The End

Alan olla kurkkua myöten täynnä näitä Amerikka-juttuja, enkä jaksaisi tätä aihetta enää yhtään. Tämä yksi juttu on kuitenkin vielä pakko pusertaa, että homma on varmasti purkissa. Pitkään on yhdestä vaivaisesta matkasta juttua riittänytkin! Tällä hetkellä tuntuu, että on kiva päästä taas kirjoittelemaan jostain muustakin, mutta voihan siinä käydä niinkin, että mitään muuta kirjoitettavaa ei olekaan.

Meinasin ensin vähän kirjoitella siitä, millaisia havaintoja Amerikasta yleisesti ottaen tein ja millaisia ajatuksia maa herätti. Sitten ajattelin laitella muutamia kuvia Santa Monicasta, koska pitäähän nekin kuvat jonnekin tunkea. Tarkoitus oli myös kirjoittaa muutama sananen matkaopaskirjoista - sellaisista, joista itse tykkään ja joita suosin - mutta ehkä jätän sen johonkin toiseen kertaan, kun tälle postaukselle tulee pituutta ihan tarpeeksi jo muutenkin.

(Toivottavasti en ole ärsyttänyt ketään sillä, että kutsun USA:ta Amerikaksi. Tiedän kyllä, että Amerikka on paljon muutakin kuin USA, mutta en vain kerta kaikkiaan osaa puhua USA:sta tai Yhdysvalloista.) 

Kaiken pitää näemmä olla Amerikassa isoa, ja valinnanmahdollisuuksia pitää olla paljon. Hirveä paikka sellaiselle, jolla on vaikeuksia tehdä valintoja.

Burger Kingin juoma-automaatin valikko.

Kuinkas monta juomavaihtoehtoa meillä suomalaisissa hampurilaispaikoissa olikaan? Oliko niitä peräti viisi tai kuusi? Burger Kingeissä on valinnanmahdollisuutta hieman enemmän, eikä tässä vielä kaikki: jos haluaa esimerkiksi Coca-Colaa ja painaa vastaavaa näppäintä, ruudulle lävähtää uusi valikko, josta saa valita viiden tai kuuden eri makuisen Coca-Colan väliltä. Miten olisi esimerkiksi vaniljan, kirsikan tai vadelman makuinen Coca-Cola?

Kun ensimmäisen kerran lähdin hakemaan huoltoasemalta "yhtä tavallista kahvia", koin pienimuotoisen järkytyksen. Ison huoltoaseman yksi koko seinä oli täynnä erilaisia kahvi- ja limuautomaatteja. Kahvikupitkin olivat isoja - sellaisia hampparipaikkojen limumukien kokoisia - ja jos vielä kahvin onnistuikin valitsemaan, epätoivo iski viimeistään siinä vaiheessa, kun tuli aika laittaa kahviin maitoa.

Mitä haluaisit kahvisi joukkoon? Tarjolla olisi makushotteja, erilaisia sokereita, kalorittomia makeutusaineita ja erimakuisia kermoja ainakin kuutta lajia.

Etsin ensin epätoivoisesti tavallista maitoa, mutta sitten päässäni naksahti. Tuli kokeiltua semmoinenkin makuyhdistelmä kuin hasselpähkinä-vanilja-amaretto-irish cream. Niin, ja olihan siellä joukossa sitä kahviakin.

Ei jäänyt epäilystäkään, etteivätkö amerikkalaiset rakastaisi kahviaan. Starbucks on melkein joka kadunkulmassa, ja muita kahviloita kuin Starbuckseja saa etsimällä etsiä. En ole koskaan ollut mikään Starbucks-fani, enkä tälläkään matkalla sellaiseksi tullut. Päinvastoin. (Terveisiä vain sille jäiselle munavoileivälle, joka sai hampaani vihlomaan.)

Hotellihuoneiden kahvinkeittimetkin suolsivat starbucksia.

Aamiaisen ystävälle Amerikka on Iso Pettymys. Rakastan hotellien aamiaispöytiä, ja kyllä otti päähän, kun tajusin, että on ihan turha odottaa notkuvia buffetpöytiä, kuten jossakin muualla päin maailmaa. Aamiainen ei myöskään tavallisesti sisältynyt huoneen hintaan, ainakaan meillä. Määrittelisin amerikkalaisen aamiaisen kahdella sanalla: makea ja/tai rasvainen. Viinereitä, muffinsseja, croissanteja, french toasteja, pannareita, pekonia, paistettua perunaa, munaa ja makkaraa. Kaikkein omituisinta minusta oli se, että pöydässä ei ollut koskaan minkäänlaista leipää! (Paahtoleipää sai, jos sitä erikseen pyysi.) Söimme lomamme aikana niin paljon kananmunaa, että nyt sitä ei tarvitse ainakaan vuoteen syödä.

