Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Kun ongelmat saavat kasvot

Intia on sellainen paikka, että päivästä voi tulla ihan erilainen kuin oli aamulla kuvitellut, ja päivän päätteeksi voi päätyä jonnekin aivan ennalta-arvaamattomaan paikkaan. Minulle kävi juuri näin tässä jokin aika sitten - oli tarkoitus piipahtaa vain anoppilassa, mutta illalla löysinkin itseni murtautumasta erään opiskelija-asuntolan huoneeseen.

Keksimme nimittäin anoppilassa jatkaa koko konkkaronkka matkaa appiukon serkun tyttärelle, sunnuntai (kyläilypäivä) kun oli. En ole käynyt perheen luona aikaisemmin, joten en tiennyt heistä entuudestaan mitään. Perheessä on kaksi lasta, parikymppinen tytär ja kymmenen korvilla oleva poika. Isä toimii opettajana eräässä arvostetussa koulussa, ja äiti on kotiäiti, joka on kuitenkin käynyt aikanaan sen verran kouluja, että hän osaa oikein hyvää englantia.

Poika istui koko ajan kanssamme olohuoneessa jalat nojatuolin käsinojan yli roikkuen, mutta tytär piileksi aluksi makuuhuoneessa, kunnes hänet käskettiin istumaan meidän kanssamme olohuoneeseen. Tytär hymyili leveästi korvasta korvaan ja oli muutenkin hyvin ystävällisen oloinen. Tyttö, olkoon nyt nimeltään vaikkapa Nisha, oli pukeutunut jättimäiseen salwar-asuun - pussittaviin housuihin ja löysään kurtaan - mutta niidenkin alta saattoi havaita äärimmäisen hoikan vyötärön.

Poika on erittäin lahjakas matematiikassa, suorastaan lapsinero, ja hän oli saanut matematiikkakilpailuista lukuisia pokaaleja, jotka koristivat kirjahyllyä. Poika muistaa käsittämättömän pitkiä numerosarjoja, ja hän pystyy laskemaan monimutkaisia kertolaskuja tuosta vain. Poika rakastaa koulunkäyntiä, ja kun hän oli sairastunut vatsatautiin ja joutunut olemaan koulusta sen takia pois, hän oli itkenyt silmät päästään. "Muut lapset ovat iloisia, kun saavat olla koulusta pois, mutta hän vain itki", pojan äiti kertoi. Joku - taisi olla (yllättäen!) anoppi - ihmetteli, miksi poika on niin laiha. Se oli mysteeri pojan äidillekin, kun "poika kuitenkin syö joka päivä kananmunia ja juo paljon maitoa".

Tytär oli suorittanut liikkeenjohdon tutkinnon, mutta koska hän ei ollut löytänyt valmistuttuaan töitä, hän suoritti nyt tutkinnonjälkeisiä kaksivuotisia jatko-opintoja yksityisessä oppilaitoksessa. Koulu oli vain noin varttitunnin matkan päässä tytön kotoa, ja hän oli aluksi käynyt koulussa kotoa käsin. Luentoajat kuitenkin vaihtelivat niin paljon, että kodin ja koulun välin kulkeminen oli käynyt mahdottomaksi (tyttö ei saanut liikkua yksin, vaan isän tai jonkun muun luotettavan henkilön piti aina saattaa tyttö kouluun ja kotiin), joten tyttö oli muuttanut koulun vieressä sijaitsevaan opiskelija-asuntolaan. Viikonlopuiksi tyttö tuli kuitenkin aina kotiin.

Jatkoimme appiukon serkun tyttäreltä vielä toiseenkin kyläpaikkaan, appiukon sisaren tyttären perheen luokse, ja nyt meitä kyläilijöitä oli jo kahdeksan henkeä, kun appiukon serkun tyttären perhekin lähti mukaan. Uudessa kyläpaikassa istuimme Nishan kanssa vierekkäin, joten pääsimme juttelemaan oikein kunnolla. Kun koolla oli melkein parikymmentä henkeä ja kun kaikki huusivat puhuivat yhteen ääneen, kuulemisessa oli kyllä välillä tekemistä.

Nisha kertoi, että hän oli kiinnostunut intohimoisesti vaatesuunnittelusta ja että hän olisi halunnut oikeastaan mennä opiskelemaan sitä NIFT:iin (National Institute of Fashion Technology), mutta hänen vanhempansa eivät olleet antaneet. Liikkeenjohto oli heidän mielestään paljon järkevämpi opiskeluala. Nisha suunnitteli lähes kaikki vaatteensa itse - hän piirsi vaatteista suunnitelmat, vei ne ompelijalle ja ompelija ompeli kuvien mukaan vaatteet. Nisha piirsi vaatteita myös kavereilleen, joiden mielestä Nisha oli todella lahjakas.

