Sitä saa mitä tilaa

Minulla on ollut viime aikoina blogi-innostus taas hieman kadoksissa, joten päätin tehdä perinteiset ja ottaa kameran kävelylenkille mukaan. Polvi äityi taas viime viikolla sen verran pahaksi, että olin viikon lenkkeilylakossa, ja olen elellyt muutenkin aika hissukseen. (Polvessa on kondromalasia, jos joku on tältä tiedolta sattunut vielä säästymään.) Tänään ajattelin sitten lähteä kokeilemaan, mitä polvi pienestä kävelystä tuumaisi. Samalla voisin näpsäistä muutaman valokuvankin! Koska oli niin hieno ilma, meri veti vastustamattomasti puoleensa (tosin meri vetää minua puoleensa aina, oli ilma mikä tahansa), joten päätin käydä vähän köpöttelemässä meren rannalla.

Köpöttelyn tulos: 12 kilometriä, 3 tuntia, 212 valokuvaa, palanut niska, aurinkoihottumaa, nokkosen polttamia ja (yllätys, yllätys) kipeä polvi. Että näin. Hyvä lähteä tällä tavalla maltillisesti liikenteeseen, ettei tule mitään suurempia rykäyksiä heti alkuun.

Olin ajatellut ottaa lähinnä kesäisiä merenrantakuvia, mutta erinäiset elukat ja öttiäiset veivät taas mukanaan. Toki kameralle tarttui muitakin kuvia.

Onneksi olin ottanut mukaani viinirypäleitä, että oli edes jotain suuhunpantavaa (muutakin kuin minttupastilleja) siinä vaiheessa, kun vatsa alkoi kurnia. Ja onneksi matkan varrelle sattui myös uimaranta, jonka wc-palveluja saatoin käydä hyödyntämässä. Välillä istuskelin rantakallioilla paistattelemassa päivää, ja sen tähden aikaakin kului. Mutta eihän minulla ollut kiire minnekään.

Olikohan tämä lokki jotenkin jälkijättöinen, kun se nyt vasta hautoi? Ei kai se muuten enää pesässään istuisi? Muiden lokkien poikasia oli jo paljon liikenteessä, ja vähän avuttomilta nuo vielä vaikuttivat.

Jaahas, vai tämmöistä on tämä lokin elämä.

Nyt tää lähtis lentoon.

Ja nyt tää kävis tähän pötköttelemään.

Olen seuraillut huolestuneena yhtä lokinpoikasta, joka toikkaroi meidän parkkipaikalla päivästä toiseen, eikä sen emoa näy koskaan missään. Poikanen kipittää parkkipaikkaa ristiin rastiin ja piipittää aina hirveästi mennessään. Tuli jo huoli, että onko emo jotenkin hylännyt poikasen, mutta sitten näin eräänä päivänä tämän piipittäjän istuskelevan parkkipaikan viereisellä nurmella kahden muun poikasen kanssa. Ainakin poikasia on muitakin! Kai ne ovat ruokaakin jostain löytäneet, kun vielä hengissä ovat.

Satuin vilkaisemaan ylös rantamäntyyn, jossa näkyi jokin ruskea liikkumaton möykky. Tarkempi tarkastelu osoitti möykyn olevan oravan poikanen, joka ilmeisestikin nukkui puussa.

Hei mä nään sut!

Tässä me nyt sitten katellaan toisiamme.

Lähtisit nyt jo meneen.

Että sais orava-ressukka nukkua.

Joutsenperheenkin bongasin, ja äiti (vai oliko se isä) rupesi heti sähisemään pelottavasti, kun menin lähemmäs ottamaan kuvia.

Tästä kuvakulmasta katsottuna tuo iso joutsen näyttää minusta ihan skumppapullolta. Mitäköhän joku psykoanalyytikko sanoisi tästäkin, että joutsenesta tulee ekana mieleen skumppapullo?

Suomenojan lintualtaallakin kävin tarkastamassa tilanteen, mutta siellä oli entistä hiljaisempaa. Melkein suru hiipi puseroon, kun muistelin, millainen meno siellä oli keväällä ollut. Nyt joutuu taas odottamaan ensi kevääseen, että riemu lammella repeää. Itse lampikin oli jotenkin surkean näköinen.

Kimalaiset ja leppäkertut olivat taas ilmestyneet auringon myötä ilahduttamaan satunnaista lenkkeilijää.

Leppäkerttu oli löytänyt oivan kirvojen saalistuspaikan.

Niitä se sitten pisteli tyytyväisenä poskeensa.

Toinen kerttu taas tuntui löytävän kukkien joukosta jotain kiinnostavaa.

Mutta näitä kimalaisia ihmettelin, kun niillä oli tuommoiset värikkäät pussit persauksissa! Tietääkö joku, mitä nuo ovat?

Värikin näytti vaihtelevan oranssista vaaleankeltaiseen.

Sellainen oli se lenkki. Nyt lähden röhnöttämään sohvalle kylmägeelipussin kanssa.