Myrsky (ei vesilasissa)

Monen tuskaisen kuuman viikon jälkeen eilen tapahtui jotain kummallista: taivas meni pilveen ja alkoi tuoksua sateelta. Elosalamat läiskivät taivaalla pitkin iltapäivää, ja lämpötilatkin laskivat normaalista 38-40 asteesta kahteenkymmeneenyhdeksään. Pieni sadekuuro kasteli maan, mutta sen suurempaa sadetta pilvistä ei tullut. Mikä pettymys. Ette uskokaan, kuinka ihanalta sade ja sateen tuoma lämpötilojen lasku tuntuu, kun on kulkenut monta viikkoa hiki jatkuvasti päästä valuen! 

Illalla ilmassa alkoi taas tuoksua sade, ja tuuli nousi nopeasti sellaiseksi, että tavarat lensivät parvekkeella kumoon, ja läpiveto pudotteli sisälläkin tavaroita alas. Muun muassa seinäkalenteri ja pöytätabletit löytyivät lattialta. Ukkonen alkoi jyristä ja taivas taas salamoida, ja minä sain päähäni, että minun on saatava kuva salamasta, mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty. Salamoiden kuvaaminen kun on siinä mielessä ongelmallista, että kuva pitäisi osata ottaa juuri sillä hetkellä, kun salama välähtää. Jos laukaisijaa painaa vasta sitten, kun huomaa salaman, kameralle tallentuu vain salaman jälkeinen musta taivas. Seisoin siis parvekkeella laukoen kamerallani umpimähkään toivoen, että olisin niin onnekas, että sattuisin ottamaan kuvan juuri salaman välähtäessä.

Sain ikuistetuksi vain salaman valaisemaa taivasta mutta en itse salamaa.

Kun ukkonen tuntui siirtyvän eteläisemmälle taivaalle, minäkin menin makuuhuoneen parvekkeelle kuvaamaan. Sade tuntui yltyvän, ja aina välillä piti kuivailla kameran linssiä, kun siihen lensi vesipisaroita. Parveke suojasi kuitenkin sateelta onneksi suhteellisen hyvin.

Ukkonen räiski ympärilläni siihen malliin, että minua alkoi jo pikkuisen pelottaa, ja yritin pysytellä lähellä seinää. Mieleeni tuli yksi ukkelin kommentti, jonka hän sanoi, kun katselimme taannoin Maailmojen sota -elokuvaa telkkarista. Elokuvan yhdessä kohdassa maan alta alkaa nousta jättimäisen kokoisia örkkejä, ja kaikki juoksevat kauhuissaan niitä pakoon. Yksi mies kuitenkin kyyristelee kamera kädessään erään auton takana ja yrittää saada örkeistä kuvaa. Kun naureskelin ukkelille, että katso tuota hullua, kun se yrittää vielä tuossakin tilanteessa valokuvata, ukkeli totesi, että tyyppi on ihan kuin sinä.

Mutta kun tarpeeksi kauan yrittää, niin ennen pitkää yritys palkitaan!

Kun salama oli ikuistettu, jäin vielä parvekkeelle ottamaan kuvia siitä ihanasta sateesta.

Tajusin, että ukkonen oli tosi lähellä, sillä talomme takana sijaitsevan kukkulan suunnasta kuului kaksi kertaa hirveä rysäys. Mietin, että pitäisiköhän minun lähteä sisätiloihin, mutta en kuitenkaan ihan vielä malttanut. Vasta kun salama iski tien toiselle puolelle johonkin sähkökaappiin - noin kahdenkymmenen metrin päähän minusta - niin, että kipinät sinkoilivat kaikkialle, ja koko katu meni pimeäksi, luikin vähin äänin sisään. Ehkä tämä valokuvaaminen sai riittää tältä erää.

Sitten alkoi sade. Toki aiemminkin oli satanut, mutta se ei ollut ollut mitään tähän verrattuna. Sadepisarat alkoivat pommittaa ikkunoita ja kattoa sellaisella voimalla, että ukkeli epäili kyseessä olevan raekuuron. Minun piti tietysti mennä katsomaan tätäkin ihmettä ulos, mutta heti kun avasin parvekkeen oven, kastuin yhtä märäksi kuin joku olisi heittänyt päälleni ämpärillä vettä. Katu alkoi tulvia, ja tulvivista viemäreistä alkoi nousta ällöttävä haju, joka tunkeutui sisälle asti.

Meinasimme käydä nukkumaan, mutta sitten ukkeli huomasi, että makuuhuoneen lattia tulvi. Tulvan syytä ei tarvinnut kauan etsiä, sillä ilmastointilaitteen sivusta valui tasaisena norona vettä. Kun asentajat aikanaan laittoivat ilmastointilaitetta paikalleen, he eivät viitsineet tilkitä reikiä sementillä (jättivät kuitenkin sementtijauhepussit meille, että me voisimme tilkitä reiät, jos haluaisimme), vaan reiät jäivät hieman putkia isommiksi. Jos sade tulee sopivassa kulmassa, rei'istä pääsee vettä sisään, ja jos sataa tarpeeksi voimallisesti, lattialle syntyy pienimuotoinen järvi.

Tässä se ilmastointilaite on vielä asennusvaiheessaan.

Asentajat olivat niin surkeita vätyksiä, että otin kostoksi kuvan toisen ukon työkalupakista. Aikamoinen romuläjä, vai mitä?

Piti siis alkaa luututa lattiaa. Kun lattia oli saatu sunnilleen kuivaksi, laitoimme ilmastointilaitteen alle vielä kaksi ämpäriä, johon vesi saisi yöllä valua. Läts, läts, läts. Kyllä nyt nukuttaa hyvin.