Nisha kertoi asuvansa tyttöjen asuntolassa, samassa huoneessa kahden toisen vuoden opiskelijan kanssa. Hän ei erityisesti kaveerannut huonetovereidensa kanssa, koska nämä olivat häntä vanhempia, mutta onneksi nämä kuitenkin kohtelivat Nishaa ihan ystävällisesti. Hän oli päätynyt samaan huoneeseen vanhempien opiskelijoiden kanssa, koska oli muuttanut asuntolaan kesken lukuvuoden, eikä muissa huoneissa ollut enää ollut tuossa vaiheessa tilaa. Tähän huoneeseen päätyminen oli kuitenkin siinä mielessä onnenpotku, että huoneessa oli oma kylpyhuone ja parveke, kun muut joutuivat käyttämään käytävällä sijaitsevaa yhteistä kylpyhuonetta. Nishan läheisimmät ystävät - kaksi pohjoisintialaista tyttöä - asuivat eri huoneessa.

Harrastuksia ei Nishalla ollut. Hän ei katsonut televisiota, ei lukenut eikä tavannut ystäviään vapaa-aikanaan. Ystävien luona käyminen oli kielletty häneltä sen jälkeen, kun joku Nishan ystävä oli löytänyt kaverinsa hirttäytyneenä kattotuulettimeen. Ihmisistä ei koskaan voi tietää, joten on parempi pysytellä kotona.

Kyläpaikassa tuotiin meille kahvia ja teetä sekä erilaisia suolaisia ja makeita naposteltavia. Nisha ei juo kahvia eikä teetä, mutta talon emäntä tiedusteli, joisiko tyttö maitoa. Nisha kielteli kovin, mutta emäntä toi kuitenkin hänelle kupin lämmitettyä maitoa, jota hän sitten vastentahtoisen näköisenä siemaili. Naposteltavia Nisha söi juuri sen verran, että sai tehtyä emännän iloiseksi, ja tuli kuulemma niistä muutamasta palasta aivan täyteen. "Nykyään minä edes syön jotain", Nisha totesi. "Aiemmin en syönyt mitään, ja äiti meinasi tulla hulluksi. Velikään ei syö mitään."

Huomasin, että sivummalla istunut Nishan äiti yritti toisella korvalla kuunnella, mitä juttelimme. Välillä hän näytti hieman huolestuneelta, ikään kuin olisi pelännyt tyttärensä puhuvan liikaa.

Kun kysyin Nishalta, mitä hän aikoo tehdä opiskelun jälkeen, hän heläytti iloisen naurun ja vastasi: "en tiedä, menen naimisiin kai".

Jossakin vaiheessa Nisha sai idean, että hän haluaisi näyttää minulle koulunsa ja asuntolansa, joten hän kinusi äidiltään, voisimmeko lähteä käymään koululla. Äiti oli selvästikin hieman vastentahtoinen, mutta lopulta hän suostui, kun ei ehkä kehdannut kieltäytyäkään. Nishan oli muutenkin palattava asuntolaan, ja meille alkoi tulla kiire, sillä asuntolaan ei pääsisi sisään enää puoli kahdeksan jälkeen.

Lähdimme siis matkaan - minä, Nisha, hänen veljensä ja äitinsä. Asuntolan portilla nuokkui vartija, joka heräsi täyteen mittaansa minut nähdessään, kun olin niin kertakaikkisen kummallinen ilmestys siellä opiskelija-asuntolan portilla. Nisha esitteli minut kaikille isosiskonaan.

Kävimme ensin tapaamassa asuntolanhoitajaa, joka oli hyvin ystävällinen vanha nainen ja jolla oli huone samassa kerroksessa kuin Nishalla. Asuntolanhoitaja hoiti asuntolassa kaikkia käytännön asioita ja - mikä tärkeintä - piti tietysti myös silmällä tyttöjä. Poikien asuntola oli toisessa rakennuksessa, hieman lähempänä koulua, eivätkä tytöt saaneet olla poikien kanssa missään tekemisissä. Oppi oli mennyt ainakin Nishalle hyvin perille, sillä kun kävelimme pimeää kujaa pitkin koululle ja vastaamme tuli pari poikaa, hän ei edes vilkaissut poikien suuntaan.

