Yhä ylös yrittää

Yhtenä aamuna viime viikolla, kun selkäni oli ensimmäistä päivää lähes normaalin tuntuinen, päätin toteuttaa ideani ja kävellä sinne näköalapaikalle. Mietin kyllä, että onkohan ihan järkevää lähteä toteuttamaan tuollaista viiden kilometrin ylämäkikävelyä heti, kun selkä on vähänkin parempi, ja että olisikohan parempi odotella muutama päivä. Järki ei kuitenkaan tällä(kään) kertaa voittanut. Se tavallinen tarina meikäläisen elämässä. 😅

Olin katsonut Googlen kartoista reitin, jota lähdin seurailemaan. Olin unohtanut yhden tietyömaa-alueen kokonaan, ja päädyinkin sitten heti sille. 

Onneksi jalankulkijoiden väylä oli erotettu muusta tiestä, niin ei tarvinnut hyppiä autojen joukossa, mutta pakokaasuja sai taas haistella.

Kivannäköinen talo.

Ohitin myös uuden talomme, jonne ylihuomenna muutamme. Alhaalta päin katsottuna se on kyllä melkoinen kolossi!

Kyllä on ruma talo. Kenenköhän arkkitehdin älynväläys tämäkin on?

Ylhäältä mäestä päin katsottuna talo näyttää kuitenkin aivan toisenlaiselta, suorastaan pelottavan ohuelta.

Toivottavasti ei tule maanjäristystä.

Pyöräily on aivan valtavan suosittua ylempänä vuorilla, eivätkä nämä pyöräilijät ole todellakaan mitään sunnuntaipyöräilijöitä. Varusteet ovat aivan viimeisen päälle, ja pyöräilijöistä näkee, että he ovat todella kovassa kunnossa. Ehkä he ovat jopa ammattilaispyöräilijöitä? Täytyy kyllä nostaa hattua, sillä itse hyytyisin varmaan ensimmäisessä mäessä (varsinkin jollain kämäisellä kaupunkipyörällä, jossa on satulakin vinossa 😅).

Kivoja taloja.

Ei ole todellista! Pieni pätkä tasamaata!

Ensimmäiset näköalat.

Ylhäällä näkee usein varoituksia, että tiellä saattaa olla villieläimiä. Vai pitäisiköhän tuo 'animales silvestres' kääntää kuitenkin metsäneläimiksi?

Anna niiden ylittää tie. ❤

Näköalaravintola Colosal.

Matkan viimeinen pätkä oli tuntunut etukäteen ajateltuna vähän vastenmieliseltä, sillä se kulki erittäin vilkasliikenteisen (lentokentällekin vievän) maantien laidassa. Onneksi pätkä oli lyhyt, ja jalankulkijoille oli tehty lyhyitä aidalla suojattuja pätkiä.

Näiden talojen näköaloissa ei ole kyllä valittamista!

Siellä suoran päässä se näköalapaikka jo häämöttääkin.

Nousu sujui muuten yllättävän hyvin, mutta hikoilin aivan valtavasti. Onneksi olin varautunut tähän ja ottanut mukaani pienen pyyhkeen, jolla saatoin pyyhkiä hikeä. Olin nostanut hiukset ylös, mutta en ollut tullut ajatelleeksi, että aurinko porottaisi niskaan koko ajan. En siis ollut tajunnut myöskään laittaa niskaan aurinkorasvaa, ja seuraukset olivat sen mukaiset. Niska oli punainen ja todella kipeä monta päivää. 

Matkaa ylös tuli reilut viisi kilometriä, nousua matkalla oli puolisen kilometriä, ja aikaa kävelyyn kului aika tarkalleen puolitoista tuntia. En pahemmin huilannut matkalla - valokuvaus- ja vedenjuomistaukoja lukuun ottamatta - enkä myöskään edennyt mitään ihan hirveää vauhtia, vaan aika rauhallisesti. Vaikka olin kuvitellut urakan paljon suuremmaksi kuin se loppujen lopuksi olikaan, niin silti tuolla ylhäällä oli ihan voittajaolo.

Mirador de Las Palmas eli Las Palmasin näköalapaikka.

Näköalapaikalla oli kai ollut jonkinlainen poliisien tapahtuma, sillä siellä oli paljon poliiseja sekä jonkinlaisia kojuja, joita laitettiin juuri kasaan. Mietin, että olipa hyvä hetki tulla tänne, sillä poliisilauman keskellä oli ainakin turvallinen olo. Olen jo oppinut sen, että Kolumbiassa poliisi on hyvä, kun se Boliviassa oli paha - pahin kaikista. Ukkelihan vietiin kerran Boliviassa hondurasilaisen kollegansa kanssa poliisiasemalle siitä syystä, että heillä ei ollut passia mukana. Miehet pääsivät vapaalle jalalle, kun työpaikan asianajaja tuli paikalle ja maksoi poliisien vaatiman summan.

Yksi bolivialainen Uber-kuski selitti kerran, miksi bolivialainen poliisi on niin läpimätä: poliisit saavat Boliviassa niin surkeaa palkkaa, että heidän on hankittava lisätuloja sieltä, mistä he saavat, ja yleensä helpoin kohde on ulkomaalainen matkailija. Että tervemenoa Boliviaan!

Tuo mies oli kuitenkin jonkin turvallisuusliikkeen mies. Patsaan tarinasta ei ole valitettavasti tarkempaa tietoa.

