Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


perjantai 24. elokuuta 2012

Iso musta pilvi

Yritän olla aina suhteellisen myönteinen ihminen ja nähdä huonoissakin asioissa jotain hyvää. Vaikeudet on tehty voitettaviksi; se mikä ei tapa, vahvistaa, ja niin edelleen. Joskus kuitenkin vajoan synkkyyteen, eikä missään - varsinkaan elämässä - tunnu olevan mitään järkeä. Epätoivo ja ahdistus valtaavat mielen, enkä tiedä, miten saisin kaivettua itseni kuopasta ylös. Hetken saattaa naurattaa, mutta sitten taas muistuu mieleen, kuinka tyhjää elämä on.

Maanantaina minun täytyy taas raahata itseni ja matkatavarani lentokentälle ja aloittaa matka kohti Intiaa. En ollenkaan haluaisi lähteä. Olen kyllästynyt ainaiseen tulemiseen ja lähtemiseen, ainaiseen hyvästien jättämiseen. En tiedä, olenko tullut vanhaksi vai mitä (nuortunut en ainakaan ole, se on varma), mutta hyvästien jättäminen on tullut hirveän vaikeaksi. Milloin on viimeinen kerta, kun toisen tapaa? Tuliko sanottua varmasti kaikki?

Olen kyllästynyt siihen, että minulla ei ole mitään pysyvää oikeastaan missään, vaan elämääni leimaavat tilapäisyys ja epätietoisuus. Häröillään vähän siellä sun täällä, mutta ei olla kunnolla oikein missään. Puuhaillaan vähän sitä sun tätä, mutta ei tehdä kunnolla oikein mitään. Tässä iässä pitäisi olla jo vähintäänkin pysyvä asuinpaikka, ura, perhe, pari koiraa ja harrastuksia tyyliin "pitsinnypläystä työväenopistolla keskiviikkoisin". Minulla sen sijaan on kaikki vielä ihan puolitiessä, vaikka ikää on jo kertynyt sen verran, että kaiken pitäisi olla valmista. Lasken epäuskoisena ikävuosiani ja mietin, että en ole mitenkään voinut elää kaikkia näitä vuosia. Minähän olen vielä ihan viisitoistakesäinen!

Toisaalta olen aina rakastanut matkustamista ja pieniä seikkailuja, ja siksi tuntuu väärältä valittaa: enkö minä ole juuri tätä halunnutkin? Jos olisi pitänyt tehdä tietoinen valinta, enkö olisikin valinnut mieluummin liikkuvaisen ja vaihtelevan elämäntyylin kuin samat rutiinit päivästä toiseen? Jos kerran olen tätä itse halunnut, niin eikö syyllistä kannattaisi etsiä peilistä? Ei sellaisesta saa valittaa, mitä on itse halunnut! Mutta entäpä, jos olenkin tullut katumapäälle: tahtoisin kääntää aikaa 20 vuotta taaksepäin ja elää elämäni nyt ihan toisin, koska minusta tuntuu, että olen elänyt elämäni ihan väärin. Mennyttä en saa kuitenkaan takaisin, joten ei auta muu kuin yrittää elää tekemiensä ratkaisujen kanssa. Kunpa vain tietäisin, miten. Eikä se edes helpotu vaan käy ajan mittaan aina vain vaikeammaksi.

Koska mies joutuu olemaan Intiassa, ja kaikki omat läheiseni ovat Suomessa, tuntuu melkein siltä kuin joutuisin tekemään valinnan mieheni ja muiden välillä. Rakastan miestäni ja haluan olla hänen kanssaan, mutta miksi minun täytyy sen takia olla niin kaukana kaikista muista? Melkein toivoisin, että olisin vielä samanlainen kuin joskus teininä ja myöhemminkin: kylmä ja kovakuorinen ihminen, joka ei koskaan itkenyt ainakaan muiden nähden eikä totisesti ainakaan kaivannut ketään. Kyllä elämä olisi helppoa, kun ei koskaan tarvitsisi haikailla kenenkään perään.