Nisha oli unohtanut huoneensa avaimen kotiinsa, eikä toista avainta ollut, joten meidän piti yrittää murtaa ovessa riippuva munalukko. Hänen huonetoverinsakaan kun eivät olleet vielä tulleet. Minäkin kävin vähän räveltämässä lukkoa hiuspinnillä auki, mutta lukko ei auennut. Vasta kun asuntolanhoitajan mies haki jostain kättä pidempää, lukko saatiin murrettua.


Huone oli hyvin yksinkertainen: siellä oli kolme sänkyä, metallinen vaatekaappi, pieni kirjoituspöytä ja tuoli. Mikään kovin viihtyisä huone ei ollut, mutta ihan siisti ja asiallinen kuitenkin.

Kävimme myös tapaamassa tytön parhaita ystäviä toisessa kerroksessa, ja heidän huoneensa oli kuin pommin jäljiltä. Tytöt makailivat paksujen karvapeitteiden alla sängyissään läppäriensä kanssa, ja heillä oli vieressään isot snack-purkit, joissa käsi kävi tasaiseen tahtiin. Vaatteita, kirjoja, papereita ja syötävää oli hujan hajan joka paikassa.

Koska asuntola oli hyvin lähellä koulua, kaikki ruokailut järjestettiin asuntolan kanttiini-tilassa, joka sekin oli hyvin pelkistetty.


Lähdimme katsomaan itse koulua, joka oli kaikessa viihtyisyydessään minulle yllätys. Koulu oli pieni, sillä siellä oli vain kaksi kerrosta, ja se varmasti tekikin siitä viihtyisän oloisen. Luokkahuoneet ja muut tilat oli järjestetty kivan sisäpihan ympärille, joka ei kyllä tuossa kuvassa näytä mitenkään viihtyisältä.


Koulun perusti 28 vuotta sitten eräs mies, jolle opettaminen oli intohimo ja joka nyt toimii koulun rehtorina. Koulu sijaitsi aluksi toisessa paikassa, mutta se oli siirretty myöhemmin tilojen puutteen vuoksi tälle nykyiselle paikalle. Mies oli kovin moderni muutenkin, sillä hän oli itse hindu, joka oli naimisissa musliminaisen kanssa.

Pääsimme katsomaan vain yhtä luokkahuonetta, sillä muut ovet olivat lukossa.


Nisha halusi esitellä minut rehtorillekin, ja niin menimme paikkaan, jota olen aina hieman pelännyt: rehtorin kansliaan. Huone oli pramea kuin mikä, mutta en kehdannut ottaa siellä valokuvaa, vaikka mieli olisi tehnyt. Rehtori itse oli hyvin hurmaava ja karismaattinen herra, ja kun hän kuuli, että emme olleet päässeet kurkistamaan kuin yhteen luokkahuoneeseen, hän käski hakemaan talonmiehen ja antaa tälle käskyn avata kaikkien niiden tilojen ovet, joihin halusimme päästä.

Niinpä kurkimme sitten opettajanhuoneisiin, juhlasaliin, erilaisiin luokkahuoneisiin ja auditorioon.






Koululla on ystävyyskoulu jossakin toisessa maassa (Nisha ei muistanut, missä), ja ystävyyskoulun kanssa järjestetään yhteisopetusta. Oppitunnit käydään seinällä olevien isojen LCD- ruutujen välityksellä. Ystävyyskoulun takia Nisha oikeastaan joutui asuntolaan muuttamaankin, sillä aikaeron takia oppitunnit voivat mennä myöhäiseksikin. Koulu oli tekniikaltaan muutenkin hyvin moderni, ja jokaiselle opiskelijalle annetaan jopa oma läppäri! Läppärin kanssa puuhailu näyttikin olevan varsin suosittu ajanviettotapa asuntolassa.  Koulussa ja asuntoloissa on myös langaton verkko.

Koulutus ei ole mitään halpaa, sillä vaikka tämä oppilaitos on edullisemmasta päästä, kahden vuoden koulutus maksaa silti kuusi lakhia eli noin 8 500 euroa. Kalliimmissa oppilaitoksissa sama koulutus voi maksaa monta kertaa enemmän ja nousta jopa viitenkymmeneentuhanteen euroon.