Palasin takaisin toista tietä ja kävin paluumatkalla Medellínin linnassakin, kun se oli siinä kätevästi matkan varrella, mutta siitä lisää ehkä joskus toiste.

Tästä tulee ihan mieleen Mannerheimintien talot Helsingissä. Huomatkaa tien vieressä kasvavat anopinkielet!

Reissulla oli tullut hirveä nälkä, joten päätin mennä yhteen lempiravintoloistani nautiskelemaan sushia. Minähän en tykkää ollenkaan niistä oikeista susheista, joissa on pelkää kalaa ja riisiä, mutta nämä täkäläiset sushit ovat taivaallisia, kun niissä on kunnolla moiveita mukana.

Aluksi kuitenkin merileväsalaattia.

Sushi-taivas. Mie kuolen.

Täällä oli pieni maanjäristyskin viime viikolla. Katselin illalla sängyssä läppäriltä ohjelmia, kun sänky tuntui yhtäkkiä värisevän. Luulin kuvittelevani koko asian ja vaihdoin asentoa, mutta värinä ei loppunutkaan. Mietin, että ei kai tämä nyt sentään mikään maanjäristys ole, mutta seuraavan aamun lehdestä selvisi, että sitä se juuri oli ollut. Järistys oli voimakkuudeltaan 5.4 magnitudia, eli varsin pieni, mutta selvästi tuonkin näköjään huomasi. Värinä tuntui kyllä varsin kiusalliselta.

Kaksi päivää myöhemmin Kolumbiassa oli toinenkin maanjäristys, mutta se ei tuntunut Medellínissä. Lähes päivälleen 20 vuotta sitten (tammikuun 25. päivä vuonna 1999) Armenian kaupungissa sattui 6.2 magnitudin maanjäristys, jossa kuoli lähes 1000 ihmistä. Täytyy vain toivoa, että järistyksiä ei tule enempää.

Maanjäristyksistä siirrymmekin sitten sujuvasti rättikaupoille. Vaatekaupoillakin on tullut nimittäin käytyä, koska täällä on nyt alennusmyynnit. Paitavalikoimani on ollut varsin huono (ainakin omasta mielestäni; ukkeli saattaisi olla eri mieltä 😆), joten oli saatava täydennystä. Olin kuvitellut, että kaupat olisivat täällä täynnä värikkäitä vaatteita ja hienoja kuoseja, joten oli pieni pettymys huomata, että vaatteet ovat täällä itse asiassa aika tylsiä. Naiset pukeutuvat tavallisimmin farkut ja t-paita -yhdistelmään, ja samaan suuntaan olen itsekin huomaamattani luisunut.

Yläosat ovat täällä usein aika paljastavia: kaula-aukot ovat syvään uurrettuja ja paidat ovat aika lyhyitä paljastaen keskivartalon. Mutta kyllä täältä löytyy peittävämpiäkin paitoja.

Ei näy tissivako eikä napa.

No nyt näkyy napa, muttei onneksi kovin pahasti.

Tuommoinen vähän säädyllisempi napapaitakaan ei olisi enää ehdoton no-no, kun pahimmat läskit ovat sulaneet keskivartalolta, ilmeisesti runsaan kävelyn seurauksena.

Täällä harrastetaan myös todella paljon erilaisia olkapäät paljaaksi jättäviä paitoja, ns. cold shoulder -paitoja. Onkohan näillä jokin suomenkielinen nimikin? 

Tämä on sieltä vaatimattomammasta päästä.

Ukkeli tulee huomenna Boliviasta, ja ylihuomenna onkin sitten se muuttopäivä. Ilmeisesti roudaamme jo huomenna osan kamoista uuteen paikkaan, ja vähän jännittää, miten muuttaminen tulee käytännössä sujumaan. Minä olisin halunnut vuokrata auton ja muuttaa kamat niin, mutta ukkelin mielestä muuttaminen onnistuu Ubereillakin, jos heittää useamman reissun. Matkaa uuteen paikkaanhan ei ole kuin puolisentoista kilometriä, mutta koko matka on ylämäkeen.

Huomenna minun perhe on taas koossa! Ja sitten myö muutetaan!

Ajattelin, että minulla olisi uuteen asuntoon yksi uusi kasvikin valmiina, nimittäin se joulutähti. Minulla kun oli sellainen teoria, että nyt kun olemme täällä lämpöisemmässä maassa, jossa joulutähdet kasvavatkin, minäkin saisin kukkani kukoistamaan komeana pitkään.

Eihän se ihan niin taas mennyt. Kuukaudessa joulutähteni oli muuttunut tämän näköiseksi:

On tämä kuitenkin vielä ihan tunnistettavissa joulutähdeksi!

En ymmärrä, mikä tällä kertaa meni vikaan. Ehkä syynä oli se, että googletin joulutähden kasteluohjeita, joiden mukaan joulutähteä ei saa kastella liikaa, ja minä sitten noudatin ohjeita.

Nyt täytyy lähteä metsästämään pahvilaatikoita. Käsitykseni mukaan niitä saa ostaa täällä ihan kaupasta. Boliviassahan pahvilaatikoita ei myyty, vaan niitä piti olla kärkkymässä kaupan lastauslaiturilla kello seitsemältä aamulla. Ai että mie tykkäsin.