Täällähän vihertää

Pääsin eilen vihdoinkin käymään appivanhempien uudella tontilla, jonka appivanhemmat ostivat jokin aika sitten. Olen käynyt tontilla kerran aiemminkin, mutta tuolloin tontti ei vielä kuulunut appivanhemmille, vaan kävimme vain katselemassa, millainen tontti oli. Kuten jo tuolloin kerroin, tontti on noin 20 kilometriä Hyderabadin kaupungista, lentokentälle menevän moottoritien varrella. Tontille ajaa nopeasti, kun tie on leveä ja hyväkuntoinen.

Motarilla.

Autoriksat mahtuvat paljon paremmin kyytiin, kun ne panee palasiksi!

Tontti itsessään ei ole kyllä mitenkään lähellä moottoritietä, vaan moottoritieltä erkanee pienempi kylätie, jota pitää ajaa vielä ehkä noin viisi kilometria, ennen kuin tullaan tontille. Tien varrella on kauniit maisemat, sillä tie kulkee Himayat Sagar -järven, riisipeltojen, vihannesviljelmien ja aloe vera -puutarhan ohi.

Himayat Sagar -järveä.

Ihmisiä pesemässä pyykkiä järven rannalla.

Kuivaustelineet löytyvät luonnosta!

Järven rannalla oli myös paljon kalastajia, ja kalastusvälineenä näytti olevan ihan perinteinen onki.

Kylvettyjä riisin taimia.

Ikivanha traktori aloe vera -viljelyksillä.

Kun viimeksi ajelin näissä maisemissa, riisipellot olivat tyhjillään, mutta nyt ne loistivat kirkkaan vihreinä. Riisi on Intian tärkein viljelyartikkeli, ja varsinkin täällä etelässä se on myös tärkein peruselintarvike. Tosin luin juuri tämän aamun lehdestä, että tänä satokautena - ensimmäisen kerran sitten vuoden 2009 - Intiassa viljellään puuvillaa enemmän kuin riisiä. (Puuvillapeltoja olen kuvannut täällä.)

Kun riisi tuosta kasvaa, se alkaa ennen pitkää muistuttaa hieman viljan tähkää.

(Nämä riisikuvat ovat arkistoistani vuodelta 2009. Lisää kuvia intialaiselta maaseudulta löytyy vanhan ruokablogini postauksesta.)

Riisinjyvät ovat piilossa ohuen ruskean kuoren sisällä, joka maistuu hieman leseelle. Kun aikoinani maistelin riisiä suoraan pellolta, yllätyin siitä, että riisinjyvä ei ollutkaan ihan kova, vaan hieman pehmeä. Sain kuulla, että riisi ei ollut vielä ihan kypsää; kun riisi kypsyy, jyvä myös kovettuu.

Vaikka appivanhempien tontti ei mikään järvenrantatontti olekaan, järvi on kuitenkin näköetäisyydellä. Järven läheisyys tuo paikkaan jonkinlaisen miellyttävän tunteen, jota en oikein osaa kuvailla. Ehkä se alitajuisesti jollakin tavalla virkistää? 

Tontti oli muuttunut sitten viime näkemän aika paljon, sillä sadekausi oli tehnyt kukkulasta ja ympäröivästä maaseudusta vihreän. Appivanhempien ja muiden naapuritonttien rajapylväät oli isketty tukevasti paikoilleen.

 

Pylväät olivat melkein kaksi metriä korkeat, joten ne ainakin näkyvät kauas!

Tonttien reunaa oli myös raivattu sen verran, että sinne oli tehty tie. 

Tässä kuvanottopaikalla selkäni takana kulkee lähikylään menevä maantie, josta lähtee tämä uusi tie ylös tonteille. Tämän tien varressa on kolme tonttia sillä tavalla, että kylätien reunassa on yksi tontti (tontti, jonka ystäväni perhe osti), sitten keskellä on appivanhempien tontti ja ylimpänä kukkulalla on erään toisen tuttavan tontti. Appivanhempien tontti ei siis ole aivan kukkulan laella, mutta kyllä heidänkin tontiltaan aukeaa hienot näkymät ympäröivälle maaseudulle ja Himayat Sagar -järvelle.

Tie on vasta aivan alkutekijöissään, sillä tämän hiekkatien päälle tehdään vielä asfalttitie, jonka on määrä valmistua parin kolmen viikon sisällä. Tilapäistie oli sen näköinen, että minulle ei olisi tullut mieleenkään yrittää ajaa sitä pitkin ylös mäelle. Se oli täynnä isoja kivenlohkareita, ja pelkäsin, että ne puhkaisisivat kumin. Ukkeli kuitenkin sanoi, että sen kun lähdet ajamaan, kyllä se auto ylös menee!

Puoleenväliin mäkeä pääsimme, mutta sitten auto pysähtyi eikä suostunut enää liikkumaan eteenpäin. Loppumatkan kukkulan laelle saimme sitten kävellä. (Takaisin alas piti tulla peruuttamalla.)

Auto-parka ei jaksanut ihan ylös asti.

Kuvasta näkee, kuinka vihreää maaseudulla nyt on. Näkymää voi verrata kuvaan, jonka otin melkein samasta paikasta kesäkuun alussa, kun kesän aurinko oli paahtanut kaiken kuivaksi.

Kun tontille on saatu kunnon tie, seuraavaksi on tarkoitus raivata tontti tyhjäksi. Sen jälkeen tontille istutetaan puita, ja anoppikin pääsee kasvimaansa kimppuun. Minusta maaperä näyttää hyvin epähedelmälliseltä, ja ihmettelin, täytyykö paikalle tuoda paljonkin multaa, ennen kuin päästään istutushommiin. Sain kuulla, että multaa ei tarvitse tuoda yhtään, vaan kasvit kasvavat tässä maaperässä oikein hyvin. Punainen maaperä on kuulemma erityisen hyvä kasvualusta!

Tontilta jatkoimme lähikylään, joka on sekin näköetäisyyden päässä tontilta. Kylä on kyllä niin perinteinen intialainen pikkukylä kuin vain voi olla. Kaupat ovat lähinnä pieniä sekatavarakauppoja, kirana-kauppoja, joista saa kaikenlaisia perustarvikkeita. Kylän keskellä on kyläneuvoston, gram panchayatin, kokoontumispaikka.

En tiedä, oliko siellä jokin tilaisuus alkamassa, kun ukot istuivat kaiteella odottavan näköisinä.

Kylän kujilla kuljeskeli lehmiä, koiria ja kanoja, ja pyykkejä roikkui siellä sun täällä. Kadut olivat kapeita ja rakennukset monenkirjavia.

Minun valkoinen naamani oli kylässä sen verran omituinen näky, että ihmiset tuijottivat minua melkein suu auki, ja lapset osoittelivat minua sormella ja tirskuivat. Ukkeli totesi minulle, että noiden on parasta tottua sinun naamaasi äkkiä, kun kohta rupeat käymään täällä anopin kanssa kaupoilla.