Päivä oli unohtumaton, monellakin tapaa. Minulla oli vielä monta päivää Nishan tapaamisen jälkeen epämääräisellä tavalla huono ja ahdistunut olo. Intialaisen naisen kuva oli avautunut minulle ihan uudella tavalla, hyvin konkreettisena. Kun vielä kuulin, että kun Nisha aikanaan menee naimisiin, hänestä joudutaan maksamaan mahdollisesti isotkin myötäjäiset, minulle valkeni yhtäkkiä liiankin selvästi, miksi tyttölapset eivät ole kaikkien mielestä yhtä tervetulleita maailmaan kuin poikalapset ja miksi tyttöjen koulutukseen ei aina haluta panostaa. Samalla kyselin itseltäni sitä, osasinko minä arvostaa tarpeeksi vapauttani ja sitä, että minulla on elämässäni täysi vapaus tehdä melkein mitä vain haluan.

28 kommenttia:

  1. Ensimmäisen kappaleen luettuani ajattelin että häh...

    Tuli vähän surullinen olo Nishan puolesta kun kerroit hänen tarinaansa.Pinko poika olisi varmaankin vanhempien mieleen vaikkei tuollainen pinko olisikaan;tyttöön verrattuna.Meille länsimaalaisille oma vapaus on itsestään selvyys,joten tuollainen aina hätkähdyttää.
    Aika kivan näköinen koulu kuitenkin Nishalla:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin surettaa, jo senkin takia kun ajattelee, miten taitava muotisuunnittelija tytöstä olisi voinut tulla. :-( Ja sitten kaikki muu vielä siihen päälle... Ja tuolla tytöllä on asiat vielä tosi hyvin monen muun kohtaloon verrattuna.

      Koulu oli kyllä tosi ihana, vaikka aika kallistahan tuo opiskelu on. Suomen ilmainen opiskelumahdollisuus on (noloa tunnustaa) yksi niistä asioista, joita olen oppinut todella arvostamaan vasta täällä. Sitä vaan piti Suomessa jotenkin itsestään selvänä.

      Poista
  2. Kiva ja silmiä avaava postaus jälleen. Jäin oikein miettimään, mikähän noilla sisaruksilla oikein on, kun eivät syö?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä minäkin olen kovasti yrittänyt miettiä, että mistä tuo syömättömyys mahtaa johtua, kun se koskee vielä molempia lapsia, eikä vain toista. Ainakaan se ei johdu siitä, että vanhemmat olisivat lihavia, koska molemmat vanhemmat olivat ihan normaalipainoisia. Ehkä tuossa kodissa on jotain mätää, kun minulle tuli välillä sellainen outo tunne, jota en oikein osaa selittää. Mietin, että kohdistuisikohan noihin lapsiin ihan liian suuret vaatimukset koulumenestyksen suhteen, kun isäkin on opettaja, ja oireilisivatko lapset sitten tuolla tavalla syömättömyydellä?

      Poista
  3. Tämä herätti aika ristiriitaisia tunteita. Toisaalta hienoa, että on mahdollisuus opiskella ja ihan hyvissä oloissakin. Toisaalta taas jotenkin ahdistunut tunnelma kaikesta huolimatta. Tuli kyllä mieleen, että vanhemmat ovat jotenkin ylivaativaisia.. täällä se on aika yleistä, että lapset otetaan vanhempien 'menestysvälineeksi', joilla voi sitten kehuskella ja näyttää paremmalta kuin muut, ovat tosi ankaria näille lapsilleen, joilla ei välttämättä ole edes edellytyksiä olla niin erinomaisia (mutta ainahan voi sitten ostaa koulumenestystäkin).
    Toisaalta taas tiettyyn kulttuuriin kasvaneet naiset eivät pidä tuota vapaudettomuuttaan mitenkään ongelmallisena, lähinnä siinä näkevät ongelman vain me länsimaiset vapauteen tottuneet. Harmittavaista kyllä, kun sielläkin olisi mahdollisuudet opiskella melkein mitä vaan eikä sitten voi ikivanhojen sääntöjen takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä tapahtuu myös ihan hirveästi tuota, että vanhemmat yrittävät päteä lapsillaan. Koulujen koekausi päättyi juuri äskettäin, ja taas oli lehdissä juttua siitä, kuinka suuret paineet lapsiin ja nuoriin kohdistuu. Osaksi se johtuu varmasti siitä, että kun on paljon ihmisiä, on myös paljon kilpailua, mutta osa paineista tulee ihan varmasti kotoa.

      Eräs appiukon serkun poika sai pari vuotta sitten ihan hirveän huonon tuloksen kokeistaan, ja sen oikein huomasi, miten kamala häpeä asia perheelle oli. Täällä kun vielä tuodaan kaikki asiat julki, ja ruoditaan niitä sitten hyvin epähienotunteisesti koko suvun kesken.