Toisinaan taas olen kiitollinen siitä, että olen nykyään tunteva ihminen: olisi kauheaa olla joku tekopirteä pirkko, joka kieltäisi tunteensa omalta itseltäänkin. Mitä se sellainenkaan elämä olisi, jos vain mennä porskuttaisi eteenpäin, tuntematta koskaan oikein mitään?

Synkkyyden keskellä minua lohduttaa toivo paremmasta huomisesta. Jos tänään on ollut oikein apea mieli ja surkea päivä, huominen ei oikeastaan voi olla muuta kuin tätä päivää parempi. Mutta entäpä jos se ei olekaan? Entä jos tästä tuleekin pysyvä olotila?

Kiitos ja anteeksi.

20 kommenttia:

  1. TUttuja tunteita,varsinkin kun puoliso on jostain paljon voimakkaammasta kulttuurista esim.intialainen,mexicolainen jne..en miltei esim omassa avioliitossa selvää,ettei mieheni koskaan muuttaisi pysyvästi suomeen.Ja itsekään en ole tähän asti halunnut asua suomessa,mutta välillä pelottaa mitä jos aika muuttaa asiat ja joskus haluankin olla suomessa,lähellä siskojani,vanhempiani jne..mitä sitten tapahtuisi jos haluaisin asua täälä?
    Toisalta tähän mennessä on mennyt hyvin kun ollaan noin 4kk suomessa ja loput mexicossa..
    Ja sitten sekin ,että itse olen kanssa tykännyt kuinka mikään ei ole pysyvää ja nykyjään huomaan,etten kaipaakaa niin kamalia seikkailuita jatkuvasti vaan pysyvyyttä.
    Ehdotin esim miehelleni,että pitäisikö minun lentää suoraan kotiin kun työt loppuu ensi viikon jälkeen,ja skipata euroopan kiertely.
    Ihan hullua ,että itse ehdotin edes tuollaista,mutta on vaan niin rankka kesä takana ,että kaipaan vaan koiraa ja kotia..
    Koska tavallaan suomessakin ollaan aina muitten nurkissa..ens kesäks ollaan päätetty vuokrata kämppä,nyt ollan aina mökkeilty keskellä ei mitään..
    On kasn kausia kun ajattelen ,että pitäisi olla jo jotain,mutta sitten tajuan ,että se on aika maailman kuvai vastainenkin ajatus,pääasia kun kasvaisi henkisesti vahvemmaksi ,niin saisi sitten ehkä ulkoisestikin aikaan jotain josta oisi ylpeä..
    Luulen ,että kahdenkulttuurin jakaminen sisältää paljon sellaisia tunteita mitä ei voi toinen joka ei ole kokenut samaa täysin ymmärtää.
    Siinä on paljon niitä hyviä ja huonoja puolia..
    Toivottavasti saat ajatukset kasaan ja levollisemman mielen<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Ninoh <3. Kovin samankaltaisilta kuulostavat ajatukset. Mä olen ollut kovinkin seikkailunhaluinen aiemmin, mutta kai nyt on tullut sen verran ikää, että olen ruvennut ajattelemaan toisin. Että oliko se elämä tässä, ja mitä on tullut oikein tehtyä. Ja se on ihan totta, että jos toinen tulee vahvemmasta kulttuurista, sillä toisella on paljon vahvemmat kulttuurisiteet kuin itsellä. Minulla ukko on kotiutunut onneksi tosi hyvin Suomeen, kun on luonteeltaankin jotenkin aika ”suomalainen”.

      Kun olen lukenut kaikki blogikirjoituksesi alusta lähtien, tuntuu tosiaan aika poikkeavalta, että sinä haluaisit palata suoraan kotiin. :-) Mutta toisaalta teille on tosiaan tapahtunut niin paljon, että voin hyvin ymmärtää.