Kävin vielä varmistamassa, että ulko-ovi oli lukossa - ja silloin huomasin oven vieressä olevan ikkunan verhon olevan läpimärkä. Siirrettyäni tuolit sivuun totesin, että tässäkin päässä asuntoa satoi sisään. Näiden kyseisten ikkunoiden karmit ovat niin vanhat ja lahot, että jos sataa tarpeeksi voimallisesti (ja sopivassa kulmassa, hehe), sadevesi pääsee sisälle.

Heittelin tuolit ja kengät syrjään, käärin maton rullalle ja siirsin senkin kauemmas, ja kävin hakemassa taas lattialuutun. Kuivasin lattian ja levittelin ikkunan eteen paksun kasan sanomalehtiä. Toivoin, että ne imisivät yön aikana sisään satavan veden itseensä, ettei olisi aamulla ihan hirveästi luututtavaa. 

Surkeasti nukutun yön jälkeen aamu valkeni aurinkoisena ja kauniina, aivan kuin yöllä ei olisi mitään tapahtunutkaan. Ukkosmyrskystä muistuttivat vain märkä tie, nihkeä ilma, myrskyn seurauksena puista irronneet lehdet ja oksat, joita lakaistiin talojen porttien edustoilta pois, ja veden kaivama uoma naapurin pihalla. Nyt taivaalla salamoi taas, ja todella, todella toivon, että sama show ei toistu tänäkin yönä. Tämä sade riitti taas vähäksi aikaa!

***

Tänään kävin pitkästä aikaa kirjakaupassa. Kirjakaupat ovat minusta ihania, ja erityisesti tykkään sellaisista kirjakaupoista, joissa on upottavia tuoleja kirjojen selailua (jopa lueskelua) varten, ja joissa saa viettää vaikka koko päivän ilman, että kukaan tulee kyselemään mitään.

Kirjakaupan pitää olla myös sopivan kokoinen. Liian pienessä kaupassa valikoima ei ole riittävän iso, ja liian suuressa kaupassa taas tulee jotenkin eksynyt olo, kun siellä on ihan liikaa kaikkea. Oma suosikkikirjakauppani on juuri oikean kokoinen - kirjoja on riittävästi mutta ei liikaa, ja siellä on ihan omanlaisensa rauhallinen tunnelma, joka houkuttelee selailemaan kirjoja kaikessa rauhassa ja unohtamaan ajankulun.

Ja taas yhdet taloustikkaat.

Tällä kertaa hakusessa oli Sannan suosittelema Kiran Desain Hullabaloo in the Guava Orchard ja joitain itsensäkehittämisoppaita, kun minä meinaan nähkääs ruveta paremmaksi ihmiseksi (siinä sitä onkin työsarkaa! ). Kaikki löytyi - ja lisääkin olisi löytynyt, mutta aloitetaan nyt näillä.

Saattaa olla, että palaan näihin kirjoihin myöhemminkin, sillä ainakin tuossa keskimmäisessä näyttää olevan tosi hyviä neuvoja ja mielenkiintoisia juttuja, jotka saattaisivat kiinnostaa muitakin.

Olen joskus etsinyt Hyderabadista kirjastoja, ja joitain olen löytänytkin, mutta en ole vielä niistä yhdessäkään käynyt. Kirjastot ovat täällä käsittääkseni maksullisia, enkä tiedä, olisiko niiden jäseneksi kovin kannattavaa liittyä, ainakaan jos ei lue kovin paljon. Kirjat ovat täällä nimittäin niin halpoja ostettuinakin, että ne melkein kannattaa minusta ostaa ihan omaksi. Nuokin kuvassa olevat kirjat maksoivat kaikki yhteensä 750 rupiaa, euroissa noin kympin.

Lempikirjakauppani yhteydessä on myös kiva kahvila, jossa on nautittu yksi jos toinenkin pala suklaakakkua.

Suklaakakusta tuli mieleen viimeviikkoinen syntymäpäiväni (näppärä aasinsilta, eikö ). Minulle ja ystävälleni on muodostunut jonkinlainen pienimuotoinen traditio, että vien hänet aina syntymäpäivänäni lounaalle. Menimme ravintolaan, jossa lounas tarjoillaan seisovasta pöydästä, ja tarjoilija ohjasi meidät vapaaseen pöytään. Ennen kuin lähdimme hakemaan ruokaa, ystäväni sanoi, että odotellaanko viisi minuuttia, kun siellä näyttää olevan niin kova ruuhka. Juttelimme siinä odotellessamme niitä näitä, ja sitten yhtäkkiä näin, kun tarjoilija suunnisti salin poikki suoraan meitä kohti - iso suklaakakku ja kynttilä kädessään!

Ja siinä näkyy taas mun oikea nimikin. Pitäisiköhän Hipun tulla ihan kokonaan kaapista ulos, hihii.

Ystäväni oli käynyt ostamassa kakun yhdestä leipomosta, tuonut sen etukäteen ravintolaan ja pyytänyt tarjoilijaa tuomaan kakun pöytään, sitten kun tulisimme paikalle. Kun tarjoilija sytytti kynttilän, ravintolan kaiuttimista alkoi kuulua Happy Birthday, ja ihmiset alkoivat taputtaa. Olin aivan häkeltynyt ja liikuttunutkin, koska ei minulle kovin usein tällaisia yllätyksiä järjestetä. Tämä säilyy takuulla muistoissa pitkään.