommi, ja koira hyppäsi kassista ulos ja säntäsi karkuun.

Järkytyin tapauksesta jostain syystä niin paljon, että kun pääsimme takaisin kotiin, rupesin itkemään. Intialaiset paukut ovat niin kovaäänisiä, että minäkin säpsähdän joka kerta, kun sellainen pommi jysähtää, vaikka tiedän, mistä on kyse. Miten kauhuissaan kaikki kaupungin (kulku)koirat mahtavat olla pommituksen keskellä, kun ne eivät ymmärrä yhtään, mistä on kyse?

Anoppi tuli huoneeseemme ja ihmetteli, miksi itkin. Kun kerroin syyn, anoppi yritti lohduttaa, että kyllä ne koirat selviävät. Sitten anoppi jatkoi, että jotkut ampuvat raketeilla kuulemma koiriakin tai sitovat esimerkiksi niiden häntään palavan ilotulitteen. En tiedä, oliko tämän tarkoitus lohduttaa, mutta en tuntenut oloani ainakaan yhtään paremmaksi tuon kuultuani. Ukkeli "lohdutti" omalla tavallaan ja tokaisi, että täällä kuolee ihmisiä nälkään, ja sinä itket koirien takia. 😒

Minua ahdisti koko loppuillan, enkä pystynyt keskittymään oikein mihinkään, kun odotin vain sitä, että tämä karmea päivä olisi ohi, ja elämä palaisi normaaliksi. Toki tajusin, että mikään ei muuttuisi sillä, että surin koirien kohtaloa, mutta silti rinnassani oli sellainen puristava ahdistus koko illan. Onneksi emme olleet itse ostaneet mitään hirveitä paukkuja tai raketteja, etten ainakaan omalta osaltani aiheuttanut eläimille lisää tuskaa.

En todellakaan mitenkään rakasta Hyderabadin kulkukoiria, vaan usein jopa pelkään niitä, varsinkin tuolla lenkkeilypuistossani. Pelottaa, että jokin vesikauhuinen koira hyökkää kiinni jalkaani. Koirien ohi ei saisi kuulemma juosta, koska silloin koirat saattavat riehaantua, mutta vaikea on tätäkään neuvoa noudattaa. Eläin on silti eläin, vaikka se olisi kulkukoirakin, eikä eläinrääkkäys ole missään muodossa koskaan hyväksyttävää. 

Paukuttelu ja rakettien ampuminen jatkui vielä eilen illallakin, mutta onneksi huomattavasti vähemmässä määrin kuin sunnuntaina. Sen kuitenkin päätin, etten halua olla enää koskaan Intiassa diwalina, jos vain voin mitenkään välttää sitä. 

Tasan eivät mene nallekarkit tässäkään asiassa. Lehdessä oli ohjeita, kuinka hemmotella lemmikkejä diwalina.

Paukkujen ja rakettien ampuminen ei ole täällä mitenkään säännösteltyä (tuskin kukaan semmoista olettikaan 😆), vaan ilotulitteita ammutaan läpi yön – eikä vain yhden yön vaan monen yön. Toki kiivain ammuskelu lakkaa ehkä joskus puolenyön maissa, mutta aina löytyy vekkuleita, jotka säästävät kovaäänisimmät pommit aamuyön pikkutunneille ja tulevat ampumaan ne talojen keskelle esimerkiksi kolmen aikaan yöllä. Miten mukavaa kaikille niille, jotka yrittävät nukkua! 

Kun kysyin ukkelilta, miksi intialaisten ilotulitteiden pitää olla niin jumalattoman kovaäänisiä, ukkeli vastasi, että ääni on ilotulitteissa se tärkein juttu. Kuka nyt haluaisi ampua sellaisia ilotulitteita, joista ei lähde mitään ääntä! Erityisen kiva pommi on kuulemma Lakshmi Bomb, ja kun sen päälle laittaa vielä jonkin sangon, syntyy erityisen komea ääni, kun sankokin hajoaa tuhannen päreiksi. Intialaiset rakastavat meteliä, eikä sitä pullotettua Suomen hiljaisuutta taitaisi ostaa kukaan. 

Anoppi sytytti sunnuntai-iltana tuikkuja verannalle...

... ja perinteisiä diya-lamppuja mm. pooja-huoneen ovenpieleen. Diya-astia on valmistettu savesta, ja sydänlanka on puuvillalankaa, joka palaa öljyssä.

Lauantaina kävimme parissa paikassa katselemassa ilotulitteita, ja jälkimmäisestä sitten ostimmekin niitä. Ensimmäinen ilotulitemyymälä oli sellainen kuin olin kuvitellut täkäläisen ilotulitemyymälän olevankin. 

Tyhjälle tontille kyhätty ilotulitemyymälä.