      Tuo henkinen kasvu on ehkä se kaiken ydin – jos on hyvä itsensä kanssa, niin se on loppujen lopuksi aika sama, mitä ympärillä on.

      Poista
  2. Voi Hippu,niin tuttu tunne,etenkin siltä ajalta kun elimme eksän kanssa matkalaukku-elämää ja mitään ei oikein voinut suunnitella pitkällä tähtäimellä eikä ollut varsinaista omaa kotia.Nytkin on välillä sellainen tunne,koska täällä ei ole omaa sukua ja lapsikin on Suomessa ja niin kaukana,samoin parhaat kaverit.Jotenkuten on aina tunne,että on yksi jalka siellä ,toinen täällä.Mutta sitten yritän ajatella niitä hyviä puolia versus huonoja,ja aina sitten löytyy hyvääkin.Tsemppejä sulle,toivottavasti perille tultua olo on parempi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun joku ymmärtää. :-) Minäkin aina yritän ajatella hyviä ja huonoja puoliakin, mutta välillä tulee niin synkkiä hetkiä, ettei näe muuta kuin ne huonot puolet, ja sitten vaipuu epämääräiseen synkkyyteen... Eiköhän tämä tästä taas, toivottavasti.

      Poista
  3. voi muruli!!! Juu, ihan varmasti noita samoja tunteita löytyy täältäkin (no.. kaksoset, you know! Hih!). En tiedä olenko ihan väärillä jäljillä, mutta minusta tuntuu että se suurin syy voi olla se, että te ette ole päättäneet että missä te ihan oikeasti haluatte elää. Teillä on asunto Suomessa ja Intiassa.. ja vaikka se Intiassa asumisaika saattaa ollakin aluksi tiedossa (pitikö sen nyt olla kaksi vuotta? Iik! en muista), niin sekin sitten sekoittuu, kun olet taas Suomessa monta kuukautta. Eli siis, ei ole mitään sellaista pysyvää suunnitelmaa mitä noudattaa. Muistatko kun jokin aika sitten kommentoin että minun on ollut tosi vaikea asettua tänne kun koko ajan olemme miettineet että pitäisikö muuttaa eri asuntoon/kaupunginosaan (ja aluksi pitkään mietittiin sitäkin että asutaanko täällä vai muutetaanko takaisin Suomeen). Minusta tämä on aika samanlainen juttu.. kyseessä vaan on maat. Se epätietoisuus on vaan aika kuluttavaa. Minä luulen että se helpottaisi sinua kovasti jos vaikka päättäisitte että Intia on se missä aiotte asua.. ehkä myisitte Suomen asunnon ja sitten olisi vaikka pari tiettyä aikaa per vuosi milloin käytte Suomessa (joulu ja kesä ehkä..). Muutenhan sitä sitten Skypen kautta voi kuitenkin kasvokkainkin jutella. :) Minulle tämä olisi just se sopiva. Että asutaan täällä pysyvästi mutta että kävisin Suomessa sen kerran tai kaksi vuodessa. Mutta tämä ainainen epätietoisuus on ikävää ja just tosi kuluttavaa. :(
    hei, ja minuakin ihmetyttää että missä välissä tätä ikää on tullut, kun tosiaan tuntuu niinkuin olisi vielä teini-ikäinen! iiik! Mitä on tapahtunut?
    Ja anteeksi kun minusta ei ole kuulunut mitään... tämä vuosi vaan ei ole kyllä ollut yhtään mukava. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainiin.. tiedätkö että minä vasta kuukausi sitten luovuin suomalaisesta luottokortistani, vaikka en ole sitä käyttänyt ollenkaan moneen vuoteen! Se on ollut tosi ahdistava juttu kun tiesin että siitä pitäisi luopua jo, mutta silti en voinut kun tuntui että entä jos me muutetaankin takaisin. Mutta hitsi että on ollut hyvä olo sen suhteen siitä lähtien kun vihdoinkin kortista luovuin! Päätökset on vaikeita, mutta kyllä ne vaan helpottaa elämistä...

