Kuumat paikat

Olemme jo pitkään suunnitelleet anopin kanssa käyntiä Metro-tukkumyymälässä, mutta aina on tullut jotain muuta, ja suunnitelmamme ovat peruuntuneet. Anoppia on kiinnostanut nähdä erityisesti Metron liha- ja kalaosasto, sillä hän on kuullut lihapuolen olevan Metrossa varsin hyvä. Anopin mielessä on varmasti käynyt myös se, että lihat saattavat olla edullisiakin, kun on tukkukaupasta kyse. Minua ei ole kiinnostanut Metrossa mikään erityisesti, vaan minua on kiinnostanut kauppa ihan kokonaisvaltaisesti, sillä ruokakaupoissa hengailu ja tuotteiden tutkiminen on minusta mitä mainiointa ajanvietettä.

Lauantaina koitti vihdoinkin se päivä, että Metro-reissumme toteutui. Autonkuljettaja oli iltapäivällä muutaman tunnin miesten kuljettelemisesta vapaa, ja sekä minulla että anopilla oli sopivasti aikaa. Toki minäkin olisin voinut Metroon ajaa, mutta kauppa on aika kaukana, enkä halua vielä tässä vaiheessa ottaa riskiä ja rasittaa polveani liian pitkillä ajomatkoilla. Suurempi syy oli kuitenkin se, että välttelen edelleenkin kahdenkeskisiä automatkoja anopin kanssa, sillä eräs tietty tapahtuma menneisyydestä ei ole vieläkään unohtunut minulta, vaikka muisto onkin haalistunut lähes unohduksiin.

Kun Metro isoine parkkipaikkoineen avautui silmiemme eteen, minulle tuli ensimmäiseksi mieleen Ikea. Ikea-vaikutelma tuli jo kaupan nimestäkin, vaikka Metron nimi olikin kirjoitettu keltaisilla kirjaimilla siniselle pohjalle, kun Ikeassa värit ovat toisinpäin. Vaikutelma jatkui sisälläkin, sillä tavarat oli koottu samankaltaisille katonrajaan ylettyville hyllyille kuin Ikean itsepalveluvarastossa. Kärryt olivat isot, ja ne oli selvästikin tarkoitettu isoille ostajille, eikä millekään kalojen ja lihojen hintavertailijoille.

Metroon saa nykyään viedä lapsiakin. Ennen ei ilmeisesti saanut?

Sisään päästäkseen piti näyttää tukkukortti ensin ovella ja sitten vielä sisällä. (Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka anoppi on tukkukortin saanut, kun eihän hän varsinaisesti mikään yrittäjä ole, mutta appiukko on kai saanut hankituksi kortin hänelle jotenkin.) Kaupassa oli henkilökuntaa niin paljon, että arvelin, että valokuvaaminen tultaisiin kieltämään minulta heti. Ihan väärässä en ollutkaan, sillä en ehtinyt ottaa kuin kolme kuvaa, kun kuvaaminen kiellettiin. Onneksi kerkesin ottamaan edes ne kolme kuvaa, jotta on jotain kuvitusta tässäkin.

Metrossa myytiin kaikkea - pesuaineita, vaatteita, elintarvikkeita, työkaluja, astioita, muovikamaa ja tietysti myös elintarvikkeita. Meillä oli tarkoitus ostaa vain lähinnä ruokatarvikkeita (jos ne olisivat halvempia kuin muualla), mutta anoppi halusi myös uudet juomalasit, kun hän oli aamulla rikkonut yhden lasin ja appiukko edellispäivänä toisen, ja heillä oli nyt jäljellä enää kaksi ehjää juomalasia. Kahvikupitkin piti saada appiukon työpaikalle.

Vihannesosasto oli aika iso ja ihan laadukaskin, vaikka lehtivihannekset olivatkin aika nuupahtaneita. Se johtui ehkä siitä, että olimme liikkeellä vasta myöhään iltapäivällä. Jos paikalle tulisi heti aamusta, valikoima saattaisi olla paljon parempi. Metron tekee poikkeukselliseksi se, että se aukeaa aamulla jo kello kuudelta (tuleeko Intiassa joku ihan oikeasti niin aikaisin töihin?), kun tavalliset hypermarketit aukaisevat ovensa vasta kymmeneltä tai puoli yhdeltätoista. Pienemmät supermarketit sentään avaavat jo yhdeksän maissa.

Riisejä, linssejä, pähkinöitä, vehnää ja niin edelleen myytiin isoista laareista, joista tavaraa kauhottiin pusseihin isoilla kauhoilla. Huomatkaa kuvan vasemmassa laidassa lentävä pussi, kun anoppi toteaa, että ei hän haluakaan noita.

Minä yritin kovasti silmäillä, näkyisikö laareissa ötököitä, mutta silmiini ei ainakaan osunut yhtään. Sen sijaan katonrajassa lenteli varpusia, ja niille oli varmaan ainakin hyvin syötävää tarjolla.

Hevi-osastolla ongelmaksemme muodostui se, että kaikkea piti ostaa vähintään yksi kilo. Ei siinä mitään, omenoita, granaattiomenoita, porkkanoita ja sen semmoisia pystyi helposti ostamaan kilon, mutta toista oli esimerkiksi currylehtien ja amarantin kanssa, jotka ovat hyvin kevyttä tavaraa. Niitä olisi pitänyt ostaa monta isoa pussia, jotta olisi saanut kilon täyteen. Emme tarvinneet kumpaakaan.