Ilotulitteetkin ovat ajan tasalla, kun on Netflixiä ja Twitteriä. 😆

Autonkuljettajan mielestä paikan ilotulitteet olivat kuitenkin ylihinnoiteltuja, joten ajoimme Srinagar Colonyyn, jossa autonkuljettaja tiesi olevan hyvän paikan. Kun ajoimme portista sisään, leukani loksahti auton lattialle. En ollut ikinä nähnyt näin suurta ilotulitemyymälää, joka oli oikeastaan jonkinlainen tori. 

Otin alueesta videon, mutta yksi kerjäläinen tuli tökkimään minua käsivarteen videota kuvatessani, ja hänen äänensä kuuluu myös videolla.

Vielä pari kuvaa alueesta. 

Parkkipaikalla oli tungosta, ja näin, kuinka jotkut lastasivat isoja pahvilaatikollisia ilotulitteita autonsa takakonttiin. Kauppa siis kävi, ja sen kyllä huomasi diwalipäivän iltana taivaalta. 

Tuolla ilotulitetorilla oli todella aggressiivisia kerjäläisiä, jotka eivät olleet pukeutumisesta ja muusta ulkonäöstä päätellen paikallisia. Katselimme ukkelin kanssa autonkuljettajaa odotellessamme, kuinka lauma kerjäläisiä ympäröi yhden Mersun, eikä auto meinannut päästä liikkeelle.

Tuo keltapaitainen mies tuli hätistelemään kerjäläisiä pois.

Täällähän asia menee niin, että mitä isompi ja hienompi auto, sitä kiinnostavammaksi ihminen muuttuu niin kerjäläisten kuin kauppiaiden silmissäkin. Jos menee ravintolan eteen, huonekalukauppaan tai asuntokaupoille isolla Mersulla, saa takuuvarmasti erilaista palvelua kuin jos alla on jokin Suzuki Swift (t. nimim. kokemusta on – siis siitä Suzuki Swiftistä 😆).

Yksi kerjäläispoika tuli koputtelemaan automme etuikkunaa, jonka takana ukkeli istui, ja poika jatkoi kovaäänistä koputtelua varmaan ainakin kymmenen minuuttia. Tiesin, että nyt pitäisi pitää hermot kurissa ja vain odotella, että jompikumpi poistuu paikalta – joko poika tai me. Kun poika rupesi suorastaan hakkaamaan ukkelin ikkunaa, kuppini kaatui kuitenkin nurin. Avasin takaikkunan ja huusin pojalle teluguksi, että nyt lähdet menemään! Etkö ymmärrä, että meillä ei ole antaa sinulle mitään! Ukkeli äkämystyi minulle, että mitä sinä oikein huudat – tuosta ei ole mitään hyötyä. Tiesin sen toki itsekin, ja häpesin käytöstäni jälkeenpäin, mutta minkäs teet, kun itsehillintä petti.

Poika katsoi minua suu auki, koputti ukkelin ikkunaan vielä muutaman kerran ja lähti sitten menemään. 

Muutama ilotulite naapurin katolla.

Turvallisuusohjeita ilotulitteiden ampumiseen lehdessä. Muistakaamme nyt Suomessakin uutenavuotena kuivatella ilotulitteita auringossa kaksi päivää ennen niiden ampumista. 😆

Miksi diwalia sitten juhlitaan? Diwalia juhlitaan monestakin eri syystä, mutta tärkein syy taitaa tulla hindueepos Ramayanasta ja siitä, kun kruununprinssi Rama voitti demonikuningas Ravanan, ja Rama ja hänen puolisonsa Sita palasivat 14 vuoden maanpaon jälkeen kotimaahansa. Valtava määrä diya-lamppuja sytytettiin Raman paluun kunniaksi, ja diya-perinne jatkuu edelleen. Hyvä oli voittanut pahan, ja valo oli ottanut voiton pimeydestä. 

Kävimme sunnuntaina ukkelin kanssa taas Knowledge Cityn Starbucksissa, koska sieltä saa todistetusti hyvää kahvia. Tykkäämme ottaa ukkelin kanssa French pressin, ja käytän kotonakin kahvin keittämiseen nykyään ainoastaan pressopannua.

Toimistoalueen sisäpihalla oli iso tv-ruutu, josta saattoi katsella krikettiä. Krikettihän on Intiassa elämää suurempi asia, ja sitä tuntuvat katsovan kaikki (jopa anoppi 🫢).

Paraikaa on käynnissä kriketin maailmancup, joka on sujunut Intian osalta erinomaisesti. Finaaliottelu pelataan sunnuntaina, ja saa nähdä, pelaako Intia finaalissa. Se selviää huomisessa ottelussa Uutta-Seelantia vastaan.

Kävimme launtaina myös appivanhempien tontilla ja ajelemassa siellä sun täällä, ja kuvia tuli otettua tosi paljon, mutta ehkä palaan niihin myöhemmin. Eiköhän tässä ollut taas tarpeeksi tällä kertaa.