      Tuo on totta, että vapautta (tai sen puutetta) tulkitaan ihan eri tavalla eri maissa. Tuskin tuokaan tyttö suuremmin harmitteli sitä, ettei voi liikkua illalla yksin tai että ei voinut opiskella sitä muotisuunnittelua. Ehkä hän ajatteli vain, että vanhemmat tietävät loppujen lopuksi parhaiten. Niin paljon riippuu perheestä, johon sattuu syntymään, ja siitä, kuinka avarakatseisia vs. perinteisiä vanhemmat ja muu suku ovat.

      Poista
  4. Olipas surullinen tarina. Katsoin muuten juuri muutama päivä sitten dokkarin sieltä Intian naisista. Toinen halusi epätoivoisesti Miss Intiaksi ja toinen oli äärihinduleirillä ja valmis ryhtymään terroristiksi, jos äiti Intia sitä tarvitsee....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä oli muuten Miss India -kilpailut juuri äskettäin, ja missin titteli taitaa tosiaan olla aika haluttu kaikesta kohusta päätellen. :-) Sillähän voi aueta vaikka Bollywood-ura, kuten Aishwarya Raille tai Priyanka Chopralle kävi.

      Poista
  5. Mullekin tuli mieleen tuosta laihuudesta, että vanhemmat taitavat olla vaativaisia. Juttelin joskus tuosta vanhempien vaativuudesta ja ankaruudesta täällä asuvan alle kolmekymppisen kiinalaisen insinöörinaisen kanssa. Hänenkin isänsä oli aina ollut todella ankara, läksyjen ja koulun lisäksi vuorokauteen ei jäänyt kuin muutama tunti yöunia, vapaa-aikaa ei ollut, saati sitten seurustelua vastakkaisen sukupuolen kanssa. Sitten hän otti ja meni naimisiin ranskalaisen miehen kanssa, muutti tänne, löysi uuden miehen, hankkiutui raskaaksi ja erosi tästäkin miehestä. Ilmeisesti otti takaisin kouluhommiin kulunutta nuoruuttaan?

    Tuli myös puhe siitä, miten Suomessa korkeakoulutus ei sinällään automaattisesti takaa parempaa palkkaa kuin ammattikoulutus. Putkimies voi helposti olla parempituloinen kuin vaikka humanisti. Hänestä se oli aivan käsittämätöntä. Että sikäli ymmärrän, että tietyissä maissa vanhemmat kannustavat joskus vähän ankarastikin kouluttautumaan mahdollisimman pitkälle, kun se automaattisesti nostaa mahdollisuudet aivan eri tasolle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kylläpä tuttavasi laittoikin elämänsä uusiksi, vieläpä useampaan kertaan! Näin länsimaiseen vapauteen ja yksilökulttuuriin tottuneella on kyllä joskus vaikea ymmärtää sitä, miten suurta roolia perhe, suku ja yhteisö voivat elämässä esittää, varsinkin juuri näissä Aasian maissa, kuten Intia ja Kiina. Tuntuu ihan hirveältä, jos ihminen ei käytännössä katsoen saa itse päättää elämästään ollenkaan, vaan päätökset tekee joku muu sen perusteella, että ”näin on tehty suvussamme aina ennenkin”. Mutta ehkä näissä maissa yksilöt eivät osaa edes kaivata omaa vapautta, elleivät sitten joudu kosketuksiin muunlaisen elämäntyylin kanssa, kuten tuttavallesikin ilmeisesti kävi.

      Koulutus ei todellakaan takaa Suomessa mitään – kuinkakohan moni humanistikin on sellaisissa töissä, jotka eivät vastaa lainkaan hänen koulutustaan? Ja sitten kuitenkin yliopistotutkintoa arvostetaan paljon enemmän kuin vaikkapa putkimiehen ammattia.

      Intiassa koulutukseen painostetaan vielä varmasti senkin takia, että koulut on käytävä nuorena. Täällä ei ole sellaista aikuiskoulutusjärjestelmää kuin Suomessa, eikä täällä voi nelikymppisenä yhtäkkiä keksiä, että enpä haluakaan olla enää kampaaja, vaan rupeankin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Tulevaisuus luodaan nuorena, ja kun kilpailu on todella kovaa, se varmasti asettaa hirveät paineet niin lapsille kuin vanhemmillekin.

      Poista
  6. Minulla heräsi tästä ajatus että olisipa suomessakin halpoja ompelijoita joiden luo voisi tuosta vain mennä toteuttamaan omista piirroksista vaatteita. ja onnistuuhan se toki täällä mutta hinnat ovat niin hirveitä että sitä lottovoittoa odotellessa...