      Poista
    2. Taidat olla ihan oikeilla jäljillä. Varsinkin kun nyt olin aika pitkän ajan Suomessa, tuntui taas hirveän vaikealta lähteä ja palata Intiaan. Aiemmin kun piipahdin Suomessa vain kahden viikon reissulla, paluu oli paljon helpompaa, kun en ollut sillä tavalla kerennyt tottumaan Suomesssa oleskeluun. Se on kai jotenkin erityisen rassaavaa, jos on paljon kummassakin maassa.

      Alun perin meidän piti olla tosiaan Intiassa kaksi vuotta, mutta kun ukkelin työkuviot menivät uusiksi, meidän suunnitelmatkin meni samalla uusiksi ja tilalle tuli epätietoisuus. Saatetaan olla täällä pidemmän tai lyhyemmän aikaa, en tiedä. Epätietoisuus on todellakin hirveän kuluttavaa. Toivottavasti tekin saatte jollakin tavalla päätettyä, missä tulette olemaan, siis silleen ihan pysyvästi, että saatte mielelle rauhan.

      Tuosta luottokortista tuli mieleen se korttien- ja valuutanvaihtorumba, joka minulla on aina, ennen kuin tulen Intiaan/Suomeen. Lompakosta täytyy ottaa kaikki toisen maan pankki-, kanta-asiakas- ja muut kortit sekä valuutat pois ja laittaa toisen maan kortit ja rahat tilalle...

      Muista että minulle voit aina laitella viestiä tai soitella, jos on vaikeaa. Kaksospuolisko voi ainakin kuunnella ja ymmärtää, jos ei mitään muuta. :-)

      Poista
  4. Luin tämän jo aiemmin, mutta piti ihan sulatella lukemaani. Luulen voivani ymmärtää tuota turhautumista/ahdistusta liittyen epätietouteen ja tilapäisyyteen. Minulla on täällä sama juttu ja muuton mahdollisuus leijuu koko ajan ilmassa eli tämä on väliaikaista, mutta sitä ei koskaan tiedä, kuinka kauan. Pää elää koko ajan "väliaikaismoodissa" eli sen mukaan, että tulee muutto. Siksi pitää vältellä sisustamista tai yleensä minkään vähänkin isomman hankkimista.

    En osaa oikein sanoa mitään, mutta halaan. Todella rohkeasti kirjoitettu ja tunnistan osin itseäni sanoistasi. <3 Itse tosin koen olevani "pakomatkalla". Läheisiä on ikävä, mutta tietyistä syistä johtuen en missään tapauksessa kestäisi muuttoa takaisin Suomeen nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väliaikaismoodi ei ole kyllä yhtään hyvä olotila. Silloin ei (tai minä en ainakaan) viitsi edes hankki mitään pysyvää, esim. harrastuksia, eikä ystävystymisen takiakaan viitsi nähdä hirveästi vaivaa, kun ”täältä lähdetään kumminkin pian pois”. Ja sama tuo sisustaminen ja suuremman hankkiminen; meillä ei ole sisustettu Suomen asuntoa vuosiin (ja sen se on näköinenkin, haha!), eikä tähän Intian asuntoonkaan viitsi hirveästi panostaa, kun sitten niistä tavaroista pitää taas päästä eroon, jos täältä tulee lähtö.