Sieltä se lätty tulee. Automaatista.

Amerikkalaiset tykkäävät ilmiselvästikin ajella isoilla autoilla, sillä pieniä autoja näkyi liikenteessä oikeastaan aika vähän. Matkailuautot olivat usein järkyttävän pitkiä, kuin busseja. Ja kun kerran amerikkalaiset lähtevät liikenteeseen, niin pitäähän sitä ottaa toinenkin auto mukaan. 

Matkailuautolla vedettiin siis henkilöautoa. (Nämä matkailuautot olivat sieltä lyhyemmästä päästä.)

Oman teoriani mukaan pienempi auto on city-auto, jolla ajellaan sillä aikaa, kun matkailuauto on jollakin leirintäalueella parkissa. Henkilöautolla kun on tunnetusti vähän näppärämpi liikkua kaupungeissa kuin linja-auton kokoisella matkailuautolla. Herätkää, Suomen karavaanarit, ja ottakaa mallia Amerikan pojista! Eikö olisi paljon kivempi, jos mukana kulkisi henkilöauto, eikä esimerkiksi polkupyörä, jota joutuu vielä kaiken lisäksi itse polkemaankin?

Toisaalta en ihmettelekään, että amerikkalaiset autoilevat niin paljon: bensa on nimittäin aivan järkyttävän halpaa. Hinta vaihteli jonkin verran sekä paikkakunnittain että huoltoasemittain. San Franciscossa bensan hinta oli keskimäärin 2.7 dollaria/gallona (n. 0.61 e/litra); kun taas Phoenixissa bensa oli lähes dollarin halvempaa, noin 1.95 dollaria/gallona (n. 0.44 e/litra). Vaikkei meillä Suomessakaan bensa nykyään kalleimmillaan ole, niin ovathan nuo hinnat aika naurettavia. Mietinkin, että enkö mitenkään saisi tuotua paria kanisterillista bensaa tuliaisiksi. Olisihan bensa paljon käytännöllisempi tuliainen kuin San Francisco -tekstillä varustettu tuhkakuppi.

Minulle oli jäänyt vuoden 1999 New Yorkin -matkalta semmoinen muisto, että amerikkalaiset ovat ärsyttävän sosiaalisia, yliystävällisiä ja ylipirteitä. Muistan ahdistuneeni kaupoissa, kun myyjä huuteli jo ovelta, että hello, mitä sinulle kuuluu tänään. Minä ajattelin, että paskaako se sinua kiinnostaa; kunhan yrität saada tavaroitasi kaupaksi. Sitten joko mörötin tai vaihdoin kauppaa. Tämän takia pelkäsin vähän amerikkalaisten kohtaamista (menisikö taas hermo?), vaikka toisaalta olin itse muuttunut aika paljon viidessätoista vuodessa, joten ehkä tällä kertaa ei ahdistaisi niin paljon. 

Olin oikeassa ja väärässä. Oli tilanteita ja tilanteita. Joinakin kertoina - esimerkiksi hississä matkalla Coit Towerin näköalakerrokseen - tuli mieleen, että voisihan sitä itsekin joskus jutella ihmisten kanssa, vaikkei olisi mitään asiaakaan. Ihan vain huvikseen. Sitten taas joskus, kuten kaupan kassalla Phoenixissa, iski melkein epätoivo: voisinpa kadota savuna ilmaan.

Phoenixissa kävi paikallisessa hypermarketissa nimittäin niin, että kassa kysyi minulta, oliko minulla jotain kanta-asiakas-/jäsenkorttia. Kun sanoin, että ei ole, koska olen täällä vain käymässä, kassa kysyi ne tavalliset: miten kauan olin täällä, miten olin viihtynyt, mistä päin olen. Kun kerroin olevani Suomesta, kassa innostui: hänen äidillään on suomalainen sukunimi ja isoäidillä myös! Kassa kertoi nimen mutta sanoi sen niin amerikkalaisittain lausuttuna, että minulla ei ollut hajuakaan, mikä nimi mahtoi olla kyseessä. Pyysin kassaa toistamaan nimen, pariinkin otteeseen, mutta en siltikään ymmärtänyt. Myötäilin kuitenkin, että aijaa, ihan kiva nimi; tiedänhän minä sen. Mutta käry kävi. Kassa nimittäin halusi tietää, miten nimi kirjoitetaan: voisinko tavata sen? Yritin vetää hatusta jotain, mitä olin kuvitellut kuulleeni, mutta kassa näytti hieman epäilevältä. Minä yritin näyttää vakuuttavalta: kyllä nimi kirjoitetaan niin! Kassa ilmeisesti uskoi, koska jatkoi muistelemista: äidin kissallakin oli jokin suomalainen nimi, mutta en nyt millään muista, mikä se oli. Mikä ihme sen kissan nimi oikein oli...

