Höpöjuttuja

Olemme vietelleet aikaa Itä-Suomessa, ja pari päivää sitten kävimme uteliaisuuksissamme pyörimässä mansikkatiloilla.

Venäläisiä mansikanpoimijoita on vielä paikkakunnalla, vaikka mansikkakausi alkaakin olla jo lopuillaan. Ihmettelimme ukkelin kanssa sitä mansikoiden määrää, joka pelloilla kuitenkin vielä on. Mansikoiden makea haju oikein pöllähti vastaan, kun avasi auton oven. Toivottavasti mansikat saadaan kerättyä pois, etteivät ne jää pensaisiin mätänemään.

Kantarellejakin on löytynyt, ja teimme pienen koe-erän kuivattuja kantarelleja, jotka aion ehkä viedä mukanani Intiaan.

Uukuniemellä on mukava leirintäalue, Papinniemi, jossa pitää käydä veneellä ainakin kerran kesässä.

Leirintäalue on mukavan pieni ja idyllinen, ja erikoiseksi sen tekee sen, että se on niemessä. Vettä on siis leirintäalueen molemmin puolin. Toisella puolella on vierasvenesatama ja toisella puolella on ihana hiekkaranta. En tiedä Suomessa toista paikkaa, jossa vesi olisi yhtä kirkasta kuin täällä!

Olympialaiset ovat saaneet päämme ilmeisesti sen verran sekaisin, että kävimme tarkastelemassa myös paikallista urheilukenttää. Kenttä on (ehkä) jo parhaat päivänsä nähnyt.

 

Ainoastaan doping-paikalla oli merkkejä viimeaikaisesta toiminnasta.

Suomi ei ole saanut olympialaisista vielä yhtään mitalia (ja jos minulta kysytään, niin ei saakaan), mutta Intiapa on: Gagan Narang toi Intialle pronssia ammunnasta. Olympialaiset ovat saaneet aikaiseksi mielenkiintoisia keskusteluja, kuten tehdäänkö hevosille doping-testejä ja miksi intialaiset menestyvät urheilukilpailuissa aina niin surkeasti, vaikka niin runsasväkisesta maasta luulisi urheilijoita löytyvän. Ukkeli totesi omaan suorasukaiseen tyyliinsä, että intialaiset eivät urheile siksi, koska he ovat niin laiskoja, etteivät he viitsi. Itse olisin kommenteissani hieman varovaisempi, vaikka luulenkin, että tuossa pieni totuuden siemen onkin.

Kävimme testaamassa Kiteen kupeessa uuden ruokapaikan, Koivikon Kievarin. Ruoka on täkäläisissä lounaspaikoissa välillä vähän mitä sattuu - kerran esimerkiksi jossakin lounaspöydässä oli heinäkuussa tarjolla lanttulaatikot sun muut jouluruoat. Joku tiesi kertoa, että ne kuuluvat täkäläiseen pitopöytään, eivätkä ne siis ole täälläpäin pelkästään jouluruokia, mutta minusta tuntuu kyllä oudolta syödä lanttulaatikkoa keskellä kesää!

Tässä paikassa ruoka oli kuitenkin oikein maistuvaa - ukkelikin söi lautasensa viimeistä murua myöten tyhjäksi, mikä on sen merkki, että ruoka oli todellakin hyvää. Eikä ruokana ollut mitään sen kummoisempaa kuin pinaattikeittoa, kanaviillokkia ja lohipihvejä. Itse paikkakin oli oikein viihtyisä, semmoinen kodinomainen.

Paikan remontti oli jäänyt kuitenkin jotenkin kummallisesti kesken: julkisivupuoli oli maalattu, mutta terassin - joka sinänsä oli sekin oikein viihtyisä - puolella seinämaalit rapisivat ja ikkunankarmit olivat huonossa kunnossa. Rupesin suureen ääneen kummastelemaan rakennuksen tolaa: onkohan aika loppunut remontissa vähän kesken, kun on jäänyt tämä puoli kokonaan maalaamatta. Senkin kerkesin toteamaan, että ikkunat ovat kyllä niin hirveässä kunnossa, että niistä ei enää kalua saa - ne taitavat mennä kokonaan vaihtoon! Viereisessä pöydässä istui neljä herrashenkilöä, ja myöhemmin selvisi, että yksi heistä (juuri se, joka oli istunut tekemäni korjausarvion aikana pöydässä yksin ja kuullut koko arvosteluni) sattui olemaan toinen omistajista.

Hautausmaalla törmäsin kummalliseen hautakiveen.

Toinen puoli hautakivestä oli tavanomainen, mutta toisesta henkilöstä (ilmeisesti miehen vaimosta) oli mainittu vain syntymäaika. Tulkitsin kiven niin, että vaimo on vielä elossa, mutta hautakiveen on jo kaiverrettu hänen nimensä ja syntymäaikansa valmiiksi. Minusta tuntuisi kyllä aika ilkeältä viedä kukkia sellaiselle haudalle, jossa lukisi oma nimeni!

Luontoakin on taas pitänyt vähän kuvailla, kun se nyt vaan on niin kiva kuvausaihe.

Vielä on pakko laittaa loppuun yksi valokuva kuusta - sen puna kun oli tässä yhtenä iltana ihan erisävyinen kuin pari iltaa aiemmin.