      Kiitos sinulle. <3

      Poista
  5. Voi Hippu, antaisin sinulle halin jos pystyisin. Lähetän ainakin virtuaalihalauksen. Kahdessa kulttuurissa eläminen on samaan aikaan rikasta, mutta myös ristiriitaista. Ja ihmisluonne on sellainen, että se usein kuvittelee toisenlaisen elämän olevan/olleen parempaa. Luulen, että jos olisit valinnut toisenlaisen elämän ns. "rutiinista toiseen elämän", niin katuisit nyt sitä ettet ole nähnyt maailmaa ja elänyt kokemusrikasta elämää. Ajattele kuinka paljon tarinoita sinulla on kerrottavana sitten joskus mummona kiikkustuolissa. :-) Ja onhan sinulla vielä aikaa elää vielä myös sitä ns. tavallista elämää jossa olet asettunut aloillesi.

    Ymmärrän kyllä tunteesi hyvin. Itsellekin tuli tippa linssiin kun piti lähteä Suomen kesäreissulta taas takaisin Itävaltaan. Oli niin mahtava viikko ystävien ja perheen kanssa. Sillä reissulla itkettiin ja naurettiin. Aina jossain takaraivossa on pieni pelko, että ystävyyssuhteet muuttuvat kun välimatkaa on paljon eikä usein pystytä näkemään. Pelottaa myös kun se aika koittaa kun vanhemmat eivät enää ole hyvässä kunnossa ja tarvitsevat apua. Vaikka en ihan niin kaukana Suomesta asu kuin sinä niin silti eri maassa ja lentomatkan takana.

    Ulkosuomalaisen elämä on melkoista tunteiden tasapainottelua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jenni. :-) Se on kyllä niin totta, että ulkosuomalaisen elämä on tunteiden tasapainottelua. Jotenkin minusta tuntuu, että tämä kahden maan välillä ravaaminen on tehnyt minusta paljon tunteellisemman kuin mitä aiemmin olin. Kai nämä kaikki hyvästit herkistävät mielen jotenkin.

      Minä olen onneksi oppinut näkemään oikeastaan pelkästään ne hyvät puolet molemmista maista, ja nautin niistä aina kun menen sinne toiseen maahan. Suomessa on niin rauhallista, helppoa ja tuttua, ja Intiassa taas elämä on sosiaalisempaa ja jännittävämpää.

      Rupesin oikein miettimään tuota mitä sanoit, että on parempi nyt seikkailla ja sitten asettua aloilleen, jos siltä tuntuu. Olet siinä kyllä ihan oikeassa. Olen huomannut, että mitä enemmän ikää tulee, sitä mukavuudenhaluisemmaksi olen tullut, eivätkä seikkailut enää sillä lailla kiehdo kuin aikaisemmin. On siis hyvä, että on tullut kierrettyä ja koettua nuorempana, koska vanhempana ei ehkä enää ole uskallusta eikä ehkä niin haluakaan. Ettei sitten tarvitse katua. :-)

      Poista
  6. Ymmärrän hyvin tuntemuksesi. Itselläni on ollut sen takia helpompaa, että miehen työn takia oli selvä, että emme asu koskaan Suomessa. Yhteydenpito Suomeen oli alkuvuosina hankalaa, kun lennot oli kalliita eikä ollut internettiä ja puhelut oli kalliita. Nyt riittää, jos piipahdan Suomeen kerran vuodessa ja saan olla netin kautta jatkuvassa yhteydessä. En tykkää mennä lomailemaan sukulaisten luokse, vaikka he ovat ihan o.k., mutta silti tunnen oloni vieraaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään tykkää pyöriä toisten nurkissa kauaa (vaikka vanhempien luona joskus pyörinkin), kun siinä kerkiää tulemaan vähän liiankin tutuiksi. :-D

      Netti helpottaa kyllä maailmalla elämistä huomattavasti; on niin mukava, kun voi puhua toisen kanssa naamakkain.