Myöhemmin juttelimme amerikkalaisten sosiaalisuudesta, ja ukkelin siskontyttö kertoi, että hänellä on sellainen kokemus, että länsirannikolla ihmiset ovat paljon sosiaalisempia ja rennompia kuin itärannikolla. Länsirannikolla (siis esimerkiksi Kaliforniassa) ihmiset tykkäävät jutustella ihmisten kanssa ihan vain jutustelun vuoksi: heistä on kivaa olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Itärannikolla taas ihmiset ovat kireämpiä ja kiireisempiä. En tiedä, pitääkö tämä paikkansa, ja jos pitää, mistä ero mahtaa johtua. Erilaisista elämäntyyleistä?

Tippien antaminen hämäsi minua aluksi, enkä ole muutenkaan koskaan pitänyt tippien antamisesta, mikä johtuu luultavasti siitä, että en oikein tiedä, minkä verran tippiä kulloinkin pitäisi antaa, ilman että vaikuttaisi saidalta/typerältä. Amerikassa tippien antaminen on lähes pakollista, ja sellaista, joka ei tippiä jätä, pidetään kuulemma todella törppönä. Palkatkin on kuulemma laskettu niin, että työntekijöiden oletetaan saavan tippiä.

Sitten sinne Santa Monicaan.

Santa Monica on Los Angelesin kyljessä oleva rantakaupunki, joka on kuuluisa rantabulevardistaan ja rannastaan. Siellä asuu paljon julkkiksia ja silmäätekeviä.

Minulle tuli Santa Monican rannalla sellainen olo, että tunnen sen jostakin tv-sarjasta. Ilmeisesti ainakin Melrose Placea on filmattu Santa Monicassa. Varmasti monta muutakin ohjelmaa on kuvattu tuolla, mutta en saanut selville, mitä.

Rannalla, lähellä Santa Monican laituria, silmien eteen avautui näky, jollaista ei hiekkarannalla ihan ensimmäiseksi odottaisi. 

Kyseessä on Arlington West -niminen muistomerkki, joka koostuu yli kuudestatuhannesta rististä. Jokainen risti edustaa yhtä amerikkalaista sotilasta, joka on menettänyt henkensä Irakissa tai Afganistanissa. Muistomerkin tarkoituksena on konkretisoida ihmisille, mitä seuraa siitä, että valtio on tottunut käyttämään sotaa kansainvälisen politiikan välineenä.

Muistomerkki pystytetään joka sunnuntai sekä USA:n itsenäisyyspäivänä heinäkuun neljäntenä, ja pystytys hoidetaan vapaaehtoisvoimin. Oli ihan sattuma, että osuimme paikalle juuri sunnuntaina ja satuimme näkemään tämän. Muistomerkki oli pysäyttävä ja ajatuksia herättävä, mutta samalla myös jotenkin niin amerikkalainen.

Santa Monican laituri, Santa Monica Pier, oli hyvin eläväinen paikka. 

Tämä seuraava kaveri oli minusta aika taitava Michael Jackson -imitaattori.

Ukkelin mielestä tämä tämmöinen on modernia kerjäämistä, mutta minä en näe mitään pahaa siinä, että joku tulee esittelemään yleisölle taitojaan ja haluaa siitä maksun. Mieluummin minä tuohon purkkiin roposen laitan kuin annan rahaa sille "vanhanaikaiselle kerjäläiselle".

Laiturilla esiintyi myös bändi, Denmantau, jonka musiikki kuulosti niin hyvältä, että ostin tuosta laiturilta heidän levynsäkin. Pojatkin olivat todella sympaattisen oloisia, kun heidän kanssaan muutaman sanan vaihdoimme.

Nyt kun olen tuota levyä kuunnellut (lue: yrittänyt kuunnella), olen todennut, että musiikki ei ole ollenkaan minun makuuni ja että tuli tehtyä turha ostos. Kuinka musiikki kuulostikin niin paljon paremmalta tuossa Santa Monican laiturilla kuin täällä Suomessa?

Täältä voi kuunnella ja katsella bändin uusimman sinkun, Little Darling. Video on mielestäni perin omalaatuinen, mutta eipähän se ainakaan huku massaan.

Tykkäsin Santa Monicasta kovasti, ja Santa Monica taisi olla sekä minun että ukkelin ja siskontytön suosikkipaikka Los Angelesissa.

Tämän ukon myötä jätämme nyt hyvästit Amerikalle.

Ukko juoksi aidalla, josta oli kymmenien metrien pudotus alas rannalle, ja hänen paidassaan luki Move or die.

Jään miettimään tätä.