    Ja toinen ajatus oli että mikäköhän mysteeri tuohon syömisjuttuun liittyy? Kun äitikin vaikutti pelkäävän että joku puhuisi ohi suun. Lapsilla anoreksia tai jotain vastaavaa. Tai vanhanaikainen kuri. Elämä on kummallista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella! Minua kismittää se, miten Suomessa kaikki palvelut voivatkin olla niin kalliita. Täällä saa kaiken niin halvalla, kun sitä edullista työvoimaa on tarjolla niin paljon.

      Monesti olen huomannut (sekä Suomessa että Intiassa), että ihmiset kokevat ulkomaalaiselle ”avautumisen” helpommaksi kuin oman maalaiselle. Ehkä tuo tyttö siksi ylipäänsä jutteli asioistaan minulle niin vapautuneesti, ja äitikin oli sitten vähän huolissaan, että mitähän kaikkea se tyttö oikein lörpöttelee.

      Jotkut suomalaiset ovat taas vastaavasti avautuneet ukkelille, ja hän on kyllä kuullut sellaisia elämäntarinoita, että joskus olen ajatellut, että ei voi olla totta, onko Suomessa tuollaisiakin ihmisiä. :-D

      Luulen lasten syömättömyyden johtuneen kurista ja suurista vaatimuksista - jotenkinhan sen syyn täytyy kotoa löytyä, kun molemmat lapset kärsivät samasta ongelmasta.

      Poista
  7. Surullinen tarina tytöllä, olisipa hän päässyt opiskelemaan sitä mitä todella tahtoi... Ja mikähän se syömisjuttu oli? :( Täällä sitä itsellä on kaikki ovet auki ja voisi opiskella oikeastaan "mitä tahansa" ja sitten kuitenkaan ei meinaa keksiä mitä sitä tahtoisi sitten isona. Itsekin kovasti keskeneräisiä yliopisto-opintojani pähkään, että olenkohan oikealle alalle menossa...

    Mutta tosi mielenkiintoisia paikkoja pääsit kurkkimaan modernissa intialaisessa koulussa, vau!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin niin toivon, että tyttö olisi saanut opiskella sitä mitä tahtoi. Olisi ollut varmasti tosi hyvä siinä, ja elämäkin olisi näyttänyt ihan toisenlaiselta, kun olisi oikeasti pitänyt siitä mitä tekee.

      Kuten tuossa edellä jo kirjoittelin, epäilen, että se syömisjuttu oli seurausta liian kovista menestymisvaatimuksista, jotka vanhemmat (tai ainakin isä, opettaja kun oli) kohdisti lapsiinsa. Sen verran tiedän omastakin kokemuksesta, että syömättömyys on epätoivoisen ihmisen keino yrittää hallita elämäänsä, kun muut keinot tuntuvat loppuneen.

      Ja voi hyvänen aika, että valitseminen voikin olla vaikeaa silloin, kun saa ihan itse päättää ja kun kaikki ovet on auki! Minä menin aikoinani niin sekaisin yliopiston opetustarjonnasta, että vaikka menin opiskelemaan espanjaa pääaineenani, löysinkin itseni opiskelemasta muun muassa tietojenkäsittelytiedettä ja Etelä-Aasian tutkimusta. :-D

      Poista
  8. Tapasin kerran intialaisen nuoren miehen, joka oli muuttanut Euroopaan muka opiskelemaan, koska oli kyllästynyt vanhempiensa kontrolliin. Hänen vanhempansa olivat päättäneet mitä hän opiskeli ja kenen kanssa oli tarkoitus mennä naimisiin. Hänellä oli tutkinto ja hän oli juuri aloittanut työssä, kun hänelle tuli mahdollisuus päästä Eurooppaan työnsä kautta jatko-opiskelemaan. Hän sai vakuutettua vanhempansa, että hän käy vain kaksi vuotta Euroopassa ja tulee sitten takaisin mennäkseen naimisiin. Hän tiesi jo lähtiessä, että ei tule takaisin. Kun tapasimme, hän asui Englannissa ja oli juuri suorittanut jatko-opintonsa. Hänellä ei ollut aikomustakaan palata takaisin Intiaan, mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä vanhemmilleen, vaan keksi tekosyitä miksi hänellä vielä kestää. Hänellä oli englantilainen tyttöystävä, mistä ei tietenkään uskaltanut kertoa vanhemmilleen. Hän ikävöi Intiaan ja oli vähän katkera siitä että hän joutui sillä tavalla karkaamaan saadakseen tehdä omia päätöksiä. Takaisin hän ei kuulemma voi mennä, vaikka haluaisi.