      Poista
  7. Kiitos mieltä lämmittävistä kommenteista teille, ihanat ihmiset! Vastaan pitemmin sitten kun kerkiän, kun jäi pakkaaminen (taas!) vähän viime tinkaan. Kamat on vielä levällään, ja puoli kuuden aikaan pitäisi lähteä kentälle, apua! Mukavaa viikon alkua teille! <3

    VastaaPoista
  8. Ymmärrän sinua niin hyvin, vaikka itselläni on hieman eri elämäntilanne. Nykyisin en enää kaipaa asumaan Suomeen, mutta siellä on edellen paljon asioita ja ihmisiä joita kaipaan.
    Jokainen lähtö on pieni kuolema, sanoo äitini. Se on niin totta.
    Lauran kanssa olen samaa mieltä, että ehkä tilanteesi tekee osittain vaikeaksi se, että ette tiedä kummasta maasta tulee se ykkös koti. Kummassakin maassa kaikki jää aina kesken. Ehkä on tullut aika tehdä päätös.

    Lähdön haikeuden voi ymmärtää vain toinen sellainen, joka on joskus lähtenyt. Minulla meni aikaisemmin pari viikkoa, ennen kuin palauduin. Olin allapäin ja pahalla päällä. Nykyisin se fakta, että äitini on jo kovin vanha, tekee lähtemisen entistä vaikemaaksi. Ei siis se, että lähden Suomesta. Käyn lentokentän vessassa itkemässä oikein kunnolla, sitten roisutan vettä naamalle ja juoksen koneeseen. Yritän olla liikoja ajattelematta.
    Nyt kesällä lähteminen oli helppoa, koska äiti tuli tänne meidän kanssa. Tilanne on taas aivan kamala, kun vien hänet takaisin.
    En osaa mitään neuvoja antaa, muuta kuin sen, että et ole näiden tunteiden kanssa yksin. Me kaikki ulkomailla asuvat ja ulkomaalaisen kanssa avioituneet käymme välillä samoja tunnemyrskyjä läpi. Toisaalta hyvä niin, että tunnemme jotain. Olisihan se aika huolestuttavaa, jos läheisille hyvästien jättäminen ei tuntuisi missään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on tuo ihan sama juttu, että ongelma ei sinänsä ole se lähteminen, vaan se, että äitini on on jo aika iäkäs eikä enää parhaiden päiviensä kunnossa (sydänongelmia ja sen sellaista). On ihan hirveää hyvästellä semmoinen ihminen, kun ei sitä koskaan tiedä, milloin on se viimeinen kerta. Toki nuoremmillekin voi aina sattua jotain, mutta vanhempien kohdalla se on kuitenkin niin paljon todennäköisempää. Siksi pystyn niin hyvin kuvittelemaan, miten kauhea olo sinulla hyvästien aikaan – ja vielä pitkään sen jälkeenkin – on. Hyvä neuvo tuo "olla ajattelematta liikoja", koska jos eroa ja kaikkea siihen liittyvää oikein rupeaa ajattelemaan, paha olo vain monikertaistuu.

      Kaikkea hyvää sinulle ja paljon voimia eron hetkeen. <3

      Poista
  9. Hienoa itseanalyysia monilta puolilta pohdittuna. Samanlaisia kehäpäätelmiä olen itsekin tehnyt joten kovin tuttua tekstiä, en vain ole itse onnistunut sitä pukemaan sanoiksi yhtä mainiosti.

    Itse elän myös tällä hetkellä sellaista elämää joka ei ole ollenkaan oman näköiseni toisella puolen suomea kuin läheiset, ystävät ja sellainen elinympäristö jonka koen omakseni. Tätä on jatkunut jo useamman vuoden ja tulee jatkumaan vielä useamman vuoden.

    Mutta miten inhottavaa onkaan elää välimaastossa, aina lähtöä tehden toiseen paikkaan, aina ajatellen sitä toista paikkaa jossa ei juuri silloin ole. Läheiset eivät nuorru ja kallisarvoiset yhdessäolonhetket kuluvat hukkaan.