Kuvassa vasemmalla näkyy jauho-osastoa ja oikealla pilkottaa kalaosasto. Suoraan edessäpäin näkyy viinakauppa, ja olin yllättynyt, kun Metrossa oli sellainenkin. Jos anoppi ei olisi ollut mukana, olisin käynyt ostamassa sieltä jonkin pullon, ihan kannatuksen vuoksi. Anopin kanssa kun pitää teeskennellä hyveellistä miniää, joka saa päänsäryn jo pelkästä viinipullon katsomisestakin. (Hyvää vappua muuten!)

Sitten pääsimme vihdoinkin kalaosastolle! Kalatiski oli oikein edustavan näköinen, sillä kalat olivat yltä päältä jäiden peitossa, ja joku mies kävi juuri kaatamassa ämpärillä lisää jäitä kalojen päälle. Anoppi valikoi tiskistä yhden kalan, jonka yksi kalaosaston miehistä kävi hakemassa kalaosaston taakse vaa'alle punnittavaksi. Sitten kala viskattiin väkivaltaisesti (ja minulle kun opetettiin koulussa, että kaloja ei saa paiskoa) isolle metallipöydälle odottamaan pilkkomista. Edempänä oli toinen työpöytä, jonka ääressä kaksi miestä suomustivat ja pilkkoivat kaloja.

Minua oli kielletty tässä vaiheessa jo kuvaamasta, joten piti salakuvata kännykällä. Huomatkaa pipot!

Katselin touhua silmät pyöreinä, sillä miehet eivät juuri tuhlailleet liikkeitään. Oli kala kuinka iso ja paksu tahansa, se piti saada poikki yhdellä veitsen iskulla, ja voitte ehkä kuvitella, millainen meteli hommasta lähti. Sotkuistakin puuha oli: suomut ja evänpalaset lentelivät ympäriinsä, ja vaikka seisoin sivumpana tonnikalapurkki- ja kuivakalapakkaushyllyn vieressä, päälleni lenteli jotain.

Sain tarpeekseni teurastusnäytöksestä, ja lähdin katsastamaan maito- ja pakasteosastoa jättäen anopin odottelemaan kalasaalistaan. Paneer-juustoa sai viiden kilon paketeissa, kuten myös ranskanperunoita ja aika montakin muuta tuotetta. Tarjolla oli kyllä ihan samoja pieniä pakkauksia kuin tavallisissa kaupoissakin, eikä niiden hinnoissa juurikaan ollut eroa. Valikoimat olivat aika intialaiset, eikä tarjolla ollut esimerkiksi tuorejuustoa, jota olisin kaipaillut, ja muutenkin juustovalikoima oli länsimaalaisittain hyvin köyhä. Höh.

Kun anoppi oli saanut kalansa (kala tungettiin pussiin päineen kaikkineen, ja pussiin päätyi myös osa sisälmyksistä), kävimme lihaosastolla erillisessä lihahuoneessa. Siellä oli lihaa pakattuna nätisti kelmutetuissa paketeissa, mutta hyllyt olivat puolityhjät, mikä johtui sekin varmasti siitä, että oli jo aika myöhä. Anoppi nappasi yhden reilun kilon palan lammasta mukaansa, ja jatkoimme matkaamme.

Kuten kuvasta näkyy, kaupassa oli todella kuuma, sillä siellä ei ollut ilmastointia (vai eikö se vain toiminut?) eikä tuulettimia. Ruokaosastolla oli hieman viileämpää, mutta muuten kauppa oli kuin sauna. Kuvassa näkyvä nainen pyyhkii naamaansa dupatta-huivinsa kulmaan (vai onko se sittenkin pyyhe), ja minä kaivoin laukustani nenäliinan. Minulla sattui vielä olemaan päälläni yksi aika hiostava kurta, ja kauppakierroksen loppuvaiheessa minulta valui hiki jo ihan noroina. Olimme kaupassa kaiken kaikkiaan ehkä tunnin, puolitoista, mutta olin sen jälkeen niin nääntynyt, että en ole pitkään aikaan ollutkaan.

Autossa muistimme, että olimme kokonaan unohtaneet vesimelonin ja papaijan, jotka olisivat olleet aika tärkeitä. Ostokset olivat muutenkin jääneet aika vähiin, mutta rahat olivat kuitenkin kaikki menneet.

Anopilla oli ollut tarkoitus laittaa Metrosta ostamaansa lammasta ruoaksi eilen sunnuntaina, mutta kun hän oli avannut pakennut, hän oli kokenut yllätyksen. Lihaa ei ollut pilkottu mitenkään, vaan se oli ollut yhtenä isona kimpaleena, ja anopilta oli kulunut tunti pelkästään lihan pilkkomiseen (anopin surkeat veitset tuntien voin hyvin uskoa). Kala puolestaan oli ollut kaupassa tehdyn käsittelyn jälkeen niin siivoton, että senkin putsaamiseen oli mennyt melkein tunti. Anoppi ei ollut lopulta jaksanut laittaa ruoaksi sen enempää kalaa kuin lammastakaan, vaan ne olivat jääneet jääkaappiin odottamaan seuraavaa päivää.

Nyt on Metrossa kerran käyty, ja toista kertaa ei tarvitse mennä.