    Mutta onpa hieno koulu! Hienompi kuin minun yliopisto :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa mielenkiintoinen tarina! Mielenkiintoista olisi myös tietää, miten tuossa loppujen lopuksi kävi. :-) Jos minun pitäisi arvata, niin arvaisin, että mies jätti englantilaisen tyttöystävänsä, palasi kuitenkin loppujen lopuksi Intiaan ja meni järjestettyyn avioliittoon. Toivon tietysti, että mies sai pidettyä päänsä, ja perhe lopulta ymmärsi, mitä mies halusi, mutta pahaa pelkään, että suku sai kiristettyä miestä jollakin keinolla niin, että hänellä ei ollut käytännöllisesti katsoen muuta vaihtoehtoa kuin palata Intiaan.

      Koulu oli hieno. Voisin minäkin opiskella tuolla, mutta taidan olla vähän liian vanha. ;-)

      Poista
    2. En tiedä miten tarina jatkui. Emme ole pitäneet yhteyttä.

      Miten sinun miehesi, onko hän saanut valita uransa? Onko hän opiskellut ulkomailla? Ja oliko hänellä veli tai sisko joka asuu Amerikassa? Onko heillä ollut tarvetta ottaa ainakin hetkeksi etäisyyttä Intiasta?

      Kyllähän sitä itselläkin oli voimakas tarve silloin täysi-ikäistyttyä päästä kauemmas vanhemmista ja se varmasti kuuluukin itsenäistymisprosessiin eikä siinä ole sen ihmeempää. Minun tapauksessa tosin riitti se että muutin toiseen kaupunkiin, mutta varmasti jos vanhemmat olisivat olleet voimakkaita päällepäsmäreitä, niin entistä kauemmas olisin varmasti halunnut lähteä.

      Poista
    3. Mies on saanut valita uransa, kuten hänen veljensä ja sisarensakin. Kaikki ovat kyllä olleet aika perinteisillä linjoilla opiskeluidensa kanssa, enkä tiedä, mitä miehen vanhemmat olisivat sanoneet, jos mies olisi halunnut ruveta vaikkapa taidemaalariksi tai tiskijukaksi. ;-D Mies on opiskellut ulkomailla, ja hänen veljensä, siskonsa ja kaikki läheisimmät serkut asuvat ulkomailla. En usko, että heidän kohdallaan on niinkään ollut kyse siitä, että he ovat halunneet ottaa etäisyyttä Intiaan (tai mistäs minä tiedän), vaan ehkä kyse on ollut pikemminkin siitä, että he ovat nähneet enemmän mahdollisuuksia ulkomailla. Intia on muuttunut viime vuosina niin paljon, että jotkut ovat jo miettineet paluumuuttoakin. Tuo etäisyysjuttu on kyllä mielenkiintoinen aihe, joka laittaa miettimään, että mikä Intiassa aiheuttaa niin voimakkaan pakoreaktion, kun on kuitenkin intialaisista kyse. (Jos olisi ulkomaalaisista kyse, niin ymmärtäisin kyllä! :-D)

      En muuten ymmärrä intialaisten Amerikka-ihannointia, en sitten millään. Tuntuu, että jokaisen, jolla vain on jonkinlainen mahdollisuus, on päästävä Amerikkaan. Outoa.

      Poista
  9. Minuakin jai mietityttamaan tuo syömisjuttu, kivan naköinen koulu ja mina jain lahinna miettimaan etta oman ja kommenttien perusteella tulee niin helposti peilattua kaikkea lansimaalaisen silmin, samasta tavasta saan itseni kiinni joskus myös taalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta sama pätee sitten toisinpäinkin – intialaiset esimerkiksi näkevät kaiken intialaisin silmin. :-)

      Poista
  10. Tämä kommenttikeskustelu vie minut guruni nuoruuteen... Hänen intohimonsa oli sukulaisten mielestä jotakin täysin älytöntä: englanninkielinen kirjallisuus! Tietenkin hänen olisi pitänyt opiskella insinööriksi tai lääkäriksi!