    Tietenkin on helpompaa kun sentään asuu samassa maassa, on varmasti vielä moninkertaisesti riipivämpää kun välimatkaa on niin hirveän paljon enemmän.

    Itse tein vuodenvaihteessa parisuhdepäätöksen omalta osaltani, puolen vuosikymmenen seurustelun jälkeen olisi pitänyt päättää jääkö sinne miehen paikkakunnalle pysyvästi vaiko eikö ja tulin siihen tulokseen että ero oli kohdallamme parasta. On paljon sellaisia ihmisiä joille ei ole niin merkityksellistä missä sitä asuu mutta joskus kun yhteen osuu kaksi oikein kotiseuturakasta ihmistä ei lopputulos ole niin mainio. Toki eroon oli muitakin syitä mutta tuo oli niistä suurin.

    Luulen että on vain loppupeleissä tehtävä päätöksiä ja toimintasuunnitelmia ja pidettävä ne mielessä. Itse helposti ajaudun sellaiseen ajelehtimismentaliteettiin kun päämäärät ja prioriteetit sekoittuvat uduksi jolloin tulee sellaisia itsensähukkaamis-olohetkiä.

    Ajattele sinäkin että tuota kahden maan välillä oleskelua ei toivottavasti kestä loppuikäänne. Ja pohtikaa yhdessä mikä on teille yksilöinä onnellisuutenne kannalta Todella Tärkeää ja voiko parisuhde sitten toimia nykyistä paremmin niitä yksilökohtaisia toiveita kunnioittaen ja pitäisikö jotain muuttaa. Mikään arvokas ei yleensä helpolla "heittämällä" tule.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi itku, ikävä että parisuhteellesi kävi noin. :-( Mutta ehkä joskus on hyvä ajatella asioita järjellä eikä pelkästään tunteella ja tempaista itsensä irti, vaikka se tekisi kuinka kipeää.

      Uskon, että tunteet ovat ihan samoja, asui sitten toisella paikkakunnalla tai toisella puolella maailmaa. Samassa maassa on ehkä siinä mielessä helpompaa, että fyysinen etäisyys ei loppujen lopuksi ole kovin suuri. Se on ehkä juuri se, mikä tekee minulle asiasta vaikean. On niin hassua, että vaikka en kävisi vanhempieni luona montaa kertaa vuodessa Suomessa asuessakaan, hyvästien sanominen ei tunnu Suomessa ollessa läheskään niin pahalta kuin silloin, kun olen lähdössä Intiaan. Kai se välimatka jotenkin korostaa kaikkia pelkoja ja erossa oloa ylipäänsäkin.

      Itsensähukkaamishetki on kyllä osuva sana. Kun kaikki eron tuska ja harmi oman elämän puutteellisuudesta iskevät päälle yhtä aikaa, tulee juuri sellainen olo, että on hukannut itsensä ihan kokonaan.

      Kiitos kovasti kommentistasi; annoit paljon ajattelemisen aihetta. :-)

      Poista
  10. Hei! Ymmarran hyvin sinua, meilla on viela kaiken lisaksi se tilanne etta emme asu Suomessa emmeka mieheni kotimaassa. Tama taas tarkoittaa sita etta usein lasten kesalomien aikaan kun mieskin voi ottaa pidemman loman ollaan jomman kumman kotimaassa. Joskus se arsyttaa kun olisihan sita muutakin maailmaa nahtavana. Mutta sellasta taa elama on, aina taytyy luopua jostain etta saa jotain, talla kertaa mahtavan kolmannen maan jossa asumme:-)
    Voimia sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikea edes kuvitella noin monimutkaista tilannetta... Teidän pitää siis olla jättämässä hyvästejä kahteen maahan, mikä on varmasti vielä hirveämpi tilanne. Mutta ihanaa, että tykkäätte maasta, jossa asutte; se ainakin tekee arjesta vähän helpompaa.

      Kiitos, eiköhän tämä tästä taas. :-)

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3