Riika on riskillä ruma

Tervehdys Riiasta! Meitä on ukkelin kanssa näköjään puraissut jokin pahemman luokan matkustuskärpänen, kun emme malta olla kotona ollenkaan. Tällä kertaa ukkeli sai idean, että mitä jos lähdettäisiin autolla Riikaan, ja minä olin tietysti heti valmis. Viime vuoden Riika-reissusta oli jäänyt erinomaisen hyvät muistot, ja autoileminenhan on aina mukavaa - ihan sama minne sitä menee!

Nyt ukkeli on päikkäreillä, ja kun minä en keksinyt muutakaan tekemistä, ajattelin raapaista jonkinlaisen pikapostauksen eilisestä päivästä. Kun ukkeli herää, on tarkoitus mennä hieman saunomaan ja uimaan, ja illalla saatamme lähteä jonnekin klubille, jos vain jaksamme. Viime yö meni nimittäin vähän pipariksi, sillä ukkeli oli pyytänyt huoneen hotellin ylemmästä kerroksesta. No, huoneemme on kerroksessa 24, eli ylimmässä mahdollisessa kerroksessa. Vain kaksi kerrosta ylempänä on Sky Bar, josta kuului musiikin jumputusta puoleen kolmeen asti, eivätkä nämä vanhukset saaneet nukuttua. Parempi siis vain mennä itse bileisiin mukaan kuin yrittää nukkua!

Rikkonaisissa yöunissa on se hyvä puoli, että on jo viiden aikaan hereillä ottamassa kuvia, kun aurinko nousee.

Mutta palataanpa nyt sinne eiliseen.

Laitoimme siis auton laivaan, ja jatkoimme Tallinnasta matkaa kohti Riikaa. Ukkeli on käynyt kavereineen ennenkin autolla Riiassa, mutta minulle kerta oli ensimmäinen. Harmittaa vain se, että aikaa on niin vähän, ettei ole aikaa kierrellä Latviaa enemmänkin. Liettua ja Tallinnan ulkopuolinen Viro kiinnostaisivat nekin kovasti.

Alkumatkasta oli vielä aika pilvistä ja sateistakin, mutta onneksi pian kirkastui.

Virolaiset paikannimet jaksavat naurattaa.

Ensimmäinen varikkopysähdys: Olerex-huoltoasema.
 

Sisse pääs.

Virolainen maaseutu oli minusta kovin viehättävän näköistä, vaikka maaseudun olemusta olikin vähän vaikea vangita vauhdissa kuviin.

Ajonopeuden hallinta ja tarkkailu tuottivat hieman päänvaivaa. Kun on tottunut suomalaisiin peltipoliiseihin, oli aluksi hieman vaikea tottua bongaamaan virolaisia ja myöhemmin latvialaisia peltipoliiseja.

Virolainen peltipoliisi.

Olin aika yllättynyt virolaisten ja latvialaisten ajotavasta, sillä se on huomattavasti aggressiivisempi kuin esimerkiksi suomalaisten. Suomi-tyttö meinasi jäädä aluksi jalkoihin, ennen kuin oppi maan tavoille. 😀 Ohitukset ovat huimia, eikä ohittaessa ole väliä, minkälainen viiva kaistojen välissä oli. Myös risteysalueilla ohitellaan ihan surutta. Toisaalta nopeammille annetaan tietä - hitaammin ajava väistää aina pientareelle - ja tietä antanutta myös muistetaan kiittää hätävilkkuja lyhyesti välkäyttämällä.

Poliiseja näkyi matkalla yllättävänkin paljon, mutta ukkeli seurasi silmä kovana kännykästään Waze-sovellusta, johon autoilijat laittavat aina ilmoituksen, jos ovat nähneet tiellä poliisin. Näin muut autoilijat osaavat jarruttaa ajoissa.

Odotin Viron ja Latvian rajaa jännityksellä, vaikka rajan ylityksen pitikin olla ihan läpihuutojuttu. Rajalla oli kuitenkin hirveä jono, eikä jono liikkunut mihinkään, joten hermohan siinä alkoi mennä. Muutama auto ajoi jonon ohitse pientareen kautta ja kääntyi pikkutielle, joten mekin katsoimme kartasta, voisiko rajan ylittää jostakin muualta kuin päätieltä. Kun selvisi, että läheistä pikkutietäkin pääsisi ylittämään rajan, koukkasimme pientareen kautta vaihtoehtoisreitille.

Rajan yli vievä tie. 😁

Tien varrella oli sentään kyltti, joka ilmoitti, milloin olimme saapuneet Latviaan.

Latviassa tie kulki hetken matkaa aivan meren vieressä, ja oli pakko pysähtyä ihailemaan dyynimaistä hiekkarantaa.

Sitten matka taas jatkui!

Saavuimme Riikaan vähän yli neljän tunnin ajamisen jälkeen.

Perillä meitä odotti tuttuakin tutumpi hotelli (Radisson SAS Blu Latvija) ja melkein samanlainen huone kuin viimeksi.

Ukkeli halusi lähteä tervetuliaisdrinksuille Galleria-ostoskeskuksen kattoterasille, ja minä jätin tavoistani poiketen laukun heti purkamatta. Yleensä haluan purkaa laukun heti hotelliin päästyäni ja laittaa kaikki tavarat paikoilleen, koska se saa olon tuntumaan jotenkin kotoisalta.

Kattoterasilla oli niin viileää, että kaikki villapeitot olivat käytössä, ja ukkeli joutui värjöttelemään ilman peittoa. Minulla oli sentään farkkutakki, joten en palellut ihan niin paljon. Olen muuten antanut itseni ymmärtää, että Riiankin kesä on ollut kylmä ja sateinen.

Katolla pyöriskeli piipittämässä niin iso lokinpoikanen, että se oli valehtelematta melkein porsaan kokoinen. Poikanen ilmeisesti huomasi minut otolliseksi kohteeksi, sillä se tuli ihan viereeni tuijottamaan ja piipittämään.  

Annatko mulle jotain, jos mä katson tälleen oikein anovasti...

Ukkeli ei yleensä tykkää mennä syömään ravintolaan summamutikassa, ilman mitään etukäteistietoa paikasta, mutta nyt päätimme ottaa riskin ja mennä läheiseen georgialaiseen ravintolaan, kun halusimme vain saada jotakin syödäksemme ja päästä nukkumaan.

Riskinotto ei tällä kertaa kannattanut.

Nuo kurkkupötköt ja kokonaiset tomaatit kruunasivat kaiken!

Nyt ukkeli heräsi, ja sauna kutsuu! Palaan asiaan taas joskus!