    Pojan isoäiti kuitenkin ilmoitti, että pojan pitää saada seurata omaa tähteään. Muut sukulaiset protestoivat kaikin voimin vastaan, mutta taipuivat lopulta matriarkan tahtoon. Niin paljon valtaa vanhalla naisella voi intialaisessa suvussa olla! Guruni pääsi opiskelemaan englanninkielistä kirjallisuutta, ja hänestä tuli romaanikirjailija ja kirjallisuuden professori. Keski-ikäisenä hän hurahti uskoon, kunnes valaistui ja rupesi opettamaan hengellisyyttä :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten ihana tarina. <3 Ajattele, jos gurusi olisi opiskellut insinööriksi – mikä menetys se olisi ollut. :-)

      Poista
  11. Millainen koulutusjärjestelmä Intiassa on? Minkä ikäisenä koulut aloitetaan ja oppiasteelta edetään toiselle? Onko peruskoulun jälkeen mahdollisuus valita opiskeleeko lukiossa vai ammattikoulussa? Entä jatko-opinnot (yliopisto/ammattikorkeakoulu)?

    Paljon kysymyksiä tuli nyt kerralla. :D Ja oli muuten mielenkiintoista nähdä kuvia koulusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kun siellä on suloinen koirulin naama kuvassa. :-)

      Intialainen koulujärjestelmä on käsittääkseni pääpiirteittäin sellainen, että kouluun mennään tavallisesti kolmevuotiaana, mutta ensimmäiset kaksi vuotta ovat oikeastaan esikoulua. Alemman asteen peruskoulutus, joka vastaisi ehkä suomalaista ala-ja yläastetta, alkaa viisivuotiaana ja kestää kymmenen vuotta. Kymmenennen vuoden jälkeen (14 vuoden ikäisenä) voi joko mennä ammattikouluun tai esiyliopistoon (college), joka kestää kaksi vuotta. Siitä voi sitten jatkaa joko yliopistoon tai ammattikorkeakouluun (esim. IIT:hen = Indian Institute of Technology), jossa perustutkinto kestää kolme vuotta.

      Tämä oli varmaan vähän sekava selitys, mutta toivottavasti sait edes jonkinlaisen käsityksen. :-)

      Poista
  12. Jotenkin tosi surullisen kuuloinen tarina. Minua surettaa aina kun kuulen vanhemmista, jotka eivät täysipainoisesti tue lapsiaan heidän unelmissaan. Olkoonkin, että Nisha varmaan todennäköisesti lopulta päätyy elämään vakavaraisempaa elämää tällä tavalla, mutta olisiko se toisenlainen elämä ollut kiehtovampaa tai peräti onnellisempaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin monta päivää tuon tapauksen jälkeen jotenkin tosi ahdistunut, ja on vaikea pukea sanoiksi, millaisia ajatuksia ja tunteita tuon tytön tarina herätti.

      Kiehtovuus ja onnellisuus ei taida Intiassa olla kovin korkeassa kurssissa elämän valintoja tehtäessä. Tärkeintä taitaa olla harmonian säilyttäminen, ainakin perinteisemmissä perheissä.

      Poista
  13. Tällaiset tarinat ahdistavat kolmen tyttölapsen äitiä. Toki meillä kaikilla on toiveita lasten tulevaisuuden suhteen: ammatti ja rakkaus. Mutta ammatin on oltava mielekäs ja rakkauden tyttärelle itselleen hyvä. On tietenkin eri asia OSAANKO ihan oikeasti aina tukea lapsia siten kuin pitäisi, mutta yritän.

    Näin myös kommenteissa aiemmin mainitun dokumentin kahdesta erilaisesta intialaisen tytön tarinasta. Olipa ahdistavaa katsottavaa, etenkin sen aivopestyn äärihindun. Kuinka hän uskoi isän fyysisen kurittamisen olleen paikallaan. Ja kuinka häntä oltiin puskemassa avioliittoon, vaikka hänen tyyliä tulkitessani ymmärsin hänen pitävän pikemminkin naisista.

    On meitä moneksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä aina välillä mietin, kuinka tuurista loppujen lopuksi on kiinni, mihin päin maailmaa synnymme, ja millainen elämästämme tulee. Suomessa naisilla ja tytöillä on asiat kuitenkin niin hyvin, että ehkä pidämme vapautta ja omaa päätösvaltaa turhan usein itsestään selvänä, tai ainakin minä pidän. Tällaiset tarinat laittavat oman elämän ihan toisenlaisiin mittasuhteisiin. Toisaalta olen (ihan omakohtaisesti) todennut senkin, että joskus liiallinen vapaus voi kääntyä itseään vastaan, ja siinä tilanteessa kaivataan jonkun kokeneemman – esimerkiksi äidin - opastusta ja neuvoja. :-)

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3